Part 12

"Oi kyllä sinä ymmärrät. Kristerson ei viitsi olla mustasukkainen sinulle nyt kun olet naimisissa. Ainoastaan naimattomia miehiä hän pelkää. Hänen mielestään he ovat kaikki ahnaita susia, jotka vain vaanivat kenet he voisivat nielaista. -- Se on saattanut minut ajattelemaan, millainen hän itse mahtoi ennen naimisiin menoaan olla. -- Ei, rouvia minä pelkään. He voisivat keksiä... Niin, kuules, kyllä he voisivat. Minä tiedän mitä muista sanotaan, ja siksi tiedän mikä minuakin odottaa. Kun nuori rouva ei osoita kovin suurta ihastusta miestänsä kohtaan, niin odottavat hänen ystävättärensä keneen hän rakastuisi. Sillä että niin käy, pitävät he varmana."

"Niin minäkin."

"Tyhmyyksiä!"

"Mutta sehän on aivan luonnollista," sanoi Rikhard heittäytyen tuoliin, joka oli pöydän luona. "Joko on ollut rakastunut tai on sitä parasta aikaa, ja ellei niin ole ... niin tulee ainakin rakastumaan. Sillä ei ole yhtäkään ihmistä, joka ei kerran ole ollut rakastunut."

"Hyi, sehän on äitelää," huudahti Selma irvistäen.

Rikhard nauroi hiukan kyynillisesti, mutta ei epämiellyttävästi. Tällainen nauru teki suun leveäksi, mutta päästi samalla ohuet punaiset huulet ja terveet hampaat oikeuksiinsa. Rikhard Berg ei ollut koskaan niin edukseen kuin hymyillessään, mutta hän hymyili harvoin.

"Oletko sinä aina noin varovainen?" kysyi hän ja tarkasteli Selmaa uteliaasti. Nämä kaksi varovaista olentoa olivat tottuneet puhelemaan keskenään kaikesta.

"Aina ja kaikessa."

"Mutta eikö se tunnu hirveältä pakolta?"

"Luonnollisesti. Mutta minä olen päättänyt, ettei heillä saa olla vähintäkään moitteen syytä. Sinun ei tarvitse muuta kuin tarkastaa tallirenkiäni. Etkö ole kiinnittänyt huomiota häneen?"

Selman huulilla karehti tuskin huomattava hymy.

"Kyllä. Silmät kuin lehmällä, nenä kuin nyrkki, ja suu joka ulettuu toisesta korvasta toiseen ja joka vielä lisäksi vetäytyy vinoon toiselle korvalle. Se on kieltämättä kaunis tyyppi."

Selma nauroi kuvaukselle, joka hänestä oli sattuva.

"En voisi löytää toista samallaista seitsemän peninkulman alalta," sanoi hän tyytyväisenä, "ja itse minä olen opettanut sekä Prinssin että hänet. Prinssi on kieltämättä intelligentimpi heistä kahdesta, mutta siitä huolimatta olen ylpeä Jönsistä."

"Se osoittaa makua."

"Minä oikein nautin hänen rumuudestaan joka kerta kun tapaan jonkun ratsastusretkilläni. Se tekee minut niin kunnioitettavaksi, ainakin omissa silmissäni. Ja sitten on hän _naimisissa_."

Selman hymyily ilmaisi siinä määrin ilkeää viekkautta, että hän itsekin häpesi eikä uskaltanut katsoa ylös.

"No niin, hänen suhteensa voit luullakseni olla aivan huoleti. Mutta minun mielestäni pitäisi sellaisen elämän tuntua sinusta perin surulliselta."

"Niinkö arvelet?"

"Minä -- oh!" Rikhard ei sanonut muuta, mutta saattoi sittenkin huomata mitä hän tarkoitti. Selma tunsi riemuitsevaa iloa sen johdosta.

Syntyi hetken äänettömyys.

"Tiedätkös, minä pidän tavattoman paljon Elvirasta," sanoi Selma äkkiä aivan aiheettomasti, "jos olisin mies, voisin rakastua häneen."

