Part 8

"Kyllä, tietysti minä tulen mukaan! Tiedättehän, etten minä voi pysyä syrjässä. Jos minä kieltäytyisin ja liikkeenne menestyisi, tulisin minä sairaaksi katumuksesta. Sanokaa Daigremont'ille, että minä liityn mukaan."

Kun Saccard saapui takasin Daigremont'in asuntoon, ei isäntä ollut vielä tullut kotia, ja hän alkoi kävellä edestakasin pienessä tupakkahuoneessa, jonne palvelija oli hänet ohjannut. Mutta kaunis naisääni, syvä ja surumielissointuinen kontra-alto kajahti äkkiä äänettömässä talossa; hän meni avoimen ikkunan ääreen kuuntelemaan. Rouva Daigremont harjotteli pianon ääressä kappaletta, jonka hän luultavasti aikoi esittää illalla joissakin kutsuissa. Ja kuunnellessaan kaunista musiikkia johtui hänen mieleensä joukko merkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä Daigremont'ista, erittäinkin 50 miljonan Hadomantive-laivasta, jonka pohjapääoman hän oli pidättänyt kokonaan itsellään ja antanut omien asiamiestensä myydä obligationit viiteen kertaan, kunnes hän muodollisesti oli luonut markkinat ja järjestänyt kurssin; sitten oli tullut varsinainen myynti, paperit olivat laskeutuneet 300 frangista 15:sta ja hän oli ansainnut tavattomia summia yksinkertaisten pieneläjäin kustannuksella, jotka olivat joutuneet häviöön yhdellä iskulla. Niin, hän oli viekas ja sangen vaarallinen herra! Ja rouvan ääni kaikui valittavana, hellänä, epätoivoisena, tragillisella voimalla.

Mutta samassa huomasi hän hämmästyksekseen Huret'in astuvan sisään.

"Mitä -- oletteko jo täällä? Kellohan ei ole vielä viittä. Ovatko keskustelut loppuneet?"

"Loppuneet? Kyllä, kiitos! Ne ovat parhaillaan käynnissä."

Ja hän selitti, että kun vasemmistolaiset eivät olleet vielä lopettaneet esitystään, ei Rougon varmaankaan voisi vastata ennenkuin huomenna. Huomatessaan tämän oli hän rohkaissut itsensä ja pyytänyt ministeriä hetkeksi sivuhuoneeseen.

"No?" kysyi Saccard levottomana. "Mitä sanoi kuulu veljeni?"

Huret ei vastannut heti.

"Oh, hän oli luonnollisesti vihainen kuin kahlekoira. Minä puhuin hänelle, mitä teillä oli mielessänne, ja sanoin, ettette te halunnut ryhtyä mihinkään ilman hänen suostumustaan."

"No?"

"Silloin tarttui hän molempiin käsiini ja kirkui minulle vasten kasvoja: Hän saa minun puolestani mennä ja hirttää itsensä! ja sen sanottuaan meni hän tiehensä."

Saccard kalpeni ja naurahti väkinäisesti.

"Sangen kaunista."

"Onpa kyllä", vastasi Huret naivisti. "Tätä minä en ollut odottanut. Nyt saamme järjestää tämän asian omin neuvoin."

Ja kuullessaan seinän takaa juuri kotiin tulleen Daigremont'in äänen lisäsi hän hiljaa:

"Antakaa minun hoitaa tämä asia."

Huret tahtoi selvästi keinolla millä hyvänsä saada Yleispankin perustetuksi ja päästä itse osakkeenomistajaksi. Hän oli jo huomannut mitä osaa hän tulisi näyttelemään yhtiössä. Tuskin oli hän tervehtinyt Daigremont'ia, kun hän levitti loistavin kasvoin kätensä ja huudahti: "Victoria! Victoria!"

"Todellako? Kertokaa kaikki."

