Part 5
Viikkoa paria myöhemmin Oliver soitti veljelleen: "Oletteko Alicen kanssa vapaat tänä iltana? Toisin teille erään tuttavan."
"Kenet?" kysyi Montague.
"Et ole hänestä kuullutkaan. Mutta tahtoisin tuoda hänet teille. Hän tuntuu vähän omituiselta, mutta selitän sitten. Sano Alicelle, että minä takaan hänet."
Montague toimitti tiedon kotiinsa ja kello seitsemän menivät he alas. Vastaanottohuoneessa oli Oliver ja tuo uusi tuttava, ja Montaguen oli vaikea pidättää hämmästyksen ilmettä.
Vieraan nimi oli Gamble. Hän oli pieni mies, hieman yli viiden jalan ja niin lihava, että oli vaikea ymmärtää, kuinka hän voi liikkua. Niska ja kaula olivat kuin rasvapoimurykelmä, kasvot kuin täysikuu ja niistä tuikki kaksi pientä siansilmää. Mutta että ne tuikkivat älykkäästi, sen huomasi vasta niitä tarkattuaan.
Hra Gamble oli kömpelöimmän näköinen olento, mitä Alice koskaan oli tavannut. Hän kosketti hieman tämän ojennettua lihavaa kättä ja katsoi sitten avuttomana Oliveriin ja tämän veljeen.
"Hyvää iltaa. Hyvää iltaa", alkoi vieras puheliaasti. "Hauskaa tutustua teihin, hra Montague. Olen kuullut teistä veljeltänne niin paljon, että tuntuu kuin olisimme vanhat tutut."
Hetken vaitiolon jälkeen sanoi Montague: "Menemmekö ruokasaliin?"
Hän kyllä tiesi, kuinka heitä tuijotettaisiin, mutta hän ei keksinyt muuta keinoa päästä tästä pulasta. He valitsivat paikkansa ja Montague oudosteli väläykseltä, mahtaisivatko herra Gamblen kädet ulottua pöydälle.
"Lämmin ilta", huohotti tämä. "Olen ollut junassa koko päivän."
"Hra Gamble tulee Pittsburgista," selitti Oliver.
"Niinkö?" sanoi Montague, yrittäen saada keskustelua liikkeelle. "Oletteko siellä liikehommissa?"
"En, olen irti niistä", sanoi hra Gamble hymyillen. "Kokosin kasani, niin sanoakseni, ja erosin. Tahdon nähdä kappaleen mailmaa, ennenkuin vanhaksi käyn."
Tarjoilija tuli kuulemaan ruokatilauksia ja sillä välin loi Montague suuttuneen katseen veljeensä, jonka kasvoja hymy kirkasti. Ja Alice näytti kuin sanovan: mistä ihmeestä voisi keskustella?
Mutta ei tuntunut olevan niinkään vaikeata keskustella tämän pittsburgilaisen kanssa. Hän tuntui tietävän kaikki mailmankaupungin juorut ja heitti iloisesti esille keskustelun aiheita. Hän oli ollut Palmurannikolla ja Kuumilla Lähteillä talvisin ja kertoili näkemiään; hän oli menossa Newportiin ja puheli sikäläisestä kesänvietosta. Jos hän hiukkaakaan aavisti, ettei hänen juttelunsa juuri lainkaan huvittanut Montaguea eikä tämän serkkua, niin ei hän ainakaan antanut sen näkyä.
Kun oli syöty Oliverin tilaama mainio ateria, ehdotti hra Gamble teatteriin menoa. Hänellä oli tilattuna aitio ja Oliver otti Alicen puolesta kutsun vastaan, ennenkuin Montague ennätti sanaakaan sanoa. Tämä kuitenkin pyysi anteeksi ja puhui tärkeistä töistä.
Ja hän meni huoneeseensa, pudisti pois suuttumuksensa ja heittäytyi työhönsä. Puolen yön jälkeen lakattuaan siitä meni hän ulos hengittämään vähän raitista ilmaa ja palatessaan tapasi hän Oliverin tuttavineen hotellin eteisestä.