"Niin, hän on sievä, mutta hiukan, no niin, miten sanoisin? ... hiukan lapsellinen -- aivan itsekritiikitön. Hänessä on jotakin itsetiedotonta, joka ensi nuoruuden aikana on sanomattoman kiehtovaa, mutta sitten ... no niin. Myös sinussa oli jotakin sellaista heti kun tulit täysikasvuiseksi, vaikka aivan toisella tapaa. Minä voin nähdä sinut milloin tahdon viisastelevine ilmeinesi ja huolimattomine liikkeinesi. Hassunkurisin yhdistelmä mitä voi ajatella, ja miten kiusallinen sinä saatoit olla! ... aivan sietämätön. Etkä koskaan vahingossakaan voinut antaa myöten, vaikka olisit ollut miten väärässä tahansa."

"Miten minä olisin voinut antaa _sinulle_ myöten?" Sanoista pilkoitti entisajan ilveilyä esiin.

"Vaikka olisin ollut oikeassa?" -- Rikhard katseli häntä tyytyväisenä. -- "Mutta kun kaikki käy ympärinsä, niin ehkäpä juuri siitä pidinkin. Äidin hemmottelu oli tehnyt minut jonkinlaiseksi kotityranniksi isän selän takana; oli niin uutta kohdata vastustusta."

He vaikenivat molemmat. Selma leikki hajamielisesti kenkänsä kärjellä hameenhelman alla, ja tohtori oli antanut päänsä vajota rintaa vasten, samalla kun selvä ryppy muodostui hänen kulmakarvojensa väliin.

"Isä ei tiennyt kuinka huonon palveluksen hän teki pojalleen kytkiessään sinut ja Kristersonin yhteen," sanoi Rikhard äkkiä.

"Tarkoitatko, että sinä ja minä?..." -- Selma kääntyi ikkunaan katsoakseen muka puistoon. -- "Tiedätkös, se ei olisi koskaan käynyt."

"Miksei?" kysymys oli terävä.

Selma katseli ulos välinpitämättömän näköisenä.

"Juuri se että sinulla silloin olisi ollut oikeutta minuun olisi pilannut kaikki," sanoi Selma rauhallisesti. "Sinä olet itsevaltias, mutta olet aina pitänyt minussa siitä, että olen uskaltanut asettua sinua vastaan. Jos olisin ollut sinun käsissäsi ja pakotettu taipumaan, olisi sekin kadonnut."

"Vai niin, sinä uskot ainoastaan vapaaseen avioliittoon?" sanoi Rikhard hitaasti purren kynsiään.

"En," sanoi Selma nopeasti, "en siinä merkityksessä missä sanaa tavallisesti käytetään. Minä en voi ajatella avioliittoa muullaisena kuin pohjaltaan purkamattomana. Sen tulee olla vapaiden, itsenäisten ihmisten liitto, joka rakennetaan heidän sisäisen yhteistyönsä ja kehityksensä edistämiseksi, ei vain vähäksi aikaa, vaan koko elämäksi. Kaikki eivät aseta niin korkeita vaatimuksia, ja useimmat saavat tyytyä äärettömän paljon vähempään; naisesta tulee vain miehen sangen turha lisä, joka yleensä ei yksinään mitään merkitse. Persoonallisuutena ei toinen tarvitse toista; kumpikin kulkee omaa tietään, työskentelee omalla alallaan välittäen toisen pyrkimyksistä vain lopputuloksen vuoksi. Lapset ja raha-asiat, kas siinä todelliset yhdyssiteet; vihkiminen ja kaikki muu on vain jotakin aivan ulkonaista, julkinen tunnustus siitä, mitä pitäisi olla, mutta mikä tavallisesti puuttuu... Niin, sinä tietysti naurat minulle, mutta mitäs siitä! On niin hauska kun voi jonkun kanssa jutella."

