Part 6
Patruunan oli vaikea pidättää nauruaan, mutta pisti kuitenkin rahat takaisin. "Kuten haluat," sanoi hän.
He jatkoivat kävelyään, mutta Selma ei ollut enää yhtä iloinen kuin äsken.
Kohta senjälkeen tuli rouva Berg sisään. Hän oli punainen keittiön kuumuudesta, ehkä myöskin mielenliikutuksesta. Silmät olivat terävät, mutta hän hymyili kohteliaasti onnitellessansa. Oli selvää, että hän pakottautui olemaan rakastettava.
Käytiin pöytään. Sulhanen emännän viereen, morsian isännän rinnalle. Keskustelu oli vilkasta, sillä kirkkoherra oli tavattoman iloinen. Hän pyysi viiniä pöytään, ja palvelijatar katseli tarjotessaan uteliaasti Selmaa. Samalla hän osoitti hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta, mikä ei jäänyt asianomaiselta huomaamatta. Se kohotti juhlatunnelmaa. Rouva oli äärettömän kohtelias, mutta näytti uhrilampaalta. Hänen oli mahdoton unohtaa sitä vääryyttä, että tämä lapsi, joka ei tiennyt taloudesta hölyn pölyä, saisi hallitakseen palvelijoita ja maita. Se tuntui kuin loukkaukselta... Uusi aika tasa-arvoisuusperiaatteineen -- Jumala varjelkoon, -- mitenkähän se päättyisi!
Kaiken sen mikä ei ollut hänelle mieleen hän kirjoitti uuden ajan laskuun; ja sellaista oli paljon, sillä häntä vaivasi kroonillinen vatsakatarri.
Puhuttiin kihlauksen julkaisemisesta heti kun sormukset olisi ehditty hankkia.
"Ja minä vien ilmoituksen samalla lehteen," sanoi sulhanen.
"Mutta jos _minä_ saan lausua mielipiteeni," sanoi rouva pitkäveteisellä kohteliaisuudellaan, "niin ovat kortit paljon hienommat. Tuo uudenaikainen..."
"Mutta se on radikaalisempaa," piti patruuna puoliaan.
"No niin, me ilmoitamme sitten," sanoi Selma ratkaisevasti. Ääni ilmaisi hiukan vahingoniloa: nyt ei täti uskaltaisi torua.
Sulhanen nyökäytti päätään pöydän yli. Hänestä oli oikein, että Selma oli samaa mieltä kuin hänkin; se kohotti Selman arvostelukykyä hänen silmissään.
"Ilmoittamisella on suuri tulevaisuus kaikissa suhteissa," sanoi patruuna, "rouva Berg saa nähdä, että naimailmoituksetkin pääsevät vauhtiin."
"Oi, ei koskaan toden teolla," vastasi rouva.
"Miksikä ei? Minusta se on sangen käytännöllinen tapa."
"Sitä sinä et suinkaan tarkoita?" huudahti Selma näyttäen melkein peljästyneeltä.
"Kyllä sitä minä juuri tarkoitan. Miksikä se ei kävisi päinsä yhtä hyvin kuin muutkin tavat?"
Merkillinen tuska valtasi Selman hänen kuullessaan nämä sanat. Niissä oli jotakin loukkaavaa hänen mielestään; mutta hän ei voinut sanoin eikä ajatuksin ilmaista tunnettaan -- hänen mielessään kuohui vain inhoa.
Tuntui vain siltä kuin tuo väite olisi alentanut Selmaa itseään, -- niinkuin siihen olisi sisältynyt jotain jota hänen täytyi hävetä. Mutta hän ei voinut päästä selville siitä mitä se oikeastaan oli.
"Se on väärin," sanoi Selma nopeasti.
"Ei, väärin se ei koskaan voi olla," vastusti sulhanen, "jos avioliitto vain on laillinen, ei kellään ole mitään sanomista siitä, miten asianomaiset ovat tutustuneet toisiinsa. Se on heidän yksityisasiansa."
