Part 3

Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja Montague meni hakemaan Lucya kirkkoon. Hän kertoi tälle asian mainitsematta kuitenkaan eversti Colea, ei näet tahtonut häntä säikäyttää. Lucylla oli taas muita asioita mielessä. "Kai muistatte, Allan, että huomenna on vaunuparaati", sanoi hän.

"Kyllä."

"Hra Ryder on tarjonnut minulle paikan. Te tietysti olette tyytymätön."

"Lupasitteko mennä?"

"Kyllä. En luullut sen häiritsevän. Julkinen asiahan se on."

"Julkinen!" huudahti Montague. "Onpa tietenkin! Istua korkealla kaikkien nähtävillä ja sanomalehtimiesten kuvattavana. Ja sitten ne kertovat kuinka se viehättävä missisippiläinen leski oli Ryderin seurassa, ja koko seurapiiri urkkii niitä kuvia ja vilkuttaa silmiään ja tekee huomautuksia!"

"Te katselette kaikkea niin kyynilliseltä kannalta", väitti Lucy. "Kuinka nyt voi välttää sitä että joukko tuijottaa ja lehdet ottavat kuvia! Eihän silti voi luopua ajeluhuvista --"

"No, no!" sanoi Montague. "Olette liian järkevä puhuaksenne tuollaista tosissanne. Jos haluatte ajella, niin ajelkaa. Mutta kun joukko ihmisiä päättää tuhlata kymmenen parikymmentä tuhatta kukin naamiaispukuihin ja vaunuihin, ja he ilmoittavat siitä koko kaupungille ja lähtevät itseään näyttelemään, niin ei voi puhua huviajelusta."

"Hm", sanoi Lucy epäröiden, "hauskaa kuulla."

"Hauskaa niille, jotka haluavat kuulla; ja jos nainen haluaa yleistä mainetta, toimittaa itsestään uutisia lehtiin ja tekee itsestään julkisuuden ihmisen, on se hänen asiansa. Mutta älköön sitten uskotelko harrastavansa huviajelua kauniilla hevosilla, kuuntelevansa musiikkia tai pitävänsä seuraa tuttavilleen. Seurapiirin naisella on oikeus ilmoittaa itseään kuten politikolla tai pilleritehtailijalla, vastustan vain lörpöttelyä, että muka rakastetaan yksityiselämää. Esimerkiksi rva Winnie Duval kehuu, että hänen ihanteensa on paimenen yksinkertainen elämä ja kukkien kasvatus, mutta itse asiassa on hänellä albumi, johon hän kerää sanomalehtileikkaukset, ja jos kuluu kolme viikkoakaan ilman että hänestä mainitaan, hermostuu hän."

Lucy puhkesi nauruun. "Olin eilen rva Robbie Wallingilla", sanoi hän, "ja tämä puhui oopperayleisöstä ja sanoi menevänsä johonkin, missä ei tarvitsisi nähdä niin paljon rumaa roskaväkeä."

"Niin", sanoi Montague. "Kyllä tiedän. Mutta ei ole mitään sen rouvan hommissa aamusta iltaan, jota hän viitsisi tehdä muuta kuin sen ruman roskaväen töllisteltäväksi." --

"Näytte olleen joka paikassa", sanoi Montague hetken kuluttua.

"Ah, luulen menestyväni", sanoi Lucy. "Onpa tämä ihanaa elämää. En eläissäni ole nähnyt niin paljon kauniita hevosia ja loistavia pukuja."

"Onpa se hauskaa", sanoi Montague. "Mutta edetkää hitaasti ja pitäkää huolta siitä, että se kestää kauemmin. Kun siihen elämään tottuu, tuntuu se sangen turhalta ja tyhmältä."

"Tänään olen kutsuttu Wymanille bridgeä pelaamaan, -- aatelkaas -- sunnuntai-iltana!"

Montague kohautti olkapäitään. "Välipä sillä."

"Mitä pidätte rouva Betty Wymanista?" kysyi Lucy.

