Part 8

Selmasta tuntui sanomattoman alentavalta, että patruuna oli täten paljastanut heikkoutensa vieraille, mutta pahimmalta häväistykseltä tuntui sittenkin se, että hän yhdessä ventovieraan miehen kanssa, jota kohtaan hän tunsi vain välinpitämättömyyttä, ja jolle hän itse ei merkinnyt mitään, sai ottaa vastaan patruunan mustasukkaisuuspuuskan. Oli niin hullunkurista kuulla tuon tanssikavaljeerin puhuvan hänestä ja puolustavan häntä, että se hänen mielestään tuntui häpeäpilkulta, jota hän ei koskaan voisi unohtaa. Vieläpä hän sai vastustamattoman vastenmielisyyden luutnanttiparkaakin kohtaan, joka ajoi hänen asiaansa niin ritarillisesti, että hän olisi toivonut näkevänsä hänen vajoavan lattian alle.

Siitä päivästä lähtien oli Selma aivan muuttunut. Hän oli jo liiaksi tottunut hillitsemään itseään, niin ettei hän päästänyt harmiaan miestään kohtaan puhkeamaan sanoiksi, eikä edes hänen käytöstapansa lämpömäärässä voinut huomata mitään äkillistä muutosta, mutta patruuna tunsi sittenkin aivan selvästi, miten se hitaasti mutta varmasti laskeutui. Se saattoi hänet epätoivoon. Hän huomasi tehneensä tyhmyyden ja paloi hyvityshalusta.

Kultaa ja lahjoja valui sateena Selmalle, mutta hän otti kaikki niin huolettoman välinpitämättömästi vastaan kuin hänellä aina olisi ollut aarrekammio tyhjennettävänään. Hän kiitti patruunaa aina ystävällisesti, mutta rauhallisesti, ikäänkuin hän kaksikymmentä vuotta olisi nähnyt hänet jalkojensa juuressa.

Patruuna tästä vain yltyi.

Hän ei koskaan mielestään päässyt kosintaa kauemmaksi tämän naisen suhteen, joka ei milloinkaan tullut ainoatakaan astetta lämpimämmäksi kuin mitä hän tavallisuudessa oli, ja joka tuntui sitä enemmän poissaolevalta, kuta kiihkeämmin hän painoi hänet rintaansa vasten.

Selma olisi voinut yhtä hyvin olla viisikymmenvuotias kuin seitsemäntoista.

Hänen huvitteluhalunsa oli kadonnut, ja milloin hänen kohteliaisuudesta piti olla mukana, lyöttäytyi hän aina rouvien seuraan. Näyttäen huvitetulta hän saattoi tuntikausia istua ja kuunnella, kun toiset laajasti kertoivat kaikkein jokapäiväisimmistä pikkuvammoista, moittivat huolimattomia palvelijoitansa tai uskoivat toisilleen pieniä juorujuttuja. "Ihmeellisen kehittyneet" lapset olivat parhaimpana keskusteluaiheena. Mutta sille, jolla ei ole vammoja eikä lapsia, voi kaikki tuollainen käydä yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Siten Selmskin ajatteli -- huolimatta huvitetusta ilmeestään -- ja hän vetäytyi seuraelämästä erilleen niin paljon kuin mahdollista. Se pantiin merkille, loukkaannuttiin, eikä häntä kutsuttu kesteihin enää kuin harvoin.

Selma iloitsi siitä, eihän hänen tarvinnut sitten enää istua niin "siivona" ja suorana vierashuoneessa, ei kuunnella tanssimusiikkia, joka kuului salista aaltomaisena, katkonaisina sävelinä, eikä tuntea jaloissaan vastustamatonta halua päästä mukaan, siliä välin kuin hän puhui aivan rauhallisesti ja hiljaa, peläten muuten ilmaisevansa sydämensä kateellisen tykytyksen.

Paljon parempi oli istua kotona.

