Part 7

"Etkö luule, että minulla on parempaa seuraa täällä kuin tuolla ylhäällä hälinässä? Luuletko, että tahtoisin vaihtaa yhdenkään teidän kanssanne?" Aksel nojautui taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja katseli ystävää intomielisellä hymyllä. Silmälasit loistivat lamppua vasten.

"Sinä olet auttamaton haaveilija. Mitä sinä nyt taas teet?" Rikhardin ääni ilmaisi epätoivoa.

"Katso itse!" Aksel heitti kirjan pöydälle keskelle shaalijoukkoa.

Ystävä otti sen käteensä synkällä mielellä.

"On ihmisiä, joiden elämä on lyhyt, mutta rikas," sanoi Aksel heitellen päätään.

"Rikas?" toisti toinen, "sano mieluummin mieletön. Se lähentelee todellisuutta."

"Älkäämme riidelkö sanasta."

"Kas vaan, -- sinä runoilet?"

"Sitä ovat paremmatkin kuin minä tehneet."

"Ja tehneet paremmin kuin sinä -- luultavasti."

"Sen saa tulevaisuus ratkaista."

Rikhard ei vastannut, vaan kääntyi ympäri ikäänkuin hän olisi tahtonut vedota johonkuhun.

Sitten hän katsahti kirjaan.

"Ei, sinä et saa lukea!" huudahti Aksel yhtäkkiä nousten seisoalleen ja riistäen kirjan häneltä.

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, mutta ei ainoatakaan sanaa vaihdettu. Sitten Rikhard meni.

Kun Rikhard oli poistunut, avasi runoilija kirjansa uudelleen ja luki puoliääneen monta kertaa korjaillen kirjoittamansa säkeet:

Ei tähti taivaan mun tietän' suojaa, mun petti kirkkain tähtösein. Nyt kammon toiveita, toivon tuojaa, kun murtui kaikki min toivein tein. Ah! vähät siitä jos täältä lähden, on elonhaaveeni yksi vain, vain kerran nähdä sen valhetähden, -- sen valhetähden niin rakkaaks sain!

Hänen valtasuonensa tykytti ja hänen päätänsä peitti. Niin, kunnia oli kerran hänelle koittava -- sillä Ruotsi oli saanut uuden Lidnerin; hän tunsi sen nyt selvästi.

* * * * *

Häitten jälkeisenä päivänä piti ensin syötämän perheaamiaiset pappilassa ja sitten iltaa vietettävä tanssien ja juhlaillallisin vastanaineiden luona.

Aamulla kun Selma heräsi, makasi hän pitkän aikaa vuoteellaan ajatellen.

Talviaamun harmaankalpea valo tunkeutui raskaana uutimien läpi -- aivan kuin katse, joka ei jaksa kohottaa silmäluomia. Hän tarkasteli morsiuspukua, joka riippui tuolilla ikkunan luona. Huntu oli repaleinen ja ryppyinen, kosteasta kruunusta oli jäänyt siihen rumia vihertäviä tahroja. Helma oli riekaleina, tomusta harmaa ja likainen.

Aivan samoin kuin hänen mielialansa.

Sama tunnelma valtasi hänet nyt kuin silloinkin, kun patruuna oli puhunut naimailmoituksista; erotus oli vain siinä, että tunne oli nyt määrätympi -- se ei ollut enää vain aavistus, vaan selvä ajatus.

Huone tuntui kylmältä, ja Selma toivoi, että uunissa palaisi tuli. Se olisi edes hiukan elähyttänyt häntä.

Patruuna oli sanonut hänelle, että sellaisia ovat ihmiset, -- kaikki, kaikki. Entäs hän itse? Hän tunsi vain inhoa. Eihän koko maailmassa ollut jälkeäkään siitä mitä hän oli uneksinut -- ei mitään! Valhetta, valhetta kaikki! -- lastensatuja, joita ensin koetettiin uskotella ja sitten pakotettiin unohtamaan.