"Kas, hauskaa tavata taas, herra Montague", sanoi Gamble.
"Alice meni juuri ylös", sanoi Oliver. "Me istumme hetkisen kahvilassa. Tuletko seuraan?"
"Niin, tulkaa pois", sanoi herra Gamble ystävällisesti.
Montague meni, koska halusi puhella Oliverin kanssa vielä tänä yönä.
"Tunnetteko Dick Inghamin?" kysyi Gamble heidän istuessaan.
"Teräsherran?" kysyi Montague. "En ole häntä tavannut."
"Puhelimme hänestä juuri", sanoi toinen. "Poika parka -- olipa se kova onni. Syy ei ollut hänen. Oletteko kuullut asian oikeaa laitaa?"
"En", sanoi Montagne, mutta tiesi kyllä, mitä asiaa toinen tarkotti. Ingham kuului "Terässeurueeseen" ja oli ollut Trustin presidentti, kunnes oli ollut pakotettu skandaalin takia eroamaan.
"Hän on vanha ystäväni", sanoi Gamble, "ja hän kertoi koko jutun minulle. Se alkoi Parisissa. Joku sanomalehtinainen yritti kiristää häneltä rahaa ja hän pisti tämän vankilaan kolmeksi kuukaudeksi. Ja kun hän pääsi ulos, alkoivat lehdet täällä kotona levittää juttuja Ingham parasta ja yleisö hurjistui ja hänen oli pakko erota -- aatelkaas."
Gamble hohotti niin kovin, että sai yskänkohtauksen ja viittasi vesilasiin.
"Nyt niillä on taas uusi skandaali", sanoi Oliver.
"Ne teräsveikot ovat aika poikia", nauroi Gamble. "Tahtoisivat nyt saada Davidsonin eroamaan, mutta hän tappelee vastaan. Tietää liikaa! Tarvitsisipa teidän kuulla hänen juttunsa!"
"Se ei mahda olla kaunis", sanoi Montague jotain sanoakseen.
"Paha juttu", sanoi toinen vakavasti. "Olen puhunut siitä niille jonkun kerran, mutta eipä se auta. Muistan Davidsonin kerran sanoneen: Jim, joku saa rahaa ja ostaa kaikki mitä tahtoo ja vihdoin ostaa naisen, ja sitten alkavat hänen vaikeutensa. Jos ostat kuvia, on sillä rajansa -- saat seinäsi täyteen. Mutta naista et voi koskaan tyydyttää." Ja hra Gamble pudisti päätään. "Paha juttu, paha juttu", kertasi hän.
"Oletteko itse teräsalalla?" kysyi Montague kohteliaasti.
"En, minun alani on öljy. Olen taistellut trustia vastaan ja viime vuonna ne ostivat liikkeeni. Ja nyt katselen mailmaa."
Hra Gamble vaipui taas mietteisiin. "En ole koitellut sitä naisalaa", kertoili hän; "olen naimisissa ja ajattelen, että yksi nainen riittää minulle."
"Onko perheenne New Yorkissa?" kysyi Montague haluten vaihtaa puheenaihetta.
"Ei, he elävät Pittsburgissa", oli vastaus. "Minulla on neljä tytärtä -- ne ovat kaikki lukiossa. Oivia tyttöjä. Teidän pitäisi tutustua niihin."
"Se olisi hauskaa", sanoi Montague sisäisesti tuskasta väänteleiden. Mutta muutaman hetken kuluttua hra Gamble hänen sanomattomaksi helpotuksekseen nousi ja sanoi hyvää yötä.
Montague näki hänen työläästi kömpivän automobiiliinsa, ja kääntyi sitten veljeensä: "Oliver, mitä piruja tämä tarkottaa?"
"Mikä?" kysyi toinen viattomasti.
"Tämä mies?" huudahti toinen.
"Minä luulin, että olisit huvitettu hänen seurastaan", sanoi Oliver; "hän on mieltäkiinnittävä mies."
