Part 11

"Kuinka voit olla avaamatta ikkunaa, kun on näin kaunis ilma?" sanoi Selma sulkien oven perässään ja nyökäyttäen päätään.

"Hyi, nythän on kylmä," vastasi tohtorinna kauhistuen.

"Vilukissa! -- Minne sinä olet hukannut miehesi?"

"Hän on pitkällä kävelyllä. Hän suuttui eilen illalla, kun et luvannut ottaa häntä mukanasi ratsastamaan tänä aamuna, ja kun hän kerran suuttuu, voi hän laukata kokonaisia peninkulmia yhtä päätä."

"Suuttuiko hän eilen minun sanojeni johdosta?" kysyi Selma välinpitämättömästi.

"Oi, sinä et tiedä miten pitkävihainen hän on."

"Sitä ei hän koskaan ennen ollut; minä kiusasin häntä joka päivä, ja kuitenkin oli hän yhtä hyvä aina seuraavana."

Selma heittäytyi sohvalle katsellen mieltymyksellä vaaleita hiusaaltoja, joita kampa peilin edessä saattoi lainehtimaan.

"Tiedätkös mitä! -- on hirveän hauska katsella naisia -- nimittäin: kauniita naisia," huudahti Selma paukuttaen ratsastuspiiskallaan kenkänsä kärkeä.

"Mitä sinä puhutkaan, olethan itse nainen!"

Selma naurahti.

"Tietysti minä olen, mutta minussa ei ole sitä pehmeää -- sitä joka saattaa ajattelemaan, että teidät voisi kietoa sormensa ympärille."

"Minun mielestäni sinun olisi pitänyt tulla mieheksi; se olisi sopinut sinulle niin hyvin," sanoi Elvira kiertäen tukkansa päälaelle ja kumartuen peiliä kohti.

"Niin, miellyttävämpää se olisi ollut, mutta kai on parasta niinkuin on. Minä voin mennä mukiin naisenakin: eihän kaikkien tarvitse olla valettuja samaan vuokaan. Mutta katsoppa minuun."

Selma nousi kiireesti ja kiersi käsivartensa nuoren rouvan olkapäiden ympärille kumartuen katsomaan häntä silmiin.

"No, enkö minä sitä arvannut! Nyt olet sinä taaskin itkenyt. Mikä on vaivana?"

"Oi, älä välitä siitä."

Selma astui huoneen poikki.

"Ei pidä aina vaieta. Puhu suusi puhtaaksi!" sanoi hän pysähtyen toalettipöydän luo, niin että hän saattoi nähdä nuoren rouvan kasvot.

"Ei se ole yhtään mitään... Rikhard vain..."

"Mitä hänestä?"

"Sen sinä kyllä olet huomannut." Elvira järjesteli toalettikapineitaan ajattelematta lainkaan mitä hän teki.

"Mitä minä olisin voinut huomata?"

"Ettei hän enää välitä minusta." Elvira painoi päänsä alas ja puhui hyvin hiljaa.

Selma katseli häntä omituisella tavalla, samalla sekä mielenkiinnolla että vastenmielisyydellä. Toisen viehkeys vaikutti edullisesti häneen, mutta kaikki lellittely inhotti häntä.

"Etkö tahtoisi kertoa kaikkea minulle?" sanoi Selma tarkastellen ratsastuspiiskansa päätä.

Elvira heitti häneen nopean silmäyksen. Selman hillityssä mutta töykeässä tavassa oli jotakin, joka aluksi karkoitti luotaan, mutta lopulta veti puoleensa. Mustassa ratsastuspuvussaan, joka tiukasti ympäröi sekä vartaloa että käsivarsia, hän näytti pitemmältä kuin tavallisesti. Tukka oli kammattu korkealle niskaan, mutta riippui paksuna ja vaaleanruskeana alas otsalle, jotta siitä näkyi vain kapea viiru hiukan tummempien kulmakarvojen yläpuolelta. Oikeastaan hän oli ruma, nenä oli litteä, jonka pää päättyi pieneen nipukkaan, otsa leveä ja matala ja leuka hieno ja terävä, mikä antoi kasvoille kolmikulmaisen muodon. Mutta viisaat syvät silmät sovittivat kaiken; hän oli oivallinen tyyppi.

