Part 4

"Kuten juuri sanoin, ostatte palan maata, otatte sille niin korkean kiinnityksen kuin saatte ja rakennutatte miljoonan dollarin rakennuksen ja panette senkin kiinnitykseen. Perustatte luottoyhtiön, julkaisette komeita ilmotuksia, lupaatte korkeat korot ja yleisö tulee luoksenne. Sitten te panttaatte yhtiönne n:o l:n osakkeet ja panette nukkejohtokuntanne lainaamaan itsellenne rahaa ja ostatte toisen yhtiön. Sitä sanotaan pyramiidin rakentamiseksi. Tuo pankkipeli on innostavaa, sillä mitä enemmän niitä saatte, sitä kuuluisammaksi tulette lehdissä ja sitä enemmän yleisö teihin luottaa."

Ja kenraali kertoi esimerkkejä. Stewart, nuori Lännen pankkiiri, oli yrittänyt ostaa Tasavallan Trust Yhtiön aikoja sitten. Montanassa oli hän kiristänyt Kuparitrustin ahdinkoon; Trusti oli ostanut eduskunnan ja molemmat valtiolliset koneistot, mutta tuo mies oli vedonnut yleisöön ja kiihkeiden vaalitaisteluiden kautta saanut tuomarinsa virkaan ja lopuksi oli Trustin täytynyt lunastaa hänen liikkeensä. Ja nyt oli hän tullut New Yorkiin pelaamaan tätä uutta pankkipeliä, joka antoi nopeammat voitot kuin tuomarien ostaminen. -- Ja sitten Holt, julkea nousukas, kaiken katalan liittolainen, joka myös oli miljoonineen siirtynyt pankkialalle. -- Myös Cummings, jääkuningas, joka vuosikausia oli kustantanut kaupungin vaalikulut ja kaapaten laiturioikeudet kukistanut kilpailijansa. Hän oli "pyramiidin" rakentamismenettelyllä, ostaen laivalinjan toisensa jälkeen hankkinut rannikkoliikenteen monopolin; ja nyt nähdessään tarvitsevansa vielä rahaa, oli hän ostanut tai pannut alulle tusinan verran pankkiliikkeitä.

"Jokainen voi käsittää, ettei tällainen voi loppumattomiin jatkua", sanoi kenraali. "Tiedän että nuo suuret sen kyllä käsittävät. Johtajain kokouksessa toissapäivänä kuulin Watermanin sanovan, että siitä on tehtävä pian loppu. Jokainen, joka hänet tuntee, tietää, että toista vihjausta ei tarvita."

"Mitä voisi hän tehdä?" kysyi Montague.

"Watermanko?" huudahti nuori Curtiss.

"Hän voi keksiä keinon", sanoi kenraali yksinkertaisesti. "Se on ainoa pelastus minun nähdäkseni -- sellaisen vanhoillisen miehen voima."

"Te luotatte siis häneen?" kysyi Montague.

"Kyllä", sanoi kenraali. "Luotan häneen -- johonkinhan täytyy luottaa."

"Kuulin omituisen jutun", sanoi Harry Curtiss. "Setäni oli toissa-iltana Watermanilla ja kysyi, mitä tämä ajatteli markkinoista. -- Sanon yhdellä lauseella, oli ukko vastannut. Ensi kerran eläissäni ei minulla ole mitään arvopapereita hallussani."

Kenraali huudahti hämmästyksestä: "Sanoiko hän niin? Sitten tapahtuu jotain pian!"

"Ja siksi ymmärrämme myös, miksi osakemarkkinat ovat lamassa!" lisäsi toinen nauraen.

Samassa ilmestyi rouva Prentice ja sanoi: "Aiotteko puhua liikeasioista koko illan? Tulkaa sitten tänne ja puhukaa meillekin."

He nousivat ja seurasivat tätä vierashuoneeseen ja Montague istui sohvalle rva Prenticen ja tuon nuoren miehen kanssa.

"Mitä puhelitte Dan Watermanista?" kysyi rouva tältä.

