Part 3

Selma meni hänen luokseen ja laski rukoillen kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi häntä kasvoihin. Ne olivat ilmeettömät ja läpitunkemattomat, eivätkä osoittaneet koskaan vähintäkään mielenliikutusta.

"En tällä kertaa," sanoi hän silittäen tytön tukkaa rauhallisesti ja papillisesti.

Selmakin koetti näyttää rauhalliselta.

"Ei se ole mikään päähänpisto," sanoi Selma katsomatta ylös, "setä, en minä ole niin lapsellinen, kuin miltä väliin näytän. Isällähän ei koskaan ole ollut ketään muuta kuin minut, ja minä olen varhain saanut oppia ajattelemaan. Me olemme olleet niin hyvät ystävykset, hän ja minä, ja kun hän vain oikein huomaa miten lähellä sydäntäni tämä asia on, niin ei hän varmaankaan kiellä. Mutta hän on kokonaan sedästä riippuvainen, niin hyvin afääreissään kuin muussakin, ja jos setä panee vastaan, niin en minä voi saada mitään aikaan. Siksi pitää sedän auttaa minua. Minähän olen aina ollut niin ahkera niinpian kuin piirustaminen on ollut kysymyksessä. Setä itse on kehunut minua niin monta kertaa, ja se on kannustanut minua eteenpäin. Nyt minä olen saanut sellaisen halun, etten voi hillitä sitä. Sedän ei tarvitse luulla, että väsyn tai kadotan rohkeuteni, kun vain saan oppia mitä haluan -- joko puunleikkausta tai piirustusta tai mitä hyvänsä siihen suuntaan. Mutta taloutta hoitamaan minä en kykene. Kyllä minä itselleni uran uurran ja tuotan teille kunniaa, kun vain saan koettaa. Älä kiellä."

"Lapsi, nyt sinä olet ymmärtämätön."

"En, sitä minä en ole. Minä tiedän, että kaikkialla vaaditaan työtä, ja että ainoastaan itseensä pitää luottaa, -- isä-raukan suurin vika on aina ollut se, että hän on ollut liian veltto -- ja päästäkseni alkuun minä tarvitsen teitä; sitten keksin kyllä jonkun keinon."

"Onko minulla tapana tinkiä, kun kerran olen kieltänyt?"

Selma katsahti nopeasti setää kasvoihin.

"Minä voin kerjätenkin päästä eteenpäin, jos niin tarvitaan."

Hän astui ovea kohti.

"Selma!" Sedän ääni kuulosti terävältä.

Selma kääntyi ympäri.

"Älä yritä mitään hullutuksia. Karanneet lapset ja hullut jätetään poliisin huostaan. Etkö tiedä sitä?"

Hän hymyili -- viekasta, kylmää hymyään, joka oli hänen pahin aseensa, ja jota Selma oli nähnyt käytettävän ainoastaan muille.

Se palautti hänen mielenmalttinsa, mutta hänen kasvonsa olivat silti kalmankalpeat.

"Minä en ole lapsi enkä hullukaan, ja olkaa huoleti, en minä koskaan aio kerjätä. Tunnen olevani sidottu. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin alistua välttämättömyyteen."

Selma läksi.

Kun hän oli mennyt, istuutui kirkkoherra kirjoittamaan veljelleen.

Selma ei tehnyt uusia yrityksiä. Hän tunsi setänsä tarpeeksi tietääkseen, ettei se olisi mitään hyödyttänyt. Hän tuli syvästi alakuloiseksi, eikä hän ollut enää itsensä kaltainen. Vallattomat poikamaiset eleet olivat kadonneet, ja koko hänen olentonsa muuttui hiljaiseksi, aivan kuin hän olisi tullut toiseksi ihmiseksi.

Heti illallisen jälkeen pyysi Selma päästä nukkumaan; hän tunsi olevansa kovin väsynyt.

Kirkkoherra ja rouva jäivät yksin.