"Aivan niin, suuri mies menetteli juuri kuin saattoi odottaakin; hän sanoi vain: 'toivon että veljeni onnistuu'."

Silloin Daigremont ihastui, hänen mielestään merkitsivät ministerin sanat sangen paljon.

"Ja me onnistumme, rakas Saccard, olkaa huoleti; siitä me kyllä pidämme huolen."

Herrat ryhtyivät järjestämään pääkohtia, mutta Daigremont sulki ikkunan, sillä hänen vaimonsa laulu kaikui loppumattomana epätoivonsäveleenä ja esti herroja kuulemasta toinen toisensa puhetta. Ja vaikka ikkuna oli sulettu, kaikui sittenkin tukahutettuja, valittavia säveliä tupakkahuoneeseen harvinaisena säestyksenä Yleispankin perustamistilaisuuteen, luottoyhdistyksen 25 miljonan pääomalla, jaettuna 50,000 osakkeeseen, kukin 500 frangia. Päätettiin myöskin, että Daigremont, Sédille, Huret, markiisi Bohain ynnä eräät heidän ystävänsä muodostaisivat yhdynnän, joka etukäteen ottaisi haltuunsa ja jakaisi keskenään neljä viidettä osaa osakkeista, siis 40,000; niin ollen oli liikkeeseen laskeminen turvattu ja saattamalla osakkeet harvinaisiksi voisi niitten kurssia ylentää mielensä mukaan. Kaikki oli kumminkin mennä myttyyn, kun Daigremont vaati 400,000 frangin palkintoa jaettuna 40,000 osakkeelle eli siis 10 frangia osakkeelta. Saccard vastusti kiihkeästi selittäen, että oli mieletöntä kiduttaa lehmää, ennenkuin oli alkanut sitä lypsää. Luonnollisesti olisi alku hankala, miksi siis itse luoda itselleen vaikeuksia? Hänen täytyi kumminkin antaa perään, sillä Huret asettui Daigremont'in puolelle, katsoi tämän vaatimuksen aivan luonnolliseksi ja sanoi että aina niin meneteltiin.

He erosivat suunniteltuaan uuden kokouksen seuraavaksi päiväksi, kokouksen, jossa insinööri Hamelin tulisi olemaan läsnä. Mutta äkkiä löi Daigremont otsaansa epätoivoisin ilmein:

"Kolb! Hänet olen aivan unohtanut. Hän ei koskaan antaisi minulle anteeksi, hänen on päästävä mukaan. Rakas, kiltti Saccard, olkaa niin ystävällinen ja menkää heti hänen luokseen. Kello ei ole vielä kuutta, te tapaatte hänet. Niin, teidän on itsenne mentävä, eikä lykättävä asiaa huomiseen, vaan toimitettava se tänään -- hän tulee liikutetuksi huomatessaan, että me tarvitsemme häntä!"

Saccard totteli ja lähti heti; hän tiesi, että täytyy käyttää niitä päiviä, jolloin onni on myötäinen. Hän oli lähettänyt pois vaununsa ja kulki jalkasin.

Panoraman pasaasissa, jossa hän seurasi eräitä sivuteitä päästäkseen nopeammin Vivienne-kadulle, huomasi hän äkkiä Gustave Sédille'n tulevan ulos eräästä pimeästä porttikäytävästä ja rientävän pois taakseen katsomatta. Saccard pysähtyi katsomaan taloa, se oli pieni hotelli, ja hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan erään pienen, vaalean hunnutetun naisen, joka nyt myöskin poistui hotellista, kauniiksi rouva Conin'iksi, paperikauppiaan vaimoksi. Ahaa, tänne hän siis tuli kohtaamaan rakastajaansa, silloinkun hänen miehensä luuli hänen olevan laskuja karhuamassa! Tämä salaperäinen nurkka oli sangen hyvin valittu ja ainoastaan sokea kohtalo oli kavaltanut salaisuuden. Saccard hymyili, hänestä oli juttu sangen hauska, mutta hän kadehti Gustave'a. Germaine Coeur aamupäivällä, rouva Conin illalla! Ja hän katseli taloa tarkkaavasti tunteakseen sen vastaisuudessa -- häntä halutti olla itse mukana.

