Part 10
"Voi, mitä sinä juttelet!" huudahti Selma suuttuneena; hän oli varmasti odottanut jotakin aivan muuta.
"No, no, kas niin, älä pidä tätä minään rakkaudentunnustuksena," sanoi Rikhard vihaisesti, "se on mennyt ohi jo kauan sitten, ja siksi siitä voi puhua kaikessa rauhassa. Vai mitä?"
"Tietysti."
"Etkö sinä tiennyt sitä?"
"Kuinka minä olisin!"
"Ei, -- minä ajattelin vain..."
Rikhard vaikeni yhtäkkiä, ja vasta hetken kuluttua hän jatkoi ilmeettömästi, katkonaisesti.
"Se oli pääsiäisen aikaan. Kun palasin kotiin Lundista. Muistathan? Emme olleet tavanneet toisiamme kesän jälkeen. Sinä tulit meille vasta jouluna. Sinä olit mielestäni niin muuttunut."
"Minä olin ruma kuin kummitus."
"Niin olitkin. En ymmärrä itsekään mistä se johtui. Kyllä -- minä ymmärrän sittenkin. Mutta se on käsittämätöntä, että se saattoi kestää niin kauan. Kesällä koko ajan kun olin kotona... Minä olin itse siitä harmissani."
"Sen minä voin hyvin uskoa."
"Hm. Tiedätkös, siihen aikaan olin hyvin skeptillinen -- vaikka en ollut kuin yhdenkolmatta vanha."
"Kyllä, sen uskon kyllä."
"Mutta se ei auttanut. Katsos, romantiikka riippuu ihmisessä kiinni. Sen on imenyt itseensä jo lapsuudesta saakka. Sen voi järkeillä pois, mutta se palaa uudelleen sadannenkin kerran. Vieläkin minussa on siitä jätteitä. Ne tarttuvat kiinni kuin synti. Etkö usko, että tässä keskustelussammekin on hitunen romantiikkaa?"
"Mutta sillä tavallahan olisi kaikki..."
"Niin, sitä se onkin -- enimmäkseen. Joutuu aivan ymmälleen. Kaikkea pitää nimittää toisella nimellä kuin mitä se on, kullata ja uudistaa. -- Kaikki kääntyy ylösalaisin."
"Nyt sinä näet kaiken taas mustana," sanoi Selma hiljaa.
"Näenkö minä mustana! Ei, sitä minä en tee. Jos sinä vain tahtoisit seurata ajatuksenjuoksuani, niin myöntäisit minun olevan oikeassa. Mutta sitä sinä tietenkään et tahdo."
"Kas niin, tohtori, olkaa nyt järkevä," sanoi Selma hymyillen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä kiihoitu, vaan ole rauhallinen; minä kuuntelen kaikkea, mitä sinulla on sanomista."
Rikhard vaikeni hetkeksi, yrittäen seurata hänen kehoitustaan.
"Muuten olen nykyään aina rauhallinen," sanoi Rikhard. "En tiedä mistä se voi johtua, että aina kiihoitun, kun puhun sinun kanssasi. Se johtuu kai siitä, että sinä näytät ... niin, sinussa on jotakin niin kylmää ja niin ... ikäänkuin et ikimaailmassa voisi menettää malttiasi, et koskaan kiivastua tai muuta sellaista. Sinä olet -- niin, minä en tiedä mitä! -- aivan kuin keskustelisi veräjätolpan kanssa ja täytyisi ponnistella aivan viimeiseen asti saadakseen esille hiukankin eloa. Sitä ponnistelee ja kiihoittuu vähitellen. Mikään muu ei ole mahdollista: sinä annat toisen jatkamistaan vain jatkaa."
Selma hymyili jälleen.
"Mutta jos nyt olisi eloa veräjäntolpassa, mitä silloin tahtoisit sanoa?"