Niin hän tekikin. Patruuna sai lähteä yksin. Alussa hän kursaili ja surkutteli että Selman täytyi niin kauan olla ilman seuraa, mutta vähitellen se tuli tavaksi. Selmalle ne olivat aurinkoisia hetkiä. Hän tunsi itsensä niin ihmeellisen vapaaksi ja iloiseksi joka kerta kun vaunut vierivät pois. Väliin hän huusi ja lauloi ilosta suurissa tyhjissä huoneissa, saadessaan vain kuulla oman epämusikaalisen äänensä sointua ja nautti siitä, ettei ketään, ei ketään ollut lähettyvillä, -- että hän oli yksin, aivan yksin! Niin, hän saattoi tanssia matoilla, ripustautua käsiensä varaan korkeihin ovenpieliin ja keksiä tuhat kepposta kuin vallaton lapsi. Ja sitten hän nauroi ääneen itselleen. Hän oli aivan hulluna ilosta... Oi!... Miten hän saattoikaan ikävöidä väliin ennenkuin patruuna pääsi lähtemään!

Vähitellen he tottuivat niin tähän elämään, että kaikki kävi kuin kellon mukaan. Kuukausi kului toisensa päästä ilman minkäänlaista muutosta.

Kaksi lahjaa patruuna oli antanut rouvalleen, joista tämä oli tullut oikein iloiseksi. Toinen oli ratsuhevonen, toinen ratsastusrata. Senjälkeen kuin hän oli saanut nämä molemmat, jäivät voimistelu-päähänpistot harvinaisiksi, ja hän antautui suurella innolla uuteen urheiluunsa. Patruuna antoi hänen mennä kaupunkiinkin ottamaan ratsastustunteja vanhan, naimisissa olevan ratsumestarin johdolla, jonka patruuna tunsi.

Selma oli tavattoman tarmokas, ja pian patruunalla oli syytä ylpeillä hänen ratsastustaidostaan. Patruuna antoi Selmalle nuoren hevosen, jota hän itse sai opettaa, ja hän ahmi kaikki hevoshoitoa käsittelevät sekä koti- että ulkomaiset teokset, jotka hänen onnistui saada käsiinsä.

Sellainen oli Selman elämä, ja nyt oli hän yhdeksäntoistavuotias.

Kirjoitettuaan viimeisen numeron Selma sulki kirjan. Hän nojasi leukansa käsiään vasten ja katseli puutarhaan. Koko talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän istui hiljaa ja ajatteli.

Hänen luonteensa epätasaisuudet olivat tasoittuneet. Hän oli rauhallisempi nyt kuin ennen. Mutta miten yksitoikkoista tämä elämä olikaan! Hän ajatteli eteenpäin -- pitkän rivin vuosia. Ehkä hän voisi tulla kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen vanhaksi, hän oli niin vahva terveydeltään.

Häntä tympäisi ajatellessaan näitä vuosia. Hän tunsi sekä kyllästymistä että tyhjyyttä. Miten köyhää, jokapäiväistä, kurjaa elämä onkaan! Niin toisellaista kuin miksi sitä nuoruudessaan kuvittelee.

Nuori? Eikö hän sitten ollut sitä enää?

Hän kohotti kulmakarvojaan, ja hänen kasvoilleen levisi alistuva ilme.

Kunpa edes jotakin tapahtuisi! Mitä hyvänsä, -- vaikkapa onnettomuuskin! Mitä tahansa, kunhan ei vain tuota tukahduttavaa rauhaa.

Hän nousi mennäkseen talliin.

Samassa tuli palvelustyttö sisään ojentaen hänelle sähkösanoman. Hän luuli sen olevan miehelleen. Se koski kai jotakin liikeasiaa. Mutta se olikin hänelle itselleen. Hän avasi sen kovin hämmästyneenä.

"Isäsi sairastunut keuhkokuumeeseen. Haluaa nähdä sinua. Tule heti.

Rikhard."

Siinä oli kaikki. Mutta se pani Selman pään pyörälle.

Jos isä kuolisi!

