Part 4
"Mahdotonta?" toisti Selma harmistuneena, "mitä te sanotte? Ennenhän te puhuitte vain rahoista."
"Äiti ei suostu. Se mitä te itse puhuitte huonosta onnesta koskee kai minuakin."
"Oletteko koskaan kuullut onnen pettäneen miestä siksi että hän on kulkenut omaa tietään? Jos jollakin on huono onni, niin minulla, olkaa varma siitä; minä tunnen sen vaistomaisesti."
"Mutta kun ette itsekään, niin miksikä...?"
"Juuri siksi. Juuri siksi, että itse en saa tulla miksi tahdon, juuri siksi en voi nähdä teidän kuljeskelevan täällä tulematta miksikään. Ettekö ymmärrä sitä?"
"Ja pitäisikö minun ottaa vastaan teidän...?"
"Niin mitä se tekisi! Mitä luulette minun nyt rahoista välittävän? Yhtä hyvin voisin ne heittää kadulle. Älkää vaivatko niillä omaatuntoanne. Tehän tiedätte itse, että olette joutunut väärälle uralle; muuttakaa alaa yhtäkkiä."
"Mutta kuinka pitkälle luulette pääsevän..."
Selma hätkähti ja polttava puna levisi hänen kasvoilleen, aina kaulaan asti. Rahaa oli liian vähän. Hän huomasi sen yhtäkkiä. Hän ei ollut ajatellut sitä ennen; seteli oli tuntunut hänestä niin suurelta. Ja nyt häntä hävetti tehtyään itsensä naurettavaksi.
"Setä oli todellakin oikeassa sanoessaan, että olen lapsi. Mutta tästä lähin en ole sitä enää," ajatteli Selma. Häntä harmitti niin että hän olisi halunnut vajota maan alle häpeästä. Hän ei sanonut sanaakaan eikä katsonut Aksel Mölleriin, vaan alkoi kävellä reippaammin. Aksel kulki tahdissa hänen vieressään eikä keksinyt mitään sanottavaa. He olivat molemmat yhtä kiusaantuneet. Ainoastaan yhdestä asiasta oli Aksel selvillä, siitä nimittäin että hän oli aiheuttanut tuskaa Selmalle. Kuinka kernaasti hän olisikaan tahtonut sovittaa tekonsa.
"Käsitättehän te miten kiitollinen..."
"Jospa te vain voisitte olla puhumatta siitä," huudahti Selma, "sehän oli niin hullua, aivan pähkähullua. Oliko _siinä_ nyt mitään tarjottavaa! Mutta sellainen minä olen aina."
"Kun ajattelen, että te minun tähteni..."
"Vaietkaa!" huusi Selma kalveten, "minua raivostuttaa kuullessani teidän siitä puhuvan, ja jos mainitsette sanallakaan kenellekään..."
Selman silmäterät suurenivat, niin että silmät muuttuivat melkein mustiksi hänen pysähtyessään suoraan Akselin eteen.
"Herran tähden, minä tarkoitin vain..." sanoi Aksel anteeksi pyytäen, ja koukkuinen kapeaharteinen ruumis näytti painuvan yhä enemmän kokoon.
"Olkaa sitten vaiti," sanoi Selma lujasti, ja sitten he astuivat eteenpäin.
"Teille tai jollekin muulle joka olisi ollut teidän asemassanne," lisäsi Selma hetken kuluttua, "aivan samantekevää kelle. Olenhan sanonut teille, että olen sellainen."
He saapuivat pappilan tiehaaraan.
"Tässä me eroamme," sanoi Selma.
Aksel Möller vaikeni. Miten raskaalta kaikki tämä tuntui.
Selma nousi suurelle tien vieressä olevalle kivelle, nojasi kätensä portinpylvääseen ja katseli maisemaa. Pellot olivat niitetyt ja autiot. Ei yhtäkään inhimillistä olentoa, niin kauas kuin silmä kantoi, vain kaikkein kauimpana näkyi metsä ja vuorenharjanne sinisin, sumuisin ääriviivoin, ja alapuolella kimalsi järven lahti. Hän ikäänkuin imi itseensä tämän näyn yhdellä ainoalla katseella. Se näytti hyvästijätöltä.
