Part 2

"Mistä minä saisin millä matkustaa? Ja pitkällekö sitä pääsee ilman tietoja ja suosituksia? Jos käteni ja jalkani olisivat sidotut, ei tilani voisi olla sen pahempi."

"Mutta tehän olette täysi-ikäinen?"

"Mitä se auttaa, kun ei ole mitään, mitä täysi-ikäisenä hallita."

"Eikö teillä ole isänperintöä?"

Kysymys kuului hirveän viisastelevalta, mutta Aksel ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sellainen meni aina hänen ohitseen.

"Ei, ei minulla ole. Isä kuoli meidän ollessamme hyvin pieniä, eikä silloin ollut mitään. Äiti itse perusti kaupan ja on koonnut kaikki."

"Hänhän on rikas?"

"Niinhän sitä väitetään."

"Mutta -- minäpä tiedän -- koska _hän_ alotti tyhjästä, niin miksikä ette _tekin_ voisi sitä tehdä?"

Tämä kysymys sai Akselin hetkeksi vaikenemaan.

"Ah neiti -- ei se ole niinkään helppoa."

"Hm -- minä ainakin olen pakoitettu ansaitsemaan rahaa, se on aivan varma."

"Miksikä niin?"

"Isäni köyhtyy köyhtymistään, pian ei hänellä ole mitään minulle annettavaa. Kaikki menee taaksepäin."

Selma lausui viimeiset sanat niin sanomattoman koomillisesti -- aivan kuin sillä kaikki olisi ollut sanottu, aivan kuin se olisi ollut kaikkein luonnollisin asia; se, että "kaikki meni taaksepäin". -- Väittämätön tosiasia eikä mitään muuta.

"Mihinkä te sitten ryhdytte?" kysyi Aksel mielenkiinnolla, aivan kuin hän olisi löytänyt kultakaivoksen.

"Kas sitä minä en oikein tiedä, mutta rahaa täytyy minulla olla. Katsokaa, minä tahdon tulla maalariksi _eläinmaalariksi_ luullakseni -- mutta siitä en tietystikään uskalla puhua vielä pitkään aikaan, sillä se maksaa paljon rahaa. Sitä minun täytyy ensin hankkia itselleni."

"Mutta miten te sen teette?"

"Niin, nähkääs, minulla on suunnitelmani ... ja voisihan myöskin tapahtua, että tapaisin jonkun..."

"Kenen?"

"Jonkun, joka voisi auttaa, kuten parooni teidän enoanne."

Aksel oli vaiti. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen sydämessään. Entäs jos niin kävisi! Silloin Selma matkustaisi pois -- hän pääsisi ehkä eteenpäin -- ja hän itse, hän jäisi yksin jäljelle.

"Ajatelkaa jos tekin tulisitte maalariksi, jos meistä tulisi toverit!"

Selman huudahdus tuli äkisti ja reippaasti. Se oli kuin tuulenpuuska, joka äkkiä repi esiin kaikki Akselin romaani-ihanteet, jotta ne alkoivat kierrellä hänen päässään -- ilmalinnoja ja kangastuksia -- kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Selman toveriksi!... Hän näki hänet jälleen taaksepäin nojautuneena tuolin selkänojaa vasten, kasvot täydessä valaistuksessa... Selma toverina ja vapaus ... vapaus!

Akselin täytyi hetkeksi pysähtyä.

"Mikäs nyt?"

"Hyvä Jumala -- niin, niin," sanoi hän vetäen syvältä henkeään.

Ja niin he jatkoivat matkaa. Mutta heidän ajatuksensa olivat poikenneet uudelle ladulle. Pelkkiä tulevaisuuden unelmia, puoleksi leikkiä, puoleksi totta. He olivat yhtäkkiä saaneet yhteisiä harrastuksia, yhteisiä menestyksentoiveita ja yhteisiä vihollisia. Ja siksi he eivät ajatelleet sadetta eikä teitä, vaan kulkivat hyvän matkaa veräjän ohi, josta heidän olisi pitänyt poiketa pappilaa kohti.