Selma kääntyi ja katsoi Rikhardiin. Tämä istui kumartuneena, kyynärpäät polvien varassa ja katse kiintyneenä mattoon.

"Jatka," sanoi hän, "on mielenkiintoista joskus kuulla naisen ennakkoluulottomasti lausuvan ajatuksensa julki tästä asiasta. He pelkäävät tavallisesti sellaisia kysymyksiä yhtä paljon kuin tulista rautaa. Mitä muuta sinä aioit sanoa?"

Selma istuutui tuolille vähän matkan päähän Rikhardista.

"Niin, kuulehan. Mutta onpa niitä sellaisiakin naisia, jotka ovat liian voimakkaita voidakseen ruveta tuollaiseksi lisäksi _mille miehelle hyvänsä_, jota vastoin useimmat voivat. Niin, eräillä tahoilla pidetään sitä aivan luonnollisenakin. Puhutaan tosin mieltymyksestä ja kaikesta sellaisesta ... mutta mitä sille voi rakentaa? Mieltymys voi tulla ja mennä, usein on se vain ... niin, siitä ei maksa vaivaa puhua. No niin, tuollaisten itsenäisten naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin, ei ainakaan asiain nykyisellä kannalla ollessa. Minä olen juuri yksi niistä, ja jos sedällä olisi ollut tarpeeksi ihmistuntemusta, olisi hän sanonut: älä koskaan mene naimisiin. Minä olisin ehkä totellut häntä."

"Sitä sinä et olisi tehnyt."

Selma katsahti häntä pikaisesti syrjästä, mutta ei vastannut heti hänen väitteeseensä.

"Selma, _oletko_ sinä todella niin kylmä kuin miksi sinä tekeydyt? Etkö sinä koskaan tunne sitä onnenjanoa, joka..."

Selma nousi nopeasti ja astui jälleen ikkunan luo.

Rikhard seurasi perässä.

"Minua huvittaisi tehdä eräs kysymys," sanoi hän hyväilevällä äänensävyllä.

"Ei, ei koskaan pidä tehdä kysymyksiä," vastasi Selma puoliääneen, katsomatta ylös.

He seisoivat hetken ääneti.

"Herra Jumala oli kerran tavattoman hyvällä tuulella," alotti Selma hymyillen arvoituksellisesti, "ja hän tahtoi antaa ihmisille lahjan, josta he voisivat iloita. Hän sirotteli muutamia siemeniä ja antoi niiden tuulen mukana langeta maahan. Ja jokaiseen paikkaan, mihin sellainen siemen putosi, kasvoi kaunis kukka. Ihmiset tahtoivat antaa sille nimen, ja he kutsuivat sitä onneksi. Ymmärtäväisimmät heidän joukostaan iloitsivat lahjasta eivätkä edes hennoneet kosketella sen puhtaita lehtiä, pelosta että vahingoittaisivat sitä. Mutta minne ikänä he maailmassa menivät, ympäröi heitä sen tuoksu. Olipa tyhmiäkin ihmisiä, ja he paloittelivat kukan kaalinsa sekaan ja söivät sen, saadakseen siitä kylliksi hyötyä. Ja kaiken lisäksi syyttivät Jumalaa siitä, että kaali maistui pahalta. -- Siinä minun käsitykseni onnesta."

"Voi sinun ihanteellisuuttasi!"

Rikhard käännähti kantapäillään naurahtaen halveksivasti.

Selma painoi otsansa ikkunanpieltä vasten mieli masentuneena, mutta ei vastannut.

"Mutta jos on kaulaa myöten vajonnut siveettömään suhteeseen, sellaiseen, joka on kirkon erikoisen suojeluksen alaisena?"

Rikhard katsoi pitkään yli olkansa Selmaan, mutta tämä seisoi selin, niin ettei hän voinut nähdä muuta kuin vilauksen hänen poskestaan: se muuttui veripunaiseksi, ja Rikhard katui jo sanojaan.