Saapuessaan Vivienne-kadulle ja ollessaan juuri aikeissa astua Kolb'in asuntoon vavahti hän ja pysähtyi jälleen. Hieno, hivelevä musiikki, joka nousi maasta kuin haltijan ääni, hurmasi hänet, ja hän tunsi taas saman äänen, kullan kilinän, tuon rahakorttelin alinomaisen kaiun, jota hän jo aamulla oli kuunnellut. Päivä loppui samoin kuin oli alkanutkin. Häntä ilahutti tuon äänen hyväily, ikäänkuin se olisi ollut hyvä enne.

Kolb oli itse juuri sulatushuoneessa ja talon ystävänä haki Saccard häntä sieltä. Suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaasu paloi yötä päivää, oli sinkillä vuorattuja hinkaloita, jotka sinä päivänä olivat täynnä espanjalaista kultarahaa. Kaksi miestä tunki niitä lapiolla suuren nelikulmaisen uunin sulatuspätsiin. Kuumuus oli ankara, täytyi puhua kovasti, jos tahtoi saada äänensä kuuluviin kilisevän, matalassa holvissa kaikuvan musikin yli. Pöydillä oli kultatankoja, pitkulaisia ja nelikulmaisia, kiiltäviä ja uusia, ja muuan kemisti tutki laatua ennen leimaamista. Aamusta lähtien oli yli kuusi miljonaa kulkenut pätsin läpi; 3400 frangia oli pankkiirin koko voitto, sillä erotus molempien kurssien välillä oli tavattoman pieni, täytyi laskea tuhannesosissa, ja tarvittiin tavaton määrä kultaa, ennenkuin siitä voi kertyä jotain voittoa. Senvuoksi kilisi kulta yötä päivää, vuodesta vuoteen tässä kellarissa, johon se tuli leimattuna rahana ja josta se lähti tankoina tullakseen uudelleen lyödyksi rahaksi ja sulatetuksi loppumattomiin, ainoastaan senvuoksi että muutamia kultajyväsiä jäisi riippumaan pankkiirin sormiin.

Kolb oli hyvin pieni mies, hänellä oli tummat hiukset ja kotkannenä, joka pisti esiin suuren mustan parran keskeltä todistaen hänen juutalaista syntyään. Päästyään selville Saccard'in asiasta, suostui hän innolla.

"Oivallista!" huudahti hän. "Mielelläni tulen mukaan, kun kerran Daigremont'kin on. Kiitos teille, että vaivausitte luokseni."

Mutta he saattoivat tuskin kuulla toinen toisensa äänen ja he vaikenivat jääden kuitenkin hetkeksi seisomaan paikalleen, kuunnellen tylsällä ihastuksella tuota houkuttelevaa, kiusaavaa ääntä, joka värisytti heidän hermojaan.

Ulkona oli kaunis sää, selkeä toukokuunilta, mutta Saccard oli nyt niin väsynyt, että hän ajoi kotiin. Päivä oli ollut raskas, mutta olihan se tuottanut hyötyäkin.

IV.