"Niin, ja siinä se juuri onkin," jatkoi Rikhard itsepäisesti, "että olet niin rauhallinen ja kylmä, niin erilainen kuin kaikki muut naiset; luulisi että sinun kanssasi voisi puhua kaikesta ja että olisi mielenkiintoista kuulla sinun mielipidettäsi monesta asiasta, mutta sitten..."
"Niin, mitä sitten?"
"Niin, kun sitten alkaa puhua, niin äkkiä jokin sanoo: 'älä tule liian lähelle' -- ja se tuntuu niin kiusalliselta siksi, että se on aivan turhaa."
"Mutta Rikhard, kuinka sinä voit suuttua aivan syyttä? Minun päähäni ei koskaan ole pälkähtänytkään, että pitäisin sinua välimatkan päässä."
"Ei, sehän on mahdollista, että et tee sitä tahallisesti, mutta asianlaita on sittenkin niin, ja se kiusaa minua. Se ei juolahtaisi mieleenikään, jos olisit poika tai mitä muuta hyvänsä, mutta se piilee juuri sinun omassa äänensävyssäsi. Kuten nyt juuri. Itse sävyyn tulee jotakin, jotakin arkaa, peräytyvää. Sinä puhut matalalla äänellä, jäykästi, aivan kuin sinä tahtoisit painaa koko keskustelun jäätymispisteeseen -- ei, se ei ole sitä! -- mutta se on jotakin luonnotonta. Sinulla on vahva alttoääni, joka puhuu reippaasti ja selvästi, mutta silloin siihen tulee jotakin sumuista, _werhottua_; sitä minä en voi sietää. Sinä ikäänkuin tahdot sanoa: 'varo itseäsi, sinä puhut naisen kanssa.' Ja sitten sitä on katseessasikin. Sinä joka muuten katsot kaikkia suoraan silmiin, sinä katsot maahan tai sivulle ... kaiken tulee olla niin rauhallista ja välinpitämätöntä. -- Oi, se on niin naisten tapaista! Mitä siitä on hyötyä? minun silmissäni olet ihminen aivan yksinkertaisesti, etkä hituistakaan muuta; mitä hyötyä tuosta sitten on?"
"Mutta Rikhard. Juuri se että sinä olet niin hirveän kiivas ja epäluuloinen saa minut niin araksi."
Rikhard astui kerran lattian poikki ennenkuin vastasi.
Selma piteli kädellään otsaansa; sitä särki kovasti.
"Niin nyt päänsärkysi yltyy," sanoi Rikhard hermostuneesti, "ja se on minun syytäni."
Selma nauroi.
"No niin, istu nyt vaan."
"Tahdotko etikkakääreen?"
"En, sitä en tahdo. Mutta minä tahdon kerta kaikkiaan tehdä lopun tästä pelistä."
Rikhard heittäytyi tuolilleen.
"Kas niin, Dick," sanoi Selma ja otti hänen toisen kätensä -- suuren laihan käden, jossa suonet kohosivat korkealle luiden yläpuolelle, "nyt minä tiedän miksi sinä koko tänä pitkänä aikana olet ollut niin toisellainen minua kohtaan, mutta tästälähin olemme ystävät kuten ennenkin. Et voi uskoa miten sinun epäystävällisyytesi on koskenut minuun. Minullahan ei koskaan ole ollut kuin sinut ja isä."
Rikhard veti kätensä pois vastaamatta.
"Niin, se on kyllä hyvä," sanoi hän vihdoinkin, "mutta sittenkin pitää olla niin arkatuntoinen kaikessa, enkä juuri sitä voi sietää. Se on vain hullutusta. Miksikä minä esimerkiksi en voisi puhua siitä, että minä olen ollut rakastunut sinuun, ilman että sinä heti saat tuon merkillisen äänensävyn? Nythän se on ohi, siksi siitä kai täytyy voida puhua."
"Niin, jos se ei sinua häiritse, niin ei minuakaan," sanoi Selma hiukan kiihkeästi.
Rikhard naurahti lyhyeen pilkalliseen tapaansa.