Kirkkoherra loikoili sohvalla kuten tavallisesti. Mutta rouvalla ei ollut sukankudinta, sillä oli lauvantai-ilta.

"Oletko jo sanonut hänelle?" kysyi rouva selaillen kuvalehteä.

"En. Minun mielestäni ei kannattanut tänään, koska hänelle tapahtui tuo ikävyys Tukholman matkaan nähden. Nukuttuaan hän rauhoittuu kyllä."

"Tuskinpa sitäkään tarvitaan, en muista koskaan nähneeni häntä näin rauhallisena. On tuntunut oikein helpolta tänään."

Kirkkoherran kasvoilla karehteli ivallinen ilme, mikä jäi rouvalta huomaamatta.

"Mutta mitä sinä luulet Rikhardin sanovan siitä?" kysyi rouva.

"Kukapa sellaisista haaveista välittää. Keltanokka ylioppilas ... puh! ... kyllä hän ennättää rakastua puolitusinaa kertaa, ennenkuin hänellä on tilaisuutta mennä naimisiin."

"Mutta kultaseni, mikä tuossa tytössä oikeastaan viehättää? Minun mielestäni hän on oikein ruma."

"Rumaksi häntä tuskin sentään voi sanoa ja sitäpaitsi hänessä on jotain puoleensa vetävää -- tuo tuoreus näetkös. Aivan kuin kaunis talviomena."

"Onpas sekin päähänpisto! Mutta mitähän hän tuolla ylhäällä hommaa. Eihän hän ole voinut mennä nukkumaan näin varhain, tekisipä mieleni mennä katsomaan!"

Rouva meni, mutta tuli pian takaisin.

"Hän itkee niin hirveästi, etten saa hänestä sanaakaan, mutta makuulla hän kyllä on."

Rouva laski kädestään lampun pöydälle.

"On aivan epäkristillistä surra tuollaista pikkuasiaa," lisäsi hän.

Olihan niitä sellaisia suruja, joita rouva Berg käsitti, mutta myös sellaisia, jotka kohosivat kerrassaan hänen ymmärryksensä yli. Edellisiin kuuluivat sairaudet ja kuolemantapaukset perheen keskuudessa, samaten myös varkaudet, tulipalot ja palaneet paistit. Mutta sellainen kuin Selman suru oli hänelle aivan käsittämätön.

"Minä menen puhumaan hänen kanssansa," sanoi kirkkoherra epäröiden.

Hänen oli nyt niin paha mieli. Selma itki. Rohkea, reipas Selma!

"Minä tulen myöskin," sanoi rouva iloisella päättäväisyydellä. Hän toivoi pientä mielenkiintoista kohtausta.

"Ei, jää sinä tänne, minä menen mieluummin yksin," vastasi kirkkoherra. Selman ja tädin välillä vallitsi molemminpuolinen vastenmielisyys, joka teki tytön uppiniskaiseksi.

Kirkkoherra otti lampun ja kiipesi pieneen vinttikamariin; hän puuhasi ensin hiukan pöydän luona ja silmäsi sitten sohvaan päin. Selma oli kääntynyt vasten seinää ja vetänyt peiton päänsä yli. Hän silminnähtävästi aikoi uskotella sedälle nukkuvansa. Kirkkoherra astui lähemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Tyttö vavahti pidätellessään itkua, mutta ei vähintäkään ääntä kuulunut.

Setä tunsi liikutusta huomatessaan, että Selma koetti hillitä itseään.

"Lapsi," sanoi hän, "sinä et ymmärrä, että minä tahdon sinun parastasi."

Se oli liikaa. Hänen ystävällisyytensä pahensi vain asiaa, ja hän kuuli puoleksi tukahutetun nyyhkytyksen.

"Itke," sanoi setä, "se lievittää."

Tyttö puri luultavasti peitettä, sillä äkkiä kaikki oli hiljaista.

"Nyt sinusta tuntuu raskaalta," sanoi setä hiljaa, "niin käy aina, kun kuvittelumme luhistuvat. Etkö luule, että minäkin olen sellaista saanut kokea? Mutta kuta järkevämmin opimme arvostelemaan elämää, sen parempi meille."