Ilmeni vaikeuksia, ja monta kuukautta kului ilman että mitään ratkaisevaa tapahtui. Syyskuun viimeiset päivät olivat jo käsissä ja Saccard kiehui harmista nähdessään, että hänen ponnistuksistaan huolimatta ilmeni yhä uusia vastuksia, kokonainen joukko toisarvoisia kysymyksiä, jotka täytyi ratkaista, jos mieli saada aikaan jotain pysyvää ja varmaa. Hän kävi niin kärsimättömäksi, että hän jo hetkisen tuumi antaa palttua koko yhtiölle ja panna liike käyntiin yksinomaan ruhtinatar d'Orvideon avulla. Olihan hänellä miljonat, jotka aluksi tarvittiin, miksi hän ei sijottaisi niitä tähän oivaan yritykseen? Voisihan sitten ottaa mukaan pienempiä liiketovereita, kun tuonnempana, kuten hän ajatteli, lisättäisiin liikepääomaa. Saccard luuli varmasti tarjoavansa ruhtinattarelle aivan erinomaisen rahojen sijotuspaikan, jonka avulla hän kymmenkertaistuttaisi pääomansa, köyhien pääoman, jonka hän sitten voisi jakaa vielä suurempina almuina.

Saccard meni siis eräänä aamuna ruhtinattaren luo puhuakseen hänen kanssaan ystävänä ja liikemiehenä. Hän selitti tälle suunnitellun pankin tarkotusta ja koneistoa. Hän kertoi kaikki, paljasti Hamelin'in salkun sisällön, eikä vaiennut ainoankaan itämaalaisen suunnitelman suhteen. Niin, hän salli oman kiihkonsa innoittaa hänet kuvailemaan Hamelin'in mieletöntä unelmaa Jerusalemin paavikunnasta, maalaili katolisen kirkon lopullista voittokulkua: paavi hallitsemassa pyhillä seuduilla, vallitsemassa koko mailmaa "Pyhän haudan aarrekammion" enemmän kuin kuninkaallisen budgetin nojalla. Ruhtinatar, joka oli kiihkouskovainen, alkoi vasta innostua asiaan, kun Saccard tuli suunnitelman viimeiseen osaan, "työn ruunuun", jonka sadunomainen suuruus tyydytti hänen omaa vilkasta mielikuvitustaan. Ranskan katolisen puolueen keskuudessa oli hiljan herättänyt hämminkiä keisarin sopimus Italian kuninkaan kanssa, jonka nojalla hän sitoutui määrätyillä ehdoilla kutsumaan kotiin ne ranskalaiset joukot, jotka olivat ottaneet haltuunsa Roman. Olihan se aivan sama kuin jättää Roma italialaisille, muutamat näkivät jo hengessään paavin vainottuna, kerjäläissauvan varassa vaeltavan kaupungista kaupunkiin reppu selässä; kysymys saisi ihmeellisen ratkaisun, jos hänen pyhyytensä nousisi valtaistuimelle Jerusalemissa ja saisi tuekseen pankin, jonka osakkeitten omistaminen olisi jokaisen katolilaisen kunnia-asia. Se oli niin kaunis suunnitelma, että ruhtinatar selitti sen olevan vuosisadan kauneimman ajatuksen, jonka pitäisi innostaa jokaista hiukankin uskonnollismielistä ihmistä. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut kuulla puhuttavankaan pääomansa sijottamisesta pankkiin; hän oli lujasti päättänyt pitää valansa: jättää varansa takasin köyhille ottamatta centime'akaan korkoa. Todistelu, että köyhille koituisi etua hänen osanotostaan tähän liikkeeseen ei tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, vieläpä suututtikin häntä. Ei, ei, tämän kirotun lähteen piti kuivaa olemattomiin, se oli hänen elämänsä ainoa päämäärä.