Heidän oli pakko kääntyä takaisin.

Aksel huoahti syvään, kun he seisoivat veräjällä, nyt oli enää vain pari askelta jäljellä, sitten heidän tuli erota.

"Aika avun tuopi," sanoi Selma, "se on minun mielilauseeni."

"Sananlaskut valehtelevat," huomautti Aksel raskasmielisellä äänellä.

He kulkivat hetken äänettöminä eteenpäin maantietä pitkin.

"Ajatelkaa, jos olisimme kohdanneet junan, niin tämä olisi ollut viimeinen matkamme," sanoi Aksel; "tuskinpa luulen, että tässä ilmassa olisimme kuulleet sitä."

Hän tunsi erikoista iloa sanoessaan sen.

Selma ei vastannut; hän ajatteli vain nuhteita, jotka odottivat häntä kotona. Ja niin sitä oltiin puutarhanportilla.

"Hyvää yötä," sanoi hän ojentaen Akselille kätensä.

Akselin päähän ei koskaan olisi pälkähtänytkään puristaa sitä lämpimästi.

Ja niin he erosivat.

Kun Selma oli riisunut päällysvaatteensa, meni hän perheen arkihuoneeseen. Setä makasi sohvalla ja luki sanomalehteä, rouva istui vieressä kutoen sukkaa. Selman tottunut silmä huomasi heti, että he olivat syöneet illallisen.

"Täti on hyvä ja suo anteeksi, että tulen näin myöhään," sanoi hän sydämellisellä sävyllä, joka kuitenkin oli vailla kaikkea nöyryyttä, "minä kävin Möllerin muorin isän luona katsomassa kaikkia hänen piirustuksiaan, enkä huomannut ottaa vaaria ajasta. Se oli todellakin kovin harmillista."

Setä oli silminnähtävästi harmissaan eikä kääntänyt silmiään sanomalehdestä, vaikka selvästi näkyi, ettei hän lukenut.

"Kuinka Selma tuli kotiin?" sanoi täti.

"Kävelin tietysti," vastasi Selma, jota heidän happamat ilmeensä loukkasivat.

"Yksinkö?"

"En, herra Möller saattoi minut."

"Mutta sen minä sanon, ettei ole lainkaan sopivaa juoksennella pitkin maantietä herrojen kanssa tähän aikaan päivästä."

"En minä juoksennellutkaan hänen kanssaan."

"Ole viisastelematta," tiuskasi kirkkoherra katsoen ylös.

"Herra varjelkoon -- setä," sanoi Selma tarkastellen häntä veitikkamaisella ilmeellä, jota hän osasi oivallisesti käyttää, kun siksi tuli.

"Älä lausu turhaan Jumalan nimeä, sen olen sinulle kerta kaikkiaan sanonut."

Selma kiinnitti häneen veitikkamaisen katseen, joka kokonaan riisti sedältä kaikki aseet ja näytti sanovan: minä vaikenen -- kun en kuitenkaan voi puhua mielesi mukaan, ukko kulta.

Setä syventyi sanomalehteensä, sillä hänen oli vaikea näyttää ankaralta, ja sitä hän kumminkin tahtoi. Koko aterian ajan hän oli ollut niin harmistunut, että hänen sisässänsä oikein oli kiehunut. Mutta kun Selma nyt seisoi siinä niin punaisena ja valkeana ja iloisena, niin hän ei keksinyt ainoatakaan sanaa kaikesta siitä mitä hän oli aikonut lausua.

"Mutta sen minä sanon Selmalle," alkoi täti saarnaavalla äänellä -- hän ei sinutellut koskaan Selmaa ollessaan suuttunut -- "että minun mielestäni on aivan sopimatonta antaa nuorten herrojen saatella kotiin. kun on vielä niin nuori kuin Selma. Oikea rendezvous, Kahdenkeskinen yhtymä! Kyllä kai -- sellainenko minun nuoruudessani olisi käynyt päinsä? Ei, silloin sai luvan olla varuillaan."