"Hän elää iloisia päiviä eikä omatunto häntä häirinne."

"Onko hän hyvin rakastunut Olliehen?"

"En tiedä. Ei se näytä heitä suuresti huolettavan."

Tällaista puhelivat he kirkon jälkeen avenueta kävellessään katsellen uusia kevätpukuja. -- "Kuka oli tuo komea olento, jolle juuri kumarsitte?" tiedusteli Lucy.

"Neiti Hegan -- Jim Heganin tytär."

"Vai niin, Betty Wyman puhui hänestä."

"Ei kai mitään hyvää", sanoi Montague hymyillen.

"Mieltäkiinnittävää", sanoi Lucy. "Omituista, että satojen miljoonien omistajan tytär on itse ruvennut hyväntekeväisyystyöhön."

"Sanoinhan teille, että tähän elämään voi kyllästyä."

Lycy katseli häntä veitikkamaisesti sanoen:

"Luulisinpä tuollaisen tytön kiinnittävän teidän mieltänne."

"Haluaisin todella tuntea häntä paremmin, mutta hän ei näy välittävän minusta."

"Eikö välitä!" huudahti Lucy. "Sehän on hirveätä."

"Ei se ole hänen syynsä", sanoi Montague hymyillen, "luulenpa joutuneeni huonoon maineeseen."

"Oh, tarkotatte Winnie rouvaa!" huudahti Lucy.

"Niin."

"Kertokaapa siitä!"

"Eipä siinä ole paljon kerrottavaa. Winnie rouva aikoi tehdä minusta seuraelämäsankarin ja minä typeryydessäni menin, kun hän kutsui. Ja sitten alkoivat kielet laulaa."

"Sehän ei teitä vahingoittanut?"

"Eipä erityisesti", sanoi hän kohauttaen olkapäitään. "Yhteen naiseen vain olisin tahtonut tutustua, enkä saanut. Sen vain."

Lucy katsahti häneen arasti. "Te tarvitsette sisaren", hän hymyten virkkoi, "sisaren, joka taistelee puolestanne."

Jim Hegan oli ennustanut oikein; Montague sai pian tarjouksen. Se tuli hänelle tuntemattoman lakiasioimiston kautta. "Olemme kuulleet," sanottiin kirjeessä, "että teillä on myytävänä viisituhatta Northern Missisippi rautatien osaketta. Erään liiketuttavamme puolesta tarjoudumme ostamaan ne viidelläkymmenellä tuhannella dollarilla. Jos tahdotte neuvotella niiden omistajan kanssa, haluaisimme sopivassa tilaisuudessa saada vastauksenne."

Hän soitti Lucylle ja kertoi tälle tarjouksesta.

"Paljoko?" kysyi tämä.

"Ei riittävästi", sanoi hän. "Mutta en halua keskustella puhelimitse. Missä saan tavata teidät?"

"Ettekö voi lähettää kirjettä minulle?"

"Voisin", sanoi Montague, "mutta haluaisin puhua siitä myös; ja sitten on kiinnityskirja ja muita papereita allekirjotettavana. Muutakin selvitettävää! Ettekö voisi tulla konttoriini nyt tänä aamuna?"

"Haluaisin tulla, mutta olen juuri luvannut muualle."

"Eikö sitä voi lykätä?"

"Ei, minua on pyydetty retkelle hra Watermanin uudella jahdilla."

"Brünhildellä?" huudahti Montague. "Mitä sanottekaan!"

"Niin, enkä tahtoisi menettää sitä."

"Milloin palaatte?"

"Illalla. Me menemme salmea ylös. Jahti on juuri pantu kuntoon."

"Missä se on?"

"Batteryn rannassa. Minun on oltava siellä tunnin kuluessa. Ettekö tulisi sinne tapaamaan minua?"

"Tulen kyllä. Kaipa ne jonkun minuutin odottavat."

"Olen niin utelias saadakseni tietää tarjouksen."

Montaguea viivyttivät jotkut liiketuttavat; vihdoin hän juoksi ajurin rattaille ja ajoi Batterylle.

