Part 7

Saccard ihmetteli, mitä varten Gundermann otti vastaan kaikkia noita ihmisiä. Hänellä oli selvästi huomattava eristäytymiskyky, hän vetäytyi itseensä ja ajatteli edelleen omia asioitaan; sitäpaitsi kuului hänen järjestelmäänsä luoda joka aamu silmäys markkinoihin ja vakoilla itselleen joku voitto, mikä ei koskaan ollut varsin vähäinen. Vihaisena poisti hän eräästä laskusta, jonka muuan vapaavälittäjä esitti hänelle, 80 frangia -- tämä oli muuten aikonut häntä puijata juuri tuolla summalla. Sitten tuli muuan vanhain tavarain kauppias tuoden emaljoidun rasian edelliseltä vuosisadalta, jonka pankkiiri heti huomasi väärennetyksi. Sitten kaksi naista, joista vanhemmalla oli käyrä haaskalinnun nokka, ja nuorempi tumma ja hyvin kaunis, jotka tahtoivat pyytää kotiinsa katsomaan Ludvig XIV aikuista piironkia; hän kieltäytyi jyrkästi. Sitäpaitsi jalokivikauppias hohtokivineen, kaksi keksijää, englantilaisia, saksalaisia, italialaisia, kansaa kaikellaista, kaikkia kieliä puhuvia, kaikkia sukupuolia. Ja lakkaamatta asiamiehiä ja välittäjiä samoin liikkein, samalla tapaa koneellisesti ojentaen pörssilistan, samalla kun liikkeen omia apulaisia tuli yhä tiheämpään, kuta enemmän pörssiaika läheni, tuoden sähkösanomia tai papereita, jotka oli allekirjotettava.

Mutta kesken kaikkein pahinta sorinaa ja porinaa kuului lasten leikkirummun ääni, ovi lennähti auki ja pieni 5--6-vuotias poikanen ratsasti sisään keppihevosella; ja hänen kintereillään tuli kaksi pikku tyttöä, toinen 3 ja toinen 8 vuoden vanha, jotka kiipesivät isoisän nojatuoliin, kiskoivat häntä käsistä ja riippuivat hänen kaulassaan. Hän antoi heidän hujuta ja suuteli heitä oikean juutalaisen perherakkauden tapaan suvun nuorimpia jäseniä kohtaan, mikä on heidän vahvimpia puoliaan.

Äkkiä näytti hän muistavan Saccard'in.

"Ah, rakas ystävä, suokaa anteeksi, näettehän, ettei minulla ole ainoatakaan vapaata hetkeä. Olkaa hyvä ja sanokaa asianne."

Ja hän oli juuri ryhtymäisillään kuuntelemaan, mitä Saccard'illa oli sanottavaa, kun muuan apulainen, joka oli saattanut sisään pitkän, vaalean herran, kuiskasi jonkun nimen hänen korvaansa. Hän nousi heti, vaikka kiirehtimättä, ja siirtyi neuvottelemaan herran kanssa ulommaksi erään ikkunan ääreen, kun taas toinen hänen pojistaan otti vastaan välittäjiä ja liiketuttavia hänen sijastaan.

Huolimatta kiukustaan alkoi Saccard tuntea jonkunlaista kunnioitusta Gundermann'ia kohtaan. Hän oli tuntenut vaalean herran, tiesi, että hän oli erään suurvallan lähettiläs, joka hovissa oli ylpeä ja ylhäinen, mutta tuli tänne anovaisena hymy huulilla ja pää hiukan painuksissa. Toisissa tapauksissa saivat korkeat virkamiehet, vieläpä keisarin omat ministeritkin suorittaa seisoviltaan asiansa tässä huoneessa, jossa vilisi kansaa kuin torilla ja kuului lasten melu. Täällä vasta näkyi oikeassa valossaan tuon miehen rajaton kuningasvalta; hänellä oli omia lähettiläitään kaikissa mailman hoveissa, konsuleita kaikissa maakunnissa, asiamiehiä kaikissa kaupungeissa ja laivoissa kaikilla merillä.