"En ole leikkituulella", sanoi hänen veljensä vihasesti. "Kuinka mailmassa saatoit sinä loukata Alicea tuomalla tällaisen miehen meille?"
"Älä puhu roskaa, hän tuntee kaikki hienot ihmiset --"
"Missä tapasit hänet?"
"Rva Landis esitti. Ja hänelle oli serkkunsa, meriupseeri, esittänyt hänet. Hän on elänyt Brooklynissä tämän talvea ja tuntee laivastoväen."
"Mutta mitä on tämän takana?" tiukkasi Montague kiivaasti. "Joku liikehommako?"
"Ei, ei", sanoi Oliver iloisesti hymyillen. "Se on pelkkä seurakysymys. Hän haluaa tehdä tuttavuuksia, näetkös."
"Ja sinä viet hänet Seurapiiriin?" sanoi toinen ivallisesti.
"Olet kuuma, kuten lapset sanovat", nauroi hänen veljensä.
Montague tuijotti häneen. "Oliver, et kai aikone viedä tuota miestä suureen Seurapiiriin?"
"Totta kai aion, jos hän haluaa. Miksen veisi?"
"Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä!"
"Niistä ei hätää -- perhe pysyy Pittsburgissa. Hänet vain nyt. Yhtä kaikki. Voisin lyödä vetoa, että Jim Gamblen neljälle palkintotyttärelle olisi vaikea puhua oikeista asioista. Ovat olleet asuntokoulussa ja saaneet, mitä rahalla voi ostaa. Olen väsynyt kuulemaan kertomuksia heidän ennätyksistään."
"Tahdotko väittää, että tuttavasi huolivat tuon miehen joukkoonsa?"
"Jotkut ainakin. Hänellä on tynnyrittäin rahaa, näes. Ja hän ymmärtää täysin asemansa -- ei tule tekemään erehdyksiä."
"Mutta mitä mailmassa tahtoo hän sitten?"
"Jätä se hänen asiakseen."
"Ja sinä", vaati Montague, "saat rahaa tästä?"
Oliver hymyili selittämätöntä hymyään. "Et kai kuvittele, että rakastan häntä. Arvelin, että sinua huvittaisi nähdä tätä peliä."
"Menee mukiin", sanoi toinen, "mutta sinulla ei ole oikeutta tunkea tuollaista miestä Alicen tuttavuuteen."
"Loruja", sanoi Oliver. "Hän tapaisi hänet kumminkin Newportissa tänä kesänä. Kuinka voisin viedä hänet muualle, jollen olisi esittänyt häntä täällä? Ei hän Alicea vahingoita. Tarjosi tänään hänelle hauskan illan ja panenpa vetoa, että Alice ennen pitkää sietää häntä hyvin. Hän on todella mukava veikko, ainoa vika vain se, että hän rupeaa puhumaan perheasioistaan."
Montague ei jatkanut juttua ja Oliver vaihtoi puheenainetta: "Lucyn juttu näyttää pahalta. Eikö sille voi mitään?"
"Ei mitään."
"Hän ihan tuhoaa itsensä", sanoi Oliver. "Olen koittanut saada Reggie Mannia esittämään hänet rva Devonille, mutta hän ei sano uskaltavansa."
"Sen uskon kyllä."
"Hitto vieköön", sanoi Oliver. "Luulin että rva Alden kutsuisi hänet Newportiin kesäksi, mutta nyt luulen, ettei tämä tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Lucy saa pian havaita, ettei hänellä ole muita tuttuja kuin Stanley Ryder ja tämän joukkio. Hän on suorastaan hukannut itsensä."
Montague kohautti olkapäitään sanoen: "Se on hänen tapaistaan."
"Arvelenpa että hän pitää hauskaa", lisäsi toinen. "Ryder tuhlaa kernaasti."
"Toivottavasti."