Täällä Castle Oardenin luona oli suojattu paikka, "Miljoneerilahdeksi" sanottu, jossa "Wall-kadun laivastoon" kuuluvat yksityisjahdit tavallisesti ankkuroivat. Tähän aikaan vuodesta useimmat mahtajat jo olivat kesänviettopaikoillaan, ja ne jotka asuivat Hudsonin tai Salmen rannalla, tulivat kaupunkiin kaikellaisissa aluksissa, moottoriveneistä isoihin jahteihin saakka. He söivät aamiaista matkallaan ja mukana oli sihteereitä ja posti.

Useat jahdit olivat komeita palatseja. Montague oli nähnyt yhden, jossa oli lasikupukattoinen, koko yläkannen täyttävä kirjasto. Tämä oli Lester Toddsin omistama ja kuljeskeltiin sillä metsästelemässä. Siinä oli myös ranskalainen pesulaitos, mallimeijeri ja kanatarha, jääkone ja ampumarata.

Ja tuossa oli nyt Brünnhilde, Watermanin uusi ihmeellinen leikkikalu. Montague tunsi sen sanomalehtien tarkkojen kuvausten ja kuvain kautta. Ja tiesi hinnankin. Waterman oli ostanut sen Belgian kuninkaalta, jonka mielestä siinä oli kaikkea, mitä hallitsijan mieli voi halata. Suuri olikin hänen hämmästyksensä, kun hän sai kuulla, että sen uusi omistaja oli revittänyt sen sisustuksen pois teräsrunkoa myöten ja sisustuttanut sen kokonaan uudestaan. Sen salonki oli Ludvig XV tyylinen. Seinät olivat satiinipuusta päärynäpuuupotuksin ja yli lattian kulki samettimatot, kaksitoista jalkaa leveät ja saumatta kudotut. Sen kaapit avautuivat nappia painaen ja samalla syttyivät niihin valot, laatikot liikkuivat pallolaakereilla. Omistajan makuuhuone oli koko aluksen levyinen, kaksikymmentä kahdeksan jalkaa, ja sen takana oli roomalainen kylpylä marmorista.

Sellainen oli Brünnhilde. Montague katseli jahdin veneitä, mutta kun ei nähnyt, otti hän soutajan, joka vei hänet jahdille. Portailla oli univormupukuinen mies. "Onko rouva Taylor täällä?" kysyi hän.

"On", vastasi mies. "Te olette herra Montague. Hän antoi sanan teille."

Montague oli alkanut nousta portaita, mutta äkkiä hän pysähtyi säikähtyen.

Aluksen akkunasta kuului tukahutettu huuto: "Auttakaa! Auttakaa!" Hän tunsi äänen. Se oli Lucyn.

V.

Montague epäröi vain hetken. Sitten ryntäsi hän kannelle. "Missä on rouva Taylor?" kysyi hän.

"Hän meni alas", kuului viivyttelevä vastaus, mutta Montague juoksi nopeasti alas. Portaita myöten tuli hän lasikattoiseen eteiseen. Hän juoksi ovelle ja huusi: "Lucy! Lucy!" Tämän vastaus kuului. Hän tempasi ovea, mutta se oli lukittu.

"Avatkaa ovi!" huusi hän.

Ei ääntäkään. "Avatkaa tai sären oven", kirkasi hän taas. Ja samassa syöksyi hän ovea vasten. Se ryskähti. Samassa kuului miehen ääni: "Odottakaa!"

Joku hapuili ovenripaa ja henkeään pidättäen odotti Montague. Ovi avautui ja hänen edessään seisoi Dan Waterman.

Montague astui askeleen taapäin ja toinen tuli ulos kulkien sanaa sanomatta hänen ohitseen. Mutta yhden katsauksen hän ennätti saada -- ja se osotti suurinta raivoa, mitä hän koskaan oli ihmiskasvoilla nähnyt.