"Vaikka en olekaan sinua vanhempi, olen ollut kauemmin naimisissa, ja se lisää kokemusta," sanoi Selma voittaen vastahakoisuutensa keskustella asiasta; "ehkä voisin auttaa sinua jollakin neuvolla."

"Sinä olet niin kiltti ja herttainen," sanoi Elvira, vältellen suoraa vastausta tuollaisella lauseella, joka naisilla on aina varattuna heidän keskustellessaan toistensa kanssa.

"Herttainen! Mistä sinä sellaista olet keksinyt?"

Selma näytti melkein vihaiselta.

"Sinä olet niin kiltti kaikkia kohtaan tässä talossa; Boelin muori on juorunnut minulle."

"Boelin muori ei ajattele mitä sanoo."

"Sinä olet hyvä kaikkia köyhiä kohtaan."

"Hyvä! sanotko sitä hyvyydeksi? Itsekäs minä olen. Haluni olla hyödyksi toisille vain johtaa minua; minä tahdon vain näyttää mahtavalta, ei mitään muuta. Ole rauhassa, en minä anna pois muuta kuin mitä en tarvitse tai tahdo itse pitää. Onko sellainen hyvää?"

Selma puhui jonkinlaisella kiihkolla, joka johtui siitä että hän tahtoi saada hänet vakuutetuksi sanojensa totuudesta. Tämän suoran luonteen pohjalla oli arkuutta, joka saattoi hänen sielunsa kutistumaan kokoon joka kerta kun sitä kosketettiin.

"Nyt sinä teeskentelet," sanoi tohtorinna.

"Ah -- tulen aivan sairaaksi kuullessani sellaista! Minä annan heille ruokaa ja rahaa jotensakin samalla tavalla kuin koirille heitetään luita; minua tympäsee heidän ahneutensa ja yhtä hyvin voisin antaa heille potkun, ellen tahtoisi nauttia heidän hetkellisestä kiitollisuudestaan. En tiedä kuka on huonompi, hekö vai minä."

Näihin sanoihin kätkeytyi pohjatonta tuskaa, mutta sitä ei tohtorinna huomannut; häntä vain loukkasi Selman sanojen raakuus. Pikku rouvalla ei ollut aavistustakaan siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka niin kiihkeästi rakastavat totuutta, että he pettävät itseäänkin.

Selma heittäytyi jälleen sohvalle ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, kumartuen väsyneesti taaksepäin.

"Minä en voi elää ilman ystävällisyyttä," sanoi hän, "siksi minä ostan sitä ... siinä koko juttu. Rahalla saa kaikkea, kaikkea!"

"Ei kaikkea; ei rakkautta," vastasi Elvira taiteellisesti.

Selma vain naurahti, mutta ei vastannut mitään. Hänen suupielissään karehti pilkkaa. Hän ei katsonut ylös.

"On kuitenkin merkillistä nähdä, miten taipumukset ilmenevät ihmisessä jo alusta alkaen," sanoi Selma hetken kuluttua, Elviran kulkiessa ympäri huonetta; "sinä aikana, jolloin asuin sedän ja tädin luona -- Rikhardin kodissa, tiedäthän -- oli minulla tapana panna säästöön kaikki kakut, jotka sain kahvia juodessa, väittäen, että tahdoin säästää ne 'yö-paloiksi,' niinkuin meillä koulussa oli tapana sanoa. Niin minä säästin päivä päivältä koko viikon ajan. Täti nauroi lapsellisuudelleni, mutta antoi minun pitää kakkuni. Voitko arvata mitä minä niillä tein?"

"En."