"Hän kuuluu tekevän vahvasti rahaa", sanoi Oliver; lisäsi sitten kaihoisasti: "Olisipa minullakin luottoliike -- leikkikalunani."
"Miksi juuri luottoliike?"
"Helpoin huijausliike nykyisin. Tavalla tai toisella ne kiertävät pankkilakeja ja rahaa tulee kuin roskaa. Olethan nähnyt niiden ilmoituksia?"
"Olen", sanoi Montague.
"Hän kasaa toista miljoonaa kuussa, olen kuullut."
"Kuulostaa houkuttelevalta. Ja Ryder kai kuvittelee omaavansa ne."
"On kuin hän omaisi", sanoi Oliver. "Jos minä menisin Wall kadulle rahaa tekemään, tahtoisin mieluummin hallita viittäkymmentä kuin omistaa kymmenen miljonaa."
"Sivumenen sanoen", sanoi Oliver hetken kuluttua, "Prenticet ovat kutsuneet Alicen Newportiin. Hän näkyy ihastuneen nuoreen Curtiss'iin."
"Se näyttää olevan siivo poika."
"Epäilemättä. Mutta ei hänellä ole kyllin rahaa pitääkseen huolta Alicesta."
"Se on Alicen asia ratkaista."
X.
Eräänä päivänä kuukautta myöhemmin sai Montague hämmästyksekseen kirjeen Stanley Ryderiltä.
"Sopiiko teidän pistäytyä tänään konttorissani?" seisoi siinä. "Haluaisin puhella eräästä liikeasiasta, jota luulisin teidän harrastavan."
"Ehkäpä haluaa hän ostaa Northern Missisippi osakkeeni", sanoi hän itsekseen ja ilmoitti puhelimitse tulevansa.
Ensi kerran meni hän Gotham Luottoyhtiön taloon ja hämmästyi sen loistoa -- korkeat pronssiovet ja marmoriseinät. Ryderin oma toimisto oli hieno ja loistava ja hän itse ylimyksellisen kohtelias.
Hän tervehti ystävällisesti ja puheli hetkisen markkinain tilasta ja liikeasemasta samaan aikaan pyöritellen kynää kädessään ja tarkaten vierastaan. Vihdoin sanoi hän: "Herra Montague. Olen suunnitellut yritystä, joka voisi kiinnittää mieltänne."
"Halusta kuulisin, mikä se on", sanoi Montague.
"Tietysti tiedätte, että ostin rva Taylorilta hänen Northern Missisippi rataosakkeensa. Ostin ne, koska olin sitä mieltä, että rataa olisi kehitettävä ja arvelin saavani joitakin henkilöitä innostumaan asiaan. Nyt olenkin ne löytänyt ja arvelen, että suunnitelma on jo laadittu."
"Todellakin", sanoi toinen mielenkiinnolla.
"Tarkotus olisi jatkaa rataa sen vanhan suunnitelman mukaan, jonka tunnette. Ennenkuin ryhdyimme asiaan, tarjosimme osakkeenomistajille kohtuullisen hinnan ja meillä on nyt viisi tuhatta osaketta lisää. Ne hinnat olivat vähän korkeat katsoen parannussuunnitelmaimme kustannuksiin. Nyt aiomme esittää jälellä oleville osakkeenomistajille uuden tarjouksen. Ensi kuussa on osakkaiden vuosikokous. Siellä tulee esille ehdotus kahdenkymmenentuhannen lisäosakkeen ulosannosta sillä ehdolla, että mitä entiset osakkeenomistajat eivät niistä ota, se tulee meille. Koska otaksun että vain harvat heistä ottavat, joutuu rata meidän haltuumme; ymmärrätte, että syntikaattimme ei voi puuttua asiaan, jollei se saa kontrollia."
Montague nyökkäsi hyväksyvästi.
"Tuossa kokouksessa esitämme ehdokaslistamme johtokunnan vaalia varten, ja kun toivomme sen olevan kaikkein osakkaiden etua silmällä pitäen laadittu, se myös hyväksyttänee. Arvelemme, että radan suhteen on noudatettava uutta menettelyä ja siksi on johto kokonaan uusittava; jos osakkaiden enemmistö hyväksyy suunnitelmamme, asetetaan uusi presidentti."