Kokonainen jono kysymyksiä ilmestyi leijaillen hänen eteensä, ja kaikki vaativat vastausta saaliinhimoisina kuin nälkäiset korppikotkat. Mutta mistä saada vastauksia niille kaikille? Vasta nyt kun hänellä oli oikeus ajatella, vasta nyt hän näki mitenkä paljon niitä oli.

Ja miksikä hänellä nyt vasta oli oikeutta siihen?

Hän nousi istualleen vuoteessaan ja pyyhkäsi molemmin käsin hiukset kasvoiltaan. Ne eivät olleet palmikolla, vaan riippuivat valloillaan kuin jalopeuranharja; vieläkin kiharoina, mutta vanukkeisina ja sotkuisina rehevässä runsaudessaan.

Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen kelloa, mutta huoneessa ei ollut sellaista. Sitten hän loi katseensa toiseen vuoteeseen. Pikaisen silmäyksen, mutta sellaisen, jota hän ei voinut irrottaa milloin vain tahtoi.

Tuohonko mieheen hänet vihittiin eilen? Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan ennen olisi häntä nähnyt.

Selma tuijotti noita vieraita kasvoja, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä; hampaat kalisivat toisiaan vasten.

Eilen hän oli hänen mielestään ollut miltei kaunis. Hänen mahtava vartalonsa esiintyi edukseen mustassa, ja komea ryhti lisäsi puvun juhlallista leimaa. Hänen käytöksensä saattoi joskus tuntua melkein ylhäiseltä, ja sen lisäksi oli hän eilen näyttänyt niin onnelliselta, mikä antoi hänen kasvoilleen nuoren ja älykkään leiman.

Mutta nyt se näytti hirveältä, tuo pää, joka lepäsi kirjaillulla tyynyllä kiemailevine pitseineen. Ja Selmasta näytti tuo Herkuleen kaula kauhealta. Hän tuijotti sen vahvoja jänteitä, paisuneita suonia ja punottavaa ihoa. Ja noita suuria kasvoja, jotka näyttivät niin sieluttomilta ja karheilta, vailla muuta elonmerkkiä kuin hengitys, joka päristäen huokui sinipunertavien, paksujen huulien lomasta esiin.

-- Rakastaa? ... rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä. Hyvä Jumala...

Vasta kaukaa kuuluva oven pauke herätti hänet jälleen tietoisuuteen siitä, että oli hänen toinen hääpäivänsä, että tänäänkin oli vieraita ja puuhaa, ja että hänen täytyi kestää kaikkien katseet, kuten eilenkin.

Askeleet lähenivät. Palvelustyttö tuli lämmittämään. Saisiko tämä nähdä patruunan tuollaisena?

Selma kurottautui sivulle pudistaen patruunaa käsivarresta.

"Mikäs nyt?" sanoi tämä vihaisesti avaten silmänsä.

Samassa tuli palvelustyttö sisään.

Silloin vasta patruuna heräsi oikein, ja kun hän näki Selman, elostuivat hänen piirteensä.

"Hyvää huomenta, vaimoseni," sanoi patruuna iloisesti ja ojensi hänelle suuren kätensä.

Selma vastasi kädenlyöntiin ja hymyili -- palvelustytön tähden. Sillä teolla hän vihki avioelämänsä ensimäisen päivän. Ja sitten hän pukeutui uuteen, aistikkaaseen aamupukuunsa, valmiina ottamaan vastaan nuoren rouvan arvoansa.

Kaikki oli niin moitteettoman täsmällistä.

Aamiaisella vallitsi vilkas mieliala, ja morsian oli iloinen. Ainoa, joka näytti olevan huonolla tuulella, oli Rikhard. Aterian loputtua hänen piti matkustaa. Hänen oli "mahdoton" viipyä kauemmin, eikä kirkkoherra tahtonut ruveta kiistelemään.

Rikhard sanoi kiireisesti ja kylmästi jäähyväiset.