"Emme pääse hetkeksikään rauhaan, rakas ystäväni", sanoi Gundermann tullen Saccard'in luo. "Mutta nyt täytyy minun mennä aamiaiselle, seuratkaa minua ruokasaliin siellä saamme ehkä olla rauhassa."

He menivät talon pieneen aamiaishuoneeseen, missä perhe ei koskaan ollut täysilukuinen. Sinä päivänä oli ainoastaan yhdeksäntoista pöydässä, niistä kahdeksan lasta. Pankkiiri istui keskellä ja hänellä oli vain maitolasi edessään.

Hetkisen istui hän silmät ummessa: lopen väsyneenä, kalpein ja kärsivin kasvoin, sillä hänellä oli sekä maksa- että munuaisvika; vietyään vapisevin käsin maljan huulilleen ja juotuaan kulauksen huokasi hän:

"Oh, olen tänään niin väsynyt!"

"Miksi ette lepää?" kysyi Saccard.

Gundermann käänsi kummastuneet kasvonsa häneen ja vastasi:

"Enhän minä voi!"

Hän ei saanut juoda maitoansakaan rauhassa, asiamiestulva ei ollut vielä loppunut, se vyöryi ruokasalin läpi, mutta perhe, herrat ja naiset, jotka olivat tottuneet tähän menoon, nauroivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ja lapset, joita vahvistettiin muutamilla siemauksilla puhdasta viiniä, pitivät korviasärkevää melua.

Ja Saccard, joka edelleen katseli häntä, kummasteli, että hän joi maitoaan niin hitaasti ja vaivaloisesti, kuin ei koskaan saisi maljaansa pohjaan. Hän eli yksinomaan maidosta, eikä hän saanut koskeakaan lihaan tai leivoksiin. Mitä hyödytti siis omistaa miljardi? Eivätkä naiset olleet koskaan kiusanneet häntä, neljäkymmentä vuotta oli hän ollut vaimolleen järkähtämättömän uskollinen, eikä hänellä nyt ollut siihen suuntaan kallistuvaa ajatustakaan. Miksi siis nousta ylös kello viisi aamulla, raataa kuin ajurirenki, kuluttaa itseään raskaassa työssä, viettää orjanelämää, johon ei edes kurjin kerjäläinenkään olisi antautunut, elää pää täynnä numeroita aivot niin tuhansien huolien kiusoittamana, että olivat pakahtua? Miksi koota kultakasoja, kun ei edes uskaltanut ostaa naulaa kirsikoita ja syödä niitä kadulla, matkustaa kauniin tytön kanssa pitkin Seineä johonkin ravintolaan, nauttia kaikkea, mitä oli kaupan, laiskotella ja olla vapaa? Ja Saccard, joka huolimatta nautinnonhalustaan sangen hyvin ymmärsi, että rahaa voi rakastaa sen itsensä vuoksi, sen antaman vallan vuoksi, tunsi jonkunlaista kunnioituksensekaista kauhua tätä olentoa kohtaan -- ei niinkuin klassillista saituria, vaan niinkuin omantunnontarkkaa lihallisista himoista vapaata työläistä kohtaan, joka sairaloisessa vanhuudessaan oli niin sanoaksemme muuttunut ruumiittomaksi olennoksi, ja joka kumminkin itsepäisesti yhä rakensi miljonatorniaan ja uneksi vain voivansa jättää sen perintönä omaisilleen, jotta he rakentaisivat sen vielä korkeammaksi, kunnes se hallitsisi koko mailmaa.

Vihdoinkin kumartui Gundermann Saccard'in puoleen ja antoi tämän puoliääneen selvittää yleispankin perustamissuunnitelmansa. Hän antoi muuten sangen niukasti yksityiskohtaisia selvityksiä, viittasi vain ohimennen Hamelin'in salkun sisällykseen, sillä hän oli alusta alkaen aavistanut saavansa pankkiirista vastustajan ja valmistautui jo edeltäkäsin peräytymään.

"Taas pankki, ystäväni, taasko pankki?" huudahti hän ivallisesti. "Mieluummin minä sijottaisin rahani johonkin koneeseen, giljotiiniin joka hakkaisi pään poikki kaikilta noilta pankeilta, joita kasvaa ... laitoksen, joka puhdistaisi pörssinkin. Eikö insinöörillä ole mitään sellaista suunnitelmiensa joukossa?"