Hän ryntäsi huoneeseen. Lucy seisoi sen toisessa päässä pöytään nojaten. Hänen pukunsa oli epäkunnossa ja tukka pudonnut korville; hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli hyvin kiihtynyt.

"Lucy!" huudahti hän juosten tämän luo. Nainen tarttui hänen käsivarteensa nojautuen siihen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Montague. Lucy käänsi poispäin päänsä sanaakaan sanomatta. Sitten kuiskasi hän: "Pian, mennään pois täältä!"

Ja nopealla käsienliikkeellä pyyhkäsi hän hiuksensa otsaltaan, oikasi pukunsa ja lähti ulos nojautuen ystävänsä käsivarteen. Kannella seisoi upseeri ällistyneenä.

"Rouva Taylor haluaa päästä maihin", sanoi Montague. "Toimittaisitteko veneen meille."

"Moottori tulee tuossa tuokiossa --" alkoi mies.

"Saammeko veneen heti!" sanoi Montague "tai huudan tuon höyryn."

Hänen äänensä oli käskevä ja mies toimitti heti veneen. Sillä välin seisoi Lucy hengittäen syvään ja katsellen hermostuneesti ympärilleen. Hän huokasi helpotuksesta kun he lähtivät jahdilta.

Äänettä istuttuaan sanoi hän rannassa: "Hanki minulle ajuri, Allan." Tämä toimitti sen ja Lucy istahti siihen hengähtäen. "Älkää kysykö minulta mitään, Allan", sanoi hän. Eikä hän sanonut sanaakaan heidän ajaessaan hotelliin.

"Voinko jotenkin olla avuksenne?" kysyi hän Lucylta tämän asunnossa.

"Ette nyt. Mutta odottakaa hetkinen."

Hän vetäytyi pukuhuoneeseensa, ja kun hän palasi, olivat kiihkon jäljet kadonneet. Hän istahti Montagueta vastapäätä ja tuijotti tähän.

"Allan", alkoi hän. "Olen koettanut ajatella. Mitä voin tehdä sille miehelle?"

"En tosiaankaan tiedä."

"Enpä uskoisi olevani New Yorkissa. Tämä on kuin keskiaikaa."

"Unohdatte, Lucy, etten tiedä, mitä on tapahtunut."

Lucy vaikeni taas ja niin he tuijottivat toisiinsa hetken, kunnes hän äkkiä heittäytyi takanojoon ja alkoi nauraa. "Koetan olla vihanen, Allan", hän soperti. "Ja minun pitäisi olla. Mutta se on niin mieletöntä."

"Kyllä teille paremmin sopii nauru kuin itku", sanoi Allan.

"Kerronpa sitten, Allan. Minun täytyy kertoa jollekin, muutoin pakahdun. Ja sitten täytyy teidän neuvoa minua, sillä en ole koskaan ollut näin sekasin."

"Kertokaahan nyt sitten."

"Kerroin jo, kuinka tapasin Watermanin hänen taidegalleriassaan", sanoi Lucy. "Hra David Alden vei minut sinne ja tuo ukko oli niin kohtelias ja arvokas -- en aavistanutkaan! Ja sitten kirjotti hän minulle -- omakätisen -- kirjelipun kutsuen minut Brünhildelle. Tietysti pidin kutsua tavallisena. Kerroin teillekin eikä teillä ollut mitään muistutettavaa."

"Menin sinne ja minut johdettiin siihen huoneeseen. Ja sitten tuli ukko itse. Ja hän lukitsi oven jälkeensä!"

-- Päivää, mitäs kuuluu, rouva Taylor! sanoi hän ja ennenkuin ennätin suutani avata, oli hän vierelläni ja kietoi kätensä vyötäisilleni. Voitte aavistaa mitä tunsin. Olin kuin halvaantunut.

-- Herra Waterman? sopersin.

En kuullut mitä hän sanoi, olin ihan kauhusta jähmettynyt. "Laskekaa minut", sanoin useita kertoja, mutta hän ei välittänyt siitä rahtuakaan, puristi vain minua käsivarsissaan. Vihdoin kokosin voimani ja sanoin tyynesti:

-- Herra Waterman, olkaa hyvä ja hellittäkää kätenne!