Saccard joutui aivan suunniltaan kuullessaan tämän jyrkän vastauksen ja hän kykeni ainoastaan saamaan erään lupauksen, jonka eteen hän tähän saakka oli turhaan ponnistellut. Yleispankin perustamisesta saakka oli hän koettanut saada sitä varten tarvittavan huoneuston ruhtinattaren talosta, tai, oikeammin sanoen, Caroline-rouva oli antanut hänelle sen ajatuksen, sillä hänellä itsellään oli ollut suurempia tuumia, hän oli halunnut kokonaisen palatsin heti paikalla. Ruhtinatar oli aluksi kieltäytynyt antamasta suostumustaan vihansa vaikutuksesta kaikkea liike-elämää kohtaan. Mutta tänään, kun Saccard oli vetänyt uskonnonkin asian yhteyteen, tuli hän liikutetuksi, suurisuuntainen hanke vaikutti häneen, ja hän suostui. Se oli suuri myönnytys, ja hän värisi ajatellessaan tuota helvetinkonetta, tuota luottoyhdistystä, tuota pörssikeinottelun välikappaletta, jonka hän näin salli perustaa jalkojensa alle ja joka kenties levittäisi ympärilleen kuolemaa ja turmiota.

Viikko tämän jälkeen näki Saccard ilokseen liikkeen, jonka tiellä tähän asti oli ollut niin paljo vastuksia, äkkiä selviävän niistä muutamissa päivissä. Daigremont tuli eräänä aamuna ilmottamaan, että hän vihdoinkin oli saanut kaikkialta myöntävän vastauksen ja että koneen voisi panna käyntiin. Viimeisen kerran silmäilivät he nyt lävitse sääntöehdotuksen ja kirjottivat sopimuksen. Ja se oli onnen aikaa Hamelin'ille, jolle taas oli alkanut olla vaikeaa päästä eteenpäin. Saccard'in innostus oli tarttunut häneenkin, niin että hän nyt oli yhtä kärsimätön kuin tämäkin. Rouva Caroline sitävastoin, joka alussa oli ollut niin innostunut, näytti nyt kylmältä ja huolestuneelta kaikkien yrityksen perustamista kohdanneitten vastoinkäymisten johdosta.

Sinä aamuna, jolloin Daigremont oli käynyt hänen luonaan, astui Saccard ilosta loistaen Hamelin'in työhuoneeseen.

"Vihdoinkin kaikki järjestyksessä!" huudahti hän.

Hamelin nousi kyyneleet silmissä ja puristi lujasti hänen kättään, ja kun Caroline ainoastaan kääntyi hänen puoleensa hiukan kalpeana, kysyi hän:

"No, mitä nyt, siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanottavaa? Eikö tämä teitä sen enemmän ilahuta?"

Valoisa hymy väikkyi Carolinen kasvoilla.

"Minä olen hyvin iloinen, hyvin iloinen, vakuutan teille."

Kun Saccard alkoi selitellä insinöörille perustetun yhtiön lähempiä yksityiskohtia, keskeytti Caroline-rouva tavallisella tyyneydellään:

"On siis laillista, että useammat liittyvät yhteen ja jakavat pankin osakkeet ennen liikkeeseenlaskemista?"

Saccard nyökkäsi myöntävästi.

"Tietysti laillista! Puhumattakaan siitä, että me välttämättömästi tarvitsemme varmoja henkilöitä, jotka ovat markkinoitten herroja, jos alussa kävisi vähän huonosti. Nyt on neljä viidettä osaa osakkeistamme varmoissa käsissä. Notarius allekirjottaa sopimuksen milloin hyvänsä."

Caroline uskalsi vastustaa häntä.

"Minä luulin lain vaativan, että osakkeita pitäisi olla merkittynä koko pääoman edestä?"

Saccard hämmästyi ja katsoi häntä suoraan kasvoihin.

"Ahaa, te luette lakikirjaakin?"

Hän punastui hiukan, sillä Saccard oli arvannut oikein: eilen oli hän oudon levottomuuden ahdistamana lukenut laista yhtiöitä koskettelevan luvun. Aluksi tunsi hän levottomuutta, mutta sanoi sitten nauraen:

"Niin, oikein arvattu, minä luin eilen lakikirjaa. Mutta minä painoin sen kohta kiinni sillä siitä saa saman tunteen kuin lääkärikirjaa lukiessa: alkaa tuntea kaikkien mahdollisten tautien oireita."