"Mutta ilmoittamalla hankkia itselleen vaimon! Miten voisi edeltäkäsin tietää voivansa rakastaa sellaista, jota ei ole koskaan nähnyt?"
"Sitä ei voi määrätä edeltäkäsin, täytyy tietysti pitää varansa."
Selma ei vastannut mitään, mutta hän loi vetoavan katseen setään.
"Minä en pidä sitä sopivana, mutta vääräksi ei sitä koskaan voi sanoa," vastasi setä.
"Mutta se on ... se on," Selma haki sanaa, -- "se on inhottavaa."
"Minä puolestani myönnän Selman olevan oikeassa," sanoi rouva Berg.
Selma loi tätiin kiitollisen silmäyksen, ja kirkkoherra alotti uuden keskusteluaineen. Mutta Selma tunsi mielensä alakuloiseksi; hän oli ystävällinen, mutta iloisuus oli kadonnut.
Loppupuoli iltaa kului hitaasti. Mutta patruuna oli joka tapauksessa ihastunut.
Kun hänen piti lähteä, meni hän kirkkoherran huoneeseen sen tekosyyn nojalla, että hän tahtoi sytyttää sikarinsa. Kirkkoherra ymmärsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa.
"Minä aion vain pyytää sinulta erästä asiaa," sanoi patruuna, "tahtoisin jättää nämä rahat siltä varalta, että Selma haluaisi jotakin..."
Patruuna otti jälleen esille kolmesataa kruunuansa. Ne oikein polttivat hänen sormiansa. Hän oli niin tottunut maksamaan kaikki käteisesti, ja tämä oli kunniavelka, ajatteli hän.
"Minä olen luvannut hänelle, että..." Kirkkoherra yski vaatimattomasti.
"Niin, sen hän mainitsi eikä tahtonut ottaa vastaan mitään, mutta minä ajattelin, että... Niin, ymmärräthän sinä, että se olisi minulle suuri ilo. Hänenhän ei koskaan tarvitsisi tietää siitä mitään."
Kirkkoherra taputti häntä olkapäälle.
"Minä ymmärrän sinut vallan hyvin," sanoi hän näyttäen melkein liikutetulta, "ole rauhassa; lapsi saa kaikessa tahtonsa perille."
Ja niin he erosivat.
V.
Kihlausaika ei kulunut eripuraisuuksitta, ja patruuna itse nimitti tätä aikaa "kuohuvaksi luoteeksi ja vuokseksi," mistä syystä, sitä olisi ollut vaikea arvata, sillä kylmäkiskoisuutta hän enimmäkseen sai osakseen. Lopputuloksena oli vain se, että hän kiirehti häitä niin paljon kuin mahdollista.
Patruunan piti muuttaa uudelle maatilalleen ennen häitä, jotta kaikki olisi valmiina emäntää vastaanottamaan. Rouva Berg oli johtavana sieluna kaikessa järjestelyssä, ja yhteiset huolet tekivät hänet ja patruunan hyviksi ystäviksi, sillä patruunan ansioksi on mainittava, ettei hän koskaan välittänyt siitä mitä jokin asia maksoi, kunhan se vain oli hyvää ja miellytti häntä itseään.
Selmakin kohosi arvoisan rouvan silmissä, sillä hän antoi heidän rauhassa hommata ja huolehtia, ja kun he kysyivät hänen mieltään, vastasi hän aina: "hyvä on". Se ei merkinnyt mitään, että tämä vastaus ilmaisi enemmän välinpitämättömyyttä kuin suostumusta. Mutta useamman kuin yhden kerran hän pyysi sulhastaan vapauttamaan hänet lupauksestaan. Hän ei tahtonut rikkoa sitä patruunan suostumuksetta, sillä häntä sitoivat hänen korkealentoiset kuvittelunsa kunnian vaatimuksesta ja lupauksen pyhyydestä.
Hänessä oli liioiteltua "ritarillisuutta," niin nainen kuin hän olikin -- tai ehkäpä juuri siksi.