"Täällä on sittenkin kaunista," sanoi hän huoahtaen, "olisin tahtonut tulla maalariksi."
Mutta katsoessaan maahan hän huomasi pienen västäräkin, joka hyppeli sänkipellolla, koko ajan heiluttaen pyrstöään, jotta se ei olisi esteenä. Ja sitten luikki se tiehensä niin nopeasti kuin pienet jalat jaksoivat juosta.
Selma oli ihastunut. Hän unohti herra Möllerin ja koko maailman, ja hänen katseensa seurasi linnun liikkeitä, ja hän hymyili niin että hammasrivi paljastui ja silmät loistivat. Itse hän seisoi siinä täynnä pulpahtelevaa elämää, laskevan auringon säteiden valossa.
Ja alhaalla hyppeli västäräkki siroin pienin liikkein. Silloin tällöin se pysähtyi, nyökäytti päätään, keksi jotain uutta, jonka se sieppasi maasta ja livahti taas toiseen suuntaan.
"Hyvästi," sanoi Selma nopeasti hypäten maahan, "onneksi olkoon."
Aksel Möller oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti hänen sanoistaan. Niissä oli jotakin katkeraa ja ivaavaa. Veräjä pamahti kiinni, ja Selma kulki tietä pitkin tavallista vallatonta käyntiään, kädet nutun taskuissa. Aksel jäi tielle seisomaan ja seurasi häntä silmillään, kun hän kääntyi portista pappilan puutarhaan; ja sitten hän katosi näkyvistä.
Yksin auringonpaisteenkin tuntui pimentävän se pettymys, joka valtasi nyt Akselin, ja siihen liittyi vielä itsesyytöstä. Kuinka hän oli käsittänyt Selman ... kuinka hän oli käyttäytynyt ... ja mitä kaikkea hänelle olisikaan pitänyt sanoa! Mitä olisivatkaan nämä minuutit voineet olla, jos hän olisi osannut ne hyväkseen käyttää. Kuinka hän olisikaan voinut tunnustaa hänelle kaikki, mitä hän ajatteli ja tunsi! Selma olisi varmaankin häntä ymmärtänyt.
Nyt oli hyvä tilaisuus kadonnut eikä ehkä koskaan tarjoutuisi enää.
Selman iloinen mieli vaikutti salaperäisellä voimalla häneen eikä hän tuntenut sitä koskaan niin selvästi kuin eronhetkellä. Selma tuntui ikäänkuin vievän mukanaan osan hänen sisäisestä olemuksestaan, mikä oli tuskallisesti irtiriistettävä, ja tänään tuntui se vaikeammalta kuin koskaan ennen.
Aksel heittäytyi kiviröykkiölle puun juurelle. Koko maailma tuntui hänestä kuolleelta, ja hän vain yksin eli tuskineen ja kaipauksineen. Sillä Selma ei palaisi koskaan enää, sen hän tunsi, ja saadakseen jonkinmoista huojennusta hän raateli itseään kuvittelemalla mielessään miten kaikki olisi voinut olla eikä kuitenkaan ollut. Hän oikein nautti kiusatessaan itseään kaikin mahdollisin keinoin ja syventyi pohjattomaan tyhjyyteen, toivoen saavansa tuntea sen koko sen laajuudessa.
"Ei koskaan, ei koskaan!" toisti hän, ja joka kerta tuntui siltä kuin sydän olisi haljeta. Eiköhän siitä voisi kuoliakin... Kuolla!
Hänen sairaassa mielikuvituksessaan tuntui Selma äkkiä äärettömän kaukaiselta ja yliluonnollisen kauniilta.