"Hyvästi Selma," sanoi hän, "onneksi olkoon."

Ei sydämellisyyden vivahdustakaan. Ei lainkaan.

Selma meni ikkunaan katsomaan, kun Rikhard astui vaunuihin. Hänen otsaansa poltti ja kurkkua kuristi. Kunpa saisi itkeä ... itkeä ... oikein hillittömästi!...

Selma nojasi otsansa ikkunanpieleen. Kukaan ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta Rikhard ei kääntynyt taakseen, -- asetti vain matkavaipan paikoilleen. Ei ainoatakaan katsetta! Töykeä hän oli ollut, mutta ei koskaan tuollainen; se oli tahallista epäystävällisyyttä.

Niin vierivät vaunut pois. Rikhard nosti lakkia katsomatta ylös.

Käsivarsi kiertyi Selman olkapäiden ympäri. Se oli setä. Selma katsoi häntä silmiin. Oliko se mahdollista! -- taisteliko hänkin kyyneliä vastaan. Selma kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Halu lohduttaa muita saattoi hänet unohtamaan oman surunsa. Ja sitten hän silitti kehottavasti hänen tummaa sileäksikammattua tukkaansa, aivan niinkuin hänellä oli tapana tehdä isälleen, kun tämä oli pahoillaan.

Mielipahan värähdys levisi kirkkoherran hillittyjen kasvojen yli. Ehkäpä hän tällä hetkellä tarvitsi Selman ystävällisyyttä enemmän kuin kukaan muu.

Mutta heikkoutta kesti vain silmänräpäyksen.

Hetken kuluttua ajoivat vaunut esiin. Oli määrä yhdessä seurassa ajaa vastanaineiden kotiin, joka oli kolmen peninkulman päässä pappilasta; kirkkoherra oli järjestänyt siten, että sukulaiset seuraisivat sinne ja matkustaisivat illalla takaisin. Hän ei tahtonut panna toimeen jäähyväisiä, ennenkuin kaikki oli ohitse. Voisihan tapahtua, että Selma tulisi hyvin liikutetuksi -- hän oli niin oikullinen -- eikä kirkkoherra tahtonut saada tarpeettomia todistajia.

Kun pysähdyttiin suuren kaksikerroksisen rakennuksen eteen, hyppäsi patruuna vaunuista maahan ja auttoi Selman alas.

"Tervetuloa omaan kotiisi," sanoi hän suudellen häntä.

Selma säpsähti näitä sanoja. Kaikki oli niin uutta ja vierasta. Askeleetkin kaikuivat niin omituisesti lattian kiiltäväksi hiotuilla kiviliuskoilla. Koko tässä suuressa talossa ei ollut mitään hänen omaansa. Kaikki oli patruunan -- patruunan kaikki! Hän tunsi itsensä kuokkavieraaksi, ja kun palvelustyttö niiasi, otti häntä kädestä ja sanoi: "hyvää päivää, rouva," niin hän häpesi oikein. Mitä oikeutta hänellä oli täällä?

"Mene sisään, lapsi," sanoi rouva Berg, joka myöskin oli ehtinyt jo astua alas vaunuista.

"Täti ensin," vastasi Selma ja astui syrjään.

"Vai niin, alatko sinä nyt jo olla emäntä," vastasi täti nyrpeästi. Hän piti sitä ylimielisyytenä.

Selma punastui, ja kyyneleet nousivat silmiin. Nyt isä astui esille.

"Jumala siunatkoon sinun ulos- ja sisäänmenoasi," sanoi hän pehmeällä ja kauniilla äänellään.

Selma tarttui häntä kaulaan toverillisen välittömästi ja katsoi hymyillen häntä kasvoihin, joiden mielentilat ja ilmeet vaihtelivat yhtä nopeasti kuin lapsella.