"Niin kuulehan, minä olin keksinyt vanhan mökin, oikean pesän jossakin laidunmailla päin. Siellä asui vanha pariskunta suuren pesäkuntansa kera. He olivat jo lähettäneet maailmalle yhden tai kaksi poikuetta, sillä molemmat olivat olleet naimisissa kerran ennen -- mutta sellaisia vesoja en ollut ikänäni nähnyt. Likaisia ja ... niin, voit kuvitella millaisia! No, noille pienille pedoille minä tietysti kakkuni keräsin. -- Vanhemmat olivat tuskin koskaan kotona; jälkeläiset saivat huolehtia itsestään kuin sammakonpoikaset. Mutta usko pois, ilo oli suuri joka kerta kun tulin!... Koetin väliin kertoa heille satuja, mutta niitä he eivät ymmärtäneet, ja luullakseni yritin opettaa heille hieman maantiedettäkin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ja minä -- joka itse intohimoisesti rakastin kakkuja -- minä saatoin istua ja katsella huulia nuollen, miten he ahmivat tädin erinomaista kahvileipää." Selma nauroi niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. -- "Tein sen vaikka lapset luultavasti eivät olisi huomanneet mitään erotusta tädin herkkujen ja sen jauhosotkun välillä, jota kyläleipurimme kunnioitti vehnäleivän nimellä. Kaiken lisäksi kuvittelin vielä mielessäni tekeväni suurenkin palveluksen noille vesoille. Minä nautin luonnollisesti. Niin, tiedätkös, päälle päätteeksi aioin vielä ruveta heitä kampaamaankin. Mutta siitä onneksi ei tullut mitään."

Selma oli nähtävästi itse kovin tyytyväinen räikeään kuvaukseensa.

"Hyi miten sinä voit ilkkua kaikkea!"

"Näen kaikki vain naurettavalta puolelta; sillä traagillisuus ei nyt kerta kaikkiaan pysty minuun."

"Minä kadehdin sinua. Epäilemättä juuri se tekee sinut niin puoleensavetäväksi."

"Puoleensavetäväksi? Kymmenen yhtä vastaan, sen sinä olet romaaneista oppinut!"

"Hyi miten häijy sinä olet."

"Enhän minä ole koskaan muuta väittänytkään; sinä itsehän olet tahtonut uskotella päinvastaista."

Selma nauroi, ja Elvira kääntyi selin peittääkseen kyyneleet, jotka nousivat hänen silmiinsä.

"Elvira!"

"Niin, sinä luulet kuten Rikhardkin, että voi laskea leikkiä kaikesta, mikä koskee minua."

"Sehän ei koskenut sinua, vaan minua. Sitäpaitsi sinä itsehän et tahtonut kertoa mistä sinä olit pahoillasi, ja siksi arvelin parhaaksi puhua muusta."

Elvira istahti toalettipöytänsä ääreen ja nojasi päänsä käsiinsä.

"Rikhard ei ole enää sama kuin ensimäisenä vuonna, siinä on ääretön ero. Et voi uskoa miten onnelliset me olimme! Hän luopui kaikista tovereistaan, emmekä me olleet päivääkään erossa. Mutta pienokaisen syntymisen jälkeen muuttui kaikki. Minä olen väliin luullut, ettei hän pojasta pitäisi. Sentähden annoin pikku enkelimme jäädä äidin luo siksi aikaa kun matkustimme tänne. Ajattelin että kaikki muuttuisi jälleen paremmaksi. Mutta milloin hän edes puhuttelee minua? Hän on ystävällinen ja kiltti -- luonnollisesti -- mutta meillä ei koskaan ole mitään sanottavaa toisillemme kun olemme kahdenkesken."

"Mutta lapsi, eihän hän myöskään voi puhua koko ajan."

"Mutta kun olimme vastanaineet, puhui hän tuhansista asioista, ja kihlausaikana..."