Nyrpeänä ja alakuloisena saapui Selma kotiin. Hänestäkin tuntui tyhjältä, mutta aivan toisella tavalla. Kaikki vapaat hetkensä hän oli siihen asti viettänyt rakentamalla tulevaisuudensuunnitelmia ja tuulentupia. Nyt olivat ne kaikki särkyneet ja neuvottomana hän katseli pirstaleita. Millä olisi elämä täytettävä, mitä oli toivomista, minkä puolesta taisteltava? Ja kaiken tämän ohella häpeä, -- häpeä sen johdosta että oli paljastanut itsensä, tehnyt itsensä naurettavaksi ja tullut poistyönnetyksi.
Hän meni vanhalle paikalleen ruokasalin ikkunan luo, missä hänellä usein oli tapana istua katsellen kanoja ja kyyhkysiä. Se oli hänen tavallinen ajanvietteensä hänen ollessaan huonolla tuulella.
Vanhukset astuivat sisään äsken heränneinä, ja kahvi juotiin ääneti. Sitten Selma palasi taas entiselle paikalleen ja rouva Berg läksi pois. Setä jäi huoneeseen ja asettui toisen ikkunan luo.
"Kristerson tulee tänne illalla," sanoi hän, "sitten saat pelata shakkia hänen kanssaan, se varmaan ilahduttaa sinua."
"Kaikkea vielä! Me riitaannumme aina, niinkuin viimeinkin."
Hän ojensi kaulaansa nähdäkseen komeaa kukkoa, joka innokkaasti kumarteli ja pyörähteli pihalla.
"Niin, ilman tuota kinastelua ei teillä suinkaan olisi mitään huviakaan," huomautti kirkkoherra hymyillen.
"Voihan se olla, mutta patruunaan ei voi suuttua likikään niin pahasti kuin Rikhardiin. -- Eikö hän tule kotiin ennenkuin Pyhäinmiestenpäivänä?"
"Ei. Ikävöitkö häntä?"
"Oh -- en. Mutta minä luulin hänen tulevan kotiin sedän syntymäpäiväksi."
Selma näytti tyytymättömältä, ja syntyi hetken äänettömyys.
"Mitä sinä oikeastaan pidät Kristersonista?" kysyi kirkkoherra hetken kuluttua.
Selma ei heti vastannut, vaan pisti päänsä ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin. Matalajalkainen kukko oli ruvennut tappelemaan korkeajalkaisen kanssa. Kuinkahan siinä kävisi?
Hän veti päänsä sisään.
"Kyllä, onhan hän varsin hauska, mutta kamalan lihava."
"Harvinaisen kelpo mies."
Selma katseli taas ulos, kovin innostuneena kukkotaisteluun. Setäkin katseli sitä, mutta mielenkiinnotta.
"Ei, setä! En olisi koskaan uskonut, että tuossa pienessä olisi niin paljon voimaa," huudahti Selma ihaillen.
"Miksikä ei? Pienet miehet..."
Selma nauroi.
"Niin, mutta pienet kukot!"
"Merkillistä miten lapsellinen sinä olet." Kirkkoherran ääni kuului hiukan kärsimättömältä.
Selma kääntyi ympäri ja istuutui tuolille, katsellen setää suoraan silmiin.
"Niin, minä olen, mutta minä aion luopua siitä tavasta. Jospa vain voisin ymmärtää mihin ruveta!"
Selma ei malttanut olla vilkaisematta pihalle, ja hän huomasi harmikseen, että voitto ratkaisevasti kallistui suuremman puolelle.
"Siinä asiassa luulen voivani antaa sinulle hyvän neuvon," sanoi setä.
"Etkö voi erottaa toisistaan niitä! Nehän raapivat silmät toistensa päästä," huusi Selma kiivaasti palvelustytölle, joka kulki pihan yli.
"Mutta _lapsi!_ Etkö voi hetkeksi jättää kukkoja rauhaan? Minulla on todellakin jotain puhuttavaa sinulle," sanoi setä kärsimättömästi, "tule minun huoneeseeni."