"Ja mihin sinä esimerkiksi luulet, että minä olin ihastunut? Sinuun itseesikö? -- sieluusiko ehkä! Ei, nahkaan se oli, siksi että sitä olisi ollut niin pehmeätä silitellä aivan kuin silkkisamettia, se oli viileä väriltään, mutta lämmin kuitenkin, houkuttelevan kiilloton kuin kuorittu banaani. Sieluunko? -- kyllä kai! Ei, tukkaan se oli, siksi että se oli erilainen kuin kenenkään muun; ei punaisenkeltainen eikä kullankeltainen, vaan -- niin minä en tiedä millainen, mutta niin yksinkertainen, niin väärentämätön, niin -- niin ettei kukaan muu kuin minä voinut pitää sitä kauniina, niin minusta tuntui. Ja juuri siinä se olikin: ei kukaan muu kuin minä! Kukapa sitäpaitsi olisi voinut keksiä sellaista? -- ihailla palmikkoa, joka roikkui selässä, ja otsatukkaa, joka riippui suortuvina silmillä ja jota nykäisten oli pudistettava syrjään. Sitä ei kukaan olisi voinut väittää kauniiksi, mutta se oli luonnollista kuin eläimen turkki -- ja minä olin rakastunut."
"Rikhard!"
"Niin, -- ja vartaloon, siksi että se oli niin nuori ja reipas, vielä niin kylmä ja taipuva; kukaan ei vielä ollut nähnyt sitä täyteläisenä, mutta saattoi selvästi huomata, että se tulisi vielä sellaiseksi, ja sitten olit sinä niin hoikka, että tuskin olisi tarvittu muuta kuin kietoa käsivartensa ympärillesi oikein lujasti, niin sinä olisit taittunut keskeltä kahtia kuin paperiliuska."
"Mutta Rikhard!" Selma nousi kiivaasti sohvalle istumaan, ikäänkuin hän olisi aikonut mennä tiehensä.
"Kas niin," sanoi Rikhard hyväntahtoisesti, "sellainen sinä olit _silloin_ enkä minä enää koskaan saa nähdä sinua _sellaisena_. Niinkuin sinä nyt olet en sinusta välitä. Nyt olet aivan kuin muutkin naiset. Mutta silloin oli sinussa jotakin, mikä saattoi tehdä minut aivan hulluksi. Nyt on se ohi. No niin, käy pitkäksesi nyt vaan."
"Hyi miten ilettävä sinä olet," sanoi Selma huoahtaen, veti jalkansa peitteen alle ja kävi taas sohvalle makaamaan.
"Minä tahdon vain sanoa, että sellainen on rakkaus. Koeta nyt sanoa siitä jotakin kaunista! Kiilloketta! Raavi pois se, niin saat nähdä mitä sen alla on."
Rikhard otti esiin sikarin ja sytytti sen hyvin rauhallisesti.
"Niin, minua ei se liikuta," sanoi Selma hieman kiivaasti, "sillä minä en jumalankiitos koskaan ole ollut rakastunut. Mutta minä ymmärrän sinua kuitenkin ja minusta se on inhottavaa -- Elviran tähden."
"Aksel Mölleristä voi parhaiten nähdä mitä seurauksia romantiikasta on," jatkoi Rikhard häiriytymättä ja otti sikarin sormiensa väliin, "jos hän olisi ollut tavallinen ihminen, niin olisi vain yksinkertaisesti sanottu: 'sinä juot, sinä olet sika, jätä se.' Mutta nyt luuli hän olevansa väärinymmärretty nero, runoilija, taistelija. Hänessä ei ollut järkeä eikä selkärankaa: --- kaikki oli hänen mielestään kullattava. Jos hän laiskotteli, näytti hän haaveelliselta ja sanoi '_dolce far niente_,' jos joi, kohotti hän lasiaan kuin teatterisankari ja huudahti '_unhoittaa_'; jos hänelle sanoi suoraan että hän oli heittiö, sai kuulla, ettei ymmärtänyt häntä. Hän sai minut aivan silmittömästi suuttumaan. Ja kuitenkin hän olisi ollut kunnon poika, elleivät romaanit ja turhamaisuus olisi tehneet häntä hassuksi. Etkö usko, että hänen mielestään oli ylevää kuolla humalaan?"