"Niin, sen minä kyllä uskon! Niinhän se aina on -- vain tyhmyyksiä, jotka ajan pitkään tekevät ihmisen sairaaksi. Et suinkaan sinä tahtoisi, että hän jatkaisi samaan tapaan?"

"Voihan se olla. Mutta kun minä nyt koetan lukea hänen silmistään kaikki hänen salaisimmat halunsa, kun minä kaikessa -- pienimmästä suurimpaan -- vain mukaudun hänen mukaansa! Kun minä kaikessa vain ajattelen mistä hän pitää!"

"Siinäpä se vika juuri onkin. Sinä puuhaat aivan liiaksi hänen tähtensä, ja se väsyttää. Jos sinussa vain olisi hitunenkin itsenäisyyttä..."

"Niin, siinä sitä taas ollaan! Sehän on sulaa hulluutta. Kai sitä pitää enimmän siitä, joka aina tekee toiselle mieliksi."

"Sitä en tiedä; minun luullakseni jokainen ihminen on luotu eri yksilöksi. Jos koettaa muuttua toisen jäljennökseksi, niin kostaa se itse itsensä; silloin ei tule miksikään."

"Sen minä kyllä tiedän, että hän pitää juuri sinun itsenäisyydestäsi."

"Meidän kahden laita on aivan toinen, sillä emmehän me ole missään läheisessä suhteessa toisiimme. Meillä on vain paljon yhteisiä harrastuksia ja vanhoja muistoja myöskin ... ja sitäpaitsi ... no niin, nehän ovat asioita, joita minä en ymmärrä."

"Mitä?"

"Niin, minun luullakseni mies ajan pitkään pitää vain sellaisesta naisesta, joka osaa pysyttää hänet välimatkan päässä."

Selma hymyili ivallisesti.

"Mutta _sitähän_ ei vaimo koskaan voi!" huudahti Elvira melkein kauhistuneena, kääntyen selin Selmaan.

Selma puoleksi loikoi sohvalla; hän katseli vierastaan pitkään ja vakoillen ja samalla hiukan ilvehtivästi.

"Juuri sen hän tietää," sanoi Selma hiljaa, yhä samalla tavalla hymyillen.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Minä tarkoitan, ettei olisi mikään konsti saada miestä uudelleen rakastumaan itseensä, -- jos sinä sitä tarkoitat. Me emme tunne heitä ennenkuin joudumme naimisiin, mutta sitten me pakostakin sen opimme. Luullakseni _minä_ olen sen jo oppinut."

"Minä myönnän, etten ymmärrä Rikhardia," sanoi Elvira kylmästi kuumentaen rihveliä kynttilässä kähertääkseen sillä tukkaansa. Selman äänen sävyssä oli jotakin, josta hän ei pitänyt.

"No, niin tutki häntä, on jo aikakin. Opi ymmärtämään häntä -- tarkoitan hänen pyrkimyksiään ja kaikkia harrastuksiaan -- saatpa nähdä miten hauskaa se sinusta on, miten paljon opit koettaessasi seurata hänen töitään. Mutta ennen kaikkea, koeta olla hieman kylmä ... vain pikkuriikkisen, niinkuin voi olla kun pitää oikein paljon jostakin."

Selma pani päänsä vinoon ja hakkasi ratsastuspiiskansa kärjellä mattoa. Häneen oli tullut jotakin hillittyä, mutta samalla pehmeää ja veitikkamaista, ehkä myös hiukan surullista.

"Kylmä?" toisti Elvira kovin ihmeissään.

"Niin, kylmä." -- Selma puhui tavattoman hiljaa eikä katsonut ylös, sama selittämätön hymy karehti yhä hänen hienoilla, ohkasilla huulillaan. -- "Rakkaus on kuin shamppanja, -- etkö tiedä miltä se maistuu kun sitä on jäähdytetty jäällä?"

"Mutta Selma!" Elviran äänessä oli moittiva sävy.