Keskustelut päättyivät kuitenkin aina siten, että Selma katui koetelleensa tämän Jobin kärsivällisyyttä. Patruunan mallikelpoinen mukautuvaisuus vaikutti enemmän kuin mikään muu. Ja siten Selman mieli kävi vähitellen rauhallisemmaksi ja luottavaisemmaksi. Väliin hän saattoi olla iloinen ja hyväileväkin. Silloin olisi patruuna tahtonut ostaa hänelle koko maailman.
Viimeinen aika ennen häitä kului häiritsemättömässä sovussa. Selman turvallisuudentunne yhä kasvoi: patruunaahan saattoi pikkusormellaan johdattaa.
Pappilassa oli hirveän levotonta, eivätkä häävalmistukset antaneet kellekään rauhaa. Rouva Berg oli niitä emäntiä, jotka eivät laiminlyö ainoatakaan tilaisuutta kääntää ylösalasin koko taloa, -- tietysti alituisesti valitellen sitä kiirettä, jonka he saavat aikaan.
Kirkkoherralle, joka rakasti rauhaa, oli tämä vaikea koetuksen aika, mutta hän pysyttelihe huoneessaan ja iloitsi voitostaan.
Marraskuun kahdentenakymmenentenä piti häiden olla. Se oli varsin pian, mutta eihän ollut mitään odottamisen syytäkään. Ensin oli ajateltu odottaa, kunnes morsian olisi täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta silloin häät olisivat joutuneet keskelle joulukiireitä, ja kolme viikkoa sinne tai tänne merkitsisi kovin vähän.
"Mutta tuntuu niin nololta olla vain kuudentoista vuoden vanha," sanoi Selma itse.
Sulhanen oli puhunut "konfektihäistä" ja matkustamisesta heti vihkiäisten jälkeen, mutta sellaista ei rouva Berg halunnut kuulla puhuttavankaan. Hän tahtoi pitää kunnialliset häät, ja suuri joukko ihmisiä oli pyydettävä. Kirkkoherra antoi hänen määrätä; niin hän aina teki, kun oli kysymys asioista, joihin hän ei pannut painoa.
Merkkipäivän aamuna suljettiin Selma vierashuoneeseen, jotta kukaan ei saisi nähdä häntä ennenkuin vihkimätilaisuudessa. Se oli rouva Bergin nimenomainen määräys, ja Selma taipui siihen mielellään, sillä hänellä oli pää täynnä papiljotteja, jotka törröttivät joka puolelle eivätkä yhtään kaunistaneet häntä.
Hänen vankilanaan oli suuri huone, jossa oli vanhoja kiikkeriä huonekaluja ja yksi ainoa ikkuna.
Aluksi oli hänestä huvittavaa järjestellä morsiuspukuaan ja kaikkia koristeita, mitkä olivat sohvalle levitettyinä. Mutta vähitellen kyllästyi hän siihen ja alkoi kaivata vapautusta.
Sulhasen lahjoittaman pienen kultakellon ansioksi on luettava se, että Selma edes lohdutuksekseen saattoi seurata ajan kulkua. Mutta hän joutui epätoivoon kun se edistyi niin hitaasti.
Sitten hän hätkähti kuullessaan vaunujen ratinaa. Vieraita tuli asemalta, varmasti isä -- ehkä Rikhardkin! Hän ei voinut nähdä mitään, sillä ikkuna oli puutarhan puolella.
Rikhard oli kirjoittanut, ettei hän mitenkään voisi saapua, ja vasta isänsä nimenomaisesta kehoituksesta hän oli luvannut tulla. Mutta mitäs jos hän ei sittenkään tulisi! Se olisi niin hänen tapaistaan -- aina vastahankainen.
Selma nojasi happamana kyynärpäänsä pöytää vasten ja päänsä käsiinsä; pää tuntui aivan nystyräiseltä papiljottien vuoksi. Jos avaisi yhden niistä nähdäkseen miltä kiharat tulisivat näyttämään? Vaan ei, ne suoristuisivat aivan. Hänen kylmät kätensä painautuivat lujasti otsaa vasten; sitä pakotti.