"Kyllä minä koetan," kuului katkonaisesti ja hiljaa.

"Minä tiedän sen. Minä tiedän, että tahdot olla ymmärtäväinen. Mutta sinulla on vielä paljon opittavaa. Ja usko minua, se joka nöyrällä mielellä sanoo: Herra, tapahtukoon sinun tahtosi, hän vaeltaa helpoimmin elämänsä läpi. Muista, että hän ohjaa sinua ja että olet hänen kädessään."

"Minä olen yhtä onneton sittenkin."

"Nuo ovat jumalattomia sanoja."

"Minä tarkoitan, että hän ohjaa meitä kaikkia," kuului peiton alta, "hän pitää huolta kaikkein onnettomimmistakin, vieläpä niistäkin, joilla ei ole koskaan muuta kuin surua ja kurjuutta. _Se_ ei siis ole mikään lohdutus."

"Lapsi, mitä sanoja nuo ovat?" sanoi setä ankarasti.

"Niin, siitä huolimatta tämä asia voi käydä minulle raskaammaksi mitä kauemmin elän. Miksi ei minulle yhtä hyvin kuin kaikille muillekin?"

"Meidän täytyy turvautua häneen rukouksessa."

Nämät lempeästi lausutut sanat sotivat täydellisesti kirkkoherran koko olemusta vastaan: hänen jäykkää, kaunista ryhtiään, hänen sileitä, tunteettomia kasvojaan ja itsetyytyväistä hymyään vastaan hänen lausuessaan ne julki.

"Minä _olen_ rukoillut," kuului varsin vihaisesti.

"Mutta sinä olet sen tehnyt lyhytnäköisellä ja kärsimättömällä tavalla. Ehkäpä odottaa sinua ilo, jollaista et koskaan ole voinut uneksiakaan."

"Kyllä kai," kuului epäilevä nyyhkytys peitteen alta.

Setä ei voinut olla hymyilemättä, sillä hänessä oli hiukan huumoria: se oli hänen luonteensa lievittävänä piirteenä.

Pieni kiista näytti tehneen hyvää Selmalle, vaikka sedän lohdutukset eivät liikuttaneet häntä. Nyyhkytykset kohosivat vain kuin mainingit myrskyn jälkeen.

"Lohdutukseksi olin aikonut valmistaa sinulle pienen yllätyksen," sanoi setä viekkaasti hymyillen, "etkö ole utelias?"

Pitkä nyyhkytys oli tytön ainoa vastaus.

"Sinähän muuten aina iloitset niin suuresti rahasta, kas tässä."

Kirkkoherra luuli itkettyneen silmäparin kurkistavan nyt esille, mutta peitto pysyi liikkumattomana.

"_Nyt_ en minä enää tarvitse rahaa..."

"Mutta sadan kruunun seteli..." Kirkkoherra ei ennättänyt lopettaa lausettaan, ennenkuin tyttö oli istuallaan vuoteessaan ja räpytti punareunaisia silmiään valoa vasten.

Peitteellä oli todellakin seteli.

"Niin, mitäpä minä sillä nyt teen!" huudahti hän nojaten otsaansa seinää vasten.

"Se täytyy sinun tietenkin itse keksiä."

"Saanko tehdä sillä mitä itse tahdon?"

"Tietysti."

Selma ei kääntynyt setää kohti, mutta sittenkin saattoi selvästi huomata, että linna oli antautumaisillaan.

"Eikö minun ollenkaan tarvitse tehdä tiliä näistä rahoista?"

Setä tarkasteli hymyillen valkeata yöröijynselkää ja keltaista palmikkoa, joka aivankuin jalopeuran häntä riippui selässä. Vieläkin tyttö epäröi. Ehkäpä hän epäili jotakin ansaa. Kirkkoherra melkein piti hänestä sen vuoksi.