Sitten otti hän isällisen ilmeen ja sanoi kylmäverisen julmasti:

"Kas niin, olkaa toki järkevä, muistakaa mitä minä olen teille sanonut. Teette tyhmästi alkaessanne taas liikkeen, minä teen teille suoranaisen palveluksen kieltäytyessäni ottamasta osaa yhtiöönne. Te joudutte varmasti nurinniskoin, se on johdonmukainen välttämättömyys, sillä te olette liian kiivas luonteeltanne, teillä on liian rikas mielikuvitus, ja aina käy huonosti, kun lähtee liikkeelle toisten rahoilla. Miksi ei veljenne hanki teille hyvää paikkaa? Olkaa varovainen, ystäväni, olkaa varovainen!"

Saccard nousi vavisten pidätetystä kiukusta.

"Siis päätetty, te ette ota yhtään osaketta, te ette halua olla mukana?"

"Teidän kanssanne? En koskaan! Te kaadutte kolmen vuoden kuluessa."

Tuli äänettömyys, jonka kuluessa molemmat miehet vaihtoivat teräviä, taisteluhaluisia katseita.

"Hyvästi siis. En ole vielä syönyt aamiaista ja olen kovin nälissäni. Katsokaamme kumpi kaatuu ensin!"

Ja hän jätti Gundermann'in istumaan sinne sukunsa keskelle, joka nyt meluten kävi jälkiruuan kimppuun, kun taas vanha pankkiiri otti vastaan viimeiset välittäjäasiamiehet ja sulki silloin tällöin silmänsä väsymyksestä ja joi maljastaan maitoa vaalein huulin.

Saccard hyppäsi ajuriinsa ja sanoi osotteensa Saint-Lazare-kadulla. Kello löi yksi, hukkaanmennyt päivä, hän ajoi mieletönnä kotiin aamiaiselle. Oh, tuo juutalaisrakkari! Hän olisi mitä suurimmalla mielihyvällä iskenyt hampaansa tähän, kuin koira luuhun! Olisi liian jättiläismäinen, toivoton tehtävä johtaa hänet häviöön. Mutta eihän koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Suurimmatkin valtakunnat voivat hävitä ja aina tulee päivä, jolloin mahtavimmatkin kukistuvat. Ei, ei pidä hotkaista häntä kerralla vaan nakertaa ensin syrjiä, riistää palasia hänen miljardistaan, ja sitten syödä hänet, miksikä ei? Hävittää kaikki juutalaiset heidän kaikkivaltiaan kuninkaansa personassa, polkea maahan heidät, jotka luulivat yksin olevansa herroja! Ja nämä vaikutelmat, harmi, joka oli vallannut hänet Gundermann'in luona, täytti Saccard'in mielettömällä innolla, ja hän tunsi tarvetta heti toimittaa jotain; hän olisi tahtonut rakentaa pankkihuoneensa noitaiskulla, panna sen koneet käyntiin, voittaa, musertaa kaikki kilpailijansa. Äkkiä johtui hänen mieleensä Daigremont, ja epäröimättä, melkein koneellisesti, pisti hän ulos päänsä ja käski kuskin ajaa rue Larochefoucauld'ille. Jos hän aikoi tavata Daigremont'in, täytyi hänen kiirehtiä ja lykätä aamiaisensa tuonnemmaksi, sillä hän tiesi, että tämä tavallisesti lähti ulos yhden ajoissa. Tämä kristitty oli todellakin pahempi kuin kaksi juutalaista ja hänen sanottiin käyttävän omaksi hyväkseen kaikki nousevat liikkeet, jotka uskottiin hänen huostaansa. Mutta tällä hetkellä olisi Saccard ryhtynyt keskusteluihin pahimman rosvonkin kanssa ja suostunut tämän kanssa saaliin jakoon. Tuonnempana, kun hän saavuttaisi ylivallan -- etsisi hän jonkun toisen!