"Pitkä juttu", sanoi Curtiss, "mutta te naisethan ette välitä Watermanista."

Montague vartioi katsein Lucya eikä voinut pidättää pientä hymyä.

"Kuinka ihmeellinen mies hän on!" sanoi rva Prentice. "Ihailen häntä enemmän kuin ketään muuta Wall kadun miestä." Sitten kysyi hän Montaguelta: "Oletteko tavannut häntä?"

"Kyllä", sanoi hän ja lisäsi: "Näin hänet tänään."

"Minä näin hänet viime sunnuntaina", sanoi rva Prentice, "Pyhän Neitsyen kirkossa, jossa hän kokosi kolehdin. Eikö ole ihmeellistä, että mieheltä, jolla on niin paljon asioita mielessä, riittää kirkollekin huolenpitoa?"

Ja Montague katsahti taas Lucyyn, jonka näki purasevan huultaan.

VII.

Vasta viikon kuluttua tapasi Montague Lucyn taas. Tämä tuli Alicen luo välipalalle eräänä päivänä, kun hän sattui olemaan kotona aikaisin.

"Eilen olin Frank Landisilla päivällisillä", sanoi Lucy. "Ja kenen luulette minun tavanneen -- ystävänne, rva Winnie Duvalin."

"Todellako", sanoi Montague.

"Puhelin paljon hänen kanssaan ja pidin hänestä paljon."

"Hänen tuttavakseen on helppo päästä. Mistä puhuitte?"

"Kaikista asioista, paitsi yhdestä."

"Mitä tarkotatte?"

"Vai ette muka ymmärrä! Winnie rouva tietää, että olen ystävänne ja kaikki, mitä hän puhui, oli tarkotettu teille; tunsin sen koko ajan."

"No mitä hän sitten sanoi?" kysyi Montague hymyillen.

"Hän haluaa tiedottaa teille, että hän on iloinen eikä kuihdu takianne. Ja sitten hän kertoi harrastuksistaan."

"Kertoiko hän Babubananasta?"

"Mistä?" huudahti Lucy.

"Viimeksi kun tapasin hänet", sanoi Montague, "harrasti hän hinduja ja puheli vain Swameista ja Gnaaneista ja sellaisesta."

"Ei hän nyt puhunut niistä."

"Kaipa hän on ne sitten jättänyt. Mitä hän nyt harrastaa?"

"Hän taistelee tieteellistä eläinrääkkäystä vastaan, harrastaa antivivisektsionia."

"Anti-vivisektsionia?"

"Niin. Ettekö ole huomannut, että hänet on valittu jonkun seuran kunnia-varapresidentiksi ja on hän lahjoittanut sille tuhansia dollareita."

"Mahdoton seurata lehdistä kaikkia Winnie-rouvan retkiä."

"Niin", jatkoi Lucy, "hän on kuullut, kuinka kirurgit rääkkäävät koira- ja kissaparkoja ja tahtoi hän kertoa siitä. Mitä jännittävintä pöytäkeskustelua."

"Kyllä hän on komea nainen", lisäsi Lucy hetken kuluttua. "Ei ihme, että miehet häneen rakastuvat. Hänen tukkansa oli laitettu otsapuolen yli kulkevalla nauhalla ja oli hän kuin egyptiläinen prinsessa."

"Hän näyttelee useita osia", sanoi Montague.

"Onko todellakin totta?" kysyi toinen, "että hän maksoi kylpyammeestaan viisikymmentä tuhatta?"

"Niin hän kehuu. Ja niin lehdet kertovat. Kaipa se on totta. Duval kertoikin, että rouvansa maksaa hänelle miljoonan vuodessa; mutta hän taisi olla suutuksissaan."

"Onko hän niin rikas?" kysyi Lucy.

"En tiedä, kuinka rikas hän itse on", vastasi Montague, "mutta hän on New Yorkin vaikuttavimpia miehiä. Häntä sanotaan 'järjestelmän pankkiiriksi'."

"Olen kuullut hra Ryderin puhuvan hänestä", sanoi Lucy.