"Mutta minä vakuutan tädille, ettemme puhuneet mitään muuta kuin minkä koko maailma" -- olisi voinut kuulla, oli hän aikonut sanoa, mutta hän oli hyvin arka totuudesta ja siksi hän hillitsi itsensä -- "niin, se on, me keskustelimme ainoastaan afääreistä," lisäsi hän.

"Afääreistä," matki rouva ihmetyksellä, joka lähenteli kauhua, "onko hän puhunut _sinun_ kanssasi afääreistään?"

"On kyllä. Minäkin olen puhunut hänen kanssaan omistani; mitä siinä on?"

"Mitä merkitsevät sinun afäärisi?" kysyi setä hyvin kuivalla äänellä.

Selma astui askelta lähemmäksi, kiihkeän toimintahalun pakottamana. Hän oli hyvin yritteliäs ja rohkea nainen.

"Niin, asian laita on sellainen, että minä tahtoisin ansaita jotakin."

"Vai niin, tahtoisitko sinä sitä?" vastasi setä kunnioittavalla äänellä, jossa tuntui hiukan ivallista vivahdusta, "ja miten se kävisi, jos saan luvan kysyä? Sinä ehkä tahtoisit ruveta herra Möllerin kumppaniksi?"

Selma oli niin innostunut suunnitelmiinsa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella mitä mahdollisesti sedän sanojen takana saattoi piillä.

"Niin, tietäähän setä, että minä pensionissa piirsin paremmin kuin muut toverit, ja siksi arvelin parhaaksi antautua jollekin sellaiselle alalle."

"Vai niin."

"Niin juuri. Ja siksi ajattelin, että ehkä setä auttaisi minua, jotta voisin päästä Tukholmaan, teknilliseen kouluun. Siellä saa oppia koko joukon käytännöllisiä töitä, joilla sitten voi ansaita. -- Isältähän minä en voi toivoa apua."

"E-et. Sen Jumala tietää."

"Niin mutta todellakin, setä, oliko se niinkään tyhmää?"

"Saammepa nähdä. Mutta minäpä sanon sinulle, että siihenkin tarvitaan koko joukko rahaa."

"Niin, sehän on nyt varma, ettei mihinkään pääse rahatta!" huudahti Selma huolestuneen rypyn noustessa otsalle. "Mutta enkö voisi ottaa henkivakuutusta?"

"No mutta _lapsi_," sanoi setä painokkaasti, "mistä sinä olet saanut kaikki nuo hullutukset?"

Selma katsoi alas ja veti häpeissään suunsa myttyyn, mutta ei vastannut mitään. Kaikki nämä epäonnistuneet liikeasioita koskevat lauseparret hän oli oppinut isältä. Ne heruivat alituisesti hänen huulilleen ja tuottivat hänelle aina harmia.

Hän pisti toisen etusormensa leninkinsä napinläpeen ja käänteli ja väänteli sitä hämillään. Hän tiesi tekevänsä itsensä naurettavaksi näillä puheillaan, mutta kun nyt kerta niin oli...

"Minullahan on äitini perintö," huomautti hän punastuen.

"Niin, suurenko luulet sen suunnilleen olevan?" kysyi setä teeskennellyllä vakavuudella.

"Seitsemänsataa kolmekymmentä kruunua ja kahdeksankymmentäkaksi äyriä," vastasi Selma melkein itkevällä ja hiljaisella äänellä. Hän oli hyvin arka pilalle, ja nyt hän tiesi sedän pitävän sitä kovin naurettavana, että hän oli niin selvillä asiasta. Mutta valehdellakaan hän ei voinut.

"Mutta ethän sinä ole täysi-ikäinen etkä voi siis sitä saada!" Setä taisteli naurua vastaan, ikäänkuin kaikki hänen sisässään olisi ollut ylösalaisin.

"Minä arvelin, että jos lähettäisimme anomuksen..."

Nyt nauru puhkesi esille aivan hillittömästi; setä nauroi ääneensä.