"Mutta Rikhard, eihän asia niin ollut. Hänhän kuoli keuhkokuumeeseen."
"Niin, niinhän se oli, mutta siten ei koskaan olisi käynyt, ellei hän olisi ollut täydellisesti rappiolla."
"Oi? -- minä luulen että siinä oli jo kylliksi, että Jöns Olsin Mari tahtoi naida hänet."
"Minkä vuoksi? Eihän käy kieltäminen, että hänellä oli tavattoman edullinen ulkomuoto? Viime aikoina oli hän antautunut kovin kevytmieliseen elämään, mutta on paljon naisia, jotka kaikkein helpoimmin ihastuvat juuri sellaisiin miehiin, jotka ikäänkuin kerskailevat paheillaan. Hänen mielestään se kuului runoilemiseen, ja tämä alkoi samalla kertaa kuin sekin. Ja joka tapauksessa oli hän oikea valo Jöns Olsin Marin rinnalla mitä sivistykseen tulee."
Selma ei vastannut.
"Sinä kai tiedät että ukko on kuollut?" jatkoi Rikhard.
"En, sitä en ole kuullut."
"Niin. Ja tiedätkö minne pojan piirustukset joutuivat?"
"En."
"Myötiin huutokaupalla vanhuksen kuoltua. Möllerin muori antoi kaiken mennä vasaran alle; sellaista ei kannattanut säästää, tuumi hän. Talonpojat ostivat niitä korittain, ja nyt ne luultavasti koristavat heidän seiniään. Minä en tiennyt siitä mitään, ennenkuin jäljestäpäin, muuten olisin luonnollisesti huutanut ne."
Selma naputteli kovasti sohvan puuselkämystä.
"Minä olen aina inhonnut Möllerin muoria," sanoi hän tylysti.
Sitten he keskustelivat muista asioista. Juteltiin elämästä Lundissa, Rikhardin tovereista, yliopiston opettajista, kaikesta mikä johtui heidän mieleensä. Ja hitain askelin hiipi hämärä huoneeseen. Se oli ikäänkuin vanha ystävä, mikä kernaasti sai kuunnella keskustelua. Eikä kumpikaan ajatellut sytyttää lamppua.
He keskustelivat iloisesti ja tuttavallisesti, ja väliin Rikhard veteli valtavia savuja sikaristaan, jossa tuli hehkui.
Selma katseli häntä tuntien miellyttävää turvallisuutta. Silloin tällöin hän käänsi tyynyä saadakseen kylmemmän puolen pakottavaa päätänsä vasten.
Rikhardin kasvonpiirteet häämöttivät pimeydessä pehmein yhtenäisin ääriviivoin. Hampaat loistivat valkoisina joka kerta kun hän hymyili, ja väliin silmät säteilivät. Muuta ei Selma voinutkaan nähdä.
Rikhard oli vallattoman iloinen, sillä kun hänen vaiteliaisuutensa joskus suli, vaihtui se hyväntuuliseksi puheliaisuudeksi, joka pulppusi yhtä esteettömästi kuin iloinen kevätpuro. Silloin ei kukaan säästynyt siltä. Se kosketteli kaikkea välittömällä karhealla huumorillaan, jonka vaikutus oli vastustamaton. Selma nauroi ääneen.
Samassa avautui ovi, ja patruuna astui sisään.
Selma tunsi hänet heti. Hän nousi ylös ja heitti peitteen sohvalle.
"Oletko _sinä_ täällä!" sanoi hän, "tervetuloa."