Mutta Saccard suuttui, sillä se seikka, että hän oli ryhtynyt hakemaan selvitystä, todisti, että hän epäili häntä ja vartioi häntä viisailla tutkivilla naissilmillään.

"Oh", huudahti hän tehden suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi halunnut kumota kaikki tyhjät lörpötykset, "luuletteko, että me aiomme ottaa huomioon kaikki lain pikkumaisuudet! Sillä tavoin emme pääse kahta askelta eteenpäin, takertuisimme esteisiin joka taholla ja antaisimme kilpailijoillemme hyvän tilaisuuden kaataa meidät kumoon. Ei, ei, minä en voi odottaa kunnes koko pääoma on merkitty; minä pidän mieluummin hallussani osan osakkeita ja löydän kyllä nimellisomistajan, jonka laskuun avaan tilin meillä."

"Se on kiellettyä", selitti kaunis, vakava ääni rauhallisesti.

"Niin, se on kiellettyä, mutta kaikki yhtiöt tekevät niin."

"Siinä tekevät ne tyhmästi, sillä se ei ole oikein."

Saccard saavutti voimakkaan tahdonponnistuksen avulla takasin mielenmalttinsa, hymyili ja katsoi tarpeelliseksi kääntyä Hamelin'in puoleen, joka hämmästyneenä kuunteli keskeyttämättä heitä:

"Rakas ystäväni, toivon, ettette epäile minun kunniallisuuttani. Minä olen vanha liikemies, enkä ilman kokemusta, joten te voitte luottaa minuun, mitä asian rahalliseen puoleen tulee. Tuokaa te hyviä aatteita, minä otan tehtäväkseni hankkia mahdollisen suuren taloudellisen voiton mahdollisimman pienellä riskillä. En usko, että yksikään käytännön mies voi luvata enempää."

Insinööri oli kaino ja heikko luonteeltaan; hän kuittasi koko jutun leikinlaskulla päästäkseen vastaamasta suoraan.

"Caroline tulee varmasti valvomaan teitä sensorin tavoin. Hän on syntynyt koulumestariksi."

"Menen sangen mielelläni hänen kouluunsa", sanoi Saccard kohteliaasti.

Caroline-rouvakin purskahti nauruun ja keskustelua jatkettiin ystävällisen luottavaisuuden vallitessa.

"Tiedättekö, minä pidän niin paljon veljestäni ja tulisin sangen pahoilleni, jos te ryhtyisitte epäilyttäviin liikeasioihin, jotka aina päättyvät suruun ja onnettomuuteen. Ja kun me nyt olemme joutuneet itse asiaan, niin tahdon sanoa teille, että minua kauhistuttaa pörssipeli ja sellaiset keinottelut. Tulin niin iloiseksi sääntöjen 8 pykälän määräyksestä, että kaikki luottotehtävät olivat ankarasti kielletyt. Sehän oli samaa kuin kieltää pörssipeli, eikö totta? Mutta nyt olette te riistäneet minulta hyvät unelmani nauramalla minulle vasten kasvoja ja selittämällä, että tuo pykälä on vain muotoseikka, jonka kaikki yhtiöt ottavat sääntöihinsä, mutta jota kukaan ei katso tarpeelliseksi noudattaa. Tiedättekö, mitä minä olisin tahtonut? Niin, että te noitten 50,000 osakkeen sijasta olisitte laskeneet ainoastaan obligationeja. Ah, minä olen, kuten näette, aivan järjiltäni luettuani lakikirjaa; minä tiedän kyllä, ettei obligationeilla voi keinotella ja obligationien omistaja on vain yksinkertaisesti henkilö, joka on lainannut rahoja ja joka saa niin ja niin monta prosenttia niistä, olematta lainkaan innostunut ansiosta, kun taas osakemies on alttiina riskille, seisoo ja kaatuu yhtiönsä kanssa. Sanokaa, miksette anna ulos obligationeja; se rauhottaisi minua, tuntisin silloin itseni täysin onnelliseksi!"