"Ei kai mitään edullista", sanoi toinen hymyillen.

"Ei, heillä on ollut jotain riitaa. Mitä se koskikaan?"

"Enpä tiedä. Mutta Ryder on vapaa seikkailija, nousukas, ja Duval on suurten liitossa, eivätkä ne suosi tulokkaita."

Lucy istui hetken vaieten, kulmat rypyssä. "Onko totta, että herra Ryderin asema on niin horjuva? Luulin että Gotham Trust Yhtiö olisi maan suurimpia laitoksia. Suuria summiahan ne ilmoittavat -- 70-80 miljoonaa -- mitä se merkitsee?"

"Niin kai ne ilmoittavat."

"Eikö se ole totta sitten?"

"Eiköhän. En tiedä mitään Ryderin hommista -- huhuja vain. Kaikki sanovat, että hän pelaa rohkeaa peliä. Noudattakaa neuvoani ja pitäkää rahanne muualla. Teidän on oltava kaksin verroin varuillanne nyt, kun teillä on vihollisia."

"Vihollisia?" kysyi Lucy oudostellen.

"Oletteko unohtanut, mitä Waterman sanoi teille?"

"Ette kai tarkoita", huudahti hän, "että Waterman ahdistaisi Ryderiä minun takiani."

"Se kuulostaa uskomattomalta nyt", sanoi Montague, "mutta on sellaista tapahtunut ennenkin. Joka tuntee Wall kadun juttuja, tietää että moni järkyttävä mullistus on saanut tällaisesta alkunsa."

Montague sanoi tämän sattumalta, ajattelematta mitään erityistä. Hän ei katsonut puhetoveriinsa eikä nähnyt, minkä vaikutuksen se tähän teki. Sitten johti hän puheen toisaanne ja oli unohtanut koko jutun, kun Lucy soitti seuraavana päivänä.

Viikko sitten oli hän kirjottanut Smith & Hansonille, sille lakimiesliikkeelle niistä osakkeista.

"Allan?" kysyi hän. "Eikö ole tullut tietoa niistä osakkeista?"

"Ei mitään."

"Puhelin siitä erään tuttavani kanssa, joka teki mielestäni tärkeän vihjauksen. Eikö olisi syytä kysyä, ketä he edustavat?"

"Mitä hyötyä siitä olisi?" kysyi Montague.

"Pääsisimme sen perille, mitä ne tarkottavat. Aavistan niiden tietävän, kuka myy, ja meidän pitäisi tietää, kuka aikoo ostaa. Jos kirjottaisitte niille, että ette halua keskustella välittäjäin kanssa."

"Mutta en voi enää tehdä sitä", sanoi Montague. "Olen ilmoittanut summan eivätkä he ole vastanneet. Heikentäisimme vaan asemaamme tiedustelemalla. Parempi olisi kääntyä toisten puoleen."

"Mutta minä tahtoisin tietää, kuka teki tuon tarjouksen", intti Lucy. "Olen kuullut huhuja osakkeista ja todellakin haluaisin tietää."

Hän kertasi tätä väitettä useaan kertaan ja näytti olevan hyvin kiihkeä; Montague ihmetteli, kuka hänelle oli mahtanut puhua ja mitä hän oli kuullut. Mutta varuillaan ollen ei hän kysynyt telefoonissa. Lopuksi sanoi hän: "Pelkään että tämä on virhe, mutta teen kuitenkin kuten tahdotte." Hän kirjotti Smith & Hansonille ilmoituksen, että halusi puhutella heidän edustajaansa. Hän lähetti tämän tiedon lähetillä ja tuntia myöhemmin tuli pieni, sitkeä, ryppynaamainen ja ovelannäköinen mies ja sanoi olevansa Hanson.

"Olen puhunut niiden Northern Missisippi-osakkeiden omistajain kanssa", sanoi Montague. "Te tiedätte ehkä, että tuo rata rakennettiin erikoisissa oloissa; useimmat osakkeenomistajat olivat perhetuttavia. Siksi se osakkeenomistaja, jota edustan, ei haluaisi keskustella välittäjän kanssa, jos asia voidaan muuten järjestää. Haluaisiko edustamanne tarjouksen tekijä neuvotella suorastaan osakkeiden omistajan kanssa."

