Part 9

Rikhard seisoi kirjoituspöydän luona toisessa nurkassa, jossa lamppu paloi. Kaikki uutimet olivat alaslasketut, suuri, hämärä huone näytti kodikkaalta vanhanaikuisine, mutkikkaine huonekaluineen, ja ainoa valo, mikä huoneessa oli, laskeutui hänen tummille kasvoilleen, mustille lyhyille hiuksilleen ja leveille hartioilleen.

Hän avasi kirjeen ja katseli Selmaa, tämä lähestyi häntä, mutta näytti yhä epäilevän.

"Minä voin vannoa, että sinä yhtä mielelläsi haluat lukea sen kuin tahdot ruokaa, sillä naiset ovat aina uteliaat, mutta siitä huolimatta he tahtovat näyttää niin harmillisen häveliäiltä, että..."

Rikhard nousi pystyyn ja iski kirjesalkkunsa pöytää vasten, niin että pamahti.

Selma vain nauroi hänen mielenpurkaukselleen.

"Niin, niinkuin tässä yhtenäkin päivänä," jatkoi Rikhard hillittömällä kiihkolla, "kun sattumalta tulit avanneeksi tuon anatomian kirjan. Herra varjelkoon! -- nuori rouva sekä punastui että kalpeni ja sulki kirjan kauhistuneena. Näin sen kyllä, vaikka vaikenin. Ja sinä melkein harmittelit, että minä luin sitä. Lääkäri! -- olisin voinut nauraa aivan katketakseni, ellen olisi ollut niin vihainen, että olin vähällä pakahtua. Onko nyt laitaa hullutella tuolla tavalla vain tieteellisen teoksen takia! Ne ovat sitä paitsi asioita, joista jokaisen naisen pitäisi olla selvillä. Jos kysymyksessä olisi ollut joku muu kuin _sinä_, en koskaan olisi sanonut sanaakaan. Mutta nyt ... uh, siitä voi tulla aivan sairaaksi! Pitääkö _sinunkin_ tässä teeskennellä? Olet aivan kuin Elvira."

Rikhard vaikeni.

"Miten vähästä sinä voit kiivastua," huomautti Selma hyvin rauhallisesti.

"Vähästä?" toisti Rikhard harmistuneena ja ojensi kätensä niin kiivaalla liikkeellä, että olkapäät kohosivat ylös. "Olisipa ollut kysymyksessä jokin huono romaani, jotain siveetöntä roskaa, niin en koskaan olisi siitä puhunut, mutta puhtaasti tieteellinen teos..."

Selma vain nauroi, helisevän raikkaasti. Hän oli niin tottunut kaikkeen tällaiseen jo entisinä aikoina, että se melkein tuotti hänelle iloa.

"Niin, kuinka ihmiskunta voisi parantua," jatkoi Rikhard samaan tapaan, "kun naiset itsepäisesti vetäytyvät kuoreensa, niin ettei heidän kanssaan saa keskustella kuten ihmisten kanssa. Kaikkein yksinkertaisin asia on sopimaton. He vaativat itsepintaisesti, että heitä on pidettävä idiootteina."

Selma katseli häntä rauhallisesti hymyillen. Hän vain odotti, että myrsky tyyntyisi. Niin kauan kuin se riehui, ei kuitenkaan kannattanut lausua sanaakaan, sen hän tiesi.

"Niin sinä naurat," sanoi Rikhard jo rauhallisemmin, "mutta se on todella vakava asia. Miten paljon riippuukaan tuleva polvi teistä naisista! Ja siinä missä uudistuksia tarvitaan niin hyvin toisessa kuin toisessa asiassa, voisitte te olla meidän parhaita liittolaisiamme. Mutta -- Jumala varjelkoon -- niin pian kuin ei enää ole kysymys salonkikeskustelusta, täytyy pidellä korviaan ja tekeytyä aivan tietämättömiksi. Teitä ei saa opettaa hoitamaan ruumistanne eikä lapsianne, sillä on aivan sopimatonta edes puhua sellaisesta. Niin, seiso sinä siinä ja punastu siksi, että puhun lapsista! -- ja kuitenkin sinä olet naimisissa. Voi, siitä voisi..."