Selma hypähti ylös iloisesti naurahtaen, meni Elviran luo ja laski kätensä hänen olkapäilleen. Töykeys oli hänestä kadonnut.

"Nyt minä olen sinun rippi-isäsi," sanoi hän hymyillen, "vastaa minulle rehellisesti, rippilapseni. Sinä itket väliin ja pyydät miestäsi pitämään sinusta niinkuin ennen?"

"Niin."

"Useinko?"

Selma oli siirtänyt kätensä tuolin selkänojalle, ja rippilapsi oli piirtelevinään kuvia toilettipöydälle sievällä pikkusormellaan. Mutta hän oli vaiti.

"Se tapahtuu siis usein?" jatkoi järkkymätön rippi-isä kääntäen korvansa häntä kohti voidakseen paremmin kuulla vastausta.

Rippilapsi katsahti ylös kysyvästi, ikäänkuin päästäkseen selville uskaltaisiko hän ilmaista totuuden. Hänen ilmeensä oli niin hassunkurinen, että rippi-isä ponnistuksistaan huolimatta purskahti nauruun.

"Pyhä yksinkertaisuus! Ja sillä sinä luulet voivasi hänet vangita? No, sinä olet itse rakastunut häneen, ja se on hyvä _sinulle_. Toiselta puolen se vaikeuttaa asiaa, mutta toiselta puolen tekee se sen niin äärettömän helpoksi." -- Selma asetti kasvonsa Elviran pään tasalle ja katseli häntä peilistä. -- "Jos nyt nuo kasvot näyttäisivät reippailta ja iloisilta, olisivat ne oikein ihastuttavat, mutta kun ne itkeä tillittävät -- hyi!"

Elvirakin katsoi peiliin.

Kun Selma hymyili tuolla tavalla, niin että tasaiset valkeat hampaat loistivat, niin ei mitään sen reippaampaa voinut ajatellakaan. Oli mahdoton enää pitää häntä rumana -- ei edes nainen voinut sitä tehdä.

Pikku rouva taivutti itseään taaksepäin ja kietoi käsivartensa rippi-isän kaulan ympärille, mutta tämä irrottautui nauraen: eivät kaikki rippi-isät halua, että heitä hyväillään.

Selma seisoi hetken ääneti. Hänestä tuntui kuin hän pitäisi kädessään Rikhardin luonteen avaimia ja kaiken sen, minkä hän oli huomannut koko tarkkanäköisyydellään -- kaiken sen mitä hän oli rakastanut ylen määrin siksi, että se oli ikäänkuin hänen yksin, kaiken sen minkä hän oli tahtonut kätkeä arvokkaimpana omaisuutenaan -- sen hän tahtoi nyt antaa toisen käsiin. Kaikki, kaikki! sillä ei saanut olla mitään puolinaista.

"Elvira," sanoi Selma, ääni kuului vakavalta, ja sanat tulivat hyvin hiljaa, "väliin hän mielestäsi on kiusoittunut ja hermostunut. Se suututtaa sinua. Mutta etkö ole koskaan ajatellut, että se hänelle voi olla heikkouden hetki, jolloin kaikki hänestä näyttää hedelmättömältä ja pimeältä? Etkö ole koskaan ajatellut, että juuri silloin hän sinua parhaiten tarvitsee? ... ei sinun sanojasi tai lohdutustasi, ainoastaan rauhaa ja sitten sitä tietoisuutta, että sinä häntä ymmärrät. Hänen täytyy voida tuntea, ettet sinä koskaan menetä rohkeuttasi, siksi että ajattelet hänestä hyvää, vaikkapa hän itsekin epäilisi."

Elvira nojasi päätään käsiinsä ja vaikeni. Hänen mieleensä nousi jotakin soimauksen tapaista -- aavistus, joka sanoi hänelle, ettei hän vielä rakastanut niin täydellisesti kuin hän olisi voinut. Vaistomaisesti hän nyökäytti päätään hitaasti.