Nyt oli Selma jälleen iloinen. Isä oikein säteili nähdessään kaiken tämän ihanuuden, eikä hän vielä ollut nähnyt muuta kuin ulkopuolen. Mikä yllätys häntä vielä kohtaisi!

Selma veti hänet eteiseen, jossa turkit riisuttiin.

Kaikki hyörivät ja remusivat. Ilma oli kolea, tuntui niin hyvältä päästä lämpimään.

Sitten juotiin kahvia, ja sen jälkeen kaikki paikat näytettiin ja tarkastettiin. Minne ikänä tultiin kuului ihastuksen huudahduksia. Kaikki oli niin uutta, niin mukavaa ja niin kaunista.

Patruuna kuljetti Selmaa kyökin ja piharakennusten läpi, ja kaikki palvelusväki esitettiin uudelle emännälle; Selma ujosteli kovasti heidän uteliaita katseitaan, jotka näyttivät toistavan hänen omat sanansa, kun hän vakuutti "tuntuvan kovin nololta olla vain kuudentoista vuoden vanha". Mutta hän ponnisti kaikki voimansa säilyttääkseen arvokkaisuutensa.

Emännöitsijä oli vanhemmanpuoleinen nainen, joka näytti kiltiltä ja oli vasta otettu palvelukseen. Selma tuli heti tuttavalliseksi hänen kanssaan ja tunsi että hänellä ainakin oli joku, johon turvautua uudessa kodissaan.

Kun oli aika pukeutua, täytyi patruunan itse muistuttaa Selmaa siitä. Tämä kulki ympäri huoneita, nojaten isän käsivarteen, iloiten tämän ihastuksesta.

Väliin Selma nauroi ääneen isän lapsellisuudelle, kun he tekivät jonkun uuden löydön, jonka tarkoitusta isä ei voinut lainkaan ymmärtää.

"Niin, nyt minun täytyy mennä pukeutumaan," sanoi Selma ja irroitti kätensä isän kainalosta, "mutta ole nyt kiltti ja solmi kaulaliinasi oikein kauniisti, jotta et näytä hutilukselta." Selma kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri, kallisti päätään sivulle ja katseli häntä veitikkamaisesti koettaen näyttää ankaralta. "Älä luule, että minulla tänään on aikaa auttaa sinua," lisäsi hän. Se oli loppuponsi. Sitten hän katsoi häneen uudestaan. Hän oli kuitenkin hyvin herttainen, tuo isä! -- pää valkea kuin kyyhkysen, vaikka tuskin oli neljääkymmentä vuotta vanhempi.

Isä vain naurahteli. Ja sitten Selma pörhötti hänen tukkaansa, ennenkuin juoksi pois. Silkinhienoa se oli ja aaltomaista; hänestä oli aina ollut niin hauskaa myllertää tuota tukkaa.

Kuinka paljon Selma pitikään tuosta vanhasta lapsesta! Vielä ovelta hän heitti lentosuukkosen hänelle.

Sänkykamarissa oli Selman matkalaukku, ja hänelle tuli kiire purkaa tavarat esille. Se oli sentään aika hauskaa! Hän suori hameitaan sitä myöten kuin hän otti ne esille. Ja tuo puku ... se oli aika aistikas. Voiko kuvitellakaan mielessään kauniimpaa väriä kuin tämä himmeän sininen, joka oli niin pehmeä, että se suorastaan hiveli silmää, ja sitten nuo hopealangat, jotka loistivat kudoksen läpi.

Ja miten lystikkäältä tuntui kun jalat koskettelivat niin pehmeästi mattoja ja ikäänkuin vajosivat niihin! Jos hän vain voisi kuvitella, että ne olivat hänen omansa! Mutta sitä hän ei voinut. Että nämä matot olivat yhtä paljon hänen kuin karvamatot kotona pappilassa tädin. Kotona hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut, että itse sanassa piilee jotain hyvää ja lämmintä, jotain, joka pakottaa lausumaan sen useampaan kertaan ja ikäänkuin levähtämään sen kohdalla, teroittamaan korvaa oikein kuullaksensa, ikäänkuin tutun sävelen kaikua.