Rikhard teki epätoivoisen liikkeen, aivan kuin hän olisi tahtonut torjua jotakin luotaan.

"Mutta Rikhard, minkä vuoksi sinä meluat! Olenko koskaan kieltäytynyt kuuntelemasta mitä sinulla on minulle sanottavaa?"

"Kieltäytynyt, kieltäytynyt?" toisti hän. "Pitäisipä koettaa! Etkö sinä seiso siinä ja kiemurtele kuin ankerias, kun on vain kysymys kirjeenkin lukemisesta, jonka olen morsiamelleni kirjoittanut. Aivan kuin siinä voisi olla jotakin, mikä saattaisi hänen armonsa hämilleen tai aivan kuin en minä itse tietäisi mitä olen Elviralle velkaa tai en."

"Saisit hävetä," huudahti Selma rohkeasti, "moititko sinä minua tässä siksi, että hienotunteisuudesta vastustin."

"Mutta minä en välitä sinun hienotunteisuudestasi! Ei ole mitään maailmassa, jota inhoaisin niinkuin juuri sitä."

"Hyi, millainen tuittupää! Minun pitäisi lähteä suoraa päätä luotasi, mutta nyt minun tekeekin mieleni lukea kirjeesi."

"Tehdäksesi minulle palveluksen, ilahduttaaksesi minua -- ihanaa! Se on aivan sinun tapaistasi. Ei kiitos; minä en ota vastaan tuollaisia -- armopaloja."

Rikhardin suu vetäytyi vihaiseen hymyyn, joka nosti hänen toisen suupielensä ylöspäin.

"Mutta Rikhard!" Äänen sävy oli pyytävä, se oikein rukoili, ja hymyily muuttui surumieliseksi.

Rikhard ei vastannut mitään, istuutui vain entiselle paikalleen nyrpeänä ja ääneti.

"No?" kysyi Selma sitten.

"Tuossa se on," -- hän osoitti kirjettä, "mutta nyt se muutoin on aivan yhdentekevää."

Selma ei sanonut enää mitään, vaan laski toisen käsivartensa pöydälle, toisen Rikhardin olkapäälle, kumartuessaan lukemaan. Rikhard oli yhä vielä jörö, mutta Selma ei ollut huomaavinaan sitä. Hänen käsivartensa nojasi varmasti ja lujasti Rikhardin olkapäähän, -- kylmästi aivan kuin tämä olisi ollut kuollut kapine. Rikhard huomasi sen, ja se ilahdutti häntä. Tuo luja ote ilmaisi yhtä vähän arastelua kuin mielistelyä. Selmalle hän saattoi mielellään olla puukappale ja hänestä tuntui naurettavalta, että hänen mielestään _siinä_ saattoi olla jotain miellyttävää.

Hänen olisi tehnyt mielensä sanoa, että Selma tuntui hänestä ikäänkuin sisarelta -- mutta se olisi ollut typerää, ja siksi hän vaikeni.

Selma osoitti sormellaan kirjeen alkua. "Rakas Elvira," seisoi siinä.

"Kirjoitatko aina näin?" kysyi hän.

"Aina. Miksi sitä kysyt?"

"Vain uteliaisuudesta," vastasi Selma, mutta punastui. Hänen mielestään se kuului yksinkertaiselta ja kauniilta. Ja sitten se, että hän aina kirjoitti samalla tapaa! Siksi, että juuri se oli totta... Patruuna vaihteli tavallisesti päällekirjoitusta aivan loppumattomiin: "Armas kultani" tai "Kallis puolisoni" tai "Armas rakastettuni". Siinä ei ollut mitään mihin tarttua, ei mitään todellista. Ja sitten hän kirjoitti aina alle: "Sinun rakastettu Pålisi". Se oli sekä naurettavaa että harmillista. Oliko Selma koskaan sanonut rakastavansa häntä! Se oli sana, jota hän ei koskaan käyttänyt. Niin, tosiaankin, vihkimäkaavakkeessa se kyllä seisoi. Mutta silloin hän oli toistanut sen sieluttomasti kuin papukaija.