"Vaikkapa heittäisit sen maantielle, niin en siitä välittäisi," jatkoi setä, "tahdoin vain osoittaa sinulle, etten ole kitsas enkä kova."

Hänen äänessään värähteli luonnollista hellyyttä.

"Tietääkö täti siitä?"

Tyttö käännähti ympäri ja katsoi viistoon olkapään yli-

"Ei."

Setä tuskin saattoi olla nauramatta. Tyttö oli varovainen kuin talonpoikaisasianajaja.

"Vai niin," sanoi hän ja kääntyi setää kohti, "niin, kyllä minä mielelläni otan nuo rahat, mutta en minä heti voi tulla iloiseksi kuitenkaan, niin että jos setä tarkoittaa sitä..."

Nyt setä nauroi täydellä todella.

Tyttö katseli häntä aivan totisesti, hiukan loukkaantuneena.

"Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa: 'kiitos setä'," sanoi kirkkoherra, "muuta en pyydä."

"Niin, paljon kiitoksia, setä, mutta tässähän on hirveän paljon rahaa." Tyttö ojensi sedälle veltosti toisen kätensä, ja asia oli siten ratkaistu.

"Sinä saat aikoinasi käsitellä vielä paljon suurempia summia; sinussa näyttää olevan afäärineroa."

"Niin, siitä minäkin olen varma," sanoi Selma vakaumuksella, "sillä ilman sitä ei tule mistään mitään, sen olen sanonut isälle monta kertaa. Mutta hän on takertunut niin pahasti kiinni, ettei hän koskaan voi selviytyä."

"Hyvää yötä, lapseni," sanoi kirkkoherra tarttuen molemmin käsin hänen pörröiseen päähänsä ja suudellen häntä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.

Samassa tyttö tunsi kauheaa inhoa. Hän katseli seteliä; suurin raha, mitä hän milloinkaan oli omistanut. Eivätkö nuo olleet verirahoja? Mitä hän oli myönyt? Osan omaa itseänsä... Oman tuskansa -- rahasta!... Hän ajatteli Juudasta.

"Setä!" huusi hän juuri kun tämä oli aikeissa tarttua lamppuun. Ääni kuului melkein tuskalliselta.

Sedän katsoessa taakseen ojensi tyttö molemmat kätensä häntä kohti, ikäänkuin suojaa hakien tai pyytäen jotain anteeksi.

Kirkkoherra palasi tytön luo ja istuutui sohvan reunalle.

"Pidä minusta. Vain hiukkasen, pikkuruisen. Oi -- minä olen niin pahoillani!" Selma kietoi kätensä sedän kaulaan.

Kirkkoherra istui paikallaan hetkisen ja antoi tytön painaa itkettyneet kasvonsa papintakin verkaa vasten. Mutta hän ei tuntenut katumusta eikä ottanut seteliä takaisin. Olihan hän toiminut jalosti, anteliaasti ja hänen omatuntonsa oli rauhallinen.

"Onko se syntiä, onko se syntiä?" huudahti tyttö kiihkeästi.

"Mikä? Mitä?"

"Rahat, rahat! -- ottaa maksua!"

"Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Minä annan ne sinulle mielelläni."

"Ei, syntiä se ei _ole_," sanoi tyttö huoahtaen syvään kouristuksen tapaisesti ikäänkuin nyyhkyttäen.

Sitten kirkkoherra poistui.

III.

Kun Selma seuraavana aamuna heräsi, tuntui hänen mielensä raskaalta ja haluttomalta. Täti tuli hakemaan häntä kirkkoon, mutta hän ei ollut valmis, vaan lupasi tulla perässä. Hän lopetti pukeutumisensa suurella kiireellä ja pisti lopuksi sadan kruunun setelinsä hihansa käänteeseen kiinnittäen sen neulalla kiinni.

Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kun Selma tuli kirkkomäelle, ja urkujen ääni kuului ulos asti. Häntä olisi haluttanut istuutua penkille nauttimaan kauniista syysilmasta, mutta sehän ei olisi ollut sopivaa. Miten raikasta siellä oli! ... ja niin hiljaista. Kastetta oli paksulta takkuisessa ruohossa ja se antoi sille sinertävän vivahduksen, ilma oli viileä ja siveli suloisesti hänen polttavia silmäluomiaan. Rintaa painosti, ja Selma hengitti syvin, raskain vedoin.

Kun Selma astui kirkkoon, olivat kaikki etumaiset penkkirivit niin täynnä, että hän asettui taakse. Tuoli oli matalampi kuin muut, ja hän sai istua siellä yksin. Sitä hän juuri tahtoikin. Suurella vaivalla hän sai selvän virrestä, mutta hänen kätensä vapisivat, ja sormien oli vaikea pidellä kirjaa. Mikähän teki hänet niin hermostuneeksi? Musiikkikohan sen vaikutti vai edellisen päivän mielenliikutus tai ehkä aivan yksinkertaisesti se, ettei hän ollut syönyt aamiaista? Hän laski kirjan pois ja nojautui eteenpäin tuolillaan, iloiten siitä, että oli saanut niin yksinäisen paikan.

Miten vaikuttavalta tuntuikaan virsi tänään! Hänellä olisi ollut halua rukoilla, mutta sitä hän ei voinut, sillä oikeastaan hänellä ei ollut mitään uskoa. Ja jos hänellä sitä oli, niin päättyi se ainakin merkilliseen paradoksiin: en usko Jumalaan, sentähden hän rankaisee minua.

Juuri tänään Selma tunsi sen niin elävästi, sekä sen, ettei hän uskonut että sen, että Jumala tulisi häntä rankaisemaan.

Sitten pappi nousi saarnastuoliin. Paikaltaan ei Selma voinut häntä nähdä, ja hänen sanansa tekivät häneen toisellaisen vaikutuksen kuin tavallisesti. Ääni pääsi nyt täysiin oikeuksiinsa, ja sillä oli harvinainen voima.

Muulloin vähensi sen vaikutusta kasvojen ilme, joka pysyi kylmänä, vieläpä silloinkin, kun ääni ilmaisi liikutusta.

Ääni ei ollut vahva ja ponnistamalla olisi se muuttunut viiltäväksi. Sentähden hän puhuikin hiljaa ja hillitysti. Mutta hän kykeni pitämään mielenkiintoa vireillä taitavan värityksensä avulla, joka antoi esitykselle sekä voimaa että vaihtelua, hänen tarvitsematta ponnistaa liiaksi äänivarojansa.

Hän saarnasi neljännestä käskystä, puhuen siitä, miten ne, jotka asettuvat isäänsä ja äitiänsä vastaan, saavat palkakseen kirouksen ja perikadon; miten Herran käsi on lepäävä raskaana heidän päänsä päällä, eikä maallinen onni tule koskaan kukoistamaan heidän elämänsä tiellä. Hänen äänessäänkin tuntui piilevän jotakin, ikäänkuin salainen musertava tuomio, ja väristys kulki Selman koko ruumiin läpi.

Kuinka hirveätä, jos täytyisi koko elämänsä kantaa sellaista kirousta, -- peruuttamattomasti olla tuomittu onnettomuuteen.

Niinkauan kuin Selma kuunteli häntä, täytyi hänen uskoa; niin kävi aina. Vasta jäljestäpäin nousi epäilys.

Oli aivan hämärä alhaalla lehterin alla, missä hän istui pilarin takana, ikäänkuin kätkettynä seurakunnalta. Hänet valtasi ihmeellinen pelko, ikäänkuin kuolo ja tuomio olisivat olleet käsissä ja hän pahantekijä, joka oli mestattava. Hänellähän oli tuollainen riitainen luonne, joka saattoi nousta isää ja äitiä vastaan, jos... Selma ei lopettanut ajatustaan, sillä nyt papin ääni muuttui lempeämmäksi.