Mutta mikä Rikhardia vaivasi? Jos hän vain olisi ollut täällä tänä iltana! Ehkäpä hänen sittenkin olisi onnistunut saada hänet hyvälle tuulelle.

Rikhardilla oli tapana sanoa, että Selma näytti kaikkein "ihmismäisimmältä" sinisessä. _Oli tapana_ sanoa. -- Selma naurahti. Niin, eihän hän ollut sanonut sitä kuin vain kerran, ja se tapahtui sinä päivänä -- miten kauan siitä olikaan! -- se tapahtui juuri sinä kesänä kun Rikhard oli häntä ja isää tervehtimässä. Se oli heti sen jälkeen kun hän oli tullut ylioppilaaksi. Kylläpä hän oli paljon hauskempi silloin kuin myöhempinä aikoina.

Kaikkea tätä ajatellessaan Selma järjesteli pukuaan. Kun hän oli saanut vaaleansiniset puolikengät jalkoihinsa ja pitkän alushameen yllensä, asteli hän edestakaisin lattialla ja katseli alastoman olkansa ylitse pitsilaahustintaan. Hirveätä miten hieno hän oli!

Sitten tuli mies sisään. Selma kiljahti ja heitti kampausröijyn ylleen. Ja patruuna nauroi hänelle sanoen, että se oli aivan tarpeetonta. Ja sitten Selma punastui ja piti kovaa kiirettä saadakseen puvun ylleen ja päästäkseen saliin. Siellä oli parempi peili, sanoi hän.

Pian senjälkeen alkoivat vieraat saapua. Olipa siinä esittelemistä, sillä Selma ei tuntenut puoliakaan. Mutta kaikki olivat niin ystävälliset, että hän heti tuli tuttavalliseksi heidän kanssaan.

Varsinkin hän piti eräästä vanhanpuoleisesta rouvasta, joka -- puettuna paksuun silkkileninkiin -- purjehti huoneeseen, käsityölaukku käsivarrella. Hänellä oli pieni herttainen ihraleuka, ja silmät näyttivät samalla kertaa sekä ystävällisiltä että veitikkamaisilta.

Patruuna kohteli häntä suurella kunnioituksella, ja Selma niiasi syvään.

"Synti ja häpeä, hänhän on vain lapsi," sanoi hän nauraen ja taputti Selmaa poskelle, "kun minun tyttäreni ovat siinä iässä saavat he kulkea tukka piiskalla ja koululaukku kainalossa."

Selma olisi kernaasti tahtonut heittäytyä hänen kaulaansa näiden järkevien sanojen johdosta, mutta ei voinut muuta kuin näyttää imarretulta. Olihan hän rouva.

Selma oli luonnollisesti juhlan keskipisteenä.

Hän tanssi melkein menehtyäkseen, veri nousi hänelle päähän, ja sydän tykytti. Soitto, valo, kohteliaisuudet -- kaikki saattoivat hänet aivan pyörälle päästään.

Patruuna tanssi myöskin. Hän näytti oikein komealta, tänäänkin.

Levähtäessään Selma katseli häntä. Miten oivallisesti hän osasi viedä! Kuinka oli mahdollista, että sellainen vuori saattoi liikkua niin kepeästi?

Yhtäkkiä hän hätkähti. Hän tuli ajatelleeksi jotakin. Miten olikaan se satu, jota hänen vanha hoitajattarensa oli hänelle niin usein kertonut?

Kuningas Lohikäärme oli komea herra, mahtava ja rikas. Hääpäivänään hän vaati kuningatartaan lupaamaan, ettei hän koskaan astuisi sisään huoneeseen hänen nukkuessaan, sillä silloin kohtaisi heitä suuri onnettomuus. Kuningatar rakasti suuresti kuningasta, ja paljon enemmänkin hän olisi voinut hänelle luvata, jos hän olisi vain pyytänyt. Onnellisina he elivät keskenään niin kauan kuin kuningatar piti lupauksensa.