Selma silmäsi allekirjoitusta. "Sinun Rikhardisi," seisoi siinä. Ei mitään muuta.

Rikhard nauroi, sillä nyt hän oli jo leppynyt, ja he lukivat molemmat, päät vierekkäin. Oli selvää, että kirje huvitti Selmaa.

"Minä en koskaan ole tiennyt, että sinulla on niin oivallinen tyyli," sanoi hän kääntäessään lehteä.

"Minun täytyy kai panna parastani, minusta kun tulee kirjailija," vastasi Rikhard.

"Sinusta!" Selma työnsi häntä käsivarrellaan.

"Niin, omalla alallani -- tietysti. Päästyäni sairashuoneista eroon ja kaikesta muusta sellaisesta sekä käytyäni ulkomailla rupean pitämään kansantajuisia luentoja. On niin monta kysymystä, joihin tahtoisin saada yleisön innostumaan."

"No, sepä on hauska, niin minäkin saan lukea mitä kirjoitat. Luuletko että minä voin ymmärtää niitä?"

"Luonnollisesti."

Selma hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä; sitten hän jatkoi lukemista. Koko kirje käsitteli vanhaa taloa, häntä itseään, jota Rikhard kuvaili kovin vilkkaasti, ja heidän elämäänsä maalla. Hänen tyylissään oli voimaa, joka vaikutti Selmaan. Mutta ei sanaakaan rakkautta tai sellaista.

"Hm," sanoi Selma hymähtäen, kun hän oli päässyt loppuun, ja suoristi itseään.

"Eikö se miellyttänyt?" Rikhard katseli häntä hieman veitikkamaisesti, aivan kuin hän olisi aavistanut hänen ajatuksensa.

"Kyllä se oli erinomaisen hauska. Mutta kirjoitatko aina näin?"

"Miten?"

"Näin," -- Selma hapuili sanoja -- "näin järkevästi."

He nauroivat; siksi että oli niin vaikea saada sanotuksi sitä mitä hän tarkoitti, mutta niin helppo sitä sittenkin ymmärtää.

"Kyllä," sanoi Rikhard.

"Puheletteko myös samaan tapaan, kun olette yhdessä?"

Rikhardin syvät silmät välähtelivät, kun hän katsoi ylös.

"Luuletko että minä olen niin kesy?" sanoi hän hymyillen, niin että Selman täytyi punastua. "Ei kuules, osaan minä toistakin kieltä. Mutta mitä varten toisin sitä esiin kirjeessä! Ei, kirje on kirje, ja suutelo on suutelo. Minä otan kaiken sellaisena kuin se on."

Hänen sanansa koskivat Selmaan kuin tukahduttava tuska, jota hän ei voinut selittää itselleenkään.

Syntyi hiljaisuus. Selma hypisteli hajamielisesti pöydällä olevia papereita.

"Rikhard. Sinä pidät kai oikein paljon morsiamestasi?" kysyi Selma hyvin hiljaa ja katsomatta häneen.

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Minä tarkoitan vaan, että olisi oikein synti..." hän keskeytti äkkiä puheensa.

"Mikä olisi synti?"

"Mennä naimisiin tyttö paran kanssa ja sitten heittää hänet tuuliajoille, välittämättä hänestä ollenkaan." Selma puhui nopeasti ja arasti.

Rikhard käänsi kokoon kirjeensä. Selman hillityssä äänensävyssä oli jotakin, joka iski häneen, joka ahdisti ja puristi häntä, -- ilman minkäänlaista syytä ja tarkoitusta, aivankuin tunturiasukkaan koti-ikävä, kun hänessä muistot heräävät. Hän ei olisi mistään hinnasta juuri sillä hetkellä tahtonut katsoa ylös.