"Silloin puree hampaansa yhteen ja katsoo maailmaa julkeasti silmiin," sanoi Selma lujasti, "mutta jos on kipinäkin kunniaa jäljellä, niin ei hetkeksikään unohda kadottaneensa kaikkea oikeutta todelliseen avioliittoon, -- yksin sellaiseen ajatukseenkin."

Vastaus vihlaisi, ja Rikhard olisi voinut purra itseään harmista, koska hän oli sen pakottanut esille.

"Oletko lukenut uuden teokseni suunnitelmaa?" kysyi Rikhard hakien uutta keskusteluainetta.

"Olen. Olen sitäpaitsi uskaltanut tehdä muutamia huomautuksia." Selma kääntyi Rikhardiin päin, ja hänen kasvoillaan oli jälleen niiden tavallinen ilme. -- "Minusta se on hieman liiaksi tieteellinen ollakseen oikein kansantajuinen; sinä oletat liian paljon lukijoiltasi."

"Niinkö luulet? Missä sinulla on käsikirjoitukseni?"

"Alhaalla huoneessani; minä menen sen hakemaan."

"Saanko tulla mukaan? Olen hieman utelias näkemään työhuonettasi. Niin, sehän on totta ... sinä et uskalla lähteä sinne 'esiliinatta'."

Rikhardin äänessä oli jotakin loukkaavaa.

"Minun puolestani on 'esiliina' aivan turha; minussa on 'esiliinaa' kyllin itseäni varten," vastasi Selma jurosti, "mutta etkö tahdo mennä syömään aamiaista ensin?"

"En, kiitos. Minun laitani on sama kuin Lord Byronin," vastasi Rikhard hymyillen, "en tahdo olla _minkäänlaisen_ ruuan orja. Tule nyt sitten."

Selma kannatti kädellään pitkää hamettaan ja meni Rikhardin edellä alakerrokseen. Porraskäytävässä hän poikkesi syrjään, otti avaimen pieneltä hyllyltä, avasi oven ja pyysi Rikhardin astumaan sisään.

"No?" sanoi Selma voitonriemulla suljettuaan oven heidän perässään. Hän tunsi itsensä todella ylpeäksi. "Mustan Prinssin" jälkeen oli tämä parasta, mitä hän omisti.

Rikhard katseli ympärilleen.

"Ajatteleppas että tämä oli vain jonkinlainen säly- ja roskahuone, kun minä tulin tänne," sanoi Selma lämpimällä äänellä, "ja minä olen vähitellen tehnyt siitä sen mikä se on. Täällä ei käy kukaan muu kuin minä, minä siivoankin sen itse."

Huone oli suuri, kaksi ikkunaa, vain yksi ovi ja hyvin paksut seinät. Huonekalut olivat tummaa kiillottamatonta tammea, päällystetyt tummanvihreällä sametilla. Kaikki paksuista ikkunaverhoista alkaen pehmeihin mattoihin asti huokui hiljaisuutta ja rauhaa. Huone saattoi todella herättää kateutta kirjatoukan mielessä.

Keskellä lattiaa oli iso pöytä, kukkurallaan kirjoja ja salkkuja, ympärillä kolme tai neljä tuolia sangen huolettomassa järjestyksessä. Seinillä kirjakaappeja ja reippaasti tehtyjä piirustuksia, kaikki esittäen hevosten ja koirien päitä. Katosta riippui raskas bronssilamppu, joka usein sai olla käytännössä, sillä nytkin, kirkkaassa aamuvalaistuksessa, näytti huone hämärältä ja synkältä.

"No?" toisti Selma kun serkku ei sanonut mitään.

"Kas vaan, ettet koskaan ole tätä minulle näyttänyt!"

"Tämähän on ollut koko ajan käyttämättä, ja sitä paitsi... Minä olen harvoin täällä, paitsi silloin kun tahdon olla yksin. Pelkään totuttaa ihmisiä tähän huoneeseen; täällä on niin hauska, että jos he vain pääsisivät makuun, niin pelkään etteivät koskaan lähtisi pois." Selma katseli Rikhardia veitikkamaisesti.