Puna oli kohonnut Selman hiusrajaan asti, ja hän työnsi huulensa yhä enemmän eteenpäin, jotta hän ei purskahtaisi itkuun, mutta sittenkin hän seisoi paikallaan lampunvalossa. Hän oli rohkea nainen.

"Niin, minä ajattelen asiaa, ehkäpä se on järjestettävissä," sanoi setä. Nyt hänen kävi sääli tyttöä.

"Voinko siis kirjoittaa isälle asiasta?" lausui Selma katsomatta ylös, yhä edelleenkin afääri-äänellä.

"Sen voit tehdä. Minä kirjoitan myös illalla."

"Mutta rakas Berg," sanoi rouva sievistelevällä äänellään, joka oli täynnä verukkeita, "eihän sellainen voi tulla kysymykseenkään ennenkuin myöhemmin. Eihän voi tietää ... minä tarkoitan, eihän sellainen kuulu naisen kutsumukseen, ja nuo uudet aatteet... niin, menenpä minkin pitkälle, että väitän, ettei se olisi oikeinkaan. Jos vanhemmat naimattomat naiset ryhtyvät sellaiseen, on se aivan luonnollista, mutta Selman iässä on todellakin paljon muuta ja hyödyllisempää opittavaa. Ei ole niinkään helppoa hoitaa taloutta, ja mies, jolla on vähänkin ymmärrystä, pitää totta tosiaan aina huolen siitä, että hän saa kelvollisen tytön."

"Mutta minusta ei kukaan huoli," huomautti Selma ratkaisevalla totisuudella.

Setä yskähti. Se oli teeskenneltyä, varoittavaa yskinää.

"Nyt voi Selma mennä sisään syömään," sanoi täti.

Setä katsoi hänen jälkeensä nähdäkseen milloin hän oli niin kaukana, ettei hän voinut enää kuulla.

"Voihan joka tapauksessa olla hyvä, ettei tarvitse heittäytyä kelle miehelle hyvänsä," sanoi hän.

II.

Oli harvinaisen kaunis syyspäivä, ja Aksel Möller oli avannut kadunpuoleiset ovet päästääkseen ilmaa ja valoa pimeään huoneeseen.

Sokerilaatikolla puodin perimmässä nurkassa hän istui itse, selkä seinää vasten nojautuneena ja viulu leuan alla.

Hän haaveili.

Omituisen vastakohdan muodostivat hänen innostuneet kasvonsa ja nuo sekavat säveleet, jotka lähtivät hänen viulustaan. Maalari, joka olisi nähnyt hänet, olisi ihastunut; soittotaiteilija, joka olisi kuullut nuo säveleet, olisi joutunut epätoivoon. Mitään surkeampaa olisi vaikea kuvitellakaan kuin nuo avuttomat, hapuilevat säveleet, jotka eivät koskaan saaneet mistään kiinni, nuo tuttujen sävelmien alotteet, jotka eivät päässeet kumpuamaan esille siksi, että hän sotkemalla ne sekaisin kuvitteli säveltävänsä, tai nuo sattuman varassa olevat liritykset, jotka konserteista olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta epäilemättä hän itse luuli saavansa aikaan jotakin kaunista, ja itse hän siitä myös nautti.

Varjo lankesi ovelle. Aksel katsahti ylös ja näki Selman. Ääriviivat kohosivat selvästi aurinkoista taustaa vasten; hän oli puettu tummansiniseen, piukkaan pukuun, joka teki hänen vartalonsa vieläkin hoikemmaksi.

"Olisin tahtonut kuulla teidän soittavan, mutta en uskalla äitinne vuoksi," sanoi Selma nauraen ja tartuttuaan kiinni molempiin ovenpieliin hän antoi ruumiinsa painua alaspäin niin pitkälle kuin kädet ylettyivät.

Akselin kasvot loistivat ilosta, kun hän näki hänet, mutta ennenkuin hän ehti vastata, oli tyttö jo poissa.