Ryder pysähtyi kuin antaakseen tuon tiedon painua kuulijansa mieleen; sitten hän katsoen tähän tarkasti lisäsi: "Ehdotuksemme on, että te, hra Montague, autatte meitä saamaan tämän suunnitelman läpi. Ensiksikin haluaisimme, että esiintyisitte edustajanamme neuvotellen varsinaisten lakimiestenne kanssa. Teidän olisi yksityisesti otettava selkoa radan osakkeenomistajilta, selostettava heille suunnitelmamme ja taattava hyvä tarkotuksemme. Jos voisitte ottaa tämän tehtävän, panisimme teidät ehdokkaaksi johtokuntaan ja kun saamme asiat käsiimme, tulisi teistä radan presidentti."
Montague hätkähti sisällään, mutta hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti tyyneenä. Hän istui hetken ajatuksissaan.
"Hra Ryder", sanoi hän, "tämä esitys hämmästyttää minua hieman ja nähdessäni, ettette paljoa tunne minua --"
"Tunnen paremmin kuin luulettekaan, hra Montague", sanoi toinen hymyillen. "Olkaa varma, että minä en olisi tehnyt teille tätä esitystä, jollen olisi asiaa tutkinut ja tullut vakuutetuksi siitä, että te olette sopiva henkilö."
"Hauskaa kuulla, mutta pyydän muistuttaa, että en ollenkaan tunne rautatiealaa --"
"Se ei ole välttämätöntä", kuului vastaus. "Kykyjä voi ostaa markkinoilta. Me tarvitsemme vakavan, huolellisen miehen ja ennen kaikkea, täysin rehellisen; sellaisen, joka voi saavuttaa osakkeenomistajain luottamuksen ja pitää sen. Mielestämme on teillä nämä ominaisuudet. Sitten olette te tunnettu paikkakunnalla ja ympäristöllä."
Montague mietti pitempään. "Tarjous on hyvin minua imarteleva", sanoi hän sitten, "ja minun tarvitsee tuskin sanoa, houkutteleva. Mutta ennenkuin voin vakavasti asiaa ajatella, haluaisin tietää, kutka ovat tämän syndikaatin jäsenet."
"Miksi tarvitsisi teidän tietää sitä."
"Kun annan nimeni tämän suunnitelman pantiksi, täytyisi minun tietää, millaisten miesten kanssa olen tekemisissä." Montague katsoi tiukasti Ryderin silmiin.
"Ymmärrätte kyllä", vastasi tämä, "että tällaista asiaa on varovasti valmistettava. Emme voi julkisesti selittää, mitä aiomme tehdä. Meillä on vihollisia."
"Kaikki mitä puhutte minulle, jää tietysti tiedokseni", sanoi Montague.
"Pidetään se sovittuna. Mutta ensinnä olisin halunnut tietää, voisitteko ryhtyä tällaiseen asiaan."
"En näe syytä, miksen voisi."
"Minusta näyttää", sanoi Ryder, "kuin puhuisivat tämän ehdotuksen edut itse puolestaan. Kyseessä on suuri yleisluontoinen edistysaskel: lamassa oleva ja itse asiassa vararikkoinen rata pannaan uuteen kuntoon. Se saa rehellisen ja tarmokkaan hallinnon, uuden liikennelähteen. Missisippi Teräsyhtiön liike kasvaa erikoisen nopeasti, kuten tiedätte. Kaiken tämän takia ei suunnitelman suotavuudesta voi olla epäilystä."
"Se on totta", sanoi Montague, "ja siksi haluaisinkin tavata nuo asiaa harrastavat henkilöt; ja jos hyväksyn heidän suunnitelmansa, liityn kernaasti heihin ja teen voitavani sen menestymiseksi. Kuten kai tiedätte, on minulla viisi sataa osaketta itselläni ja haluaisin siis päästä osakkaaksi syndikaattiin."