Patruuna, joka tuli ulkoa ei voinut nähdä selvästi. Hän astui Selmaa kohti, mutta hätkähti huomatessaan Rikhardin. Ja Selma -- joka ei koskaan hävennyt suudella isäänsä, vaikka koko maailma olisi ollut näkemässä -- hän tunsi nyt häpeän ikäänkuin painavan hänet maan tasalle, ojentaessaan kylmät, välinpitämättömät huulensa miehelleen. Tahtomatta tulivat Rikhardin sanat hänen mieleensä: "etkö usko että minä osaan toistakin kieltä?" -- Miten pilkallisesti hän mahtoikaan nauraa mielessään tälle ilveilylle! ... verratessaan häntä Elviraan ... joka oli _hänen_ siksi ... siksi että... Patruuna kumarsi jäykästi nuorelle miehelle, mutta ei antanut hänelle kättä.
"Etkö tunne Rikhardia?" kysyi Selma väkinäisesti.
"Kyllä, tietysti," -- patruunan ääni ilmaisi pidätettyä suuttumusta, "täällä on juuri sen verran hämärä, että tuntee toisensa."
Se oli olevinaan ivaa.
Selma meni kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun. Häntä ei suututtanut eikä pelottanut, vaikka hän näki, että patruuna oli raivoissaan, mutta hänen mielensä tuntui raskaalta ajatellessaan, että vanha elämä alkaisi uudelleen.
Syntyi painostava hiljaisuus. Rikhard ja patruuna olivat kuin kaksi koiraa, jotka jäykin jaloin ja selkä koholla tassuttelevat toistensa ympärillä, vilkaisten viekkaasti toisiinsa. Selmaa olisi naurattanut, ellei hän olisi ajatellut kotimatkaa.
Hän kuljetti miehensä sairaan luo; Rikhard jäi saliin.
"Näyttipä se kovin tuttavalliselta, kun makailit tuossa hämärässä keskustellen tuollaisen -- heilan kanssa. _Siinä_ sinä kyllä osasit nauraa! Hän mahtaa olla kovin mielenkiintoinen," sanoi patruuna pienessä etehisessä.
"Sinä unohdat, että olemme lapsina kasvaneet yhdessä," vastasi Selma terävästi ja avasi oven isänsä huoneeseen.
"No voihan se aina sen varjolla käydä," mutisi patruuna.
Selma ei vastannut.
Hetken kuluttua toi Rikhard Selmalle Elviralta pienen kirjeen, joka oli ollut hänen omansa sisällä.
Mutta hän poistui heti.
"Vai niin, herrasväellä on yhteinen kirjeenvaihtokin," sanoi patruuna, joka näki, että kirje oli avattu.
"Vain pari sanaa Rikhardin morsiamelta. Mutta koska se sinua niin suuresti huvittaa, niin voit lukea sen ensiksi; minulla ei ole mitään kiirettä," vastasi Selma hymyillen vihaisesti ja ojentaen hänelle kirjeen.
"Ei herra varjelkoon, se ei ollut minun tarkoitukseni," sanoi patruuna anteeksi pyytäen ja torjui hänen kätensä luotaan, "lue sinä kirjeesi. Sitä en ollenkaan tarkoittanut. -- Vai niin, hän on kihloissa?"
Selma vaikeni ja luki kirjeensä.
Patruuna kulki mietteisiin vaipuneena edestakaisin huoneessa. Väliin hän heitti aran katseen Selmaan, joka näytti loukkaantuneelta.
Silloin tällöin hän koetti saada häntä ottamaan osaa keskusteluun, joka oli syntynyt hänen ja isän välillä; mutta Selma vastasi lyhyesti, kylmän kohteliaasti, mikä oli korkein vihamielisyyden aste, mihin hän ikänä salli heidän suhteensa kehittyä.
Patruuna oli tuskissaan sekä Selman epäsuosion että oman erehdyksensä johdosta: nuori mieshän oli kihloissa!
"Mutta kuulehan, onko välttämätöntä, että viivymme näin kauan appiukon luona. Emmekö lähde saliin hetkeksi?" sanoi patruuna vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen. Hänestä oli hauska sanoa "appiukko," se teki ikäänkuin hänet itsensä nuoremmaksi.