Sillävälin olivat vaunut pysähtyneet korkealle ja komealle portille, joka johti yhteen tämän korttelin suurimmista yksityistaloista Päärakennus, joka oli suuren kivitetyn pihan sisällä, oli melkein kuninkaallisen loistava, ja puutarha satavuotisine puineen muodosti täydellisen puiston, joka eristi talon keskelle tätä väkirikasta korttelia. Koko Parisi tunsi tämän yksityishotellin loistavien juhliensa ja erittäinkin erinomaisen taulukokoelmansa vuoksi jota jokainen matkustava ruhtinaallinen henkilö kävi katsomassa. Ollen naimisissa kauneudestaan kuulun naisen kanssa, jota sitäpaitsi seuraelämässä suuresti juhlittiin lauluäänensä vuoksi, eli talonherra kuin ruhtinas, oli yhtä ylpeä kilpajuoksuhevosistaan kuin taulukokoelmastaan, oli suuren klubin jäsenenä, piti hyvin kalliita jalkavaimoja, omisti erityisen aition Operassa, erityisen tuolin hotelli Drout'issa ja oli kaikkien muodissaolevien epäilyttävien paikkojen vakinainen vieras. Ja koko tämä loisto maksettiin yksinomaan pörssikeinottelun avulla.

Kun Saccard oli noussut ylös majestetillisia portaita, ilmotti palvelija hänet ja vei kolmen taiteen mestariteoksia täynnä olevan vastaanottohuoneen lävitse pieneen tupakkahuoneeseen, jossa Daigremont puhalteli viimeisiä haikuja sikaristaan ennen ulosmenoaan. Hän oli jo nelikymmenviisivuotias ja taisteli alullaan olevaa lihomista vastaan: hän oli pitkä, hyvin hieno, käherretty ja hajuvesillä priiskotettu, piti ainoastaan viiksiä ja suippopartaa, sillä hän oli keisarin innokas ihailija. Hän oli erinomaisen huomaavainen kaikkia kohtaan, hänellä oli rajaton itseluottamus ja oli aina varma voitostaan.

Hän astui heti tulijaa vastaan.

"Missä olette olleet viime aikoina, rakas ystävä? Ajattelin juuri teitä näinä päivinä. Emmekö ole läheisiä naapureja?"

Hän tyyntyi kumminkin jonkunverran, luopui tulvivasta kohteliaisuudestaan, kun Saccard, joka katsoi kaikki verukkeet turhiksi kävi suoraan asiaan, kertoi suuren suunnitelmansa, selitti, että hän, ennenkuin perustaisi Yleispankkinsa, koetti muodostaa yhtiön ystävistään, pankkiireista, teollisuudenharjottajista, jotka jo etukättä takaisivat yritykselle hyvän menestyksen sitoutumalla ottamaan neljä viidettäosaa osakkeista, siis vähintään 40,000. Daigremont oli muuttunut sangen vakavaksi, kuunteli, katseli Saccard'ia tutkivin katsein, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen aivojensa syvimpään sopukkaan ja tarkastaa, voisiko vielä jotain tehdä tästä miehestä, voisiko saada hänestä etua jollain tavalla; hän tunsi Saccard'in ja tiesi, että hän oli tavattoman toimelias ja lahjakas mies huolimatta intohimoisesta kiihkomielisyydestään. Ensin hän epäröi.

"Ei, ei, minulla on tarpeeksi tekemistä entisissä asioissani, en tahdo ryhtyä uusiin."

Mutta hän innostui kuitenkin, teki kysymyksiä, halusi kuulla mitä yrityksiä uusi pankki tulisi tukemaan, sillä Saccard puhui niistä mitä suurimmalla varovaisuudella. Ja kun hän kuuli puhuttavan Välimeren laivayhtiön perustamisesta, heristi hän korviaan ja myöntyi heti.

"No hyvä, suostun. Mutta yhdellä ehdolla, missä suhteissa olette veljeenne, ministeriin?"

Saccard hämmästyi ja antoi rehellisesti vihalleen vallan.

"Veljeeni! Hän kulkee omia teitään ja minä omiani. Hän ei juuri ole liialla veljellisyydellä pilattu."

"Paha juttu", selitti Daigremont jyrkästi. "Minä en tule mukaan hankkeeseen, ellei veljenne myös tule. Ymmärrättehän, en halua että olette riidoissa."