"Sitä ei tarvita. Minä poistun vain ikkunan luota, niin se auttaa." -- Selma siirtyi kauemmaksi ja kävi ruokapöydälle istumaan. -- "Mistä on kysymys?"
Kirkkoherra olisi toivonut, että Selma olisi asettunut sopivampaan asentoon eikä istunut ja heilutellut jalkojaan, mutta sitten hän ajatteli, ettei kannattanut nyt takertua pikkuseikkoihin.
"Minä tahdon puhua tulevaisuudestasi. Minun mielestäni ei sinusta voi tulla mitään parempaa kuin kunnon miehen vaimo."
"Jos rupean sitä odottamaan..."
"Mutta sinun ei tarvitse odottaa. Kristerson on pyytänyt minua kysymään sinulta tahdotko tulla hänen vaimokseen."
Selma hillitsi jalkojensa heiluriliikkeen ja katsahti ylös, -- kysyvästi, sangen väliäpitämättömänä.
"No-o," sanoi hän sitten ja alkoi uudelleen heiluttaa jalkojaan. Sitten hän hyppäsi alas pöydältä ja meni ikkunan luo.
"Sitäkö setä vain aikoikin sanoa?" kysyi hän ja kääntyi ympäri.
"Vain? -- Tärkein askel elämässä..."
"Niin, se on luonnollista," myönsi Selma suvaitsevaisesti, "jos nimittäin aikoo _mennä_ naimisiin."
"Täytyy kai ainakin harkita sellaista ehdotusta, jos haluaa pysyä viisaan ihmisen kirjoissa."
Selma vajosi tuoliin puoleksi epätoivoisena ja kiersi kätensä polviensa ympärille.
"Mutta jospa voisin ymmärtää mitä hän oikeastaan minulla tekisi!"
Kirkkoherra kääntyi ympäri ja katseli ikkunasta ulos. Leikillinen ilme väreili hänen huulillaan.
"Hän pitää sinusta luonnollisesti."
"Ja sedän mielestä minun pitäisi ottaa hänet?"
"Sinun pitäisi ainakin ajatella asiaa."
Selma alkoi näyttää miettiväiseltä. Kanat päästivät kovan kaakotuksen, mutta Selma ei suonut niille ainoatakaan katsetta.
"Mitä siitä tulisi? En minä osaisi hoitaa taloutta!"
"Sitä sinun ei tarvitsisikaan. En edes luule, että Kristerson panisi sitä kysymykseenkään."
Selma kävi yhä miettivämmäksi.
"Mitähän isä arvelisi?"
"Hänelle se luonnollisesti olisi hyvin mieleen. Hänellä on kylliksi huolia itsestään, ja Kristerson on mies. jonka kuka hyvänsä mielellään tahtoisi vävypojakseen."
"Luuleeko setä, että isä _haluaisi_ sitä?"
"Siitä olen varma."
Selma vaikeni hetkeksi.
"Mutta mennä naimisiin hänen kanssaan! ... tiedätkö setä, se on kovin pelottavaa."
"Miksikä niin?"
"Oi -- hän on niin paksu, ja sitä paitsi hän on aivankuin puhtaaksi ajettu sika."
"Mutta lapsi!"
"Ja sitä paitsi hän on isän ikäinen."
"Entäs sitten? Magnus on niin nuori, että hän milloin hyvänsä voisi hankkia sinulle äitipuolen, eikä sinun silloin olisi enää hauska olla kotona. Parempi silloin on saada jalat oman pöytänsä alle."
"Pyh! -- Isällä ei todellakaan ole varaa mennä naimisiin," huudahti Selma nauraen, "nuo ovat vain säikäyslaukahduksia."
Kirkkoherra vaikeni. Täytyi olla hyvin varovainen, sillä tyttö oli todellakin viekkaampi kuin miksi häntä voisi luulla. Hän alkoi välinpitämättömästi rummuttaa ikkunanpieltä. Näytti siltä kuin hän aikoisi jättää asian toistaiseksi.