"Sitäpä juuri aioin esittääkin teille", sanoi toinen. "Ja voinpa sanoa, että tuuma on etupäässä omani ja maineeni on sen takeena. Ja Gotham Luottoyhtiö antaa luottoa mahdollisimmassa määrin."
Ryder sanoi tämän hieman loukkaantuneena ja Montague arveli olleensa ehkä hieman kiihkeä. Ei kukaan voinut Ryderin konttorissa välttää sen mahtavaa vaikutusta; kaikitenkin tuntui täällä, kuin olisivat sen seitsemän-kahdeksankymmentä miljoonaiset sijotukset todellista omaisuutta ja tuo kirkas, ylhäinen herra niiden isäntä. Ja mitä oli Montaguella epäilyksiinsä perustetta muuta kuin joutilaan ja kyynillisen Seurapiirin juorut?
Ja mitä epäilyksiä hänellä olikaan, hetken ajattelu vakuutti hänelle, että missisippiläiset tuttavat eivät niitä tuntisi. Jos hän menisi sinne takanaan Stanley Ryderin ja Gotham Luottoyhtiön nimi, otettaisiin hänet loistavana voittajana vastaan ja kaikki vanhat tuttavat noudattaisivat hänen neuvojaan.
Ryder odotti hetken, ehkäpä antaakseen näiden mietteiden painua hänen mieleensä. Sitten jatkoi hän: "Otaksun, hra Montague, että tunnette Missisippi Teräsyhtiön aseman. Teräsalalla on asema omituinen. Hintoja pidetään aivan teennäisen korkealla, ja Trustin kilpailijoillakin on tilaisuus nostaa suuria voittoja. Mutta jotka sille alalle nyt menevät, ne eivät pääse pitkälle. Eivät voi saada luottoa; tilauksia voi tulla tukuttain, mutta Wall kadulta eivät he saa apua. Voimakkaat edut ovat heitä vastassa, heidän papereittensa hintaa alennetaan markkinoilla ja salaperäisiä huhuja leviää. Oikeusjutuilla vikuutetaan heidän luottoaan ja väliin katoaa heiltä tarpeellisia papereita, tärkeät todistajat matkustavat Europaan j.n.e. Tarmokkaimmat toimihenkilöt ostetaan heiltä pois, konttoristit ja juoksupojat lahjotaan, ja heidän salaisuutensa joutuvat vastustajain tietoon. Rautatiet kohtelevat heitä kierosti, vaunuja ei anneta heille ja kaikellaista pikku kiusaa ilmenee alinomaa. Sala-alennuksilla annetaan toisille etuja, kuten tiedätte. Tuhansin keinoin tehdään riippumattoman terästehtailijan asema mahdottomaksi. Ja nyt, hra Montague, tulisi tämä radanjatko suureksi hyödyksi Terästrustin pääkilpailijalle. Uskon, että olette kylliksi mailmanmies ymmärtääksenne, että tämä uudistus olisi tehty jo aikoja sitten, jollei Terästrusti olisi saanut sitä estetyksi. Mutta nyt pannaan se läpi kaikista trustin estelyistä huolimatta; ja luulenpa teidän tahtovan olla mukana siinä taistelussa."
"Ymmärrän", sanoi Montague hiljaa, "ja te olette oikein otaksunut."
"Hyvä", sanoi Ryder. "Sitten ilmoitan teille, että syndikaatin takana olen minä ja John S. Price, joka äsken on saanut käsiinsä Missisippi Teräsyhtiön hallinnon. Voitte helposti saada selville Pricen maineen; hän on ainoa mies, joka on kyennyt tekemään trustille todellista vastarintaa. Missisippi Yhtiön liike on viime vuonna kasvanut miltei kaksinkertaiseksi eikä ole sillä muuta rajaa kuin laitoksen tuotantokyky ja ratojen mahdollisuus kuljettaa sen tuotteita. Tähän suunnitelmaan olisi ryhdytty Yhtiön omissa nimissä, jollei sen pääoma ja luotto olisi olleet niin tarkoin käytetyt. Price on hankkinut osan pääomaa ja minä loput; ja nyt tarvitsemme rehellisen miehen, jolle voi uskoa radan ja joka sen tekee yleisölle hyödylliseksi. Teidät olemme valinneet, ja jos ehdotus on mieleenne, ryhdymme viipymättä toimeen."