-- Rakastan teitä, sanoi hän.

-- Mutta minä en rakasta teitä, sanoin ja tuo kaikki tuntui niin järjettömältä minusta.

-- Kyllä vielä opitte rakastamaan minua, sanoi hän. Niin monet ovat oppineet.

-- En ole niitä naisia, sanoin. Olette erehtynyt. Päästäkää minut pois.

-- Tahdon saada teidät. Ja kun tahdon jotain, otan myös. Kukaan ei uskalla minua vastustaa. Ymmärtäkää oikein. Ei siitä tule teille häpeää. Naiset pitävät kunniana saada minun rakkauteni. Ajatelkaa mitä voin tehdä teille. Saatte mitä vain tahdotte. Pääsette mihin vain haluatte. En koskaan kitsastele.

"Tuollaista hän lateli pitkän matkan. Ja siinä olin kuin karhun kynsissä. Uskokaa tai elkää, mutta hän on voimakas. En päässyt liikahtamaan. Voin tuskin ajatella. Olin tukehtua ja kaiken aikaa tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani ja näin hänen silmänsä tuijottavan petomaisina silmiini."

-- Herra Waterman, sanoin. En ole tottunut tällaiseen kohteluun.

-- Tiedän, tiedän sen, sanoi hän. Jos olisitte, en teitä tahtoisi. Olen toisellainen kuin muut miehet. Ajatelkaa, mitä kaikkea on vallassani. Ei minulla ole aikaa rakastella naisia. Mutta minä rakastan teitä. Rakastuin heti kun näin teidät. Eikö se riitä? Mitä muuta voitte pyytää?

-- Te olette kutsunut minut tänne valheellisella tavalla. Olette raukkamaisesti saanut minut satimeen. Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa, niin häpeäisitte!

-- No, no, ei tuollaisia tyhmyyksiä. Te tunnette maailman -- ette te ole viime keväisiä kananpoikia.

"Noin hän sanoi, juuri noin, Allan, ja minä raivostuin -- ette voi kuvitella. Minä yritin päästä vapaaksi taas, mutta mitä enemmän taistelin, sitä enemmän hän näytti raivostuvan. Olin ihan kauhuissani. En luullut laivalla olevan ainoatakaan henkilöä, paitsi hänen palvelijansa."

-- Herra Waterman, huusin, hellittäkää kätenne tai nostan metelin. Huudan.

-- Se ei teitä auta, sanoi hän julmasti.

-- Mutta mitä sitten tahdotte minusta?

-- Tahdon että rakastatte minua.

"Ja sitten aloin tapella taas. Huusin kerran, kahdesti -- ja sitten painoi hän kätensä suulleni. Silloin aloin taistella henkeni edestä. Luulenpa että olisin repinyt silmät sen vanhan ilkiön päästä, jollei hän olisi kuullut teidän ääntänne eteisestä. Kun te huusitte nimeäni, laski hän minut ja pelästyi. En koskaan ole nähnyt ihmiskasvoilla niin raivoisaa vihaa. Vastatessani huutoonne koetin juosta ovelle, mutta hän seisoi tielläni."

-- Minä seuraan jälkiänne! kuiskasi hän. Ymmärrättekö? En koskaan tule hellittämään.

"Ja silloin te iskitte ovea ja hän avasi sen sekä meni pois."

* * * * *

Lucy oli tuota kohtausta muistellessaan punastunut ja hengitti nyt kiihkeästi. Montague istui sanaa sanomatta häntä vastapäätä.

"Oletteko koskaan kuullut tällaista eläissänne?" kysyi Lucy.

"Kyllä", sanoi Montague painavasti, "ikävä sanoa, mutta olen kuullut sellaisesta useita kertoja. Olen kuullut pahempaakin."

"Mutta mitä teen minä?" hän huusi. "Totisesti ei mies saa rankaisematta noin menetellä."