"Eikö miehesi käy täällä?"

"Ei koskaan. Hänestä täällä on liian hiljaista ja synkkää."

Tohtori meni pöydän luo ja selaili esillä olevia kirjoja.

"Sinä näyt ottavan opintosi vakavalta kannalta," sanoi hän selaillen jotakin kirjaa.

Selma nauroi.

"Niin. Paremmin ei voisi käyttää sitä aikaa, joka ei kulu talouskoneiston kunnossa pitämiseen. Minulla ei ole lapsia kasvatettavanani; minä saan tyytyä kasvattamaan itseäni."

"Toivoisin, että nekin joilla on lapsia, ajattelisivat samoin."

"Niin -- asiasta toiseen -- sinun pitäisi omistaa hiukan enemmän aikaa Elviralle; herättää hänessä hiukan harrastuksia, niin että teidän välillänne syntyisi yhteistunnetta. Ellet välitä sitä itsesi etkä hänen tähtensä, niin täytyy sinun se tehdä pikku poikasi vuoksi." -- Viimeisten sanojen mukana tuli Selman ääneen pehmeä hyväilevä sävy, ikäänkuin pientä silkinsileää päätä silittäessä. "Sinun täytyy aina muistaa, että äiti antaa lapselle ensimäiset opastukset, ja että jos hän ymmärtämättömyydessään hemmottelee hänet pilalle, niin voi se ehkä pysyä lapsessa koko elinajan. Sinä et saa vähäksyä hänen vaikutustaan, sillä sinä et voi koskaan omistautua pojalle niinkuin Elvira. Miehelle on kylliksi omissa pyrkimyksissään, eikä hän voi omistaa itselleen toisen pyrkimyksiä. Mutta meidän täytyy kaikkien muistaa, että tulevat sukupolvet rakentavat meidän perustaksillemme, -- että meidän lapsissamme on ihmissuvun lähin tulevaisuus. Jos eläisimme vain nykyhetkessä, emme olisi eläimiä paremmat."

Rikhard katseli Selmaan pitkään.

"Moraalisaarnaaja," sanoi hän hiljaa, veitikkamainen hymy silmissään.

Selma punastui hiukan huomatessaan, että hänen lävitseen oli nähty.

Sitten Rikhard keksi käsikirjoituksensa pöydältä, avasi sen ja alkoi lukea huomautuksia, jotka Selma lyyjykynällä oli marginaaliin tehnyt. Selma seisoi hänen vieressään nojautuen käsillään pöytään ja tarkkaavaisesti seuraten Rikhardin lukua.

"Todella -- se on oikein hyvin tehty!" huudahti Rikhard yhtäkkiä, -- "jos voisin ymmärtää miten..."

Hän hillitsi itsensä erään ajatuksen lyömänä. Mikä oli vienyt Selman tähän? Mistä johtui, että hän aina ymmärsi häntä? ... että koko hänen sielunsa suunta... Rikhard katseli ympärilleen huoneessa, joka näytti kätkevän koko Selman kehityshistorian, ja sitten Selmaa jälleen. Selma tunsi sen vaistomaisesti, tunsi sen itse tavasta, millä Rikhard katseli häntä, ja siksi hän piti katseensa itsepintaisesti alas luotuna.

Rikhard ajatteli sinä hetkenä, ettei mikään kauneus maailmassa vetänyt vertoja näille nuorekkaille ja luonteenomaisille kasvoille, -- tuolle paksulle keltaisenruskealle tukalle, joka huolettomasti oli työntynyt sivulle, tälle iholle, joka poskipäistä punotti, muualta ollen kylmän valkea vähäisine kellahtavine vivahduksineen muistuttaen norsunluuta.

Eikö hän koskaan saisi nähdä tämän teennäisen kylmyyden sulavan? ... hänen _täytyi_ saada nähdä toisen ilmeen syttyvän näihin harmaihin silmiin, sillä tiesihän hän nyt, että se olisi mahdollista.