Minuutin parin kuluttua sanoi Montague: "Olen kiitollinen luottamuksestanne, hra Ryder, ja esityksenne miellyttää minua, mutta kun kysymys on näin tärkeä, pyydän huomiseen asti miettimisaikaa."
"Hyvä niin", sanoi Ryder.
Montaguen ensi ajatus oli kenraali Prentice. "Tulkaa luokseni, kun neuvoa tarvitsette", oli tämä sanonut, ja hän meni tämän konttoriin. "Tiedättekö mitään John S. Pricestä?" kysyi hän.
"En tunne häntä paljoakaan mieskohtaisesti", kuului vastaus, "vaan maineeltaan. Hän on rohkea Wall kadun mies ja kuuluu hyvin menestyvän."
"Price alkoi paimenratsastajana, mikäli tiedän", jatkoi kenraali hetken kuluttua. "Sitten siirtyi hän kaivosalalle. Kymmenen viisitoista vuotta sitten oli hän tunnettu hopeamies. Joitakin vuosia sitten kerrottiin hänen kiertäneen Missisippi Teräsyhtiön kontrolliinsa. Se oli hämmästyttävä uutinen, sillä tiedettiin Trustin siihen pyrkineen. Hän näyttää saaneen aikaan välirauhan."
"Tuo kuulostaa hyvältä", sanoi Montague.
"Price on kasvanut kovassa koulussa", sanoi kenraali hymyillen. "Hänellä on kieli kuin ruoskan siima. Muistan kun kerran oltaessa Amerikan Rautauuniyhtiön saarnamiesten kokouksessa, se kun oli pulassa, Price äkkiä nousi: 'Herra puheenjohtaja', sanoi hän, 'kun tulen teollisuusyhtiön konttoriin ja näen osaketiksutuskoneen presidentin tuolin takana ja sen edessä kuluneen maton, tiedän kysymättä, missä vika on'."
"Mitä varten tarvitsette tietoja hänestä?" kysyi kenraali jutulleen nauraen.
"Erästä yritystä vain, jossa olen osallinen."
"Hänet tuntee tarkemmin Harry Curtiss. William E. Davenant suorittaa lakiasioita Pricelle."
"Vai niin", sanoi Montague, "koetan sitten ehkä tavata Harrya."
"Tiedän paremmankin henkilön", sanoi kenraali hetken ajateltuaan. "Kysykää tuttavaltanne rouva Aldenilta; hän tuntee Pricen persoonallisesti, luulen ma."
Montague lähetti tälle kirjelapun ja sai vastaukseksi: "Tulkaa päivällisille. En mene mihinkään." Ja niin oli hän pian rva Aldenin yksityisessä seurusteluhuoneessa istuen isossa nahkapäällystuolissa ja kuunteli juttuja Missisippi Teräsyhtiön omistajasta.
"Johanny Price?" sanoi tuo mahtava rouva. "Kyllä tunnen hänet. Kysymys on siitä, onko hän tuleva ystäväksi vaiko viholliseksi. Hänen äitinsä oli irlantilainen ja hän on sen mukainen. Jos hän teihin mieltyy, voi hän kuolla puolestanne; jos saatte hänestä vihamiehen, saatte kuulla joukon sanoja, joita ette tienneet kielessänne olevankaan. -- Tapasin hänet Washingtonissa ensi kerran noin viisitoista vuotta sitten, jolloin veljeni oli kongressissa. Kerroin teille kerran, kuinka Davy maksoi neljäkymmentä tuhatta ja pääsi kongressiin. Oli demokraattisen vyöryn aika ja ne olisivat voineet valita vaikka Reggie Mannin, jos olisivat halunneet. Olin Washingtonissa sen talven ja Price oli siellä suuren lobbyjoukon mukana taistelemassa vapaan hopean puolesta. Se oli ennen romahdusta ja hopea oli vielä arvossa; ja Price oli Hopeakuningas. Näinpä sinä talvena Amerikan hallituksen sisäpuolen, sen vakuutan."