Montague ei virkkanut mitään.

"Hän on hirviö!" huuti Lucy. "Minun pitäisi toimittaa hänet vankilaan."

"Ette voisi sitä tehdä", sanoi mies päätään pudistaen.

"Enkö! Miksen?"

"Voisitte yrittää. Todisteena olisi teidän sananne hänen sanaansa vastaan ja hänen kävisi täydestä joka päivä. Ette te voisi vangituttaa Dan Watermania kuin voisitte jonkun muun miehen. Ja ajatelkaas niitä juoruja!"

"Minä haluaisin paljastaa hänet", pani Lucy vastaan. "Se olisi hänelle oikein."

"Se ei vahingoittaisi häntä rahtuakaan", sanoi Montague. "Voin vakuuttaa varmasti, sillä olen nähnyt yritettävän. Ei yksikään New Yorkin lehti painattaisi sitä juttua. Teidät vain leimattaisiin seikkailijattareksi."

Lucy heristeli nyrkkejään: "Voisinhan sitten yhtä hyvin elää Turkissa!"

"Melkeinpä", sanoi Montague. "Tässä kaupungissa on vanha mies, joka kaiken ikänsä on lainannut rahoja ja niitä kasannut, niin että hänellä nyt on jotain 80-100 miljoonaa ja kerran puolessa vuodessa kertovat lehdet, että joku nainen on taas yrittänyt kiristää häneltä rahoja. Tämä johtuu siitä, että hän tekee jokaiselle kauniille tytölle, joka tulee hänen konttoriinsa, juuri mitä Dan Waterman yritti tehdä teille; ja nuo kiristyksestä vangitut ovat juuri niitä, jotka ovat tyhmiä ja rettelöivät."

"Katsokaas, Lucy", jatkoi Montague hetken kuluttua, "teidän pitää ymmärtää asema. Tämä mies on New Yorkin jumala. Hän hallitsee kaikkia rikkauden valtateitä; hän voi kohottaa tai kukistaa kenen vain tahtoo, se on totinen tosi. -- Luulenpa että hän voisi ajaa perikatoon tässä kaupungissa kenen tahansa, jota rupeaisi vainoamaan. Hän saa poliisinkin tekemään mitä tahtoo. Kysymys on vain rahasta. Ja hän on tottunut hallitsemaan, hänen vihjauksensa on laki. Mitä hän haluaa, sen hän ostaa; niin hän ajattelee naisistakin. Ja kun häntä herrana pidetään, pyrkivät naiset hänen suosioonsa. Jos siihen olisitte päässyt, olisi teillä ollut miljoonan dollarin palatsi Riverside Drivella tai huvila Newportissa. Saisitte kaupoista valita mitä mielitte, ja jahdit ja erikoisjunat käytettävänänne. Sitä haluavat muut naiset eikä hän voi käsittää, mitä te tahtoisitte lisää." Montague vaikeni.

"Sitenkö hän käyttää rahojaan?" kysyi Lucy.

"Hän ostaa kaikkea, mihin mieltyy. Sanotaan hänen kuluttavan viisi tuhatta dollaria päivässä. Klubeissa kerrotaan että kun hän rakastui erääseen lääkärin vaimoon, antoi hän miljoonan dollaria erästä sairaalaa varten, mutta ehtona oli, että sen lääkärin piti lähteä kolmeksi vuodeksi tutkimaan Europan sairashuoneita."

Lucy istui ajatuksiinsa vaipuneena. "Allan", sanoi hän äkkiä, "mitä arvelette hänen tarkottaneen sanoessaan, että hän seuraa jälkiäni?"

"En tiedä, mutta meidän on ajateltava sitä hyvin huolellisesti."

"Myöskin huomautti hän, ettei minulla ole rahaa. -- Ette pysy pystyssä New Yorkissa. Omaisuutenne ei ole minkään arvoinen. Niin hän sanoi. Mahtaako hän tietää jotain asioistani?"

Montague tuijotti häneen. "Lucy!" huudahti hän.