Selma oli käynyt kalmankalpeaksi.

"Tuoja odottaa kuittia," sanoi palvelustyttö.

Selma kirjoitti sen kuin unessa. Ja sitten jäi hän yksin. Palvelustyttö loi mennessään pitkän uteliaan katseen häneen.

Mutta Selman sekavissa aivoissa työskenteli yksi ainoa ajatus: Isä kuolee. Hän oli toivonut onnettomuutta, ja nyt se jo tuli. Jumala -- hän, joka rankaisee kun ei häneen usko -- hän oli kuullut hänen rukouksensa ja antoi sen täyttyä. Siten Hän kosti.

Äkkiä Selma heräsi huumauksestaan. Hänenhän piti matkustaa. Oli kiire, jos tahtoi ehtiä junalle.

Silmänräpäyksen aikaa hän seisoi liikahtamatta painaen yhteenpuristettuja käsiään kasvojaan vasten. Sitten hän kiiruhti alas antaakseen käskyn valjastaa. Viidessä minuutissa hän järjesti matkalaukkunsa eikä sitten ollut enää muuta tehtävää kuin kirjoittaa miehelle.

Selma ilmoitti hänelle lyhyesti matkansa syyn ja liitti sähkösanoman kirjekuoreen.

Nyt oli kaikki selvää, ja hän lähti matkalle.

Isän kodista asemalle oli vain kahdenkymmenen minuutin kävelymatka. Mutta hän ei ollut koskaan kulkenut sitä niin nopeasti, eikä se koskaan ollut tuntunut niin pitkältä.

Kun Selma tuli perille, ryntäsi hän huonoja puuportaita ylös keittiöön. Siellä hääräili vanha palvelijatar. Selma olisi tahtonut kysyä häneltä, mutta hän oli niin liikutettu ja hengästynyt, ettei saanut sanaa suustaan.

Vanha Mätta aivan kauhistui.

"Hyvänen aika, rouva, ei se ole niin vaarallista," sanoi palvelija kiskoen kyökkiesiliinan edestään, "rauhoittukaa, pikku rouva, ei se ole niin vaarallista." Ja hän taputti häntä lohduttavasti olkapäälle.

Selma puhkesi kyyneliin.

"Ei, ei," vastusti Mätta, ja hänen vanhat kasvonsa vääntyivät, "älkää itkekö, rouva rakas. Minä juoksen sisään ilmoittamaan kandidaatille."

"Ei, minä menen itse."

Selma kulki rappeutuneiden huoneiden lävitse, joiden ovet narisivat veltosti ja kuivasti. Isä asui talon toisessa päässä, missä hänellä oli erikoinen sisäänkäytävänsä, mutta Selma ei ollut uskaltanut mennä sitä tietä, sillä hän oli varmasti vakuutettu näkevänsä hänet kuolleena.

Suuressa salissa isän huoneen ulkopuolella seisoi Rikhard yksin uunin ääressä, missä takkavalkea loimusi.

"Oi Rikhard, Rikhard," sanoi Selma edes ajattelemattakaan ojentaa hänelle kättään, "luuletko, että hän kuolee?"

"Ei, sitä minä en luule, mutta ei koskaan voi olla aivan varma."

Selman koko ruumis vapisi, ja hän painoi nenäliinan kasvojaan vastaan.

"No niin, riisu nyt päältäsi," sanoi serkku ja lähestyi auttaakseen Selmalta päällystakin, jonka hän ripusti naulaan.

Selma heitti käsineet ja hatun tuolille ja kiiruhti ovelle.

"Ei, lämmittele ensin hiukan, sillä ilma on raaka," sanoi serkku.

"Minä en voi odottaa."

Rikhard asettui oven eteen.

"Sinä et saa mennä sisään, ennenkuin olet rauhoittunut," sanoi hän äreästi. Hän ei inhonnut mitään niinkuin kyyneliä.

Selma ei vastannut, vaan koetti mennä hänen ohitseen.