"Nyt se on sovittu," sanoi Selma reippaasti, samalla kun hän koetti voittaa sen tuskan, jonka yksin toivokin, että hänen yrityksensä voisi onnistua, tuotti hänelle, "ei kyyneleitä, ei kohtauksia enää, ja sitten sinä joskus heität syrjään tuon siunatun persialaisen koruompelusi. On kai muutakin maailmassa, mihin naisen huomio voi kiintyä. Eikö sinua huvita meidän oma aikamme ja kaikki sen pyrkimykset? Lapsi, sinä tahdot kai kerran oppia ymmärtämään omaa poikaasi! Kuinka voit sitä tehdä, jos pysyt kaikelle vieraana ja syvennyt vain villalankakeriisi?"

Selma vaikeni hetkeksi.

"Elvira, mikä suuri onni siinä mahtaakaan piillä, kun omistaa pojan," sanoi Selma yhtäkkiä.

"Sinä!" sanoi Elvira nopeasti kääntyen ympäri, "ajatteletko _sinä_ joskus sellaista? Toivoisitko todellakin, että sinulla olisi lapsi?"

"_Minäkö!_ En, Jumala varjelkoon! En minä sitä tarkoittanut. Sanoin sen noin vain ylimalkaan. Sinähän esimerkiksi pidät niin paljon Rikhardista, ja siksi ajattelen, että sinulle pitäisi sen ajatuksen olla ihmeellinen, että hänen persoonallisuutensa menee ikäänkuin perintönä, että kaikki mihin hänessä olet pannut arvoa, kasvaa uudelleen ja tulee esille piirre piirteeltä. Minä vain ajattelen, miten mahdat iloita jokaisesta uudesta yhtäläisyydestä, jonka havaitset. Onhan vielä vikojakin, joista oppii pitämään, ja minä kuvittelen mielessäni, että joskin sinä kuritat lasta niiden johdosta, niin et voi kuitenkaan olla hiukan iloitsemattakaan siitä, että nekin ovat samallaiset." -- Selma katsoi puutarhaan, hänelle ominainen sisäänpäinkääntynyt ilme silmissä.

Elvira oli vaipunut mietteihinsä.

"Selma, oletko koskaan ... oletko koskaan pitänyt jostakusta?"

Kysymys herätti Selman.

"Minäkö! Kuinka voit ajatella sellaista?"

Molemmat vaikenivat hetkeksi, Elviran katsellessa itseään peilistä ja sirotellessa hiukan puuteria tukkaansa, jotteivät kiharat suoristuisi.

"Minä luulen, että sinusta olisi voinut tulla erinomainen vaimo," sanoi Elvira viimein.

"Oh, se riippuu asianhaaroista," sanoi Selma välinpitämättömästi, "jos olisin joutunut naimisiin kunnianhimoisen miehen kanssa, olisin luultavasti ollut hänelle hyväksi avuksi -- olisin kiihoittanut häntä, tehnyt työtä hänen tähtensä, mutta nyt" -- hän teki liikkeen kädellään, ikäänkuin hän olisi kadottanut jotakin -- "nyt olen minä aivan arvoton."

"Oi, älä sano sitä."

"No, onhan totta, että pidän palvelusväen kurissa ja katson, että koneisto käy tasaisesti, mutta sen voisi joku toinenkin tehdä yhtä hyvin kuin minä. Sinä sanoit vähän aikaa sitten, että minusta olisi pitänyt tulla mies. Mutta katsos, minussa on jonkunlainen halu saada sulautua jonkun toisen olemukseen, mikä osoittaa, että todella olen aiottu naiseksi. Sellaista ei mies koskaan tunne."

"Selma raukka!"

"Oletko hullu? Miksi surkuttelet minua?"

"Sinahän et koskaan ole tuntenut onnea."

Selma nauroi.