"Minä pidän paljon Elvirasta," sanoi Rikhard, "en tahtoisi kadottaa häntä mistään hinnasta. Selma, olen niin rakastunut, että olen aivan villi väliin. Olen mustasukkainenkin. Voitko sinä kuvitella _sitä_?" Hän puhui aivan matalalla äänellä. Hän ikäänkuin häpesi tunnustustaan, mutta samalla hän ikäänkuin myös puolusti itseään vastaväitettä vastaan.

"Sen kyllä uskon," vastasi Selma.

Syntyi hetken äänettömyys. Rikhard hypisteli yhä kirjettään, ja Selma näytti tarkasti katselevan vanhaa kirjekuorta.

"Jos joku avioliitto _voi_ tulla onnelliseksi, niin ainakin meidän," sanoi Rikhard nopeasti, muuttuneella äänellä. "Elvira on niin kehittymätön vielä, niin taipuisa ja lapsellinen, minä voin kasvattaa häntä aivan mieleni mukaan. Täytyyhän hänen silloin oppia ymmärtämään minua, ja meidän suhteemme on muodostuva täysin sopusointuiseksi."

Selma ei sanonut mitään, seisoi ja silitti vain sormellaan kirjoituspöydän reunaa, vaipuneena ajatuksiinsa.

"Omituista ajatella, että hän on yhtä vanha kuin sinä," lisäsi Rikhard.

"Yhdeksäntoista vuotta ei ole mikään ikä," vastasi Selma surumielisesti hymyillen.

"Ei, se on totta, mutta sinua luulisi vanhemmaksi."

VII.

Selman isä parani päivä päivältä, ja patruuna alkoi kirjeissään jo sanoa aikovansa noutaa Selman kotiin. Oli sumuinen kevätpäivä, leuto ja alakuloinen; suuria kyyneleitä riippui räystäistä, ja kaikki oli kietoutuneena kosteaan harsoon. Selma istui isänsä luona, joka oli jo niin terve, että saattoi maaten lukea sanomalehteään. Isän parta oli juuri ajettu, ja ohut hieno tukka peitti sileäksikammattuna hänen kaunismuotoista päätään. Selma oli antanut työn vaipua syliinsä ja nojasi päätään tuolin korkeaa selustaa vasten. Hän näytti väsyneeltä ja sulki silmänsä.

"Nyt on lapsi valvonut liiaksi minun tähteni," sanoi isä ohuella, hyväilevällä äänellään, jonka sairaus oli heikontanut.

"Älä luule," vastasi Selma hymyillen ja katsahti ylös, "mutta minä olen vain sellainen indiaaniluonne, etten siedä paikallaan istumista; minun täytyy saada raikasta ilmaa ja liikuntoa. Älä huolehdi, isäukkoseni, kun tulet terveeksi, korvaan minä vahingon."

Isä heitti pitkän huolestuneen katseen häneen ja otti jälleen sanomalehtensä.

Selma sulki taaskin silmänsä. Hän istui ja ajatteli vanhoja aikoja ja sedän menettelyä. Huulien viivat muuttuivat suoriksi ja koviksi, yhteenpusertunut suu teki leuan yhä terävämmäksi, silmäkulmat vetäytyivät tuskallisesti yhteen, ja kasvoihin tuli jotain kokoonpuristunutta.