Miten ajatukset olivatkaan merkilliset! Hänestä tuntui kuin ne liikkuisivat ohuella kuorella, mikä töin tuskin jaksaisi niitä särkymättä kestää. Hän koetti pitää niitä koossa, mutta ne pakenivat sinne-tänne kuin pelästyneet lampaat. Voi, jospa ne olisivat pysytelleet alallaan -- aivan hiljaa! Se oli ainoa oikea. Sillä ne eivät voineet kiitää hituistakaan tapahtumien edelle joutumatta kielletylle alueelle. Se hänen käsityksensä mukaan oli sitä mitä "mielenpuhtaudeksi" sanotaan; se merkitsi niiden periaatteiden yhteenvetoa, jotka olivat annetut hänelle elämänohjeeksi tai oikeammin kunnes vihkimäsanat olivat lausutut, -- sillä kauemmaksi ne eivät ulottuneet. Ja hän olisi halveksinut itseään, jos hän salassa olisi pohtinut kysymyksiä, joiden julkilausumista hänen olisi täytynyt hävetä. Hän oli sellainen rehellinen pieni sielu.
Häntä olisi haluttanut lukea läpi vihkimäkaava, jos virsikirja olisi ollut käsillä, sillä hän ei osannut sitä oikein: naurettiin tavallisesti tytöille, jotka opettelivat sen ulkoa. Se oli ikäänkuin häpeä. Mutta hän vastaisi selvästi ja hyvin joka tapauksessa.
Pål oli pyytänyt, ettei hän itkisi. Hoh, mitäpä itkettävää siinä olisi! Pitihän sen olla ilon päivä. Hm, kohtalaisen hauska, tuumi hän.
Käytävästä kuului askeleita, -- varmasti ne olivat Rikhardin! Selma syöksyi ovelle ja raotti sitä. Vain sen verran, että hän saattoi kuunnella, hänen itsensä ei tarvinnut tulla näkyviin.
"Rikhard!"
Hän lausui tuon nimen hiljaa ja arasti, mutta äänessä piili siltä iloista odotusta. Saattaisihan Rikhard sanoa hänelle sanan, vaikka he eivät vielä saaneetkaan nähdä toisiansa. Koko iankaikkisuus oli kulunut heidän viime näkemisestänsä, eikä Rikhard ollut hänelle edes toivottanut onnea.
Mutta vastausta ei kuulunut, vain askeleita, jotka hävisivät yhä kauemmaksi.
"Rikhard!"
Tällä kertaa tuntui äänessä sekä pettymystä että moitetta.
Mutta askeleet olivat jo kadonneet, ja nyt sulkeutui jossakin ovi.
"Ja kuitenkin voisin antaa pääni pantiksi, että se oli hän," mutisi Selma mennen takaisin paikoilleen. Hetken aikaa oli itku nousta hänelle kurkkuun, mutta sitten hän hillitsi sen.
Vihdoin tuli "ompelija-Karna," tuoden päivällisen tarjottimella. "Minulla on paljon terveisiä koko joukolta," sanoi hän.
"Onko isä siellä?"
"On."
"Entä Rikhard?"
"On."
Karna nosti toilettipeilin syrjään ja asetti tarjottimen pöydälle.
"Neiti rukka, jonka pitää istua täällä yksin!"
"Hyi olkoon! Minä kiusaannun täällä kuoliaaksi."
"Ja uskokaa pois, meillä vasta on kiire! Sali on nyt kohta koristettu, ja se on hyvin kaunis."
"Ah?"
"Niin. Ja kandidaatti kulkee paikasta paikkaan ja mulkoilee ikäänkuin kettu pihlajanmarjoja."
"Miksikä niin?"
"Sitä en tiedä."
"Eikö siellä ole muita?"
"Kyllä, koko joukko vieraita, jotka tulivat junalla."
Karna valmistautui lähtemään.
"Rakas Karna, ruvetkaa pukemaan minua ajoissa, niin minulla on edes jotakin tehtävää."