"Kun olet rauhoittunut," uudisti Rikhard työntäen hänet syrjään.

"Minä _tahdon_ nähdä hänet!" huudahti Selma kiivaasti ja aikoi tunkeutua sisään. Silloin Rikhard suuttui.

"Kun sinä _kuulet_, ettet saa!" kuiskasi hän sähisevällä äänellä, ja tarttuen häntä käsivarteen hän työnsi häntä niin väkivaltaisesti, että Selma olisi kaatunut, ellei hän olisi ollut niin notkea. Mutta nyt hänen vartalonsa vain taipui kuin pajunoksa kovan iskun pakottamana. Ja kun Rikhard veti kätensä takaisin, seisoi Selma jo aivan suorana.

Hän katseli Rikhardia yhtäkkiä rauhallisemmin. Tämän kasvot olivat vääntyneet hurjasta vihasta, ja hänen otsaansa kuumotti, suonet olivat paisuksissa. Samassa Selman kasvot kirkastuivat, ja hän hymyili, salaperäisen veitikkamaisesti, ikäänkuin hän jälleen olisi tavannut vanhan ystävän, mutta ei olisi tahtonut antaa itseään ilmi. Sitten hän kääntyi selin aivan hiljaisesti, yhä salaperäisesti hymyillen -- meni sohvan luokse ja seisoi hetken aikaa selin Rikhardiin, painaen nenäliinaa kasvojaan vasten. Mutta hänen silmissään ei näkynyt enää kyyneleitä. Hän tahtoi vain peittää iloaan.

Selma nautti Rikhardin raakuudesta.

Hän oli ikäänkuin saanut takaisin sen, minkä hän oli kadottanut: kuluneet vuodet, entisen itsensä, -- kaikki!

Hän -- kaikkivaltias omassa kodissaan -- hän, tuo ikävystynyt, veltostunut nainen, hän, joka yhdellä hyväilyllä saattoi ostaa kaiken, mitä rahalla oli saatavissa, hän, jota hänen ympäristönsä totteli rahan edestä, hän nautti nyt kun häntä kohdeltiin kuin koiraa; niin suuri on uutuuden viehätys. Mutta ei se ollut ainoastaan uutuutta, siinä oli jotakin vielä enemmän: siinä oli myöskin vanhaa. Siinä olivat muistot, -- sellaiset, joita hän katkerasti oli kaivannut -- siinä oli nuoruus, elämä, vapaus: -- kaikki tuo, jonka hän oli vaihtanut rahaan, kaikki se mitä hän ei voi tekemällä tehdä ja laskemalla saada, vaan mikä tulee itsestään. Miten virkistävää oli tuntea toisen tahdon asettuvan itseään vastaan, ei alistua pakosta, vaan vapaasta tahdosta. Hän ei ollut nyt rikas rouva, jota oli toteltu siksi, että hän maksoi, eikä myöskään nuori nainen, joka sai vaatia siksi, että hän osasi myös antaa. Hän ei ollut mitään muuta kuin serkku, jonka täytyi alistua tai taistella oikeuksiensa puolesta -- aivan kuin ennen maailmassa.

Hän olisi voinut ääneensä riemuita -- ja kuitenkin makasi isä huoneessaan sairaana! Mutta hänestä tuntui nyt turvalliselta: olihan Rikhard läsnä. Hänen oma vanha jörö poikansa! Hän olisi voinut itkeä ilosta. Hänessä ei ollut tilaa muille tunteille.

Rikhard seisoi katsellen häntä. Selma nojautui vasemmalla kädellään sohvan reunaa vasten, niin että ruumis kaareutui sivulle, ja olkapää kohosi hiukan ylös. Selkä oli taaksepäin taivutettu, joten vyötäisten notkeus pisti silmään, ja lanteiden kiinteitä muotoja kohotti tummanruskea villaleninki. Hänen vartalonsa viivat olivat niin puhtaat, että ne väkisinkin vetivät huomion puoleensa.