Pappi muistutti mieleen, että vain yhden ainoan käskyn täyttämiseen Herra oli liittänyt maallisen autuuden lupauksen. Ja hän lausui sen hitaasti: "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä". Se tuntui Selmasta aivan uudelta; se ei enää ollut kulunut katkismusläksy, jonka hän oli lapsuudessaan oppinut; se oli jotakin suurta, ihanaa, joka saattoi hänet vetämään vapautuksen hengähdyksen.

Sitten pappi vaikeni hetkeksi.

Ja hiljaa, kuin uneksien seurasi selitys. Hän puhui siitä, miten onni voi olla niin syvä, että se on kokonaisen elämän arvoinen, vaikkeivät vuodet olisikaan monet; hän osoitti miten vanhempien siunaus rakentaa lasten kodin, ja hän levitti tämän siunauksen ikäänkuin pehmeän maton elämän okaiden yli.

Selman mieli heltyi. Hän oli mielestään uhrannut kaikki tottelevaisuuden alttarille, kaikki mitä hän oli rakastanut ja toivonut. Vaadittaisiinko häneltä enemmän ... vieläkin enemmän...? Kuinka paljon hän antaisikaan sellaisesta auringonsäteestä, joka on kokonaista elämää arvokkaampi!

Kun viimeinen virsi oli laulettu loppuun, täytyi Selman jäädä paikoilleen hetkiseksi poistaakseen liikutuksensa jäljet. Sillä aikaa oli ihmisvirta ennättänyt hänen tuolinsa kohdalle, ja hänen täytyi odottaa kunnes tungos oli hajonnut.

Hän nojautui pilariin ja katseli ohikulkevaa kansaa. Tuossa astui Möllerin muori tyttärensä kanssa. Viimeksimainitun puku, joka oli niin hieno kuin kaupunkilaisneidin, oli koristettu tupsuilla ja muilla koreuksilla, vaikka hänellä oli huivi päässä -- paksu silkkihuivi korttelinpituisine ripsuineen -- ja hän pöyhkeili käytävällä ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: katsokaa minua, katsokaa minua! Äiti kulki vieressä, keikaillen ja suu supussa, niin että nenä näytti vieläkin terävämmältä kuin muulloin. Kun hän tuli Selman tuolin kohdalle, tarkasteli hän häntä, ja hänen arvosteleva katseensa siveli halveksivasti vanhaa kesätakkia ja pysähtyi hansikkaaseen, joka ei soveltunut käteen niin hyvin kuin sen olisi pitänyt. Selma nyökäytti päätään tervehdykseksi, mutta muori ei ollut huomaavinaan sitä.

Loukkaus oli ilmeinen, ja Selma punastui. "Vanha riivirauta!" ajatteli hän voimakkaalla koulukielellään, ja suuttumus kiehahti hänessä.

Sitten harvenivat rivit hiukan, ja Selma meni ulos. Kauempana käytävällä hän näki Aksel Möllerin, jonka oli pakko kulkea hänen ohitseen. Selma tunkeutui eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista, ja kun hän tuli kirkkomaalle, missä väki hajaantui, seisahtui hän erään haudan luo odottamaan tätiään, joka oli pysähtynyt kirkon ovelle puhelemaan parin maalaiseukon kanssa. Hän laski kätensä haudan rauta-aitaukselle saadakseen tukea, sillä hän tunsi vapisevansa. Tästä täytyi herra Möllerin kulkea ohi.

Aksel punastui hiukan ja tuli suoraan Selmaa kohti.

"Minä menen rautatienpengermälle kävelemään kello neljä, tulkaa minua tapaamaan; minulla on jotakin teille sanottavaa," sanoi Selma nopeasti ja kääntyi sitten pois, ikäänkuin he vain olisivat tervehtineet toisiansa. Samassa tuli täti, ja Selma meni häntä vastaan.

"Lapsi, miten kalpea sinä olet," sanoi tämä, "oletko sairas?"

"Minun rintaani pistää ja pääni on kipeä."