"Heti kun olemme saaneet salin kuntoon."
Ja sitten Karna meni.
Kun Selma oli lopettanut ateriansa, alkoi hän ajan kuluksi valmistautua pukeutumistaan varten. Ovelle koputettiin.
"Kuka siellä?"
"Minä, rakkaani," vastasi sulhanen.
"Et saa tulla!"
"Ei, en minä tulekaan. Minä vain tahdon sanoa sinulle jotakin."
Selma juoksi ovelle ja piti varmuuden vuoksi lukosta kiinni.
"Mitä sinä tahtoisit sanoa?"
"Minä annan Karnalle pienen rasian ja toivon, että käytät sen sisällystä tänään. Se on minun häälahjani."
"Kiitos, kiitos. Mitähän se mahtaa olla."
"Tahdotko nähdä?"
"Oi kyllä! -- anna se ovenraosta."
Se oli kuin hätäankkuri: jotain mihin voi kiinnittää ajatuksensa. Selma raotti ovea niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja asettui itse syrjään, jotta hän ei näkyisi. Patruuna heitti sisälle pienen rasian, ja sitten hän sulki oven.
Selma painoi sormellaan kannen auki.
"Mutta Pål, mitä tämä on?" kysyi hän suljetun oven läpi.
"Rintaneula," vastasi Pål nauraen.
"Ei, minä tarkoitan kiviä?"
"Timantteja."
Sitä juuri Selma oli epäillytkin, nähdessään niiden kimaltelevan samettipohjaa vasten. Sen vuoksi hänen sydämensä oli alkanut niin kovasti tykyttää.
"Oikeita timanttejako?"
"Niin, oikeita."
"O-h!"
Selma ei sanonut muuta, mutta siihen sisältyi niin paljon, että patruuna tunsi itsensä täysin palkituksi.
Selma istuutui ikkunalle ja katseli aarrettaan. Vuoroin hän piti sitä varjossa, vuoroin valossa nähdäkseen miten se enin säteili. Ja sitten hän koetteli sitä peilin edessä, kiinnittäen sen vuoroin valkoiseen kampausröijyynsä, vuoroin tukkaansa papiljottien keskelle. Oh, se oli ihastuttava!
Ennenkuin hän aavistikaan, tuli ompelijatar pukemaan häntä.
"Katsokaa, Karna!" huudahti hän ojentaen koristeen häntä kohti, "tämän minä kiinnitän pukuuni."
"Mutta neiti," sanoi Karna totisena, "sellaista ei saa koskaan käyttää hääpäivänään, sillä se ei ennusta hyvää. Ei saa olla muuta kuin myrtinoksia."
"Oh, minähän jo lupasin sulhaselleni," sanoi Selma kärsimättömästi. Hän ei tuntenut mitään halua luopua uudesta leikkikalustaan. Sillä aikaa kuin ompelijatar päästi hiukset hajalleen, istui hän liikkumattomana peilin edessä, ja poskilla paloi kaksi suurta punaista täplää -- niinkuin aina, kun hän oli kiihottunut.
"Nyt saa rouva tulla kiinnittämään kruunua," sanoi Karna lopuksi, katsellen mestariteostaan, valkeata atlaspukua, ja vetäen laahuksen lattialle, niin pitkälle kuin se ulettui. Selma seisoi kankeana ja jäykkänä, hän uskalsi tuskin liikahtaa kaikessa komeudessaan, mutta iloitsi siitä kuitenkin.
Täti astui sisään muutamien naissukulaisten seurassa, kaikki silkissä ja helyissä. Selman täytyi istuutua, sillä hän oli rouva Bergiä pitempi, ja sitten kruunu kiinnitettiin hänen päähänsä, hunnun laskosten peittoon. Täti suuteli häntä otsalle ja itki, muut puristivat hänen käsiään ja itkivät. Selmasta tuntui siltä kuin he olisivat häntä hautaamassa, ja itku nousi jälleen hänen kurkkuunsa, vaikka se hänestä tuntui tyhmältä.