Nuori lääkäri katseli häntä myöskin ihaillen, mutta vain fakkimiehen silmillä. Hän ajatteli miten terveeltä ja vahvalta tämä naisenruumis näyttikään. Ja verratessaan sitä, tietämättä itsekään minkätähden, niihin moniin eläviin ja kuolleisiin, joita hän oli nähnyt, hupenivat ne kaikki hänen mielikuvituksessaan yhdeksi ainoaksi vähäveriseksi, kuristetuksi tyypiksi.

"Sinä olet aivan oikeassa," sanoi Selma kääntyen Rikhardiin, "minä en mene isän luo, ennenkuin itse annat minulle luvan."

Tämä alistuminen oli aivan vapaaehtoista; näkyi selvästi, että se tuotti hänelle iloa.

Rikhardin kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hän kävi istumaan sohvalle Selman viereen.

"Sinä pääset kohta sisään," sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, "minä vain valmistan setää siihen, että olet tullut."

Selma nyökäytti vain päätään merkiksi että hän suostui siihen.

"Minun mielestäni minun velvollisuuteni oli ilmoittaa sinulle, vaikkei sedän tila näytäkään kovin vaaralliselta," sanoi Rikhard, "ja sitäpaitsi on hän rauhallisempi, kun sinä olet täällä, yksin _sekin_ on jo yhtä hyvää kuin lääke."

"Se on selvää, että sinun piti ilmoittaa," vastasi Selma. He olivat päässeet vanhaan äänilajiinsa. Ja nyt vasta jutellessa heillä oli aikaa katsella toisiaan. Rikhard oli isänsä näköinen, mutta jokainen viiva oli selväpiirteisempi, ja se mikä isässä piili papin varovaisuuden alla, astui hänessä päivänvaloon. Koko hänen olemuksensa ilmaisi vastustushalua.

Että hän oli ruma, siitä ei voinut olla eri mieltä. Nämä kasvot eivät edes kauemmin katsellessa voittaneet, mutta niissä oli jotakin persoonallista. Kerrankin nähtyä ei niitä voinut unohtaa.

Otsa oli leveä; tukka tumma, lyhyeksi leikattu, kiharainen ja ylöspäinseisova. Silmät olivat syvällä ja liian lähellä toisiaan, mikä teki katseen teräväksi; nenä oli ohut ja terävä; suu suuri, huulet ohuet ja yhteenpuristetut. Kun hän ei puhunut, piiloutuivat ne parran alle, joka -- pehmeänä ja kiharana -- peitti puolet kasvoista. Parta oli komea ja kaunisti häntä.

"Selma, kuulehan, minä kerron sinulle jotakin," sanoi Rikhard äkkiä.

"Mitä sitten?"

Rikhard koetti olla välinpitämättömän näköinen, mutta se ei oikein onnistunut; hän hymyili kuitenkin iloisesti kuin auringonpaiste. Hänen synkät kasvonsa väliin kirkastuivat siinä määrin, ettei niitä ollut tuntea.

"Minä olen kihloissa," sanoi Rikhard hiukan hämillään, mutta samalla tarkastaen Selmaa nähdäkseen minkä vaikutuksen nuo sanat häneen tekivät.

"Oletko todellakin, Dick, oletkos," huudahti Selma iloisen yllätyksen vallassa, "tunnenko minä hänet?"

"Et, mutta tässä on hänen kuvansa." Rikhard otti valokuvan lompakostaan ja ojensi sen Selmalle.

Selma katseli sitä kauan ääneti.

"Miksi sinä tulit niin iloiseksi siitä?" kysyi Rikhard ja aikoi riistää kuvan takaisin.

"Ei, minä tahdon katsella sitä vielä," sanoi Selma ja työnsi kyynärpäällään pois Rikhardin käden.

"No, miksi sinä tulit niin iloiseksi?"

"Niin, kun olet kihloissa, saat kai luopua saivarteluistasi."

Rikhard leimahti tulipunaiseksi. "Olenko minä saivarrellut sinun kanssasi?" kysyi hän.