"Mitä?"

"Ei mitään." Ja hän lisäsi itsekseen: "Se olisi liian mieletöntä." Ajatus että Dan Waterman olisi häntä vakoiluttanut, tuntui hänestä niin järjettömältä. "Se oli vain arvio", sanoi hän, "mutta varuillaan on oltava; hän on vaarallinen mies."

"Olen siis voimaton häntä rankaisemaan?" kuiskasi Lucy.

"Niin minusta näyttää. Ensi kerralla ymmärrätte paremmin. Ja mitä rangaistukseen tulee, niin luonto kai tekee tehtävänsä. Hän on vanha ja oikukas."

"Mutta miten minun olisikaan käynyt, jos ette olisi tullut jahdille silloin! Ajattelen niitä toisia naisia, jotka ovat joutuneet samaan satimeen. Olisinkohan ollut aivan avuton?"

"Pahoin pelkään. Monet naiset ovat sen havainneet, arvaan. Ymmärrän tunteenne, mutta mitä voitte tehdä? Ette voi rangaista Dan Watermania. Ette voi niitä mistään rangaista, vaikka ne yksin hallitsevat elintarpeita ja näännyttävät nälkään tuhansia ihmisiä, ja vaikka ne ahdistavat turvatonta naista. Täällä on rikkaita miehiä, jotka ilmoituksiin vastaillen pettävät nuoria tyttöjä. Konttorini pikakirjuri sanoi, että hän jätti vuodessa kaksikymmentä paikkaa, kun niiden isännät alkoivat ahdistella."

"Katsokaas", lisäsi hän, "olen tehnyt nämä havainnot. Te pidätte minua kohtuuttomana, minä tunnen teitä uhkaavat vaarat. Te olette outo täällä, ilman ystäviä ja vaikutusta, ja siksi joudutte kärsimään. En tarkoita vain poliisi- ja lehtijuttuja, tarkotan seuraelämää, mainettanne, ja sitä miten tekonne selitetään. Heillä ovat rikkaudet ja etuoikeudet ja heidän asemansa on varma, He kyllä huvittavat vierasta, joka on kaunis ja älykäs sekä osaa pitää seuraa, mutta jos loukkaatte heitä tai uhkaatte heidän valtaansa, silloin havaitsette, kuinka he osaavat vihata ja panetella ja tykkänään tuhota teidät."

VI.

Lucyn seikkailu oli siinä määrässä kiinnittänyt heidän molempain huomion, että he olivat unohtaneet osakekysymyksen. Myöhemmin Montague kuitenkin mainitsi siitä ja Lucy huudahti tyytymättömänä kun kuuli tarjouksen pienuuden. "Mutta sehän on vain kymmenen senttiä dollarilta! Ette suinkaan kehoita minua myymään!"

"En. Hylättävä se tarjous on, mutta olisi ilmoitettava mitä pyydetään."

Ennen miettiessään asiaa olivat he ajatelleet sataa kahdeksaakymmentä tuhatta. "Paras kai ilmoittaa se viimeisenä tarjouksena", sanoi Montague.

"Hyvä, tehkää niin."

Hetken vaitiolo; sitten Montague nähdessään Lucyn kasvojen ilmeen nousi sanoen: "Ei maksa enää ajatella tuota tämänpäiväistä juttua. Alkaa alusta taas eikä tehdä uusia erehdyksiä. Tulkaa mukaani tänä iltana. Eräät ystäväni haluaisivat tavata teitä."

"Kutka?" kysyi Lucy.

"Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa. Tunnetteko heidät?"

"Olen kuullut hra Ryderin puhuvan pankkiiri Prenticestä. Samaako tarkotatte?"

"Kyllä", sanoi Montague. "Hän on Tasavallan Trust Yhtiön presidentti. Hän oli isäni vanha toveri ja heidät tapasin ensinnä New Yorkissa. Olemme hyvät tuttavat. Lupasin tuoda teidät päivällisille joskus ja ilmoitan heille heti, jos lupaatte. Ei ole teidän hyvä istua ajattelemassa Dan Watermania."