"Niin sanovat kaikki nuoret rouvat. He luulevat, ettei koko maailmassa ole muuta kuin heidän oma onnensa, ja -- kaikella kunnioituksella -- siitä minulla on omat ajatukseni. Minä en ollenkaan kadehdi. Ellen olisi niin surkean heikko, etten voi nähdä kenenkään olevan pahoillaan, niin en koskaan olisi sekaantunut pikku rouvan asioihin."

"Minä uskon, että sinä todella ajattelet minun parastani." Elvira ojensi hänelle kätensä, johon tämä tarttui aivan kevyesti.

"Luonnollisesti tahtoisin nähdä teidät onnellisina," sanoi Selma kuivasti, "ja mieluimmin näkisin, että teidän täytyisi kiittää minua siitä tavalla tai toisella. Se on aivan sama juttu kuin antaessani noille pikku vesoille piparkakkuni." -- Selma nauroi katkerasti ja itseään pilkaten. -- "Anna minun siis valita sinulle kirjoja ja ohjata opintojasi; minä tunnen Rikhardin maun hyvin. Sinä voit, jos hankit itsellesi vielä sen puolen, tulla aivan toiseksi ihmiseksi sinä aikana kun hän on ulkomailla. Mutta älä koskaan näytä hänelle kirjeitäni äläkä anna hänen avata niitä; sellaista täytyy toisen oppia kunnioittamaan. Ja anna hänen vapaasti lentää pesästä, sitä iloisempi hän on takaisin palatessaan."

"Sinä voit olla oikeassa."

"Luulenpa kylläkin! Et voi uskoa miten mielelläni itse koettaisin parannuskeinoni kelvollisuutta," sanoi Selma leikkiä laskien, "mutta ikävä kyllä en tarvitse sitä."

"Miten hirveästi minä olenkaan ruvennut sinusta pitämään viime aikoina," huudahti Elvira.

"On eräs laji itsekkyyttä, joka vetää puoleensa," kuului iloinen vastaus; "minun on varmasti sitä lajia. Mutta ethän sinä koskaan tule valmiiksi tällä tavalla."

"Niin, se on totta, minä aioin pyytää saada olla syömättä aamiaista tänään. Söin niin paljon kahvia juodessa, etten ole nälkäinen, ja minun täytyy kirjoittaa äidille nyt, muuten ei kirje ehdi postiin, ja silloin äiti tulee levottomaksi."

"Kuten tahdot."

Selma nyökäytti päätään ja poistui huoneesta.

Ensin hän aikoi mennä vaihtamaan pukua, mutta muuttikin mielensä: oli niin epämiellyttävää mennä siivoamattomaan sänkykamariin, jossa mies vielä nukkui. Hän päätti odottaa. Sen sijaan hän meni pieneen salin takaiseen huoneeseen. Siellä oli aina niin hiljaista ja yksinäistä, ja ikkunasta oli kaunis näköala puistoon. Hän asettui ikkunan ääreen syventyen ajatuksiinsa.

Kello oli puoli yhdeksän. Minne Rikhard oli joutunut? Olikohan hän suuttunut todenteolla? Ei hän voinut uskoa sitä. Hänenhän täytyi ymmärtää Selman syyt. Täytyihän hänen toki tietää...

Selma nojasi otsansa ikkunanpieleen ja nosti toisen polvensa ylös, ikäänkuin hän olisi istunut satulassa.

Miten omituinen luonne Rikhard olikaan! Ylioppilaana oli se jo hiukan tullut esiin eikä Selma -- ollen itse lapsi -- ollut kai ymmärtänyt sitä oikein. Nuoressa lääkärissä ja tiedemiehessä esiintyi se varmemmissa muodoissa, ja nyt oli Selma kehittynyt nainen.