Nyt hän ymmärsi sedän vaikuttimet. Oman luonteensa mukaan oli tämä muodostanut ihannekuvan onnesta, ja sen hän oli tahtonut antaa hänellekin. Mutta vaikka pohjalla olikin ollut hyvä tarkoitus, niin ei Selma kuitenkaan koskaan voinut antaa sitä hänelle anteeksi. Ei koskaan! Eikä setää voinut syyttää vain siitä vahingosta, jonka hän oli tehnyt: hän oli myös pettänyt hänet. Selma palautti mieleensä erään kohtauksen, jolloin hän sedän huoneessa oli pyytänyt saada lukea isänsä kirjettä, ja setä oli kieltänyt. Miten tyhmä hän olikaan ollut kun oli uskonut hänen sanojaan! Hän oli ollut läpeensä yksinkertainen. Se johtui hänen rehellisyydestään. Oliko tyhmää olla rehellinen? Ehkä. Oli kuitenkin vaikea uskoa, että se mikä oli oikein, olisi tyhmää. Ja valhe ... sen täytyi olla väärää. -- Mutta umpimieliseksi hän oli tullut. Hän ei ollut koskaan enää avomielinen, ei koskaan edes isällekään. Hän ei voinut enää, ei edes hänelle. Se oli vain pieni idylli, kaunis lapsuudenidylli, johon hän oli kiintynyt. -- Ei mitään muuta. -- Oikeastaan hän oli aina ollut suljettu luonteeltaan, niin pian kuin hänen ajatuksistaan oli ollut kysymys. Hän ihmetteli tiesikö setä, että hän ... niin hän ei tahtonut sanoa vihaavansa häntä, sillä tuo sana tuntui liioittelulta, mutta hänen sydämessään oli joka tapauksessa vihankaunaa, joka ei koskaan voinut kadota.

Setä olisi toiminut aivan samalla tavalla, jos Selma olisi ollut hänen tyttärensä. Entä sitten? Oliko hän velvollinen pitämään hänestä sen vuoksi?

Mutta olihan turha sureksia kohtaloaan, turha murehtia menneitä.

Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi hymyillä. Näytti aivan siltä kuin toinen huonekalu olisi toistaan huutanut, tummat värit napisseet ja räikeät kiroilleet. Oi, miten kummallista! Tällaisessa ympäristössä isä saattoi viihtyä! Hän ei tahtonut kadottaa pienintäkään esinettä, ja yhä uusia elementtejä oli tullut lisään. Siten Selma tarkasteli kaikkea.

Vanha helmenvärinen vuode, josta isä ei mistään hinnasta tahtonut luopua, soti kerrassaan nykyaikaista korituolia vastaan, joka seisoi kirjoituspöydän luona, ja korkeaselkäisen kiikkutuolin ruskea petsaus näytti isoisän aikuiselta iloisin värein kirjaellun sänkymaton rinnalla. Mutta kaikki nuo kertoivat Selmasta ja hänen ensimäisistä kömpelöistä piirustusyrityksistään, kehyksistä alkaen, jotka olivat kotoisin vinneiltä ja roskakomeroista, hänen suureen valokuvaansa saakka veisteltyine puitteineen. Oven pielessä riippuivat hänen viralta pannut luistimensa, vuoteen yläpuolella oli kellotyyny, jonka hän oli ommellut pensionissa, ja nurkassa vanha jakkara, jolla hänen lapsena oli tapana istua.

Miten ihana oli elämä! Hän hymyili ja sulki silmänsä, mutta samalla pyöritteli päätään edestakaisin tuolinselkää vasten, sillä sitä särki.

Varpuset pitivät kamalata meteliä pihalla risukasalla. Muutoin oli kaikki hiljaista. Kahlekoira juoksi ulos tynnyristään, veti rämisten ketjun sen reunan yli ja ravisteli itseään, niin että renkaat kalisivat. Kaiken sen Selma kuuli. Ja hän nautti siitä. Ei tehnyt mitään että päätä särki.

Sitten tuli Rikhard sisään.

Selma tunsi hänen askeleensa, hänen ei tarvinnut edes katsoa ylös tietääkseen että se oli hän.

"Mitä! Luulenpa että rouva on sairastavinaan?" sanoi hän iloisesti.

"Niin, ajatteleppas! Minulla on päänsärkyä," vastasi Selma iloisesti.

"Sen minä kyllä uskon! Tämä ei sovi _sinulle_, sinähän et käy koskaan ulkona."

"Niin, tiedän kyllä. Sitä en kestä. Mutta minä käyn pilkakseni hetkiseksi, niin kipu menee ohi," sanoi hän nousten seisoalleen.