Mutta kerran sai uteliaisuus hänessä vallan. Keskiyön aikana hän tarttui kynttilään ja hiipi kuninkaan makuukamariin. Siellä hän näki hänen makaavan vuoteessaan kiemurtelevana -- suomuisena kummituksena -- ja tuo näky kauhistutti häntä siinä määrin, että hän tuskin saattoi laahautua pois huoneesta.

Nyt oli hänen uteliaisuutensa tyydytetty.

Mutta hän ei voinut koskaan unohtaa tätä näkyä, ja joka kerta kun kuningas sulki hänet syliinsä, tuntui hänestä kuin tämä jälleen olisi muuttunut suomuiseksi kummitukseksi, niin liukkaaksi ja kylmäksi, että hän väänteli ja tuskitteli hänen sylissään.

Siten heidän rakkautensa kuoli, ja vaikka he kuinka olisivat sitä surreet, niin se ei enää koskaan voinut herätä eloon.

Selma värisi ikäänkuin yötuuli olisi puhaltanut huoneeseen. Mutta hänestä tuntui kuin hän voisi rakastaa tuota kuningas Lohikäärmettä vieläkin enemmän -- sen lupauksen vuoksi, jonka hän oli vaatinut.

Tuli lähdön aika. Vieraat sanoivat hyvää yötä, ja huoneet tyhjenivät.

Patruuna ja Selma seisoivat vieretysten vieraitten hyvästellessä. Patruuna oli hiukan iloisella tuulella.

"Tiedätkö mitä tuo hupsu Bergstrand sanoi minulle eilen, kun hän toivotti hyvää yötä?" kysyi hän.

"En."

Patruuna kumartui alas ja kuiskasi jotakin Selman korvaan; sitten hän purskahti äänekkääseen nauruun.

Selma kavahti hehkuvan punaiseksi ja puri huultaan. Eilen hän ei edes olisi sitä ymmärtänyt.

Nyt ei ollut enää ketään muita jäljellä kuin isä sekä setä ja täti. Selma meni heidän luokseen.

"Nyt on meidän vuoromme sanoa hyvästi," alotti kirkkoherra kaikkein jäykimmällä äänenpainollaan. Hän inhosi kohtauksia ja toivoi rauhallisuudellaan voivansa estää Selman liikutuksen esiinpuhkeamista.

Kyynelistä ei näkynyt jälkeäkään, mutta Selma näytti kiihtyneeltä tarttuessaan häntä kiivaasti käsivarteen ja kuiskatessaan:

"Minä tahdon mielemmin matkustaa kotiin teidän kanssanne. Oi ... setä!"

Kirkkoherran kasvot synkistyivät ukkospilveksi, ja hän veti Selman ikkunan luo, sillaikaa kun patruuna kauempana huoneessa taputteli uutta ystävätärtään, rouva Bergiä, jota hän kunnioitti "anoppimuorin" nimellä.

"Yhden asian minä tahdon painaa sinun mieleesi," sanoi kirkkoherra nopeasti ja kuiskaten, "ja se on se, että vaikka tapahtuisi mitä hyvänsä ja vaikka täyttäisit millä tavalla tahansa asemasi, niin, vaikkapa ymmärtämättömyydessäsi tekisit olosi sietämättömäksi, niin ei tästä päivästä alkaen sinulle ole _muuta_ kotia kuin miehesi talo. Muista se. Minä puhun sekä itseni että isäsi puolesta."

Selmasta tuntui ikäänkuin sedän kylmät sanat olisivat koventaneet hänet kokonaan. Ja samalla se loukkasi häntä kuin verinen rangaistus. Koko hänen sielunsa huusi kostoa.