"Kertokaapa siitä!" sanoi Montague.
"Demokraattipuolue oli valittu tullinalennuslupausten perusteella", sanoi rva Alden, "ja se myi itsensä hynttyineen kaikkineen suurille yhtiöille. Rahaa virtasi kuin vettä -- veljeni olisi saanut tuhantensa takasin kolmin kerroin. Teräsherrat hallitsivat, nähkääs -- William Roberts tuli Pittsburgista joka toinen päivä ja väliaikoina käytti hän yksityistä telefoonijohtoa. Olen aina sanonut, että Terästrusti työnsi tullihuijauksen Amerikan kansan niskoille ja on pitänyt sitä siellä siitä pitäen."
"Mitä teki Price hopeakaivoksillaan?" kysyi Montague.
"Hän myi ne ja juuri viime nipukassa. Hän oli 1896 vaalitaistelussa mukana ja kertoi eräänä iltana, että republikaanipuolue oli koonnut 10-15 miljoonaa vaalit ostaakseen. 'Se on hopean loppu', sanoi hän ja myi niin pian kuin ennätti ja siitä pitäen on hän seikkaillut Wall kadulla."
"Oletteko tavannut häntä?" kysyi rva Alden.
"En", kuului vastaus.
"Hän on luonne", sanoi rouva. "Davy kertoi, kuinka hän ensi kerran tuli New Yorkiin taskut täynnä seteleitä. Ja hän pani ne menemään eri tavalla. Sata dollaria kenkäin kiillottajalle ja muuta siihen tapaan. Ja hän hurjisteli niin ettette voi aavistaa."
"Onko hän sen laatuinen mies?" kysyi Montagne.
"Hän oli. Mutta eräänä päivänä meni hän lääkärille ja tämä sanoi hänelle jotain ja hän lopetti siihen paikkaan. Nyt ei hän maista tippaakaan, elää aterialla päivässä ja juo kupin kahvia. Mutta joukossa hän aina on. En tiedä, onko politiikkoa tai urheilijaa tässä kaupungissa, jota Johanny Price ei tuntisi. Hän lörpöttelee heidän kanssaan aamuyöhön, mutta en koskaan saa häntä kutsuihin. 'Minun väkeni ovat ihmisiä', sanoo hän, 'teidän on sahajauhoja'. Kun joskus tahdotte tutustua New Yorkiin, antakaa Johanny Pricen esittää itsenne kirjatoukilleen ja rosvoilleen!"
Montague mietti hetken tätä kuvausta. "Jotenkin tuntuu minusta, kun ei tällainen olisi satamiljoonaisen yhtiön presidentti."
"Niinpä kyllä", vastasi rouva, "mutta Price on pöytänsä ääressä aikaisin ja reippaana ja jokainen konttoristi on myös paikallaan. Ja jos luulette, ettei hän ole täysissä voimissaan, niin koettakaapa petkuttaa häntä. Minäpä kerron hieman siitä taistelusta, jolla hän sai Missisippi Teräsyhtiön." Ja hän kertoi. Se vaikutti sen, että Montague istahti hänen pöytänsä ääreen ja kirjotti Stanley Ryderille: "Tiedusteluni John S. Pricen suhteen ovat saattaneet minut siihen käsitykseen, että hän tekee terästä. Sillä edellytyksellä, että minä saan laittaa rautatien ja kuljettaa hänen terästään, olen päättänyt ottaa vastaan tarjouksenne, tietysti jos ehdoista sovitaan."
XI.