Montague lopetti ja huomasi vieraansa tuijottavan häneen; sitten muuttui tämän ilme hymyksi. "Mitä temppua te nyt yritätte?" kysyi mies.

Montague ei ymmärtänyt suuttua. Hänkin tuijotti ja sanoi: "En ymmärrä teitä."

"Ette?" sanoi toinen nauraen häntä vasten silmiä. "Tiedän sitte enemmän kuin te."

"Mitä tarkotatte?"

"Teidän edustamanne henkilö ei ole enää niiden osakkeiden omistaja."

Montague pidätti henkeään: "Ei ole omistaja!"

"Eipä tietenkään", sanoi Hanson. "Hän myi ne kolme päivää sitten." Ja voimatta pidättää tyytyväisyyden ilmettä, lisäsi hän: "Hän myi ne Stanley Ryderille. Ja hän myi ne sadalla kuudellakymmenellä, jos tahdotte tietää ja sai sadanneljänkymmenen velkakirjan kuudelle kuukaudelle."

Montague oli kuin puulla päähän lyöty. Hän voi vain tuijottaa.

Toinen näki, että hänen hämmästyksensä oli todellinen ja hymyili ivallisesti. "Teidän edustamanne henkilö on nähtävästi toiminut ohitsenne", sanoi hän.

Montague nousi ja kumarsi kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, hra Hanson", sanoi hän hiljaa. "Vakuutan, etten tuntenut asiaa."

Kun mies oli lähtenyt, nojautui hän pöytäänsä ja tuijotti eteensä. "Stanley Ryderille!"

Hän soitti ystävälleen: "Lucy, onko totta, että olette myynyt osakkeet?"

Hän kuuli tämän hengähtävän. "Vastatkaa!" huusi hän.

"Allan, te suututte minuun --"

"Vastatkaa, oletteko myynyt ne osakkeet?"

"Kyllä, Allan; en tarkottanut --"

"En puhu asiasta puhelimitse", sanoi hän. "Pistäyn kotimatkalla teillä. Olkaa kotona. Asia on tärkeä." Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen.

Määräaikana tuli hän ja Lucy oli odottamassa. Tämä oli kalpea ja hämillään, ei noussut tervehtimään, tuijotti vain hänen kasvoihinsa.

Montague oli synkkä. "Tämä juttu on ollut kiusallinen," sanoi hän, "sitä on tarpeeton pitkittää. Olen tehnyt päätökseni, niin ettei siitä keskustella. Teidän asioitanne en tästälähtien voi hoitaa."

"Allan!" huudahti Lucy.

Montaguella oli laukku, jossa olivat kaikki Lucyn paperit. "Toin kaikki tänne. Tässä ovat tilit ja kirjeenvaihto. Kuka tahansa voi ottaa niistä selvän."

"Allan, tämä on julmaa."

"Ikävä kyllä, mutta muuta ei voi tehdä."

"Mutta eikö minulla ollut oikeutta myydä osakkeitani Stanley Ryderille?"

"Täysi oikeus myydä kelle halusitte. Mutta teillä ei ollut oikeutta pyytää minua hoitamaan asioitanne ja sitten salata minulta, mitä teette."

"Mutta vastahan minä myin kolme päivää sitten."

"Tiedän sen, mutta teidän olisi ollut heti ilmoitettava minulle. Eikä siinä kaikki. Te koititte pitää minua käpälänä, jolla olisitte siepannut kastanjat tulesta Stanley Ryderille."

Hän näki Lucyn hätkähtävän. "Eikö se ole totta? Hänkö teidät käski urkkimaan sitä asiaa?"

"Kyllä hän se oli, Allan", sanoi Lucy. "Mutta ettekö ymmärrä pulaani? En ole liike-ihminen enkä ymmärtänyt --"

"Te ymmärsitte, ettette ollut suora minulle. Siinä kaikki. Enkä voi enää edustaa teitä. Stanley Ryder on ostanut osakkeenne ja hän on oleva neuvonantajanne tästä lähtien."