"Olet, aina," vastasi Selma aivan levollisesti, "mutta sinun morsiamesi tekee sinusta toivottavasti ihmisen, hän näyttää todellakin herttaiselta. Kiitos!"

Selma antoi valokuvan takaisin.

"Vaalea kaunotar," sanoi Rikhard ja katseli vertaillen Selman kähertämätöntä otsatukkaa.

Selma heitti päätään saadakseen kuvan pois silmistään. Tuollainen tapa oli hänellä tyttöajoilta asti. Rikhard huomasi sen, ja hänen täytyi pidättää hymyilyänsä.

"Mikä on hänen nimensä?" kysyi Selma.

"Elvira Kruse."

"Hän on kai aivan nuori."

"Yhtä vanha kuin sinä."

"Hän näyttää valokuvassa nuoremmalta."

"Todellisuudessa myös, mutta se johtuu siitä, että hän on pieni ja hento."

"Oletko tuntenut hänet kauan?"

"Suunnilleen yhtä kauan kuin me olemme olleet kihloissa."

"Ihastuitko sinä häneen heti?"

"Silmänräpäyksessä," vastasi Rikhard ylpeydellä.

"Kuinka se kävi?"

Rikhard nauroi.

"Niin, se kävi siten, että minä olin sulhaspoikana häissä. Hän oli morsiustyttönä, ja parien valinta tapahtui arvalla, kuten niin useinkin muuten tässä elämässä. Hän joutui minun osalleni. Siinä koko juttu."

"Hyi!"

"No, jos se ei ole hyvä, niin täytyy minun kai koettaa kertoa toisella tapaa," sanoi Rikhard hymyillen. "Minä tulin onnettomuustovereineni huoneeseen, jossa morsiustytöt seisoivat rivissä ja odottivat. Minä näin pörröisen keltaisen tukan, vaalean kuin sinun, mutta se ei ollut yhtä karkea ja suora, vaan sileä kuin silkki ja aaltoileva aina otsaan asti, aina silmiin saakka; minä hätkähdin nähdessäni sen, ja keltaisen linnunpesän alla olivat somat pienet kasvot ja pehmeä suukkosuu... No, oletko nyt tyytyväinen?"

Selma katsoi helmaansa asettaen toisen käden toisen päälle ja vetäen sen jälleen pois, aivan kuin käsineitä käteen vetäessä.

"Niin, mutta minä en pidä siitä tavasta, millä sinä puhut. Avioliitto on vakava asia."

"Mutta ei aivan niin vakava kuin hirttäminen. -- Sitä tietä meidän kaikkien pitää vaeltaa, sanoi akka laittaessaan niskat kukolta."

Selma ei vastannut mitään eikä katsonut ylös.

"Tahdotko mennä nyt sedän luo?" kysyi Rikhard.

"Tahdon."

"Minä menen ensin katsomaan," sanoi hän ja nousi lähteäkseen.

Kun Selma jäi yksin, nojautui hän taaksepäin jäykässä sohvassa ja katseli vanhaa huonetta, joka oli hänelle niin tuttu. Luultavasti se kerran oli ollut kaunis. Suuressa uunissa oli leveä friisi, joka varmaan oli tarkoitettu koristeita varten, ja nuo maisematapetit, jotka nyt kosteuden pilaamina riippuivat suurina riekaleina, olivat aikoinaan olleet kalliit. Kaikki tuo oli edeltäjän ajoilta.

Nyt siellä oli tuskin mitään huonekaluja, ja ne harvatkaan, jotka olivat, eivät kuuluneet yhteen. Huonetta ei oltu käytetty niin kauan kuin Selma muisti.

Hän istui ja kalusti sen nyt uudelleen odotellessaan serkkuaan.

Sitten Rikhard tuli, ja he astuivat pienen etehisen läpi, joka erotti sairashuoneen salista.