"Selma," sanoi Rikhard hiljaa, verhotusti, lämpimän virran kohotessa hänessä yhä korkeammalle ja sytyttäen syvemmän loiston hänen silmiinsä.

Hän laski kätensä Selman kädelle pehmeästi, vain kevyesti painaen sitä. Selma ei liikahtanut, ei nostanut silmiään pöydästä, mutta tämän käden värähtelevä lämpö tuntui virtaavan koko hänen olemukseensa. Puna kohosi yhä korkeammalle, ja rinta lainehti syvin hengähdyksin.

Kolmenkolmatta vuotiaan suonissa ei veri virtaa kovinkaan rauhallisesti, ja siinä se nyt oli, -- kiusaus saada kohottaa silmänsä häneen ja antaa varovaisuuden hukkua hänen katseeseensa, yhden ainoan kerran heittäytyä hänen rintaansa vasten ja tunnustaa hänelle, ettei hän ollutkaan kylmä, että hänkin tunsi laittoman, riemuitsevan intohimon voiman!

Mutta äkkiä Selma veti pois kätensä ja astui askeleen taaksepäin, pitkän hameen kietoutuessa kiinteänä verhona hänen hienojen lanteittensa ympärille.

Koko hänen sisäinen olentonsa nousi kapinaan hänen vain ajatellessaankin, että Rikhard voisi alentua johonkin, joka asettaisi hänet samalle tasolle hänen mielessään kuin sen miehen, jonka hellyydenosoitukset olivat opettaneet häntä vihaamaan vähintäkin kosketusta. Kaikki oli häväisty, hän ei voinut vastaanottaa edes tätä kädenpuristusta ilman että epäpuhtauden tunne sekaantui siihen. Hän ei enää nähnyt yksilöä, vaan sen mikä on yhteistä kaikille ja mikä hänelle ei koskaan ollut esiintynyt muussa valossa kuin alastomassa raakuudessaan. Hän tunsi inhoa.

"Oi -- minä tunnen teidät!" huudahti Selma häikäilemättömän töykeästi, "ole alallasi, koira! -- se on ainoa mikä kelpaa." Hän huitoi tyhjää ilmaa nyrkillään, ikäänkuin hän sillä ainoalla liikkeellä olisi iskenyt hänet maahan.

Hänen huudahduksensa ilmaisi niin hillitöntä vihaa, että Rikhard hämmästyi. Mitä hän oli oikeastaan tehnyt?

"Te tahdotte, että _teitä_ pidettäisiin voimakkaina," jatkoi Selma läähättäen nopeasti, "eikä teillä ole vähintäkään valtaa itsenne ylitse! Milloin teille olisi häpeä antautua kiusauksen valtaan ja milloin häpeä ei lankeaisi meidän ylitsemme? Mene! En tahdo nähdä sinua enää."

Selma heittäytyi tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vastaamatta mitään Rikhard astui edestakaisin huoneessa -- tässä pimeässä huoneessa, jossa brysselimatot vaimensivat hänen askeliensa äänen.

Hän ymmärsi Selmaa. Ehkäpä hän olikin oikeassa.

Sitten hän pysähtyi hänen eteensä. Rikhard oli kalpea.

"Selma," sanoi hän, ja Selma katsoi häneen kylmästi ja terävästi.

"Etkö sinä nytkään uskalla?" Rikhard ojensi suuren laihan kätensä katsomatta kuitenkaan häneen. Ei edes katseellaan Rikhard tahtonut sitoa Selman tahtoa. Jos Selma saattoi luottaa häneen, tekisi hän sen sanoitta ja selityksittä.

Selma nousi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa rauhallisesti, kysyvästi.

"Kyllä, minä uskallan," vastasi hän ilman vähintäkään äänenvärähdystä, ja samalla hän laski kätensä Rikhardin käteen. Rikhard puristi sitä niin kovasti, että siihen koski, mutta aivan kylmästi -- ainoastaan varman päätöksen lujuudella.