Hän ei ollut aikonut keskustella asiasta, mutta hän näki, kuinka syvästi Lucy oli loukkaantunut, ja vanha side piti vielä.

"Ettekö voi käsittää, mitä teitte minulle?" huudahti hän. "Kuvitelkaa asemaani. Puhun hra Hansonille. Minä en tiedä mitään, hän tietää kaikki. Hän tiesi, mitä te olitte saanut maksua, ja senkin, että olitte ottanut velkakirjan."

Lucy tuijotti häneen silmät levällään. "Allan!" huokasi hän.

"Näette mitä se merkitsee. Sanoinhan, ettette voi tehdä mitään salaa. Nyt on vain muutamain päiväin asia, kun kaikki saavat tietää, että annoitte hänen tehdä kaiken tämän."

He vaikenivat kauan. Lucy tuijotti eteensä. Sitten hän äkkiä katsoi Montagueen. "Allan!" sanoi hän. "Te -- ymmärrätte." Ja raivoisasti purki hän: "Minulla oli oikeus myydä ne osakkeet. Ryder tarvitsi niitä. Hän muodostaa syndikaatin ja kehittää sitä liikettä. Se oli liikekysymys."

"En epäile sitä", sanoi Montague hiljaa, "mutta kuinka saatte maailman uskomaan? Minä sanoin teille, mitä tapahtuu, jos rupeatte Stanley Ryderin ystäväksi. Liian myöhään tulette huomaamaan, mitä se merkitsee. Sen Watermanin jutun olisi luullut avaavan silmänne näkemään, mitä ihmiset sanovat."

Lucy katsoi häneen kauhuissaan. "Allan!" rukoili hän.

"Mitä tahdotte?"

"Ette kai tarkota, että tuo tapahtui minulle, siksi että Stanley Ryder on ystäväni?"

"Tietysti tarkotan. Waterman oli kuullut jutun ja ajatteli, että jos Ryder on rikas, on hän kymmenen kertaa rikkaampi."

Montague näki punan kohoavan Lucyn kaulaan ja kasvoille. Tämä hykerti käsiään hermostuneesti. "Oh, Allan! Tämä on hirveätä!"

"Ei minun tahdostani. Sellainen on mailma. Sain sen selville ja koetin osottaa teille."

"Mutta se on kauheaa. En usko sitä. En antaudu. En ole niin raukka, että hylkäisin ystävän tuollaisista syistä."

"Käsitän tunteenne", sanoi Montague. "Ja olisin apunanne, jos olisi kyseessä joku muu mies kuin Stanley Ryder. Mutta luulenpa tuntevani hänet paremmin kuin te."

"Ette tunne, Allan", vastasi Lucy. "Hän on hyvä mies. Häntä ei vain kukaan ymmärrä --"

Montague kohotti olkapäitään. "Ehkei", sanoi hän. "Olen kuullut tuon ennen. Moni on parempi kuin tekonsa, ainakin uskottelevat itselleen. Mutta teillä ei ole oikeutta tuhota elämäänne säälistä Ryderiä kohtaan. Hän on itse maineensa hankkinut, ja jos hän todella teistä välittäisi, ei hän vaatisi teitä noin uhrautumaan."

"Ei hän ole vaatinut. Tein sen vapaaehtoisesti. Luotan häneen enkä usko teidän kauheita juttujanne."

"Hyvä. Saatte siis kulkea tietänne."

Hän puhui tyyneesti, vaikka sydämmensä oli tuskaa täynnä. Hän tiesi hyvin, millaisella puheella Ryder oli Lucyn tuohon asemaan saattanut. Hän olisi voinut murskata sen kauniin kuvan, jonka Ryder oli itsestään luonut; mutta hän ei hennonut. Vaistomaisesti käsitti hän, että Lucy oli Ryderiin rakastunut ja ettei mitkään tosiseikat voisi tätä järkyttää. Hän voi vain sanoa: "Saatte sitten itse kokea."