Vielä hänen mentyäänkin oli Aksel kuulevinaan pidätettyä naurua ja näkevinään valkoisen hammasrivin loistavan varjossa. Hän asetti viulunsa kauppapöydälle ja tuumi hetken aikaa. Luultavaa oli, että Selma poikkesi tieltä veräjälle ja palasi kotiin ratapengermää pitkin. Ja siinä tapauksessa -- --. Oli siunattu asia, että liian korkeiksi kasvaneet viinimarjapensaat peittivät äidin ikkunan!

Aksel otti hattunsa hyllyltä ja hiipi ulos, jättäen puodin oman onnensa nojaan. Kuljettuaan päädyn ohi hän kääntyi suoraa päätä pellon poikki rautatielle päin.

Hän ennätti perille ennen Selmaa, sillä hänellä oli mutka kierrettävänään. Ei maksanut vaivaa mennä häntä vastaan; äiti olisi ehkä sittenkin voinut sen nähdä. Hän heittäytyi heinikkoon radan viereen ja odotti.

Pian hän näkikin hänet. Selma kulki vallattomasti, kädet selän takana. Pää oli alaspäin painunut ja katse maahan tähtäytynyt. Hän näytti miettivän.

Herra Möller nousi pystyyn ja tervehti.

"Hyi, makaatteko täällä vakoilemassa ihmisiä?" sanoi Selma nauraen.

"Pelotinko neitiä?"

"Oi ette, te ette näytä lainkaan pelottavalta, enkä minäkään ole mikään pelkuri."

Aksel nousi penkereelle ja alkoi kävellä Selman vieressä, mutta ei tiennyt mitä sanoa.

Selma katseli häntä sivulta. Hänellä oli kaunis harmaa puku ja muodikas huopahattu. Kokonaisvaikutus oli hänen mielestään "tyylikäs," mutta kauhean koukkuisena hän kulki. Eikä Selma koskaan ollut voinut sietää silmälaseja.

"Katsokaas, minä iskin kiinni heti," sanoi Selma luontevaan tapaansa.

Aksel katsoi häneen kysyvästi.

"Niin, nähkääs, minä kävin heti ukon kimppuun kotona ja sanoin että halusin matkustaa Tukholmaan."

"No?"

"Niin, kaikki käy itsestään. Minä odotan juuri kirjettä isältäni. Hän ei tietystikään kiellä, kun kerran setä on luvannut; sillä isä ihailee setää aivan hirveästi. Hän luulee varmaan, että hänestä tulee piispa jonakuna kauniina päivänä!" Selma nauroi.

"No, toruttiinko teitä niin kovasti kuin te luulitte?"

"Oi ei, ei se ollutkaan niin vaarallista. Ja sitä paitsi se ei ole sen kummempaa kuin jos kaataisi vettä hanhen selkään: minä vain ravistelen itseäni, niin kaikki on ohi. Mutta muistaessani --" Selma pysähtyi aivan Akselin eteen ja teki liikkeen ikäänkuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin -- "tädin mielestä ei ole sopivaa, että kävelen teidän kanssanne. Haluttaako teitä kääntyä takaisin?"

"Kuinka?"

"Kotiin." Selma osoitti kädellään kylää ja katseli nuorta miestä vallattomalla vahingonilolla, vaanien samalla minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät.

Aksel joutui hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Hän ihmetteli, tokko Selma todella toivoi hänen kääntyvän takaisin.

"Sillä _minun_ on nyt pakko mennä kotiin," jatkoi Selma viattomasti, "ja jos teillä on _sama tie_, niin en näe mitään syytä miksi karttaisin seuraanne."

Selma puri hansikkaan sormea tirkistellessään Akselia sivulta.

Aksel punastui nolona. Hänen kotonaan ei koskaan laskettu leikkiä, ja hän aavisti hämärästi, että tyttö ivasi häntä.

"Paheksuuko neiti, jos kuljen teidän kanssanne," sanoi hän nöyrästi.

Selma tunsi liikutusta.