Isä makasi suuressa salissa, ja hengitys tuotti hänelle vaikeutta, mutta hän ei näyttänyt niin huonolta kuin mitä Selma oli kuvitellut. Hän asettui vuoteen viereen ja silitti hyväillen hänen harmaata pehmeää tukkaansa.

Kandidaatti seisoi kirjoituspöydän ääressä ja katseli pihalle; hän ei tahtonut häiritä heidän ensimäistä yhtymäänsä.

"Selma," sanoi Rikhard lopuksi.

Selma meni hänen luokseen. Rikhard antoi muutamia määräyksiä lääkkeistä.

Selma istuutui isän kirjoitustuoliin, jonka päällisen hän itse oli kirjaillut, ja he keskustelivat matalalla äänellä.

"Me olemme järjestäneet vierashuoneen sinua varten," sanoi Rikhard, "sillä minä arvasin kyllä, että sinä tulisit."

"Kiitos. Miten sinä sait tietää isän sairaudesta?"

"Mätta lähetti sanan voinkuljettajan kanssa, sitten matkustin heti tänne ja näin miten asian laita oli, sillä ukko ei osannut kunnolla tehdä mistään selvää. Päiväjunalla lähdin takaisin Lundiin neuvottelemaan professorin kanssa ja saamaan lääkettä, ja sitten palasin taas tänne."

"Miten kiltti sinä olitkaan! Kai sinä jäät tänne toistaiseksi? Se olisi niin turvallista."

"Sen teenkin, siksi otin kirjoja mukaani. Viime yön nukuin tässä nojatuolissa vaatteet yllä, mutta tänä yönä saat sinä valvoa."

Selma nyökäytti päätään.

"Ensimäistä kertaa minä silloin olin sairaanhoitajattarena," sanoi Rikhard hymyillen, "minun oli sääli vanhaa Mättaa; hän ei ollut saanut ummistaa silmiään edellisenä yönä. Mutta nyt minä myös ymmärrän, että hoitajattaret ovat aivan kahvihullut. Kun Mätta viiden aikaan tuli sisään kahvitarjottimineen, oli hän mielestäni oikea enkeli."

Selma nauroi hiljaa.

"Sitten aioin lämmityttää salia, jotta tarvittaessa olisin lähellä," jatkoi Rikhard; "arvaat kai miten surullisessa kunnossa uuni oli. Minun täytyi itse muurata sitä -- olisitpa vain nähnyt minut! -- mutta nyt se on erinomainen."

Selma oli näkevinään hänet aivan edessään; hän tunsi siksi hyvin hänen itsepäisen intonsa, ja hänen täytyi hymyillä hänen uudelle taidolleen.

"Miten hauska vihdoinkin saada tavata sinua!" sanoi Selma.

Rikhard ei vastannut mitään, mutta näytti siltä kuin hän olisi ajatellut samaa.

"Missä sinä nukut?" kysyi Selma.

"Ruokasalissa."

"Sehän on erinomaista, niin voimme syödä salissa."

"Aivan oikein."

He olivat nauramaisillaan taaskin: nämä järjestelyt tuntuivat niin mukavilta.

Huolimatta siitä, että Selman käynnin syy oli huolestuttavaa laatua, oli tämä aika hänelle ihana. Hän oli tasaisella hyvällä tuulella, ja kun isän sairaus ei saanut mitään vaikeampaa käännettä, niin ei ollut huolehtimisenkaan syytä.

Ainoana palvelijana oli vanha Mätta, joka yksin hallitsi keittiötä ja ruoka-aittoja, ja suuressa talossa oli niin hiljaista, että keskellä valoisaakin päivää saattoi kuulla rottien nakertelua. Selman mielestä tässä rappeutuneessa talossa oli jotakin puoleensavetävää. Hän tunsi samaa ihastusta kuin rikkaan miehen lapsi joutuessaan kalliiden leikkikalujensa äärestä vanhaan rihkamakauppaan, missä itse saa tehdä löytöjä ja etsiä kaikenlaista esiin unohduksesta ja pölystä. Huoleton rauha näytti vallitsevan yksin hämähäkinverkoissakin, jotka koristivat nurkkia, ja tapetinriekaleissa, jotka riippuivat seinillä.