Hän muutti rukoilevan äänensä leikilliseksi salatakseen todellista levottomuuttaan. Ja Saccard vastasi samaan äänilajiin, koomillisella innolla:

"Obligationeja! Obligationeja! Ei koskaan! Mitä minä hyötyisin obligationeista? Ne ovat kuolleita paperilappuja. Ettekö te huomaa, että pörssipeli on sellaisen liikkeen kuin meidän pääratas, vieläpä sen päävoima? Niin, se kokoaa verta kaikilta suunnilta ja lähettää sen tulvivina jokina kaikkialle; sieltä lähtee se suuremmoinen rahan kiertokulku, joka on suurten yritysten itse olemus. Ilman sitä olisivat suuret pääomayhtymät ja laajat kulttuurityöt mahdottomat, sillä ne ovat sen suoranaisena seurauksena. Sen laita on aivan sama kuin nimellisten yhtiöitten. Miten niitä vastaan onkaan raivottu! Yhä uudestaan ja uudestaan on hoettu, että ne ovat petosta ja huijausta. Mutta tosiasiana pysyy, ettei meillä ilman niitä olisi rautateitä, eikä mitään muitakaan suuremmoisia uusiaikaisia keksintöjä, jotka ovat antaneet mailmalle aivan uuden näön; sillä mikä omaisuus olisi tarpeeksi suuri, kuka yksilö, mikä joukko olisi voinut ottaa päällensä sellaisen riskin? Riski! Sitä juuri tarvitaan ... siinä juuri suuri päämäärä. Täytyy olla suuria suunnitelmia, joitten rohkeus panee mielikuvituksen liikkeelle, täytyy sytyttää suuren voiton toivo, toivo arpakeinottelusta, joka kymmenkertaistuttaa liikkeeseen pannun pääoman, mikäli se ei sitä nielase kitaansa; sillä tavoin syttyvät intohimot, yritys saa elinvoimaa kaikilta tahoilta, jokainen tuo raharoponsa, ja mailman voi luoda uudestaan. Mitä pahaa te löydätte siinä? Riski on vapaaehtoinen, jaettu lukemattomien henkilöitten osalle, sen mukaan kuin kullakin on kykyä tai rohkeutta. Hävitään, mutta voidaan myös voittaa, toivotaan onnea, mutta voidaan odottaa onnettomuuttakin, eikä ihmisellä ole sen tulisempaa toivoa, sen ihanampaa unelmaa, voimakkaampaa intohimoa, kuin kiusata kohtaloa, voittaa kaikki sen suosion avulla, tulla haltijaksi, tulla jumalaksi!"

Puhuessaan muuttui Saccard vakavaksi, hän suoristi lyhyen vartalonsa, paisutti puheensa lyyrilliseen lentoon ja teki liikkeitä, ikäänkuin hän oli lennättänyt sanansa kaikkiin mailman suuntiin.