Rikhardin luonteen pohjasävel oli sellainen, että se ehdottomasti löysi kaikupohjansa Selmassa. Ensiksikin tuo terve tahdonvoima, joka muuttui häikäilemättömäksi itsekkyydeksi niin pian kuin jonkun päämäärän saavuttaminen on kyseessä; sitten tuo sitkeä kestävyys, joka ei koskaan päästänyt päämäärää näkyvistään; ja lopuksi kunnianhimo, joka koko ajan kannusti häntä eteenpäin eikä koskaan jättänyt häntä rauhaan. Mutta Selma tiesi myöskin, että oli hetkiä, jolloin pingotettu itseluottamus saattoi pettää, jolloin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että itse työkykykin lamautui. Syvällä tämän hillittömän luonteen pohjalla lainehti pohjavirta, jota hän häpesi ja koetti kätkeä kyynillisyyden ja kovuuden alle. Luultavasti juuri tämä pohjavirta veti Selmaa puoleensa.

Selma luisui alas paikaltaan ja asettui uudelleen ikkunan ääreen. Rikhardinhan piti palata pian. Miten kuolettavan tyhjäksi elämä muuttuisikaan heidän lähdettyään! Hän laski käsivartensa ristiin ja katseli synkästi eteensä. Millainen elämä!

Pienestä huoneesta, jossa hän seisoi, saattoi nähdä koko asunnon kauniine oviverhoineen ja pehmeine mattoineen -- mattoineen, jotka peittivät lattiat ja ikuisesti samoine kuvioineen hiipivät huoneesta huoneeseen, pitkin koko riviä. Se oli hieno pieni kulmahuone, kaikkialla pieniä kirjavia kukkakimppuja vaaleanharmaalla pohjalla, -- kaikki pehmeää, täytettyä, mukavaa.

Tumma naisenvartalo kohosi kuin varjokuva tätä iloista ympäristöä vastaan, ja huoneen ylellisyys korotti entistä enemmän puvun korutonta yksinkertaisuutta.

Selma oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että tohtori saattoi tulla aivan saliin asti hänen huomaamattaan. Rikhard työnsi oviverhon syrjään ja lähestyi häntä hiljaa. Vasta silloin kun hän laski kätensä Selman olkapäälle, kääntyi hän rauhallisesti, hätkähtämättä. Tämä hevosihminen ei tiennyt hermostumisesta mitään.

"Mitä sinä seisot ja mietit?" kysyi Rikhard asettuen hänen viereensä.

"Kaikellaista. Sinua ja minua ja vanhoja aikoja."

"Onko miehesi jo ylhäällä?"

"Ei. Hän tuli kotiin rautatienvihkiäisistä vasta kello kolmelta, siksi täytyy hänen saada nukkua."

"Mitä se häntä sitten olisi vahingoittanut, jos olisin saanut ratsastaa kanssasi?"

Kysymys tuli aivan äkkiä ja hiukan kiusoittavasti.

"Ei tietenkään ollenkaan. Minä en kieltäytynytkään hänen tähtensä, vaan itseni."

"Ettet _tahtonut_ minua mukaasi, kiitos siitä! Se on ainakin suoraa puhetta. Minä luulin eilen, että sinulla oli jokin muu syy ... minusta se oli tosin hiukan raukkamaista, mutta..."

Rikhard ei tarkoittanut mitä hän sanoi, mutta hän miltei kuvitteli mielessään tekevänsä sitä. Utelemishalu oli puoleksi itsetiedoton.

"Oi Rikhard, nyt olet sinä todella tyhmä," huudahti Selma äänellä, jossa oli entisajan kaikua ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen, ikäänkuin painostaakseen sanojaan, "senhän sinä kyllä ymmärrät, että mielelläni olisin tahtonut sinut mukaan."

Rikhard loi häneen kirkastuneen katseen, ja Selma veti nopeasti kätensä pois.

"Niin, ymmärräthän sinä, että minusta olisi siten niin helppo puhella."

Selma heitti ratsastuspiiskan pöydälle, ja liittäen kätensä yhteen hän ojensi hiukan vallattomasti käsivarsiansa. Vartalo oli kaunis ja nuo käsivarret samalla hienot sekä voimakkaat.

"Mutta silloin en ymmärrä..."