"Eikö tämä olekin rakas vanha harakanpesä?" saattoi hän sanoa serkulleen. Ja Rikhard myönsi hänen olevan oikeassa. Koko talo teki mustalaismaisen vaikutuksen, mikä miellytti heitä molempia, koska se oli kerrassaan tavallisuudesta eroavaa. Heistä tuntui ikäänkuin maailma ja aika olisivat pysähtyneet. Molemmat iloitsivat siitä, että heidän vanha tuttavallisuutensa oli palannut takaisin, vaikkei yhtä paljon riitojen samentamana kuin ennen.

Joka toinen päivä Selma kirjoitti miehelleen, ja yhtä usein hän sai kirjeitä, -- haaveellisia rakkauskirjeitä pitkine otteineen tunnettujen kirjailijoiden teoksista. Mutta yhtä asiaa ei Selma koskaan maininnut, nimittäin serkkuaan.

Niin kauan kuin sairas oli huonommillaan, valvoivat Selma ja Rikhard vuorotellen, ja se joka ei ollut vahdissa toi aamukahvin toiselle. Se juotiin aina salissa vastasytytetyn takkavalkean ääressä, ja antoi aihetta paljoon pilaan ja nauruun, sillä Rikhard yritti olla "taloudellinen" ja "arvokas," ja jotakin meni aina kuitenkin päin mäntyyn; tai ainakin Selma sitä väitti, ja siten syntyi pientä naurunsekaista kinaa, jota Rikhard höysti loogillisilla todisteilla ja Selma pienillä paradokseilla. Tarjoilu oli kaikkea muuta kuin hienoa: karkeaa maalaisporsliinia, tinalusikoita ja pieni kiiltävä kahvipannu, jota kutsuttiin aivan tuttavallisesti "Petteriksi". Mutta kahvi oli hyvää ja höyryävää, takkavalkea räiskyi iloisesti, ja ilmassa oli jotain aamuvirkkua ja raikasta. Oivallinen toveruus vallitsi heidän kesken, ja Selma nimitti sitä nuorenmiehen elämäksi, mutta Rikhard sanoi nauraen: "Kyllä kai! Kuvittele sinä sellaista vain mielessäsi."

Kun Rikhard ei lukenut, koettivat he ensi aikoina yhdessä sisustaa salia tuomalla sinne kaikki liiat tavarat toisista huoneista. Se tuotti heille suurta huvia; he asettelivat ja muuttivat alituisesti, ja heidän täytyi nauraa lapsellisuudelleen, mutta hauskuus ei silti vähentynyt. Lopuksi he saavuttivat sen tuloksen, että sali oli nyt "läpeensä tyylikäs". Se ainakin oli totta, että he viihtyivät siellä, ja että se nyt näytti asutulta.

Kandidaatti kirjoitti usein morsiamelleen.

Eräänä iltana, kun Selma tuli sairashuoneesta, näytti Rikhard hänelle kolmea täyteen kirjoitettua arkkia.

"Katso miten pitkä," sanoi hän nauraen, "nyt olen kuvaillut tarkasti koko harakanpesän sekä sinutkin."

"Varjele, mitä kummaa sinä olet voinut keksiä, saadaksesi kokoon noin monta liuskaa?"

"Tahdotko lukea?"

"Et sinä sitä halua?"

"Kyllä. Miksikä en?"

"Sellaisia kirjeitä en koskaan luullut näytettävän toisille," vastasi Selma hiukan ujosti. Rikhardin tarjous loukkasi häntä sekä morsiamen että Rikhardin itsensä tähden.

"Tietysti sinusta ja Elvirasta tulee hyvät ystävät, ja siksi voit mielelläsi lukea kirjeeni ja itse lisätä siihen tervehdyksen. Olen jo maininnut, että sinä sen tekisit. Olet jo esitetty kirjeessä. Kas niin."