"Ah, te olette sellainen lapsi," sanoi hän ylimielisesti, "kai te ymmärsitte, etten minä mitään pahaa tarkoittanut? Vanhako te olette?"

"Kahdenkymmenenkahden."

"Niin, se on hirveää. Minä en ole täyttänyt seitsemäätoista, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin minä olisin teitä vanhempi. Mutta se johtunee siitä..."

"Että olette lukenut niin paljon," uskalsi Aksel arvella.

"Niin, kenties siitäkin," sanoi Selma varmasti, "mutta minä tarkoitin sitä, että pensionissa minun aina täytyi pitää huolta muista."

Akselin mielestä ei ollut yhtään merkillistä, että Selman täytyi "pitää huolta" muista. Hänen salaperäinen oppinsa teki häneen valtavan vaikutuksen. Eikä hän koskaan ennen ollut myöskään tavannut nuorta tyttöä, joka olisi kertonut "pensionissa" olostaan. Ainoastaan romaaneissa hän oli sellaista lukenut. Se tuntui hänestä hirveän ylhäiseltä.

Äidin kuri oli tehnyt hänet tavattoman vaatimattomaksi, mutta samalla myös tavattoman kunnianhimoiseksi.

He kulkivat hetken äänettöminä.

"No, kuinka käy?" sanoi Selma lopuksi.

"Minkä?"

"Teidän tulevaisuussuunnitelmienne. Oletteko jo puhunut äitinne kanssa?"

"En."

Aksel katsoi alas ja näytti ujostelevan.

"Te ette uskalla."

"Oi kyllä, kyllä minä uskallan, mutta..."

"Ette, te ette uskalla. Tahdotteko..." Selma pysähtyi ja katseli häntä, "tahdotteko että minä puhun hänen kanssaan?"

"Oi, en mitenkään!"

Aksel näytti melkein pelästyneeltä.

"Ettekö luule, että olen enemmänkin tehnyt ystävieni puolesta?" sanoi Selma hymyillen hiukan ylpeästi heidän astuessaan eteenpäin.

Aksel tuskin tiesi mitä uskoa: tuskin mikään oli hänestä niin vaikeaa kuin äidille puhuminen.

"Minäpä sanon teille, jollei toden teolla ryhdy johonkin, niin ei saa koskaan mitään tehdyksi tässä maailmassa," lisäsi Selma rikkiviisaasti.

Taaskin he astuivat ääneti vieretysten. Aksel huomasi pelolla, miten nopeasti he lähestyivät puiden varjossa seisovaa veräjää, josta Selman oli määrä poiketa kotiinsa. Ja hänellä oli vielä tuhat asiaa sanottavana. Jos Selma nyt matkustaisi Tukholmaan, eroaisivat he ehkä ikiajoiksi.

Aksel vaipui ajatuksiinsa.

Äiti ei toki eläisi ikuisesti. Silloinhan hän olisi vapaa, ja puolet omaisuudesta olisi hänen. Mitäpä, jos Selma odottaisi häntä! Mutta ei hänen päähänsä koskaan olisi voinut pälkähtää kysyä sitä häneltä.

Hän vain katseli Selmaa kysyvästi, epäillen.

"Teidän taiteilija-uranne ei ehkä tule niinkään pitkäksi," sanoi Aksel hiljaa, "kesken kaikkea te menette naimisiin."

"Minä en luultavasti koskaan mene naimisiin," vastasi Selma vakavasti, "ja juuri siksipä tahdon tehdä työtä."

Akselin mielestä tämä kuulosti miltei lupaukselta, se herätti hänessä hiljaisen ihastuksentunteen.

Selmakin vaikeni.

"Olisipa aika juhlallista, jos me tapaisimme toisemme vanhoiksi tultuamme," sanoi Selma äkkiä katsahtaen ylös.