Saccard teki vihastuneen liikkeen. Mitä varten de Rougon? Eikö hän sillä tavoin sitoisi kätensä ja jalkansa? Mutta järjen ääni puhui lujemmin kuin kiukun, ja se sanoi hänelle että kaikissa tapauksissa olisi parasta vakuuttautua tuon suuren miehen puolueettomuudesta. Hän kieltäytyi kumminkin antautumasta sovintoon.

"Ei, ei, hän on aina käyttäytynyt sikamaisesti minua kohtaan. Minä en milloinkaan ota ensi askelta."

"Kuulkaapas", sanoi Daigremont, "minä odotan tänne Huret'a kello viisi, hänellä on eräs tehtävä minulle. Kiiruhtakaa Lainsäätäjäkuntaan, pyytäkää Huret'a vähän syrjään, puhukaa hänelle asiasta, niin kuulustelee hän heti Rougon'in mielipidettä, ja meillä on vastaus tiedossamme kello viisi. Tapaamme siis kello viisi?"

Saccard seisoi pää kumarassa ajatellen.

"No hyvä, jos te pidätte sitä aivan välttämättömänä!"

"Aivan välttämättömänä! Ilman Rougon'ia ei lainkaan, Rougon'in kanssa mitä vain tahdotte."

"Hyvä on; minä menen."

Hän puristi Lujasti Daigremont'in kättä ja lähti, mutta tämä kutsui hänet takasin.

"Kuulkaa, jos teistä näyttää kaikki käyvän hyvin, niin ettekö voisi kotimatkalla pistäytyä markisi de Bohain'en ja Sédille'n luo, sanokaa heille, että minä olen mukana, ja pyytäkää heitäkin yhteen puuhaan. Heidät täytyy välttämättömästi saada mukaan."

Ulkona odotti Saccard'in ajuri, jonka hän oli käskenyt odottaa, vaikka hänen asuntoonsa oli vain muutama askel. Hän maksoi ajurille toivoen voivansa myöhemmin päivällä käyttää omia ajopelejänsä ja kiiruhti kotiinsa syömään aamiaista. Häntä ei enää odotettu ja kyökkipiika asetti hänen eteensä palasen kylmää paistia. Hän nielasi sen riidellen kuskilleen, joka toi tiedon, että eläinlääkäri oli käskenyt antaa hevosen levätä kolme, neljä päivää. Ja suu täynnä ruokaa syytti hän kuskia ymmärtämättömyydestä palveluksessa ja uhkasi lähettää hänen kimppuunsa Caroline-rouvan, joka kyllä pitäisi häntä silmällä. Viimein käski hän tätä kumminkin hakemaan ajurin. Taas läiskyi sade katuja vastaan, hän sai odottaa neljännestunnin, ennenkuin ajuri saapui. Hän nousi vaunuihin ja huusi:

"Aja lainsäätäjäkuntaan!"

Hänen tarkotuksenaan oli tulla sinne ennen asiain käsittelyjen alkamista, pyydystää Huret ohimennen käsiinsä ja puhua hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Onnettomuudeksi odotettiin sinä päivänä myrskyistä istuntoa, sillä eräs vasemmiston jäsen aikoi ottaa esille meksikon-kysymyksen, ja Rougon todennäköisesti oli pakotettu vastaamaan.

Etusalissa onnistui Saccard'in tavata etsimänsä henkilö. Hän veti tämän mukanaan läheiseen pieneen huoneeseen, missä he voivat rauhassa puhua keskenään, sillä käytävillä oli kiihtymys niin suuri, ettei kukaan ehtinyt kiinnittää heihin huomiota. Vastustuspuolue kasvoi päivä päivältä yhä pelottavammaksi, nyt jo puhalsi onnettomuudentuuli, jonka voima kenties voisi lisääntyä ja lopulta tehdä puhdasta talossa. Senvuoksi viipyi tovin, ennenkuin Saccard sai Huret'in ymmärtämään, mistä on kysymys, ja kaksi kertaa piti hänen selittää, mitä Huret'in oli tehtävä.

"Mitä te ajattelette, ystäväni! Puhua tällä kertaa Rougon'in kanssa. Hän varmaan käskee minun mennä niin pitkälle kuin tietä riittää."