Hän katseli harmistuneena ympärilleen taistellessaan kyyneleitään vastaan.
"Jos aiotte tillittää, niin ei teidän ainakaan pidä tulla tänne," sanoi Selma kiivaasti. Olihan hän luvannut Pålille olla itkemättä.
Hänet jätettiin yksin, ja hän rauhoittui jälleen. Sehän oli totta: viimeisen kerran hän tahtoi katsoa Selma Bergiä kasvoihin. Ja kumartuen peiliä kohti hän katseli itseään.
Hänkö tuo todellakin oli? Nuo kiiltävät kiharat, jotka ulottuivat olkapäille, kruunu käherretyllä otsatukalla, ja ohut tylli, joka verhosi hänet kuin pilvi, -- kaikki tuo oli niin uutta -- niin ihastuttavan uutta!
Isä tuli Selmaa hakemaan, -- niin liikutettuna, ettei voinut puhua.
"Ole nyt reippaalla mielellä, isä," sanoi Selma laskien kätensä hänen käteensä. Isän käsi vapisi kiihkeästi, ja Selma oli vähällä tulla uudelleen kärsimättömäksi. Oliko tuo nyt laita? Olivatko kaikki yhdessä päättäneet saattaa hänet hempeämieliseksi?
He kulkivat matoilla verhottua käytävää pitkin, joka oli varsin hämärä, vaikka seinälamput olivatkin sytytetyt. Ei askeltakaan kuulunut, ei ainoatakaan sanaa sanottu, ja hermostunut vavistus siirtyi isän kädestä Selman käteen. Äkkiä hänet valtasi tukehduttava epävarmuus ja selittämätön pelko, vaikka hän olikin koettanut taistella sitä vastaan.
Oliko hän menossa vihittäväksi vaiko mestattavaksi? Hyvä Jumala!... "Minä en usko häneen, siksi minua rankaisee." -- Siinä se taas oli, tuo vanha paradoksi! Rangaistusko häntä nyt uhkasi?
Mustia pilkkuja liiteli hänen silmissään ja petollinen väsymys hiipi hänen jäseniinsä.
Kaksoisovet avattiin, ja he astuivat saliin, jossa häikäisevä valo loisti vastaan. Selma tunsi kaikkien kohdistavan katseensa häneen, eikä hän uskaltanut nostaa silmiään maasta. Mustat pilkut, jotka tanssivat hänen edessään, suurenivat suurenemistaan, ja kummallinen kylmyys hiipi sydänalaan.
Suurella ponnistuksella Selma saattoi hillitä huulten värinän, ja ujona ja totisena hän asettui sulhasen viereen alttarin eteen, missä setä seisoi käsikirja kädessä valmiina yhdistämään heidän kohtalonsa toisiinsa koko elämän ajaksi ja anomaan siunausta heidän liitolleen.
Vihkitoimitus alkoi ja naiset nyyhkyttivät nenäliinoihinsa päästämättä kuitenkaan hetkeksikään morsianta silmistään.
Ja Selma ... hän ei ajatellut muuta kuin noita leijailevia mustia pilkkuja, jotka ikäänkuin todistivat hänelle, että jos tätä kiusanhetkeä kestäisi hetkenkään kauemmin kuin mitä oli välttämätöntä, niin hän kaatuisi pyörtyneenä matolle. Soinnuttomasti, mutta sotkeutumatta sanoihinsa hän toisti papin saneleman valan, ja koko vihkiminen kävi niin moitteettomasti, ettei sen suhteen ollut pienintäkään muistuttamisen syytä. -- ainoastaan morsiamen pelottava kalpeus herätti huomiota.
Ja kyyneletön morsian! ... vanhat rouvat pudistivat päätään.