"Mene salin sohvalle vähäksi aikaa," vastasi Rikhard; ja he lähtivät huoneesta.

"Minä haen sinulle peitteen," sanoi Rikhard.

"Kiitos."

Rikhard palasi pian takaisin, asetti tyynyn paikoilleen ja piti peitettä varalla.

Selma kävi pitkäkseen.

"Jos tahdot nukkua, menen tieheni, muuten istun juttelemassa luonasi," sanoi Rikhard levittäen peitteen hänen ylitseen.

"Ei, istu luonani, minä en varmaankaan voi nukkua. -- Ah, miten hyvältä tuntuu!" lisäsi Selma ja painoi otsansa kylmää tyynyä vasten.

Rikhard veti tuolinsa lähemmäksi ja istuutui hänen pääpuoleensa.

"Sinä, Rikhard," sanoi Selma hetken kuluttua, "tulin ajatelleeksi erästä asiaa: sinä varmaankin olet nähnyt minun äitini."

"Kyllä, olen, mutta töin tuskin muistan häntä; minähän olin vain viiden vuoden vanha kun sinä synnyit."

"Minä tahtoisin vain mielelläni tietää jotakin hänestä. Isältä en koskaan ole voinut kysyä: hän alkaa heti itkeä."

"Tiedätkös, en muista hänestä muuta kuin suuren vaalean tukan ja hyvin suuret kädet, jotka pitivät minusta kiinni, kun hän otti minut polvelleen."

Selma katseli häntä ikäänkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä jotakin hyvin ihmeellistä. Rikhard huomasi sen ja hymyili hyväntahtoisesti, mutta ei sanonut mitään.

"Kun minä nyt kuljen näissä huoneissa ja liikuttelen kaikkia vanhoja huonekaluja ja esineitä," jatkoi Selma, "tulen niin uteliaaksi. Minusta tuntuu kuin tahtoisin kysyä jotakin kaikilta näiltä kaapeilta ja laatikoilta, ja minä tutkin kaikkea, mikä joutuu käsiini, aivan kuin utelias lapsi. Sitä en koskaan saisi tehdä, jos isä näkisi; hän tulisi aivan sairaaksi."

"No?" sanoi Rikhard hymyillen.

"Niin, -- siitä ei minulla ole mitään iloa. Kaikki äidin oma näyttää niin vieraalta, ikäänkuin sekin olisi ollut kuollutta ja haudattua useita vuosia. Ja minusta tuntuu niin tyhjältä, -- aivan kuin minulla ei äitiä olisi ollutkaan."

"Niin, tiedätkös mitä, ne joilla ei ole äitiä, kuvittelevat aina mielessään, että siinä olisi jotakin niin ihanaa, mutta sitä se ei lainkaan ole. Se on vain opittua -- hm -- romantiikkaa."

"Luuletko niin?" kysyi Selma viivytellen.

"Niin, siitä olen varma, ainakin monessa tapauksessa. Verisiteet eivät ole läheskään niin voimakkaita kuin otaksutaan. On niin paljon muuta, joka on voimakkaampaa. Mitä muuta esimerkiksi on äidin ja minun välillä, kuin että äiti on hemmotellut minua, niin että minulla on ollut enemmän vaivaa itsekasvatuksestani, kuin muuten olisi ollut. En minä voi hänen kanssaan keskustella siitä mikä minua huvittaa. Ei hän minua ymmärtäisi."

Selma näytti ajattelevalta.

"Niin kylmä kuin isä onkin, tunnen kuitenkin enemmän vetovoimaa häneen," jatkoi Rikhard, "äidillä on ollut hyvin vähän osaa minun henkiseen kehitykseeni."

"Voi olla, että se soveltuu poikiin," myönsi Selma, "mutta ei tyttöihin."

"Et suinkaan sinä kuvittele surevasi äitiäsi, jota et koskaan ole nähnyt? Minä luulin sinusta parempaa."