Tällä kertaa Selma otti asian uudelleen esille.
"Ja olenhan minä myös kovin nuori, voisinhan myöhemmin ruveta pitämään jostakin toisesta," sanoi hän.
"Pitää jostakin? ... kun on jo naimisissa! ... se ei koskaan voi tulla kysymykseen," sanoi kirkkoherra hitaasti ja paheksuen. Sitten hän kääntyi nopeasti Selman puoleen, ikäänkuin hän olisi tullut ajatelleeksi jotain muuta. "Sehän on totta ... olen nähnyt sinun kävelevän nuoren herra Möllerin kanssa pari kertaa -- miten sen asian laita on? Et suinkaan ole ihastunut häneen?"
Selma tuli hehkuvan punaiseksi.
"Minä! ihastunut...? en, en rahtuistakaan."
"Niin, minä vain ajattelin sitä, kun et tahtonut ottaa korviisi tätä toista. Mutta jos niin olisikin, niin voin sanoa sinulle, että ei kannata luottaa siihen, sillä aikaa myöten tulee Jöns Olsin Marista ja Akselista pari. Sinähän tiedät, että Möllerit pitävät rahasta kiinni."
"Hyh -- hän voi mennä naimisiin kenen kanssa haluaa, sen puolesta voin kernaasti ottaa patruunan."
Selma tarkoitti mitä sanoi, mutta samassa alkoi harmi hänessä kuohua, ja hän mietti olisikohan herra Möller ajatellut Jöns Olsin Maria hyljätessään Selman kurjat sata kruunua.
Puna kiihtyi kiihtymistään Selman sanomattomaksi harmiksi, mutta kirkkoherra ei ollut sitä huomaavinaan.
"Syksyllä Kristerson aikoo muuttaa uuteen kartanoonsa, siellä kuuluu olevan hyvin kaunista," sanoi hän.
"Hänellä on niin hirveän hienot hevoset," huomautti Selma.
Kirkkoherra vaikeni. Hänen sanansa alkoivat vaikuttaa, ja hän tahtoi nyt antaa hänelle ajatusaikaa.
"Kun on niin rikas kuin hän, voi saada mitä ikänä haluaa," lausui kirkkoherra hetken kuluttua.
"Onko hän todellakin niin rikas?"
"Sen asian minä voin taata," vastasi kirkkoherra.
Syntyi hiljaisuus. Selman ajatukset kiintyivät suureen harmaaseen hevoseen ... tai ehkäpä se olisi aivan musta. Ja sitten hän tuli ajatelleeksi ratsastuspukua, jonka pitkää laahustinta voisi kantaa käsivarrella ... ja pientä naissatulaa, joka olisi uutta kevyttä tekotapaa ... luonnollisesti pitäisi myöskin olla pikentti, joka auttaisi selkään noustessa: kun on niin rikas, voi saada mitä ikänä haluaa.
Selma loi katseensa maahan ja järjesti suurella huolella pukunsa poimuja.
"Luuleeko setä, että hän pitäisi ratsuhevosta minua varten?"
Kysymys tuli aivan arasti. Yksi ainoa sana voisi pelottaa hänet peräytymään. Tämän lapsen kanssa sai hieroa kauppaa yhtä varovaisesti kuin paholainen syntisen sielusta.
"Sellaisessa talossahan on talli täynnä hevosia," sanoi kirkkoherra välinpitämättömästi.
Hän tunsi purjehdusvedet liiankin hyvin ja tiesi, että vaikka pieni pursi alussa nousikin rohkeasti tuulen yläpuolelle, niin tarvittaisiin vain tuulenpuuska, jotta se laskeutuisi. Hän tiesi sen.
"Minä olen niin nuori," siinä hänen viimeinen heikko vastustuksensa.
"Niin. Harvinainen kunnia, kun jo sinun iälläsi saapi sellaisen tarjouksen, enkä oikeastaan tiedä millä olisit sen ansainnut," vastasi kirkkoherra hienosti hymyillen.