"Sinä, joka muutoin olet niin terve!"

"Tätihän tietää, että minussa on kalvetustaudin oireita," vastasi Selma välinpitämättömällä äänellä ja hymyili surullisesti, mikä ei ollut hänen tapaistaan.

He menivät ääneti kotiin.

Mieliala päivällispöydässä oli sangen painostava. Selma, joka muutoin joko puheli tai keksinnöillään ja päähänpistoillaan elähytti muita, joskin hän silloin tällöin sai osakseen nuhteita, oli tänään aivan ääneti ja hiljaa, ja kirkkoherra sai melkein yksinään pitää huolta keskustelusta. Hänen huomaavaisuutensa veljentytärtä kohtaan oli myös silmiinpistävä; hän kohteli häntä aivan kuin täysikasvuista neitosta. Täti katseli ääneti kaikkea tuota. Se kiusoitti häntä.

Saisipa nähdä miten suuremmoinen rouva tuosta tytönletukasta tulisi! Sillä että patruuna Kristerson oli rikas, siitähän ei voinut olla epäilystäkään, ja rikkaammaksi kai hän aikaa myöten vielä tulisi, sillä velttoudestaan huolimatta hän oli kunnon maanviljelijä, ja tuota herraskartanon ostoa, jonka hän vastikään oli tehnyt, pidettiin hyvänä kauppana. Luonnollisesti saisi tyttö kaikki mitä ikänä hän haluaisi, -- sen saavat nuoret rouvat aina. Ja aivan varmaan hän hyvinkin pian oppisi nostamaan nenänsä ilmaan -- sen he tekevät niin helposti -- ehkäpä hän tulisi vielä valjakolla ajaen pappilaankin!

Rouva Berg loi vihaisen syrjäsilmäyksen Selmaan.

Kuinka ihmiset voivatkaan nähdä jotain kaunista tuossa tytössä! Hänhän oli ruma kuin kummitus. Ja vieläpä hänen oma Rikhardinsakin ... eikö hän muka myös ollut huvitettu hänestä! Tietysti he olivat riitelevinään keskenään, mutta totuus oli kuitenkin se, ettei Rikhard kuullut eikä nähnyt muita kuin Selmaa. Äidinylpeys tuntui oikein loukatulta tuollaisesta maun puutteesta. Rikhard oli puhunut hänen tuoreudestaan. Kyllä kai! Tänään näytti Selma ainakin niin kalpealta ja punasilmäiseltä kuin olisi hän valvonut kymmenen yötä; niin, niin, antaapa vain muutamien vuosien kulua, niin kyllä tuoreus menee menojaan. Ja kuinka suuret kädet! -- Mitä se Berg olikaan puhunut eilen? Ihanhan tässä voi ruveta voimaan pahoin. Ja sellaisetko saavat mennä naimisiin! ... jotka eivät edes osaa valmistaa kunnollista paistikastiketta. Mutta hän ei tahtonut sekaantua koko juttuun. Berg tehköön mitä tahtoo, hän se lopulta heidät yhteen viepi.

"Sinä näytät tänään oikein surkealta," sanoi kirkkoherra veljentyttärelleen, "parasta että hiukan lepäät päivällisen jälkeen."

"Ei, minä menen mieluummin ulos kävelemään," vastasi Selma, "olen yhtä kankea kuin kärpänen lokakuussa, siinä kaikki. Täytyy hiukan ravistella itseään."

"Tee kuten tahdot, kunhan vain et ole alakuloinen. Se ei käy päinsä."

"Oi, sitä ei koskaan kestä kauan," vastasi Selma äänellä, joka jo ilmaisi hänen tavallista reippauttansa -- "minä sylkäsen kouraan ja tartun lujemmin kiinni."

"No mutta Selma!" huudahti täti toruen. Hän oli iloinen saadessaan nuhtelun syytä.

"Rauhoitu täti, tänään en sitä vielä voi, mutta ehkä jo huomenna," vastasi Selma nauraen ja katsoi eteensä silmissään kostea kiilto, vaikkakin niissä vielä sittenkin oli hiukan veitikkamaisuutta jäljellä.