"Niin, menkäämme saliin," sanoi Selma välinpitämättömästi, "minä luulen, että Mätalla on illallinen valmiina."
He menivät saliin. Rikhard istui kirjoituspöytänsä ääressä lukemassa. Patruuna astui suoraan hänen luoksensa.
"Minä kuulin vaimoltani, että kandidaatti on kihloissa," sanoi hän kaikkein kohteliaimmalla äänellään, nuoren lääkärin ihmetellen tarkastellessa hänen hyväntahtoisia kasvojaan, "en voi kyllin lämpimästi lausua ilmi onnittelujani tämän johdosta, sillä aikainen kiintymys on suurin onni nuorelle miehelle; se säästää hänet monilta kiusauksilta. Minä todella onnittelen. Onko toivoa ... minä tarkoitan jollei aivan lähimmässäkään tulevaisuudessa ... hm... Milloin te aiotte mennä naimisiin?"
"Niin pian kuin mahdollista, -- mahdollisimman pian," vastasi Rikhard jörösti. Tämä odottamaton osanotto hänen yksityisiä asioitaan kohtaan harmitti häntä edellisen epäystävällisyyden jälkeen. Sitä paitsi se oli hänen mielestään asia, joka ei ollenkaan liikuttanut patruunaa.
"Niin, ei mitään pitkää kihlausta," vahvisti tämä, "sellainen on vain kuin kuohuva luode ja vuoksi. Minä todella kunnioitan teitä näiden terveiden mielipiteittenne johdosta."
Rikhard tuumi mielessään, ettei hän ollut lausunut minkäänlaisia mielipiteitä ilmi, mutta häntä ei huvittanut sanoa mitään. Hän oli aina tuntenut vastenmielisyyttä patruuna Kristersonia kohtaan.
Illallinen kului paljoa siedettävämmin kuin mitä Selma ensimäisestä kohtauksesta päättäen oli uskaltanut toivoa. Patruunaa ei loukannut Rikhardin jäykkyys, hän oli pelkkää päivänpaistetta, ja hänen huomaavaisuutensa Selmaa kohtaan oli rajaton. Väliin täytyi Selman sille nauraakin.
"Niin, kunnioitusta kaunista sukupuolta kohtaan," lausui patruuna mahtipontisesti, "nainen hallitsee maailmaa."
Seuraavana päivänä heidän lähtiessään ei patruuna millään ehdolla sallinut Selman kävellä asemalle, vaikka hän kernaimmin olisi sitä halunnut.
Ei, ajaa hänen täytyi! -- ja patruuna meni itse pehtorin puheille tilaamaan kyytihevosta. Hän tarkasti hevosten valjastamista, huolehti matkatamineista, kaikesta. Ohikulkiessaan hän ennätti kuitenkin keskustella Rikhardin kanssa, jonka uteliaisuuden hän lopultakin oli onnistunut herättämään.
"Selma," sanoi Rikhard, kun Selma sattumalta kulki salin läpi, "mitä ihmettä sinä sanoit miehellesi eilen illalla, joka saattoi kerrassaan muuttaa hänen mielensä? Tullessaan hän töin tuskin tervehti minua. En todella luullut sinua niin viekkaaksi."
"Oi, kuulehan, se kävi aivan itsetiedottomasti," vastasi Selma pidättäen naurua, "minä tulin vain maininneeksi, että sinä olet kihloissa."
Rikhard katseli häntä hetken kysyvästi. Mutta sitten hän ymmärsi tarkoituksen, naurahti kuivasti ja kääntyi kirjansa puoleen.
Vähän ajan kuluttua seisoivat he molemmat isän luona, joka nyt ensi kertaa täysissä pukimissa istui isoisän tuolissa, kovin surullisena tyttären lähdön vuoksi.
Rikhard ja Selma seisoivat ikkunan ääressä. Selma näytti terveeltä ja reippaalta ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan ja somassa urheiluhatussaan.
Ikkunasta saattoi nähdä patruunan hääräävän vaunujen luona.