Aksel kohtasi hänen katseensa loistavan iloisena, hänen olisi tehnyt mieli ... ei, siihen hänellä ei ollut uskallusta. Nyt he olivat veräjällä. Selma avasi sen itse, juoksi kevyesti läpi ja antoi sen paukahtaen sulkeutua. Aksel oli pysähtynyt toiselle puolelle.

Selma nojasi käsivartensa veräjän reunaa vasten ja katseli häntä veitikkamaisesti silmiin.

"Lyödäänkö vetoa, että me molemmat raivaamme itsellemme tiemme, kumpikin omalla alallamme. Mitä se tekee tuleeko maalariksi tai joksikin muuksi, kunhan vain on tarmoa ja edistyy. Lyödäänkö vetoa?"

Selma ojensi päättäväisenä toisen kätensä, jossa oli kulunut hansikas.

"Se on siis päätetty, minä vastaan puolestani," toisti Selma iloisesti, "ja sitten me tapaamme kun tulemme vanhoiksi." Hän ojensi peukalonsa ilmaan.

Aksel vain katseli häntä, hänen vallattomasti riippuessaan portin reunalla, mutta hän ei ottanut taisteluvaatimusta vastaan, vaan veti kätensä pois.

"Te kyllä pääsette eteenpäin," sanoi Aksel, "mutta minä en."

"Ainako raha, raha?" sanoi Selma hymyillen.

"Niin," sanoi Aksel nopeasti, "mutta koko maailmassa ei ole ketään ihmistä, josta pidän niin paljon kuin..."

Hän punastui rohkeuttaan hiusrajaan asti.

"Loruja! _Minä_ pidän kaikista; teistäkin," sanoi Selma iloisesti, "no, puristakaa minun kättäni ainakin sen asian vahvistukseksi."

Hän ojensi Akselille kätensä veräjän yli, ja tämä tarttui siihen -- hervottomasti, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä. Silloin Selma hyppäsi alas ja poistui nopein askelin, taakseen kääntymättä.

Nyt oli isän kirje varmasti tullut. Hän saapui pihalle.

Portaiden edessä olivat hienot metsästysvaunut ja kaksi harmaata hevosta. Hän tunsi ne hyvin. Ne olivat patruuna Kristersonin. Miten kauniit ne olivatkaan! Selma ei voinut olla taputtamatta niitä ennenkuin hän nousi portaita ylös.

Kun hän tuli saliin, ei siellä ollut ketään. -- Vai niin, istuiko patruuna sedän huoneessa? Niin, siinä tapauksessa hänen ei tehnyt mieli mennä sinne kirjettä kysymään.

Hän astui sen sijaan ruokasaliin katsomaan, olisiko siellä kahvia saatavana, mutta se oli jo juotu. Hän avasi ikkunan, asettui polvilleen tuolille ja nojasi kyynärpäänsä ikkunalautaa vasten voidakseen paremmin katsoa hevosia. Asento oli mukava, mutta ei juuri siro.

Mitä ihmeen tekemistä patruunalla saattoi näin kauan olla sedän luona? Muulloinhan hänellä oli tapana tulla saliin pelaamaan shakkia Selman kanssa. Ja aina he riitaantuivat, se oli nyt varma. Selma ihmetteli olikohan hän tällä kertaa toden teolla suuttunut, siksi että Selma niin viekkaasti viime pelissä oli ottanut hänen kuningattarensa. Aivan oikein, hän ei ollut käynyt heillä sen jälkeen. Mutta mitä ihmettä patruuna sellaisesta olisi välittänyt, olihan hän joka tapauksessa tehnyt Selmasta matin.

Komeat nuo hevoset! Mahtaisipa olla hauska ajella niillä. Miten muhkealta näyttikään, kun ne nyökäyttivät päätään, niin että pienet hopeapeilit korvien välissä säteilivät auringossa!

Sehän oli totta, eihän hän ollut tavannut patruunaa sitten kun viimeksi tohtorin luona. Patruuna oli tanssinut kolme kertaa hänen kanssaan. Patruuna, -- joka muuten oli niin laiska! Selma nauroi.