"Selma," sanoi hän vakavasti, "nyt minä tiedän minkä arvoinen sinä olet, ja minä melkein iloitsen siitä, ettei sinusta tullut minun vaimoani: tämä on äärettömän paljon enemmän. Sinulla tulee olemaan kunniaa minusta."

Hän päästi hänen kätensä, kääntyi ympäri ja meni.

Mutta Selma seisoi paikallaan katsellen ovea vielä sen jälkeen kun Rikhard oli sulkenut sen.

"Itsekkyyttä, itsekkyyttä," kaikui ivallisesti hänessä, "tiesithän sinä, että antautumalla olisit kadottanut hänet."

IX.

Heti palattuaan kotiin patruuna Kristersonin luota aikoi Rikhard Berg lähteä ulkomaanmatkalleen. Elviran piti saattaa hänet Kööpenhaminaan ja palata sieltä kotiin äitinsä ja pikku pojan luo.

Seuraavana päivänä työhuoneessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen oli Selma jo aikaisin ylhäällä ja järjesti jäähyväisaamiaista. Hän tunsi kiusallista levottomuutta, sillä hän ei ollut juuri ollenkaan nukkunut yöllä.

Pitkässä ja kapeassa ruokasalissa, jossa oli neljä ikkunaa, hän seisoi aivan yksin. Pöytä oli katettu. Hopeat ja kiiltävät lasit loistivat, ja hän asetti parasta aikaa vuoden viimeisiä astereita korkeajalkaiseen kukkalasiin.

Levottomuus pakotti hänet kuumeentapaiseen toimintaan. Hän tahtoi karkottaa ajatuksensa pakosalle. Mutta pöytä oli jo järjestyksessä, siksi hän hääräili kukkien kanssa.

"Täällä ovat ruusut kukkineet, täällä, asterini loistakaa! --"

soi hänen korvissaan kuin kaukainen sanaton sävel. Hän pudisti päätään päästäkseen siitä eroon! Herra Jumala, tulisiko hän nyt hempeämieliseksi! Hän inhosi runoutta.

Asterit olivat kauniit joka tapauksessa. Hän järjesti sopivat värit yhteen, ja kukkavihosta tuli oikein komea.

"Viime leivo hyvästinsä laulaa..."

Oi, tämäpä oli aivan epätoivoista. Mitä häntä nuo vanhat säveleet liikuttivat! Hän huitoi kädellään, ikäänkuin karkoittaakseen surisevan hyttysparven luotaan. Sitten hän peräytyi pari askelta nähdäkseen miltä pöytä näytti. Moniväriset kukat herättivät juhlatunnelman. -- Jäähyväisjuhla! Hän painoi kädet korvilleen, sillä typerä, yksitoikkoinen laulu soi hänessä:

"Kauniit, viileet, kylmät muistot, ruusuja jälleen matkikaa!"

Miten äitelää! Hän punastui ikäänkuin häntä olisi loukattu, ja ajattelematta sen enempää hän tarttui kukkiin yhdellä ainoalla otteella ja rutisti niitä sokealla raivolla. Hänen täytyi ikäänkuin kostaa jotakin, ja hän nautti tuntiessaan, miten kasteiset lehdet menivät mäsäksi hänen nyrkissään.

Hän kiskoi kukkavihon maljakosta, ikäänkuin hän olisi pitänyt kiinni vihollisen mestatusta päästä, ja yhteenpuristetuin hampain hän avasi ikkunan heittäen kukat revittyinä ja musertuneina tuuleen.

Kukkia -- teeskentelyä -- korulauseita! Pois se! -- Onko niin vaikeata pysyä järkevänä?

Hän sulki jälleen ikkunan ja oli nyt rauhallisempi. Mutta hänen mieltään painosti. Hän ei voinut pysyä paikallaan eikä myöskään poistua. Hän aavisti, että Rikhard tulisi etsimään häntä sieltä. Hänen päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänyt vältellä häntä. Miksi hän sitä tekisi? Tiesiväthän he molemmat nyt... Mitä? Ajatuksen, jolle ei ollut tarpeeksi hienoa ja puhdasta ilmaisumuotoa ... jotain hiljaista ja salaperäistä ... jotain suurta ja rikasta...