Mitäpä hän olisi antanut, jos hän sinä hetkenä olisi voinut sanoa yhden ainoan pienen sanan, joka olisi imeytynyt sedän sieluun ja tunkeutunut siihen terävällä, hiuksenhienolla vieterillään.

Ja miten hän oli voinut paljastaa itsensä tuolla tavalla!... Nyt setä aina tietäisi mitä hän sinä hetkenä oli tuntenut ... hän olisi aina häntä voimakkaampi tietäessään miten heikko hän oli ollut!

Selma oli luonut silmänsä alas sedän puhuessa. Nyt hän avasi ne, -- hitaasti, voitonriemuisella ivalla. Ja hän laski kätensä hänen olkapäilleen, hiljaa -- jäykällä liikkeellä, joka muistutti setää itseään. Sinä hetkenä heidän sukulaisuudestaan olisi ollut mahdoton erehtyä.

"Minä olen usein ajatellut tokko sinä minusta pidät," sanoi Selma, "nyt minä sen tiedän. Kiitos että menit ansaan."

Hän nauroi niin että hampaat loistivat. Se oli julkein valhe, jonka hän oli uskaltanut päästää huuliltansa, ja hän sanoi sen silmää räpäyttämättä.

Ainoastaan sieramet värähtelivät, mutta se oli vihasta. "Nolattu -- setä -- ansaan saatu! Oi, sitä en koskaan olisi uskonut!"

Selma ei näyttänyt vihaiselta, hän nauroi vain metallinkirkasta nauruaan. Ja hän poistui hänen luotaan varmaankin samanlaisen tunteen valtaamana kuin nuori kettu johtaessaan ensikerran jäniskoiran väärille jäljille.

Patruuna seisoi vielä huoneen perällä. Selma työnsi laahuksensa sivulle ja nojautui hänen olkapäähänsä mielistellen.

"Olenko vuodattanut ainoatakaan kyyneltä hääpäivänäni; tuntuuko ikävältä vieraiden lähtiessä; oletko minuun tyytyväinen?" huudahti Selma kohottaen kättään. Liike ilmaisi jonkinlaista humaltuneen innostusta.

"Minä jumaloin sinua," kuiskasi patruuna hiljaa.

Kariattipatsaasta, jossa -- seinästä puhjeten -- oli kolme tulpaaninmuotoista lamppua, lankesi valo tähän omituiseen ryhmään.

Vaaleansinisen pukukankaan hopealangat säteilivät, ja loistavine ihoineen ja kuumeenhehkuvine silmineen oli Selma melkein kaunis: mielenliikutusten herättämän sielunelämän kiihkeys hehkui hetken aikaa koko hänen olennostaan, niin että se näytti kuohuvan reunojensa yli, kohoavan itsensä yläpuolelle. Mutta tuon hetken kestävä kauneus oli ulkomaalainen kukka, joka puhkesi esiin keinotekoisesti ja silmänräpäyksessä lyyhistyi kokoon, jättäen hedelmänsä kypsymään.

Naivi lapsi oli kadonnut, rehellisyys hävinnyt, ja niiden sijalle nousi itsesäilytysvaisto ja teeskentely; -- nyt oli nainen valmis.

Opetuslapsi oli voittanut mestarinsa.

VI.

Enemmän kuin kaksi vuotta oli kulunut. Oli kevät. Puut eivät vielä viheriöineet, mutta vesat ja sirkkalehdet pistivät esiin, ja silmut paisuivat.

Selma istui yksin miehensä kirjoituspöydän ääressä tilikirja edessään ja laski yhteen. Hänellä oli selvä käsiala, ja hän ymmärsi hyvin liikeasioita. Siten hän oli vähitellen kohonnut yksityissihteerin arvoon, ja tapahtui usein, että mies vain makasi sohvalla ja saneli, Selman istuessa pöydän ääressä kirjoittamassa. Se oli hyvin mukavaa, ja sitäpaitsi se näytti tuottavan Selmalle iloa.

Tämä juuri antoi heidän elämälleen jonkunmoisen yhteisyyden leiman.