Se kutkutti tytön turhamaisuutta. Kihloissa niin nuorena ... se herättäisi huomiota!
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja vain kaksi punaista täplää, jotka ulottuivat poskilta kaulaan saakka ilmaisten kiihkeää intohimoa, rumensi hänen nuoria kasvojansa. Hän katseli vasenta kättänsä. Kukapa tietäisi miltä kihlasormus siinä näyttäisi! ... raskas, paksu sormus, kahdenkymmenen karaatin kultaa.
Mitähän Möllerin muori siihen sanoisi? Hän näki jälleen edessään hänen ivaavan katseensa kirkossa, kun hän tarkasteli hänen liian pieneksi käynyttä päällysnuttuaan. Selman silmät alkoivat salamoida, ja hän katsoi ylös.
"Minun pukuni näyttää kovin köyhältä," sanoi hän kohottaen hihojensa alapuolta, näyttääkseen miten kuluneet ne olivat, "olisi aika harmillista, jos _hänen_ täytyisi pitää huolta minun puvuistani."
"Minä annan sinulle kaikki mitä tarvitset; sen teen mielelläni ainoalle veljentyttärelleni."
Kirkkoherra oli kovin iloinen voitostaan. Ja harvinaisella sydämellisyydellä hän avasi hänelle sylinsä.
Selma kiiruhti hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja loi häneen vaaleanharmaat silmänsä, jotka loistivat elämänhalusta. Paksu, tuuhea tukka riippui otsalla, ja hän hymyili heleänpunaisine huulineen ajatellessaan kuinka paljon kateutta hän tulisi herättämään.
Yhtäkkiä Selma kävi totiseksi.
"Luuletko sinä, että hän tahtoo pitää minusta hiukan?" sanoi Selma. Hänen tapansa oli käyttää "sinä" sanaa hyväilysanana.
"Siitä minä olen varma."
Aurinkoinen hymy levisi Selman kasvoille, ja uusi ajatus iski hänen kokemattomaan mieleensä.
... Kunpahan hän pitäisi kylliksi hänestä...!
Kaikki Selman vanhat suunnitelmat ja tuulentuvat nostivat päänsä esiin.
Kirkkoherra silitti hyväillen Selman tukkaa: hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa.
IV.
Patruuna Kristersonin isä oli ollut eläinlääkäri, ja hänellä oli ollut niin suuri praktiikka, että hän oli saattanut säästää pienen omaisuuden pojalleen. Tällä ei ollut lukuhalua, siksi hän antautui maanviljelijäksi. Hänessä oli sitkeää kestävyyttä, jommoinenkin annos afääriviekkautta sekä rohkeutta, ja onni suosi häntä kaiken lisäksi.
Isän oli täytynyt olla ahne voidakseen haalia kokoon omaisuutensa. Poika sai sentähden tuntea niukkojen olosuhteiden painostusta ja oppi panemaan arvoa rahalle, koska hänellä ei ollut sitä runsaasti. Ukon neuvot lankesivat siksi hyvään maahan ja kasvoivat yhdeksi ainoaksi pyrkimykseksi: hankkia rahaa. Sillä sehän oli avain kaikkeen muuhun.
Patruunan nuoruus oli kulunut uupumattomassa työssä. Hevoskaupalla, paloviinalla ja teurashärillä hän oli vaurastunut, mutta kauan sitten hän oli lopettanut sekä hevoskaupan että panimoliikkeen, sillä liikepääomaa oli enemmän kuin tarpeeksi, ja hän oli kelvollinen maanviljelijä.
Naimista hän oli usein ajatellut, mutta hän oli päättänyt, että vähintäin satatuhatta kruunua hänen valittunsa pitäisi tuoda mukanaan pesään, ja kun hän ei ollut juuri kauniskaan punaisenhohtavine kasvoineen ja pienine viirusilmineen, niin olivat perijättäret menneet hänen nenänsä ohi. Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sydänsurua sen johdosta. Olihan hyvä näinkin. Vaikeimpina aikoina hän oli suoriutunut omin neuvoin, ja nyt -- kun hän saattoi viettää hyviä päiviä -- kaipasi hän vielä vähemmän vaimoa. Mitä niihin sataan tuhanteen kruunuun tuli, niin ei hän niistäkään enää välittänyt.