Rikhardin harmaisiin silmiin iski pieni ivallinen ilme, ja Selma kavahti tulipunaiseksi, sillä hän tiesi hänen inhoavan kaikkia unelmia ja kuvitelmia.

"Minä en tarkoita sitä," sanoi Selma hieman hämillään, "mutta minun mielestäni nuori tyttö, jolla ei ole ollut mitään naisellista ... niin, se on, mitään äitiä, hän ei tule sellaiseksi kuin muut tytöt."

"Kuinka niin?"

"Minä olin niin ... niin..."

Hän hymyili ja hypisteli peitettä toisella kädellään katsomatta ylös.

"Kas niin, nyt sinä olet turhan kaino taaskin!" sanoi Rikhard.

"En, mutta minä en löydä oikeita sanoja. Katsos, näin ujo ja nurinkurinen olen juuri siksi, että minulla ei ole ollut äitiä."

Rikhard purskahti nauruun.

"Ei, nyt sinä todella olet liian naivi!"

"Niin, minä tiedän sen ja olen aina sitä ollut. Siinä juuri onnettomuus onkin."

Rikhard tuli yhtäkkiä totiseksi.

"Niin, _siinä_ sinä voit olla oikeassa," sanoi Rikhard, "mutta asianlaita olisi voinut olla sama, vaikka äitisi olisi ollut elossa. Pensionissa opit kai kuitenkin yhtä ja toista?"

"Minä? En."

"Kyllä, tovereilta. Se on tavallista."

"Oi, ei siinä pensionissa," sanoi Selma vilkkaasti. "Olisitpa vain nähnyt rouva Stålin! Minä olen usein ajatellut häntä tultuani vanhemmaksi. Hän oli eronnut miehestään ja perustanut pensionin voidakseen itse kasvattaa tyttärensä. Hän ei koskaan ottanut vastaan yhdeksää vuotta vanhempia tyttöjä, mutta nämä saivat olla hänen hoidossaan niin kauan kuin vanhemmat halusivat. Hän vasta osasi pelottaa toisen ajatukset karkuun! Hän istutti meihin kauhun kaikkea sopimatonta kohtaan, niin että emme edes toverien kesken uskaltaneet lausua ainoatakaan sanaa, jota rouva Stål olisi voinut tuomita. Ilkeä hän ei ollut, mutta emme me myöskään pitäneet hänestä. Koko hänen olennossaan oli jotakin omituisen kylmää ja luonnotonta, jopa omaa tytärtäänkin kohtaan. Tuntui aina siltä kuin olisi nähnyt hänen suuret ruskeat silmänsä silloinkin kun hän ei ollut läsnä. Minä en koskaan ole nähnyt niin teräviä silmiä; tunsi olevansa aivan kuin ikkunalasia, ja tiedän, että jos joskus ajattelin jotakin ... jotakin viatonta roskaa, rakkautta tai sellaista, mitä tytöt usein ajattelevat, niin punastuin korvia myöten, vaikka olisin ollut ypöyksin, niin, vaikkapa olisi ollut pimeää kuin säkissä."

Rikhard viivytteli hetken vastausta; hän oli asettanut toisen jalkansa polvelleen ja piti sitä kiinni, huolellisesti tarkastaen saapastaan, aivan kuin siinä olisi ollut jotakin erikoista.

"Sepä oli omituista," sanoi hän viimein, laskien jalkansa maahan, "sitä en koskaan olisi uskonut."

"Ei, nyt minustakin se tuntuu uskomattomalta. Ja sitten sinun pitää muistaa, että rouva Stål asui maalaiskylässä; me emme saaneet mennä puutarhaa kauemmaksi, emmekä koskaan tavanneet ketään. Me vietimme täydellistä luostarielämää. Mitenkä voit siis vaatia, että tietäisin jotain maailmasta ja ihmisluonteesta?"

"Hm. Isän mielestä oli tuo pensioni erinomainen. Siksi piti sinun sinne."

"Sitä se olikin monessa suhteessa. Minä vain tarkoitan, ettei siellä voinut tulla muiden ihmisten kaltaiseksi."