Tätä avioliittoa pitivät kaikki onnellisena. Ei vain heidän seurapiirinsä, vaan -- mikä vieläkin enemmän --- heidän palvelusväkensä, joka ei koskaan kuullut heidän vaihtavan pahaa sanaa keskenään. Rouva oli ystävällinen miestään kohtaan, mikäli hänen jäykkä olentonsa salli, ja mies jumaloi häntä.

Heidän rikkautensa kasvoi kasvamistaan. Niin olisi käynyt, vaikka he eivät olisi sormeakaan liikuttaneet.

Patruuna oli paljon poissa. Asioita oli kuin tulvavettä: istuntoja, tilintarkastuksia, maanviljelyskokouksia, rautatiesuunnitteluja ja yhtiökokouksia loppumattomiin. Hänellä oli aina ollut taipumusta hyväin päiväin pitäjäksi, ja nyt hän saattoi seurata taipumustaan. Karjanhoitaja oli luotettava mies, joka ei koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan, olipa sitten isäntä kotona tai poissa. Ja asianlaita oli sellainen, että patruuna Kristersonia pidettiin yhtä välttämättömänä komiteoissa kuin juhlapäivällisillä.

Avioliittonsa alkuaikoina oli Selma rajulla innolla ottanut osaa seudun seuraelämään. Hänen pukunsa olivat erikoisen hienot, hänen käytöksensä vallaton. Hän oli aina nuorten tyttöjen seurassa, kujeili ja nauroi kuten he ja tanssi innokkaammin kuin kukaan muu.

Toiselta puolen oli patruuna ylpeä nuoresta rouvastaan, joka seurassa oikein keikaili kiintymyksellään häneen, mutta toiselta puolen patruuna epäili häntä. Hän ei tiennyt miksi, sillä Selma ei näyttänyt olevan erikoisesti huvitettu herraseurasta. Mutta niin pian kuin Selma puheli jonkun nuoren miehen kanssa, valtasi patruunan kiusallinen levottomuus, ja jos Selma nauroi, tuntui se viiltävän häntä luihin ja ytimiin asti, sillä kotona hän nauroi harvoin. Ja sitten oli tanssi ... tuo tanssi. Häntä vaivasi nähdä Selman tanssivan muiden kanssa. Hän varasi itselleen Selman tanssiohjelmasta niin monta tanssia kuin oli mahdollista joutumatta naurunalaiseksi, niin, välistä hän meni siinä määrin tämän rajan ylikin, että rouvat ja neidit nurkissa alkoivat naureskella. Selma tunsi sen ilmassa ja häpesi. Patruuna ei huomannut mitään: hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Selmaa. Selma ehdotti, että hän jättäisi kokonaan tanssimisen, mutta sitä vastaan patruuna asettui jyrkästi. -- Herra varjelkoon, sehän näyttäisi aivan siltä kuin hän olisi tyranni! Ei, Selman piti tanssia ja huvitella. Hän oli nuori.

Eräissä tanssiaisissa sai tämä seikka aikaan suuren kohtauksen, josta puhuttiin koko seudulla, -- se oli tyhjentymättömänä ilon ja keskustelun aiheena "istuvan oikeuden" edessä. Patruuna oli pannut merkille, että Selma illan kuluessa oli tanssinut kaksi tanssia erään nuoren luutnantin kanssa, joka patruunan mielestä oli hävyttömän kaunis ulkomuodoltaan. Juuri ennen tanssiaisten loppua lähestyi luutnantti Selmaa uudelleen aikoen pyytää hänet tanssiin. Mutta juuri hänen kumartaessaan hyökkäsi patruuna esiin, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympärille ja läähätti raivoissaan:

"Minä tanssin itse vaimoni kanssa."

Se oli auttamattoman naurettavaa.

Luutnantti loukkaantui, patruuna käyttäytyi raa'asti, ja Selma häpesi miehensä puolesta.