"Pål on luvannut, että saan korjauttaa väentuvan, huonoimman niistä -- tietysti --" sanoi Selma kiireesti, painaen hatun lujemmalle päähän ja kiinnittäen sen neulalla, "mutta nyt tahtoisin niin mielelläni neuvotella kanssasi yhdestä ja toisesta asiasta, jotta siitä tulisi oikein terveellinen ja hyvä; heidän siunatut lapsensa menehtyvät aivan rohtumiin. Pål sanoo, että ne aina ovat sellaisia, mutta minä en voi sitä uskoa. Joka kerta kun menen sinne..."
"No, mitä sinä siellä teet?" kysyi Rikhard vihaisesti, mutta parran alla hätkähteli pidätetty hymy.
"Kun he ovat _sairaita_!..." Selma katseli häntä nuhtelevasti ja lensi tulipunaiseksi.
"Herra Jumala, nyt sinä olit aivan samanlainen kuin ennen vanhaan!" huudahti Rikhard nauraen, "tuon ilmeen tunnen niin hyvin. No, jatka nyt. Minä vain tahdoin kuulla mitä sanoisit."
"Äsh, olen koko ajan aikonut puhua siitä kanssasi, mutta olen ikäänkuin pelännyt."
"Pelännyt? Minua! Miksikä?"
"Että nauraisit minulle."
Selma veti ja silitteli hansikastaan, vaikka se oli jo moitteettomasti kädessä.
"Nauraisin? Sehän on minun omaa alaani, miksi minä nauraisin!"
"Nii-in," venytti Selma, "mutta minä olen varmaan hyvin tyhmä; minä en ymmärrä kerrassaan mitään."
"Juuri siksi sinä tarvitset minua."
Näytti siltä kuin tämä vastaus olisi keventänyt Selman mieltä.
"Niin, minun mielestäni kun nyt kerran on helppo saada rahaa, niin... Niin, minulla olisi hyvin paljon sanottavaa sinulle, vaan nyt en ehdi.
"No, kirjoita sitten."
Selma katsoi häneen iloisesti yllätettynä.
"Tahtoisitko?"
"Luonnollisesti."
"Oi kiitos, oi kiitos!" huudahti hän rajattomalla ilolla.
Rikhard vain hymyili.
"Sinä et voi uskoa ... et voi uskoa miten aika väliin tuntuu raskaalta."
"Entäs vanha maalausintosi, -- onko se kokonaan kadonnut?"
"On. Kun en saanut mitään oppia enkä antautua kokonaan siihen, niin ei kannattanut. Mutta tyhjää se on."
"Etkö koskaan aio yrittää uudestaan?"
"En koskaan."
Selma katsahti pihalle ja näki, että kaikki oli valmista.
"Hyvästi, isäukkoseni," sanoi Selma mennessään kiikkutuolin luo ja silittäessään isän tukkaa, jonka hän itse oli kammannut sileäksi ja kauniiksi. Sitten kumartui hän ja painoi poskensa sitä vasten. "Nyt pitää sinun kiireesti parantua, ja sitten sinun täytyy tulla tervehtimään minua oikein pitkäksi aikaa."
Isä ei sanonut mitään, puristi vain hänen kättään.
"Et sinä saa olla pahoillasi," Selma kumartui katsellen häntä iloisesti silmiin, niin että isän katse kirkastui, "sinun täytyy tulla katsomaan kun minä ratsastan. Hyvästi sinä pikku typerä isä."
Selma pörrötti hänen tukkaansa jäähyväisiksi, ja isä näytti täysin tyytyväiseltä.
"Hyvästi Dick," sanoi Selma kääntyen serkkunsa puoleen, joka hymyillen oli katsellut heitä molempia, "en voi sanoa miten hauska on ollut nähdä sinua taaskin, vanha poika. Ja sitten tulet pian Elviran kanssa?"
He puristivat voimakkaasti kättä, ja Selma kiiruhti vaunuihin.
VIII.