"Ehkei siitä ollut vahinkoakaan tavallansa," sanoi Rikhard hitaasti, "mutta missään tapauksessa ei mielestäni lapsia pidä sillä tavalla kasvattaa. Sitä minä enimmin inhoan, että naiset tahtovat tekeytyä niin tietämättömiksi -- että äidit pitävät velvollisuutenaan opettaa tuollaista narripeliä tyttärilleen, ja että tyttäret arasti painavat katseensa maahan ja punastuvat kaikesta tai -- mikä vielä monta vertaa pahempaa -- punastuvat, hihittävät ja kääntävät pois päänsä, jos joku päästää yhden ainoankin sanan, joka ... joka ei ollenkaan ole naurettava. Minä raivostun niin, että voisin lyödä heitä."

Selma ei voinut pidättää hymyilyään.

"Niin, etkö sinäkin ole samaa mieltä? -- eikö voi keskustella maltillisesti ja vakavasti, vaikkakin toinen olisi mies ja toinen nainen?"

"Tietysti."

"Sitä minä olen sanonut Elviralle niin monta kertaa, mutta hänen äitinsä on varmaan istuttanut sen häneen. Koska meidän kuitenkin joskus on määrä mennä naimisiin, niin minun mielestäni pitäisi minun voida keskustella hänen kanssaan kuin toverin ainakin. Sitähän hän on luvannut olla minulle koko elämänsä ajan, mitä komediaa se sitten on, että minun pitäisi puhella hänen kanssaan ikäänkuin me aina olisimme jossain illallisilla? On niin paljon todella vakavia asioita, joista tahtoisin vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, mutta se ei käy päinsä. Ja siten voi olla yhdessä päiväkausia oppimatta tuntemaan toisiaan. Minun pitää vain olla jonkunlainen ihaileva kavaljeeri, siinä kaikki. Onko _se_ järkevää?"

Selma oli vaiti. Hän ei näyttänyt tahtovan keskustella tästä asiasta. Rikhard oli odottanut, että hän olisi myöntänyt oikeaksi hänen sanansa, ja siksi hän nyt oli tyytymätön, pettynyt.

"Kuules, mitä setä sanoo kihlauksestasi?" kysyi Selma yhtäkkiä.

"Hän ei sano mitään; hän tietää, ettei se vaikuttaisi kuitenkaan mitään. Mitä minä tahdon, sen minä tahdon."

"Mutta sinä olet tietysti selvillä siitä mitä hän toivoisi?"

"Niin, että menisin naimisiin rikkaan tytön kanssa."

"Onko Elvira köyhä?"

"Hänellä ei ainakaan ole mitään erikoista omaisuutta. Äidillä on eläke, niin että he tulevat toimeen. Mutta Elvira on paljon mukana, ja se maksaa rahaa. Minä luulen, että tulot ja menot menevät juuri yhteen."

"No, olipa se sitten hyvä, ettet ajatellut rahoja," sanoi Selma sydämellisesti.

Rikhard nauroi.

"Sitä minäkin ajattelen, mutta siitä huolimatta olen sangen epäilevällä kannalla niin sanotun rakkauden suhteen."

Rikhard lausui viimeisen sanan väärällä painolla, mikä teki siitä vain irvikuvan.

"Sinä!? Joka itse..." Selma näytti kauhistuneelta.

"Niin. Minä olen rakastunut, niin," sanoi hän kuivasti, "mutta sitä minä olen ollut ennenkin, mutta se on mennyt ohi."

"Niin, mutta et suinkaan yhtä paljon kuin nyt?"

"Olen kyllä. Vain lapsellisemmin kuin nyt; minä taistelin sitä vastaan ja kuitenkin..."

Selma katseli häntä suurella mielenkiinnolla, saattoi melkein sanoa osanotolla, mutta koska Rikhard oli vaiti, niin hän ei kysynyt mitään.

"Minä olin rakastunut _sinuun_," sanoi Rikhard yhtäkkiä, katsomatta häneen.