Patruuna tanssi hyvin kaikessa tapauksessa ja vei tanakasti. Mutta miten hän oli käyttäytynyt? Joka kerta kun hän teki käännöksen, kiersi hän käsivartensa yhä lujemmalle, niin kireälle, että Selman oli pakko nojautua häneen.

Hän punastui sitä nyt ajatellessaan. Tekiköhän patruuna aina siten? Muut tytöt sanoivat, että hän tanssi hyvin ja he olivat kiusailleet Selmaa niiden kolmen tanssin johdosta. Mutta olihan hänellä ollutkin uusi pukunsa yllä, tuo silkkikoristeinen, joka on niin tyylikkäästi ommeltu ja niin pitkä.

Hän kumartui katselemaan hamettaan; se oli niin lyhyt, että jalat näkyivät. Ja ne olivat suuret.

"Siitä minä olen varma, että jos minulla vain olisi rahaa, en kulkisi näissä vanhoissa riepuretkaleissa enää yhtäkään päivää," ajatteli hän. Ja sitten hän asettui jälleen entiseen asentoonsa.

Mutta harmillista olisi joka tapauksessa, jos patruuna luulisi hänellä olevan oikeutta olla nenäkäs. Toista kertaa hän ei vain saisi tehdä enää sellaista. Sopisikohan huomauttaa siitä hänelle?... Oi, hän häpeäisi silmät päästään, jos vain mainitsisikaan sellaista. Mutta miten sitten pitäisi käyttäytyä? Näyttää ankaralta. Mutta ellei hän olisi ymmärtävinään? Hyi!

Kas, tuollahan hän tuli. Lihavana ja punaisena kuten tavallisesti.

Selma istui katsellen häntä, tunkien sormensa keltaiseen otsatukkaansa.

Patruuna ei katsellut ylös. Vielä portaillakin hän puhui innokkaasti ja matalalla äänellä kirkkoherralle.

"Kaiketi afääreistä," ajatteli Selma.

Kun vaunut vierivät pois, seisoi hän katsellen niiden jälkeen. Pyörien ratina kuului niin ylhäiseltä -- kumea sointu ihastutti häntä. Ja millaiset hevoset!

Mutta kirje!

Hän kiiruhti sedän huoneeseen. Setä seisoi kirjoituspöytänsä ääressä selin oveen.

"Onko setä saanut kirjettä isältä?"

Setä kääntyi ympäri ja katseli Selmaa.

"Kyllä, olen saanut kirjeen," sanoi hän hitaasti, työntäen kultasankaiset silmälasinsa lujemmin nenälle, "mutta siitä kirjeestä et sinä suuresti tule iloitsemaan."

"Kuinka niin? Onko jotain hullusti?" sanoi Selma kiivaasti ja kalpeni.

"Ei, mutta Magnus ei tahdo päästää sinua Tukholmaan."

"Eikö hän tahdo?"

"Ei."

"Eikö ollut kirjettä minulle?"

"Ei."

"Voisinko saada lukea sedän kirjeen?"

"Et. Isäsi pyytää minua nuhtelemaan sinua. Ja ajateltuani lähemmin asiaa luulen, että hän on oikeassa."

"Miten niin?"

"Sinä olet vielä liian nuori ajattelemaan sellaista."

"Liian nuori, liian nuori? Minähän vanhenen joka päivä."

"Niin tietysti. Siksi saat odottaa muutamia vuosia."

"Ei, se ei käy; minun täytyy ajoissa alottaa. Taiteen tie on pitkä. Jonkun ajan kuluttua on jo myöhäistä. Sitten en halua enää."

Setä otti kynän käteensä ja koetti sen kärkeä kynttään vastaan.

"Sitten saat jättää aikeesi sikseen."

Hän puhui aivan rauhallisesti, matalalla äänellä, kuten hänen tapansa oli, mutta vakuuttavan varmasti.

Selman huulet värähtelivät pidätetystä liikutuksesta.

"Mutta setä..." sanat pääsivät töin tuskin esiin, "setä auttaa minua."