Setä nyökäytti hänelle rohkaisevasti päätään rouvan suureksi harmiksi.

Heti kun vanhukset olivat menneet päivällislevolle, läksi Selma ulos.

Hän kulki veräjän ohi ja kääntyi rautatielle. Käynti oli reipasta kuten tavallisesti, mutta huolettoman kasvonilmeen sijalle oli astunut alistuvainen vakavuus. Liikunto ja raikas ilma antoivat hänen kasvoilleen kuitenkin väriä.

Ennenkuin hän oli päässyt puolitiehen toiselle radan yli johtavalle polulle, näki hän nuoren miehen tulevan vastaansa. Hänen sydämensä alkoi kuuluvasti tykyttää; tuntui kovin vaikealta ruveta puhumaan, mutta päätöksessään hän pysyi.

Kun he kohtasivat toisensa, nyökäytti Selma nopeasti päätään ja teki täyden käännöksen, niin että he joutuivat kävelemään vierekkäin pappilaa kohti. Siten he kulkivat vähän aikaa. Selma etsi sanoja päästäkseen alkuun, ja nuorukainen oli hämillään. Selmahan oli pannut toimeen oikean yhtymän, eikä sellainen ollut aivan sopivaa tytölle, ajatteli Aksel. Selma oli sen johdosta laskenut hänen ajatuksissaan; hän katseli häntä järkevämmin eikä Selma hänen mielestään ollut enää yhtä saavuttamattoman kaukana hänestä kuin ennen.

"Minä luotin liiaksi itseeni," alotti Selma hillityllä äänellä, joka ilmaisi liikutusta, "setä ei salli minun matkustaa, ja minun täytyy jäädä tänne."

Hän vaikeni hetkeksi. Rintaa tuntui ahdistavan, hän yskähti kerran selvitelläkseen ääntään.

"Meidän naisten laita on aivan toisin kuin teidän, miesten," sanoi Selma vakavuudella joka tuntui pikkuvanhalta. "Teidän velvollisuutenne on pyrkiä riippumattomaan asemaan, meissä se on pikemmin vika, ainakin niin kauan kuin emme ole vanhoja piikoja. Minä luulin ennen että kaikki riippui rahasta, mutta niin ei ole asian laita. Vaikka minulla olisikin rahaa, en minä kuitenkaan pääsisi nyt matkustamaan. Olin hiukan ajatellut lähteä kumminkin, s.o. matkustaa luvatta ja etsiä apua jostain muualta, mutta se ei käy päinsä; minä huomaan sen nyt. Minua pidettäisiin vain hulluna ja minulle naurettaisiin. Ja sitä paitsi ... minä en tiedä mikä minuun meni kirkossa tänään ... minusta tuntuu kuin onnettomuus seuraisi minua, jos sen tekisin. En olisi siitä niin suuresti välittänyt, jos se olisi ollut jotakin muuta. Mutta työni! ... ajatelkaa, aina, aina epäonnistua! Sitä en koskaan voisi kestää. Sillein on parempi olla yrittämättä."

Aksel Möller kulki äänetönnä kuunnellen. _Sitäkö_ hän tahtoi sanoa! -- Olipa se sentään merkillinen päähänpisto, että hän pani toimeen yhtymän hänen kanssaan.

"Teidän laitanne on toisin," jatkoi Selma innokkaasti, "teitä ei koske tuo kaikki. Ottakaa minun rahani -- minulla on sata kruunua, jotka ovat aivan omani -- matkustakaa ja hankkikaa itsellenne paikka, millainen hyvänsä, kun vain edistytte siinä."

"Se on mahdotonta," vastasi Aksel melkein kauhistuneena. Tämän puoleksi heränneen tarmon rinnalla hän tunsi oman heikkoutensa ikäänkuin hän olisi seisonut veden partaalla ja peljännyt putoavansa syvyyteen.