"Me esimerkiksi Yleispankkeinemme, emmekö me avaa uusia näköaloja yli Asian vanhan mailman, rajattoman toiminta-alueen sivistyksen auralle ja kullanetsijäin unelmille? Ei ikinä ole millään yrityksellä ollut kunnianhimoisempaa päämäärää, eikä koskaan -- sen myönnän -- tulos ole ollut niin aavistamaton. Mutta juuri senvuoksi on meillä kaikki mahdollisuudet saavuttaa ennenkuulumaton yhteenliittyminen yleisön taholta, niinpiankuin olemme päässeet markkinoilla tunnetuiksi. Yleispankkimme on aluksi saava tavallisen luottolaitoksen muodon, mutta lopullinen tarkotukseni on, että siitä on tuleva veljenne suurten suunnitelmien toteuttaja ja että se on ajan oloon kohottava meidät valta-asemaan. Ja vaikka meillä on sellainen loistava tulevaisuus silmiemme edessä, tulette te minulta kysymään, eikö ole laitonta muodostaa yhtiötä ja antaa jäsenille palkkio, joka senjälkeen viedään heidän tililleen: perustamiskustannukset. Teitä huolestuttavat pienet välttämättömät säännöttömyydet, osakkeet, jotka eivät ole merkityt ja jotka yhtiö pitää viisaimpana säilyttää jonkun nimellishenkilön nimissä; sanalla sanoen: te olette huolissanne pörssipelin ja keinottelun suhteen ... teitä huolestuttaa juuri se, mikä on tämän unelmoimani jättiläiskoneiston sielu, pohja ja elämänliekki! Siis tietäkää, että tuo 25 miljonaa on ainoastaan sytyke, joka heitetään koneen alle sytyttämään tulta! Että minä toivon neljä-, viisikertaistuttavani sen, kunhan liikkeemme laajentuu! Että meidän täytyy saada kultasade, miljonien huumaava tanssi, jos aiomme nähdä itämaalaiset unelmamme toteutettuina! Minä en tietysti voi vastata, etteikö jotakin särkyisi; eihän voi kääntää mailmaa ylös alasin polkematta jotakin varpaille."

Caroline katseli häntä, ja tämä nainen, joka rakasti elämää, ihaili kaikkea, mikä oli tulista ja voimakasta, huomasi lopulta Saccard'in kauniiksi hänen seisoessaan siinä intoa ja heidän suuren tehtävänsä toteutumisen uskoa hehkuvana. Senvuoksi tunsi hän antavansa perään, taipumatta kumminkaan hänen teorioihinsa, jotka sotivat hänen oikeudentuntoaan ja selvää arvostelukykyään vastaan.

"Saattaa niin olla, minähän olen vain nainen ja tämä olemassaolon taistelu pelottaa minua. Mutta yhtä pyydän teiltä: musertakaa niin harvoja kuin mahdollista, elkääkä missään tapauksessa niitä, joista minä pidän!"

Saccard oli ylpeä; ihastuneena oman kaunopuheisuutensa johdosta tunsi hän itsensä jo etukäteen voittajaksi ja voi osottaa jalomielisyyttä ja lempeyttä.

"Elkää pelätkö! En minä ole niin villi kuin näyttää. Me tulemme rikkaiksi kaikki!"

He juttelivat nyt aivan rauhallisesti niistä eri toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä; päätettiin, että Hamelin jo seuraavana päivänä yhtiön perustamisen jälkeen lähtee Marseille'en jatkaakseen sieltä matkaa Itämaille jouduttamaan suuren yrityksen toimeenpanemista.

Mutta pörssissä alkoivat jo huhut liikkua. Saccard'in nimi kohosi uudelleen ylös siitä sameasta vedestä, johon se viime aikoina oli ollut vähällä hukkua, ja kuiskuteltiin yhä kuuluvammin hänen uusista suunnitelmistaan, puhuttiin yhä äänekkäämmin varmasta ja loistavasta tulevaisuudesta, ja uudestaan täyttyi hänen odotushuoneensa, kuten entispäivinä Monceaux-puiston varrella, joka aamu avun anojilla. Mazaud pistäytyi -- kuten ennen vanhaan -- juttelemaan päivän uutisia; hän otti vastaan muitakin vekselinvälittäjiä, juutalaisen Jacoby'n ja hänen vävynsä Delaroque'n, joka teki vaimonsa hyvin onnettomaksi. Vapaavälittäjiä edusti Nathansohn, pieni vaalea, ketterä herra, jota aina onnisti. Ja Massias-raukkakin, jonka puuhilla harvoin jos milloinkaan, oli menestystä, ilmestyi jo joka-ainoa päivä, vaikk'ei Saccard'ilta vielä ollutkaan saatavissa määräyksiä.