Mitään varsinaista koulukasvatusta hän ei ollut koskaan saanut, sillä kun hän ei ollut tahtonut kulkea opin tietä, piti isä tarpeettomana hukata rahoja koulutukseen. Mutta hän oli lukenut koko joukon romaaneja ja nurkkanovellikirjallisuutta sekä seurasi paikkakunnan sanomalehdestä päivän tapahtumia ollen seudun sivistyneimpiä maanviljelijöitä. Toveripiirissä hän oli karkeapuheinen, naisseurassa ruumistunut kohteliaisuus, ja lukiessaan kirjallisuutta, vaati hän ehdottomasti "runollista elämänkäsitystä," s.o. paljon rakkautta, naisellista "suloa" (hän rakasti tätä sanaa), rakkaudesta riutuvia valkeapukuisia neitoja, kauheita roistoja, joitakuita murhia, jotka tekisivät kertomuksen "jännittäväksi," ja -- luonnollisesti -- pari naimiskauppaa lopuksi, sillä siveyshän vaati palkkansa, jos kirjassa oli vähääkään moraalia.
Englantilaisista kirjoista hän piti eniten, mieluummin naisten kirjoittamista. Ranskalaisia hän inhosi niiden siveettömyyden tähden. Siitä hän puhui mielellään naisseurassa, se teki niin hyvän vaikutuksen.
Välistä kun hän loikoi sohvalla lukien, saattoi tapahtua, että kirja tuntui hänestä niin liikuttavalta, että hänen täytyi pyyhkiä silmiään. Hän kertoi siitä myöhemmin todisteeksi lämpimästä sydämestään, ja viekas välke silmäkulmassaan hän huomasi miten tarkkaavaisina muutamat neitoset kuuntelivat, liikutuksen melkein tarttuessa heihinkin. Niin, niin, raha on voima! Mutta kiirettä ei ollut.
Sitten hän tapasi Selman.
Se tapahtui viime talven lopulla. Kirkkoherra ja hän istuivat pappilan salissa puhellen punssilasin ääressä. Lamput olivat juuri sytytetyt. Mutta kukaan ei ollut sanallakaan maininnut, että talossa oli nuori tyttö, ja siksi hän suuresti hämmästyi, kun tämä avasi oven ja astui sisään, tulipunaisena ja lämpimänä, luistimet huolettomasti heitettyinä käsivarrelle, jotta ne kalisivat joka askeleella. Tukka oli kuumuudesta takkuinen, kiivas liike oli saattanut puseron epäjärjestykseen, ja hänen oli pakko räpyttää silmiään kirkkaassa valossa voidakseen nähdä. Sitten hän astui peremmälle lampun valoon ja ojensi patruunalle kätensä niiaten nulikkamaisesti, kirkkoherran leikillä lisäten esittäessään hänet, että tyttö oli tullut taloon saadakseen parempia tapoja, mikä oli hyvinkin tarpeen.
Selma vain nauroi eikä näyttänyt ollenkaan joutuvan hämilleen, vaikka patruuna niin kauan piti hänen kättään, jossa kaikki suonet tykkivät lämpöä ja elinvoimaa.
"Olipa se reipasta, oikein reipasta," sanoi hän tietäen tuskin mitä puhui.
Mutta patruuna hymyili ja tyttö hymyili, ja tuntuipa aivan siltä kuin patruuna olisi tullut pyörälle päästään ja nuoreksi uudestaan. Ja tytön vaatteet huokuivat talven kylmää ilmaa, ja hänen huulensa loistivat lämpiminä ja punaisina. Patruuna ei tiennyt mikä häneen oli mennyt; hän olisi voinut hypähtää ylös ja ottaa tytön syliinsä vain ilosta, että hän oli niin reipas ja nuori.