Ja sitten katsomatta enään tämän säälittäviin kasvoihin hän kääntyi ja poistui kättä ojentamatta.

VIII.

Toukokuu oli jo pitkälle kulunut ja useimmat Montaguen tuttavat olivat kesäasunnoillaan, ja niillä, jotka olivat pöytäänsä sidotut, oli jahdit ja automobiilit ja yksityisvaunut ja menivät he joka iltapäivä maalle. Montague oli kutsuttu seuraavaksi viikoksi Eldridge Devonille, jossa Alice oli ollut viikon; mutta hän ei voinut lähteä ennen lauantaita, jolloin hän kulki Hudsonia ylös Devonin kolmensadan jalan höyryjahdilla "Triton."

Joku epäystävällinen henkilö oli sanonut Montaguelle, että Devon on "elävä haukotus", mutta hän näytti olevan hyvin elonhaluinen sinä lauantaina. Hän oli päässyt vakaumukseen, että muuan uusi ja vasta vähän ilmoitettu automobiili oli osottautunut paremmaksi kuin hänen edelliset seitsemäntoista vaunuaan ja oli hän hankkinut niitä kolme, ja kun Montague istui Tritonin kannella ihaillen mahtavaa virtamaisemaa, kuuli hän korvissaan tasasena huminana Devonin äänen, joka puhui pyöräin kantokyvystä ja vesikääreisistä sylintereistä.

Yksi näitä uusia vaunuja oli vastassa Devonin yksityislaiturilla ja kiidätti heidät yli mäen päärakennukselle. Devonin tila ei ollut koskaan Montaguesta näyttänyt niin ihmeelliseltä kuin nyt, kun puut olivat täydessä kukassa ja kevään ihmeet kaikkialla. Virstamäärin näkyi mäenrinteitä rehevine ruohostoineen, mutta Eldridge Devon ei muuta ajatellut kuin miten niillä voi lennättää golfipalloja. Montague ei koskaan ollut niin tuntenut tämän seurapiirin ihmisten surkeata tylsyyttä kuin seisoessaan tämän palatsin satumaisella portahistolla ja katsellessaan Hudsonin valtavaa vuota yli bridgea pelaavan rva Aldenin ja tämän tuttavain päitten.

Aterian jälkeen hän lähti kävelylle Alicen kanssa ja tämä kertoi tapahtumia: "Ja nuori Curtiss oli täällä jonkun päivän. Hän sanoi tavanneensa sinut. Mitä pidät hänestä?"

"Tuntui järkevältä pojalta."

"Pidän hänestä paljon", sanoi Alice. "Meistä voi tulla hyvät tuttavat. Hänen kanssaan on hauska puhua; kuten tiedät oli hän Cuban sodassa ja on hän ollut ratsaspaimenenakin ja hän osaa kertoa seikkailuistaan. Eikö hän ole etevä lakimies."

"Hän on tunnetun toiminimen jäsen ja tuskinpa sinne kyvyttömänä olisi päässyt."

"Hän on Laura Heganin hyvä ystävä", sanoi Alice. "Laura oli täällä päivän. Hän ei hyväksy kaikkia."

Montague kertoi kerran olleensa tämän luona vieraisilla eräällä lähitilalla.

"Puhelin hänen kanssaan", sanoi Alice. "Hän kutsui minut sinne välipalalle ja vei ajelemaan. Pidin hänestä enemmän kuin alussa luulinkaan. Pidätkö sinä hänestä, Allan?"

"En voi sanoa oikein tuntevani häntä. Luulisin pitäväni hänestä, mutta hän ei satu pitämään minusta."

"Kuinka niin?" kysyi tyttö.

Montague hymyili: "Maku on erillainen."

"Mutta joku syyhän siihen täytyy olla", väitti Alice, "sillä hän katselee asioita jotenkin samalta kannalta kuin sinäkin. Minä sanoin, että hänen pitäisi puhua niistä kanssasi."

"Mitä hän sanoi?"