"Oh, en välitä siitä nyt. Mutta jos haluatte, tulen mukaanne."

He menivät ja tapasivat kenraalin itsensä, rva Prenticen ja heidän molemmat tyttärensä, joista toinen oli ylioppilas ja toinen lahjakas viulunsoittaja. Kenraali oli yli seitsemänkymmenen ja hänen partansa oli lumivalkea, mutta yhä oli hänellä sotilaan komentava ryhti. Rouvan oli Montague tavannut oopperassa ja oli tämä ollut hyvin timanteilla koristettu sekä puhellut hänelle muista ihmisistä, kun hän olisi halunnut kuunnella musiikkia. Muuten oli hän äidillinen sielu, kun pääsi tunkeutumaan läpi hänen sotamaalinsa, kuten Montague arvioi. Hän kutsui tätä käymään heillä ja esitti hänet useille, joista arveli olevan hyötyä hänelle.

Sinne tuli sinä iltana myöskin nuori Harry Curtiss, kenraalin sisarenpoika. Montague ei ollut häntä ennen tavannut, mutta tiesi hän tämän olevan osakkaana William E. Davenantin, yhtiöitten kuuluisan lakimiehen suuressa toimistossa, joka oli ollut Montaguea vastassa eräässä suuressa vakuutushuijausjutussa. Harry Curtiss, johon Montague pian oli paremmin tutustuva, oli sievä mies, reipas ja miellyttävä. Ja oli kohdannut Alice Montaguen noin viikkoa sitten ja luvannut tulla tätä tapaamaan. Aterian jälkeen tupakoitiin ja juteltiin markkinain tilasta. Wall kadulla vallitsi suuri kiihko. Osakkeiden hinnat olivat äkkiä laskeneet ja asiat näkyivät menevän ojasta allikkoon.

"Sanotaan että Wyman on satimessa," sanoi Curtiss kertoellen "Kadun" hurjia huhuja, "puhelin eilen erään hänen osakevälittäjänsä kanssa."

"Wymania ei ole helppo saada satimeen", sanoi kenraali. "Hänen omat välittäjänsä tietävät usein vähimmin hänen todellisesta asemastaan. On hyvä syy arvella, että joku iso sisäpiirin mies on liikkeellä, sillä yleisö on hyvin levoton, mutta nykyisestä tilanteesta ei voi mitään varmaa sanoa. Todellisilla sisäpiirin miehillä ovat asiat täysin käsissään."

"Te tarkotatte sitä, että tämä hintain lasku saattaa olla teennäinen?" kysyi Montague ihmetellen.

"Miksei olisi?" kysyi kenraali.

"Se näyttää olevan laaja liike ja vaikea on uskoa, että yksi mies voisi sen saada aikaan", sanoi Montague.

"Ei yksi mies", sanoi kenraali, "vaan ryhmä. En sano, että niin on, enkä voisi sanoa, vaikka tietäisinkin, mutta jotain olen nähnyt ja tämä epäluulo on kotoisin muilta. Ja teidän on muistettava, että puolentusinaa miestä hallitsee nyt 90 prosenttia tämän kaupungin pankeista."

"Huonommiksi asiat vielä menevät, ennenkuin nousu alkaa", sanoi Curtiss.

"Jotain täytyy tapahtua", sanoi kenraali. "Maan pankkiasema on nyt sietämätön; keinottelijat ovat itse asiassa ahdistaneet laillisen pankkiirin pois tämän toimialalta. Joko on alistuttava heidän komentoonsa tai väistyttävä. Uusi aines on tunkeutunut esille. Pankin voi avata, jos on vain varoja rakentaa palatsi, jossa on marmoripatsaat ja pronssiportit. Eräällä miehellä, jolla nyt on kahdeksan pankkia, oli kolme vuotta sitten alkaessaan tuskin miljoonaa dollaria."

"Mutta kuinka se käy päinsä?" kysyi Montague.