Vastaanottaessaan onnitteluja Selma töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, mutta ryhti oli siltä moitteeton. Painostavan pelon mukana, joka oli vallannut hänet, oli hänen käytökseensä myös tullut itsetietoisuutta. Itsesäilytysvaisto neuvoi häntä peittämään noilta uteliailta ihmisiltä mielentilansa. Hän ei hetkeäkään unohtanut, kuinka laahuksessa oli liikuttava, miten hunnun tuli pudota, miten kukkavihkoa oli kädessä pidettävä. Jopa äänensointu oli punnittu, hymyily itsetietoinen ja silmät ujon kiitolliset -- niiden ilme oli niin tarkalleen arvioitu, että olisi voinut luulla hänen sata kertaa harjoitelleen peilin edessä.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt jonkun toisen olemukseen, jonkun joka oli hänelle täydellisesti vieras. Hän liikkui kuin unessa, kuitenkin hillitysti ja jännitetyin hermoin.
Oliko hän vangittuna vihollisten keskellä? Vaanivatko heidän katseensa kärsimyksen merkkiä? Oi, ei koskaan, ei koskaan!... Ja hän hymyili kaikille tuota rauhallista hymyä, joka saattoi naiset ihastuneina puhumaan hänen "herttaisuudestaan". Mutta hänen rinnassaan kalvoi sama hirveä epätietoisuus.
Kaikki olivat ystävällisiä, kunnioittavia, melkein osaanottavia. Kaikki paitsi patruuna, joka oli loistavan iloinen -- kaikki paitsi Rikhard, joka tuntui käyneen hänelle aivan vieraaksi. Serkusta, ystävästä, riitakumppanista ei ollut jälkeäkään. Hän oli kohtelias nuori mies, joka vastasi kun Selma puhutteli häntä: siinä kaikki. Mutta se oli myös se pisara, joka läikähdyttää mitan reunojensa yli.
Selma asettautui yksin ikkunan luo ja katseli ulos. Hänen täytyi saada kerran vapaasti hengähtää, muutoin hän varmaan menehtyisi.
Uutimet eivät olleet vedetyt alas, sillä pihalla vilisi seurakuntalaisia, jotka tahtoivat nähdä häiden viettoa pappilassa. Tervasoihtu heitti haaveellisen valon ihmisiin, jotka liikkuivat ulkona.
Selma varjosti kädellään nähdäkseen paremmin. Mitä tuo oli? Aivan oikein... Möllerin muori! Selma tunsi hurjaa iloa, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kovasti. Aksel oli mukana häissä, hänet oli kutsuttu Rikhardin vuoksi, -- ja nyt äitikin! Selma asettautui siten, että hän ehdottomasti veti ulkona olevien huomion puoleensa. Samassa tuli kirkkoherra hänen luokseen.
"Setä, emmekö mene kansliahuoneeseen näyttäytymään kansalle?" sanoi Selma nopeasti, "piha on täynnään väkeä, ja vaikeahan heidän on nähdä sisälle."
"Sitähän minä juuri aioin pyytää," vastasi kirkkoherra, joka oli kansaa rakastava mies.
Ja he läksivät alakertaan, nuorten neitosten ja herrojen seuraamina, jotka kantoivat kukkia ja kynttilöitä. Se oli komea morsiussaatto. Selma piti miestään käsivarresta ja asettui keskelle lattiaa, työntäen jalallaan laahustimen paikalleen. Hän tahtoi olla oikein näkyvissä.
Kansa hurrasi.
Ajatellessaan Möllerin muorin kateutta unohti Selma pelkonsa. Silmiin tuli rohkea ilme, ja hän liikahti hieman, sillä hän tiesi silloin timanttien välkähtävän. Varmasti se vihloi noita silmiä! Selma saattoi tuskin olla ääneen nauramatta. Nyt oli hän rikkaampi kuin Möllerin muori, rikkaampi kuin Jöns Olsin Mari. Nyt saivat he mitata häntä katseillaan, jos tahtoivat. Ja hän työnsi loistavan atlaslaahuksensa sivulle, jotta se näkyisi koko pituudessaan.
Sitten hän kääntyi ympäri, ryhdiltään kuin kuningatar, ja kaikki palasivat takaisin juhlakerrokseen, kansan eläköönhuutojen kaikuessa ulkopuolella.