Selma ratsasti käymäjalkaa, ja kavionkopse kaikui varmassa tahdissa kellastuneessa puistossa. Aamu oli kylmä, mutta pitkä ratsastus oli kohottanut veren hänen poskiinsa.
"Musta Prinssi" nyykäytti tyytyväisenä kaunista päätään ja pärskyi taivuttaen kaulaansa ja pullistaen sieraimiaan, joista höyryinen hengitys tuprusi ilmaan.
Selma oli kolmenkolmatta vuotias, mutta näytti melkein vanhemmalta. Ryhti oli tullut varmemmaksi, katse rauhalliseksi ja koko hänen ratsastustapansa ilmaisi itsetietoisuutta.
Saapuessaan leveälle puutarhakäytävälle, joka muodosti ajotien asuinrakennuksen edustalle, joutui tämä ryhmä äkkiä täyteen valoon: puna Selman poskilla loisti, ja hevosen pinta kiilsi auringonpaisteessa. Ruoho kahisi kavioiden alla, ja Selma katsahti ylös ikkunoihin nähdäkseen huomasiko kukaan hänen tuloaan. Haa näki vaalean naisenpään ja valkean kampausröijyn. Selma hymyili hänelle iloisesti, tervehtien ratsastuspiiskallaan.
Tallirenki, joka ratsasti perässä, lähestyi ottaakseen vastaan ohjakset.
Selma hyppäsi alas avutta, tarkasteli oliko hevonen kovin hikinen ja silitti hyväillen sen kaulaa pitkän harjan alta. Hevonen kääntyi nuuskimaan hänen pukuaan ja hieroi sitten päätään hänen olkapäätään vasten, niin että siihen tarttui valkeaa vaahtoa.
"Vallaton velikulta!" sanoi Selma nauraen ja pyyhki pukuaan nenäliinalla. Sitten hän heitti ohjakset sille rumuuden esikuvalle, joka kantoi tallirengin nimeä, ja meni sisään "Mustan Prinssin" katsoessa hänen jälkeensä suurin, surullisin silmin. Sen mielestä Selma varmaan viipyi liian kauan, sillä se nosti toisen jalkansa ilmaan aikoen ruveta kuopimaan. Prinssi oli luonteeltaan hienotunteinen.
"No, onkos mokomaa ennen nähty! Oletko sinä kärsimätön?" huusi Selma sille, astuen alas portaita suuri leipäpala kädessä.
Prinssi painoi kuononsa alas ja päästi pärisevän äänen, joka oli olevinaan ystävällinen hirnahdus.
"Oi, sinä olet hevosten hevonen!" huudahti Selma ylpeästi juosten syöttämään sitä. Käsineet hän oli riisunut pois, jotta ne eivät tulisi likomäriksi, sillä hän tiesi kokemuksesta, ettei Prinssi tuntenut mitään sääliä, kun leipä oli kysymyksessä. Hän seisoi paljain päin auringonpaisteessa ja katseli ihaillen suosikkiaan, joka tyytyväisenä pureskeli leipäpalasiaan ja nuuski kuonollaan arkailematta hänen käsiään. Hänen täytyi seisoa pitkän matkan päässä ja ojentaa kätensä sitä kohti, sillä hevosella oli äärettömän hyvä halu hieroutua hänen pukuaan vasten.
"Kas niin," sanoi Selma ratkaisevasti, pyyhki kätensä ja meni vierashuoneeseen, sillävälin kun Prinssi kuljetettiin talliin.
"No, Elvira, etkö ole jo valmis?" huusi hän oven takaa.
"Rikhard läksi ulos toista tuntia sitten, jotta kernaasti voit tulla sisään," kuului sisältä.
Selma astui hienoon pieneen dublettiin, jossa sillä hetkellä tohtori Berg ja hänen nuori vaimonsa asuivat; he olivat pitemmän aikaa olleet patruuna Kristersonin vieraina.
Tohtorinna istui peilin edessä kammaten tukkaansa. Hän oli pieni ja vaalea, kasvot olivat kauniit, mutta vartalo osoitti hieman lihomisen taipumusta.