Hän pyyhkäisi molemmin käsin poskiaan, jotka tuntuivat kylmiltä, meni sitten astiakaapille ja tarkasteli itseään peilistä. Miten kalpea hän olikaan. Hän hieroi poskiaan niin että ne liekehtivät, mutta veri laskeutui heti takaisin aivan kuin elohopea lämpömittarissa; ja itse kädetkin näyttivät valkeammilta kuin tavallisesti. Sitten hän alkoi kulkea edestakaisin kapeilla lattiapalkeilla. Hän luuli siten saavansa enemmän väriä. Mitä Rikhard ajattelisi? Näkisi hänet heikkona ja hulluna ... oh!

Samassa hän kuuli hänen askeleensa ulkopuolelta, Rikhard kiiruhti sisään, ja sulkiessaan oven hän otti esiin kellonsa. Selma katsahti seinäkelloon -- kolme neljännestuntia vielä. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tunsi kasvojen kylmenevän. Nyt heidän oli pakko erota -- erota!

"Elvira pakkaa yhä," sanoi Rikhard astuen lähemmäksi ja ojentaen samalla kätensä, "minä tahdon sanoa sinulle hyvästi ensin."

Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin, mutta hän vaikenikin, päästi Selman käden ja astui ikkunan luo.

Selmasta tuntui kuin hengitys olisi pysähtynyt.

"Minä ajattelin, että meillä voisi olla jotakin sanomista toisillemme," jatkoi Rikhard vieraalla, yksitoikkoisella äänellä, kääntymättä Selmaa kohti. Toisella kädellään hän rummutti hermostuneesti pientä pöytää, joka oli ikkunan luona.

Selma meni hänen luokseen.

"Rikhard," sanoi hän lempeästi. Hän tunsi tarvetta sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä. Hän näki miten liikutettu Rikhard oli.

Silloin Rikhard kääntyi, ja he katsoivat toisiaan silmiin, -- kahdet kalpeat kasvot ilman hellyyden jälkeäkään, ainoastaan katkeraa taistelua mielenliikutusta vastaan ja väkivallalla kukistettua tuskaa piirteissä. He olivat aivan erinäköiset, mutta silmänräpäyksen ajan heissä välähti huomattavaa yhdennäköisyyttä. Se katosi kuitenkin heti, sillä Selma rauhoittui äkkiä.

Häntä kiusasi nähdessään miten Rikhardkin kärsi. Hänellä ei ollut aikaa ajatella omaa suruaan, sillä hän ajatteli vain häntä.

"Rikhard, se menee ohi," sanoi Selma hiljaa laskien kätensä hänen kädelleen, joka lepäsi pöydällä, "nyt tuntuu vain niin vaikealta; kun pääset uusiin olosuhteisiin, unohdat sen heti."

Rikhard katsoi Selmaan mielipahan ilme kasvoillaan. Miten vaikealta mahtoikaan tuntua _Selmasta_, ja sittenkin hän lohdutti häntä! Mikä kurja raukka hän itse olikaan!

Selma ikäänkuin arvasi Rikhardin ajatukset.

"Kiitos kaikesta, mitä olet opettanut minulle näiden vuosien kuluessa, jokaisesta kirjeestä, jonka minulle olet kirjoittanut ja jokaisesta ystävällisestä sanasta," sanoi Selma puristaen kylmillä sormillaan Rikhardin suurta kättä, joka oli polttavan kuuma ja aivan veltosti lepäsi hänen kädessään.

"Etkö sinä kadu? Etkö tahtoisi sitä tekemättömäksi, -- tahtoisi peruuttaa koko tätä aikaa, pyyhkiä minua siitä pois?" sanoi Rikhard yhtä soinnuttomasti, mutta sama kärsivä ilme kasvoillaan.