Sitten patruuna päästi käden irti ja mittaili häntä katseellaan.
Suuri oli tyttö kasvultaan, leveät olkapäät, pitkät käsivarret ja isot kädet. Muodot eivät olleet vielä kehittyneet; jotakin puolivalmista ja keskeneräistä oli koko luisessa, voimakkaassa ruumiissa. Mutta se ei tehnyt mitään -- ei mitään -- lapsi tai ei: hänen täytyi saada hänet omakseen.
Tätä patruuna ajatteli ajaessaan mukavissa vaunuissaan maantietä pitkin, matkalla kosimaan.
Mutta koko tänä aikana hän ei ollut päässyt täyteen varmuuteen omasta itsestänsä. Väliin hän oli tullut järkiinsä ja pitänyt koko juttua turhana päähänpistona, oikkuna. Ja aina silloin hän ajoi pappilaan, tullakseen vakuutetuksi siitä, että Selma oli -- niinkuin kaikki ihmiset sanoivat -- ruma tyttö. Mutta joka kerta kun hän hänet näki, uudistui sama juttu. Hän saattoi tosin sanoa häntä rumaksi, mutta hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan hänestä. Jokainen hänen ruumiinliikkeensä, jokainen äänenväre ihastutti häntä, sanottakoon niitä sitten rumiksi tai kauniiksi. Mitä siitä mitä muut ihmiset sanoivat! Tuossa tuoreessa rumuudessa oli jotakin joka kiehtoi häntä enemmän kuin koko maailman kauneus. Se ei ollut mitään yleispätevää, ei mitään jota olisi voinut sormin osoittaa; siinä oli vain se, että se oli _hän_. Patruuna ei voinut ajatellakaan, että tyttö antaisi hänelle kieltävän vastauksen, sillä hän oli niin rakastunut, että hänestä tuntui kuin tyttö olisi ollut hänelle jo alusta alkaen määrätty, vaikkei se ollut selvinnyt hänelle ennenkuin nyt vasta.
Hän tarkasteli menneisyyttään ja hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi johtanut hänet satojen harhateiden kautta tähän ainoaan; ja kaikki mitä hän nimitti runoudeksi, kaikki se minkä hän oli tukehuttanut rinnassaan niin kauan kuin "satatuhatta" oli ollut hänelle kaikki kaikessa ja persoonalliset edut aivan arvottomia, kaikki se kuohahti nyt esille yhtenä ainoana virtana, tosin ei enää alkuperäisyyden porisevalla tuoreudella, vaan patoutuneen veden mutaisin kuplin. Mutta hän iloitsi siitä kuitenkin. Tuntuihan siltä kuin hän itsekin olisi ollut nuori, siksi että nuoruuden intohimo mursi kaikki sulut! Ja tämä harhaluulo teki hänet onnelliseksi.
Hetkeäkään hän ei tullut epäilleeksi tytön onnea: tahtoihan hän antaa hänelle kaikki.
Kun vaunut vierivät pihalle, heräsi hän kuin unesta. Hämärsi, ja valoa näkyi parista ikkunasta. Hän ihmetteli tokkopa tyttö tulisi itse häntä vastaan. Ei, kirkkoherra seisoi portailla lausuen hänet tervetulleeksi.
Kun vieras oli ripustanut päällystakin ja hatun etehiseen, pyysi isäntä hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli lämmintä, ja lamppu oli sytytetty.
Patruuna oli hieman hämillään. Hän hieroi käsiään läiskähyttäen niitä vastatusten ja astui edestakaisin matolla lämmittääkseen muka jalkojaan. Kirkkoherra tarkasteli lamppua ja tasoitteli liekkiä. Näyttipä siltä kuin molemmat olisivat tahtoneet voittaa muutamia sekunteja ennenkuin he alottaisivat keskustelun.