"Minä olen käskenyt kestittää heitä," sanoi patruuna. Hän oli ihastuksissaan meluavien kunnianosoitusten johdosta.
Illallinen oli loistava, mutta se ei ollut koskaan loppua. Ainakin Selmasta tuntui siltä. Hän ei voinut syödä, ja hän oli vaipua kokoon väsymyksestä. Sielullinen jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa. Kaikki oli yhdellä kertaa tullut hänen ylitseen, eikä hänen voimakas ruumiinsa sitä kestänyt.
Eräässä nurkassa istui Aksel Möller kalpeana kuin kummitus, syöden herkkusienipiirakoita.
Kuta enemmän hän joi, sitä kalpeammaksi hän kävi.
Selma oli nähnyt hänen silmälasiensa loistavan edessään kaiken iltaa, milloin toisesta, milloin toisesta nurkasta. Mutta nyt hän näytti unohtaneen Selman piirakkansa vuoksi. Hänelle oli kaikki aivan yhdentekevää. Miten väsynyt hän oli, miten väsynyt! Kunpa kaikki olisi jo ohi!
Nyt Rikhard meni puhuttelemaan Akselia. Hän näytti vakavalta, melkeinpä vihaiselta. Selma ihmetteli mitä sanomista hänellä saattoi olla, mutta ei voinut kuulla ainoatakaan sanaa, sillä he istuivat vastakkaisessa nurkassa.
"Aksel, nyt sinä lakkaat juomasta."
Rikhard käyttäytyi aina jyrkästi, mutta tänä iltana vielä tavallista pahemmin.
"Täytyyhän häissä saada sammuttaa janonsa," vastasi Aksel ohuella äänellään ja naurahti.
"Sinua ei saa janottaa ollenkaan," jatkoi edellinen, "sitäpaitsi olet nyt jo ennättänyt sammuttaa janoasi enemmän kuin tarpeeksi. Olen pitänyt sinua silmällä."
"Minä en ole juonut enemmän kuin sinäkään," vastasi Aksel koettaen nauraa, mutta siitä koitui vain lyhyt ja ontto rykäisy.
"Jos olisin yhtä heikko kuin sinä, niin jättäisin juomisen kokonaan," sanoi kandidaatti, "mutta miksi olet luopunut? Olithan absolutisti."
"Luopunut! Mitä tarkoitat sillä? Jos yhden ainoan kerran..."
"No niin, älä teeskentele. Minä tiedän kyllä, että sinä tunnet kapakan takaoven. Näetkös, minä olen perillä asioista."
Mutta toinen hätkähti niin pahasti, että Rikhardin piti rauhoittavasti laskea kätensä hänen olkapäälleen.
"Milloin sinä olet ruvennut minun holhoojakseni?"
"Minä en ole sinun holhoojasi, vaan lääkäri."
"Medikofilari!"
"Se ei vaikuta mitään asiaan, kunhan vain ymmärrät mitä sanon. Jätä juominen sikseen. En olisi puhunut siitä tänä iltana, jollen matkustaisi jo huomenna, niin ettemme enää tapaa toisiamme."
"Ole huoleti."
"Mutta sinähän seuraat neuvoani?"
Rikhard katsoi häntä terävästi silmiin, mutta toisen katse kääntyi syrjään.
"Ei siitä ole mitään väliä," vastasi Aksel muuttuneella äänellä.
"Mistä ei ole väliä?"
"Ei mistään."
"Mitä tyhmyyksiä nuo ovat?"
Samassa kirkkoherra kilisti lasiaan, ja puhelu keskeytyi.
Kun malja oli juotu, oli Aksel kadonnut. Rikhard etsi häntä turhaan kaikista huoneista.
Odotettuaan puoli tuntia alkoi hän uudestaan etsiä. Vihdoin hän löysi hänet alhaalta eräästä komerosta, missä hän istui yksinään lampun ääressä kirjoitellen muistikirjaansa.
"Mutta hyvä ihminen, miksikä sinä istut täällä?"