"Ei mitään", vastasi tyttö ja sitten hän äkkiä katsahti Allaniin. "Sinä tiedät syyn. Kerro se minulle!"

"En tiedä mitään varmaa. Luulen että se on se rva Winnien juttu."

"Rva Winnie?" ihmetteli Alice.

"Hän on kai kuullut sen juorun ja uskoo sen todeksi."

"Mutta sehän on hullua. Mikset sano hänelle, miten asia on?"

"Minäkö?" sanoi Montague. "Ei ole syytä. Hän ei välitä minusta."

Montague oli hetken vaiti. "Ajattelinhan minä sitäkin", sanoi hän sitten. "Sillä se suututti ensin. Kuvittelin meneväni hänelle sanomaan: se mitä minusta uskotte, ei ole totta! Tai sitten ajattelin kirjoittaa. Mutta sitten ymmärsin, että se olisi tyhmää ja hän pitäisi minua tunkeilevana."

"En uskokaan", sanoi Alice. "Ei ainakaan, jos hän tarkotti totta puhuessaan minulle, kuinka väsyttäviä ja kaavallisia nämä seurapiirin ihmiset ovat. 'Ei kukaan puhu minulle totuutta', niin hän sanoi. 'Miehet imartelevat kauneutta arvellen, että se on ainoa, mistä naiset välittävät. Mitä paremmin niitä tunnen, sitä vähemmin niistä välitän'."

"Niinpä niin", sanoi Montague. "Sellaisessa asemassa olevan tytön tuttavuus on nolostuttava. Isä on mahtava ja tyttö perii suunnattomia rikkauksia, ja hänen ympärillään pyörivät koettavat vetää voittoa siitä. Minä kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet. Mutta kun opin lähemmin tuntemaan sen mailman, missä hän elää, en ole juuri puhutellutkaan häntä."

"Mutta siten teet vääryyttä hänelle", sanoi Alice. "Aatteles jos kaikki kunnialliset ihmiset ajattelisivat niin. Ja häneen on helppo tutustua. Hän käy Itäpuolen slummeissa opettamassa köyhiä lapsia. Kun minä kysyin, eikö se ole uskallettua, nauroi hän. Hän sanoi, että ne ihmiset ovat juuri kuin muutkin, kun niihin tutustuu; perehtyy heidän tapoihinsa ja huomaa, etteivät ne ole pelottavia, päinvastoin."

"Kuvittelen asiain niin olevan", sanoi Montague.

"Hänen isänsä tuli häntä noutamaan", jatkoi Alice. "Laura sanoi Heganin olleen ensi kerran kuuteen kuukauteen ulkona kaupungista. Eikö ole omituista, että hän tekee tuolla tavalla työtä, vaikka on niin rikas. Miksi luulet hänen haluavan sitä niin paljon lisää?"

"En luule, että se on rahakysymys, vaan valta. Ja kun on paljon rahaa, täytyy tehdä vankasti työtä torjuakseen toisia sitä ottamasta."

"Hän on hyvin ystävällinen", sanoi Montague. "Hän kysyi sinua. Eikö hänen pitänyt ostaa ne Lucy Dupreen osakkeet?"

"Oli puhetta siitä, mutta se jäi."

Hetken vaiettuansa kysyi Alice äkkiä: "Allan, mitä ovat ne jutut Lucystä?"

"Mitkä jutut?"

"Kuulin rva Landis'in puhuvan hänestä ja hra Ryderistä. Se on hävytöntä."

Montague ei tiennyt mitä sanoa. "Mitä minä sille voin tehdä?" kysyi hän.

"En tiedä", sanoi Alice, "mutta mielestäni Victoria Landis on hirveä nainen. Hän itse tekee mitä haluaa. Ja kertoo niin kauheita juttuja --"

Montague ei sanonut mitään.

"Kuule", alkoi Alice taas, "onko kaikki välimme Lucyn kanssa lopussa nyt, kun sinä et enää hoida hänen asioitaan?"

"En tiedä. En luule hänen välittävän nähdä minua. Olen huomauttanut hänelle erehdyksestään, mutta hän tahtoo kulkea tietään. Mitä voin muuta?"

* * * * *

Samana iltana istui Montague likellä rva Aldenia. "Mitä kuulenkaan teidän ystävästänne?" sanoi tämä.

"En tiedä", vastasi Montague jyrkästi.

"Tuo ihastuttava leski näyttää ihan heittäyneen valloilleen."

"Kuinka voitte sanoa niin?"

"Vivie Patton kertoi ja hän on Stanley Ryderin vanhoja rakastettuja, niin että kai se tieto tuli suoraan tältä itseltään."

Montague ei osannut sanoa mitään.

"Paha juttu", sanoi rva Alden. "Hän on todella viehättävä olento. Se käy hänelle kalliiksi -- hän on muukalainen; ja niin nopeasti. Onko se mississippiläistapoja?"

Montague pakotti itsensä sanomaan: "Lucy on oma emäntänsä." Mutta rouva tokasi: "Vivie sanoi että hän on Ryderin."

"Ymmärrän asemanne", jatkoi tuo mahtava rouva. "Kaikki puhuvat siitä. Ystävänne Reggie Mann kuuli, mitä Vivie sanoi ja kertoo edelleen."

"Reggie ei ole ystäväni", sanoi Montague lyhyesti.

Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän puheenainetta muuttaakseen: "Kuinka voitte te sietää sitä miestä?"

"Oh, Reggie täyttää paikkansa", oli vastaus.

"Katselkaa nyt näitä naisia ja ajatelkaa niitä olevan puolen tusinaa samassa huoneessa jonain aamuna. Ne vihaavat toisiaan kuin myrkkyä eikä ole miehiä läsnä eikä mitään tehtävää. Kuinka voisitte estää niitä riitelemästä?"

"Onko se Reggien tehtävä?" kysyi toinen.

"On. Hän näkee kiiltokärpäsen ja hyppää ylös ja tekee sukkeluuden. Ja samapa se, mitä hän tekee -- olen kuullut hänen kukkona kiekuvan ja omiin jalkoihinsa kompastuvan, kaikki vain naurua herättääkseen."

"Ettekö pelkää näiden lauseiden tulevan hänen korviinsa?" kysyi Montague hymyillen.

"Se on tarkotuskin."

"Pelkään, ettei teillä ole paljon vihollisia", lisäsi rva Alden hetken kuluttua.

"Ei erikoisia."

"Teidän tulisi hankkia. Viholliset ovat elämän maustimet. Tarkotan totta", lisäsi hän nähdessään toisen hymyilevän.

"En ole tullut sitä ajatelleeksi."

"Ettekö ole koskaan tuntenut, mitä hyvä tappelu merkitsee? Te olette tapoja noudattava, mutta ette myönnä sitä. Mutta mikä ihmistä pitää paremmin hereillä, kuin oikea kunnon viha? Jonain päivänä ymmärrätte kyllä -- elämän päänautinto on ahdistaa vihamiestään ja nähdä hänen jaloissaan kiemurtelevan."

"Mutta jos hän saa teidät jalkoihinsa?"

"En päästä häntä tekemään sitä. Siksihän tapellaankin. On hyökättävä, iskettävä ensin."

"Tuo kuulostaa raakalaisaikaiselta."

"Päinvastoin", väitti nainen, "se on sivistyksen korkein saavutus. Sitä varten on seuraelämä olemassa -- sen tehtävä on viljellä vihaa. Soveliaimpain eloon jääminen uudessa muodossaan. Tutkitte uhrianne, saatte selville hänen heikon kohtansa ja iskette siihen. Tiedätte mitä hän haluaa ja otatte sen pois. Valitsette huolella liittolaisenne ja piiritätte, yllätätte hänet; ja kun hänet olette masentanut, alatte ajaa takaa toista."

Ja rva Alden katseli tähän Ludvig XV:n malliin sisustettuun Devonin seurusteluhuoneeseen kokoontunutta valittua seuraa ja kysyi: "Mitä varten luulette näiden olevan täällä koossa?"

IX.