Mutta niin johtui Huret'in mieleen, että tässä sentään saattoi olla kysymys hänen omista, henkilökohtaisista eduistaankin. Hän oli olemassa vain tuon suuren miehen kautta, tätä oli hänen kiittäminen siitä, että hänet oli asetettu julkisesti ehdokkaaksi ja että hän oli tullut valituksi; hän oli ministerin juoksupoika ja eli niistä muruista, jotka ministerin pöydältä putosivat. Näinä kahtena vuotena oli hän, kiitos tämän ammatin etujen, kerännyt kokoon sangen kauniita summia, ja hänen suuret maaomaisuutensa Calvados'issa oli turvattu tyydyttävällä tavalla; hänen tarkotuksensa oli vetäytyä sinne maanmyyräksi, niinpiankuin keikaus oli tapahtunut.

"Ei, ei, en minä voi. Ajatelkaa toki minun asemaani! Hänen kanssaan ei ole leikkimistä, jos häntä härsytetään, enkä minä tahdo halusta pukea teille veristä paitaa ja menettää omaa vaikutustani."

Nyt ymmärsi Saccard hänet ja koetti saada Huret'in ymmärtämään, että tässä oli miljonia voitettavana. Suurin piirtein, tulisella kaunopuheisuudellaan, joka muutti liikeasian runolliseksi saduksi, selitti hän suuremmoista yritystä, jota varmasti olisi seuraava onni. Daigremont oli ihastunut ja asettunut yhtiön etunenään. Bohain ja Sédille olivat jo pyytäneet päästä mukaan. Olihan mahdotonta, ettei hän, Huret, liittyisi heihin: toiset herrat tahtoivat välttämättä häntä yhteen puuhaan edustavan asemansa vuoksi kamarissa. Toivottiin myöskin, että hän menisi hallitukseen, sillä hänen nimeään oli totuttu mainitsemaan kunnian ja järjestyksen yhteydessä.

Kuullessaan lupauksen hallituksen jäsenyydestä katsoi Huret häntä silmiin.

"No, mitä te haluatte minulta, minkälainen vastaus on minun saatava Rougon'ilta?"

"Minä puolestani", vastasi Saccard, "voisin aivan hyvin välttää veljeäni. Mutta Daigremont vaatii minua sopimaan hänen kanssaan. Ehkä on hän oikeassa. Senvuoksi minä toivon, että te aivan yksinkertaisesti puhutte tuon pelätyn miehen kanssa meidän liikeyrityksestämme ja toimitatte niin, että hän, joskaan ei suostu meitä auttamaan, kuitenkaan ei nouse meitä vastaan."

Huret siristeli silmiään, hänen oli vaikea tehdä päätöstä.

"Jos te vain tuotte ystävällisen sanan, vain yhdenkin ystävällisen sanan, ymmärrättekö, on Daigremont tyytyväinen, ja me kolme järjestämme sitten koko jutun iltapäivällä."

"No hyvä, minä yritän", selitti Huret äkkiä, "mutta minä teen tämän vain teidän tähtenne. Hänestä ei ole helppo selvitä, erittäinkin kun vasemmisto ärsyttää häntä. Niin, me tapaamme kello viisi."

"Kello viisi."

Vasta matkalla muisti hän Daigremont'in lausuman toivomuksen.

"Aja rue de Babylone'lle!"

Siellä asui markiisi Bohain. Hän vallitsi erään suuren palatsin siipirakennusta, jossa ennen oli asunut tallihenkilökunta, ja jonka hän oli muuttanut sangen mukavaksi yksityisasunnoksi. Hänen vaimoaan ei nähty koskaan, hänen sanottiin olevan sairaan ja pysyvän aina omissa huoneissaan. Talo ja huonekalut kuuluivat kuitenkin vaimolle, mies asui vaimonsa luona kuin hotellissa, omisti ainoastaan omat vaatteensa ja matkakirstun, jonka sisällys sopi helposti ajurinkärryille. Vaimo oli nimittäin pyytänyt pesäeroa, sen jälkeen kun mies oli alkanut keinotella pörssissä. Kaksi kertaa oli hän kieltäytynyt maksamasta erotuksiaan, eikä vekselivälittäjäliiton puheenjohtaja ollut huolinut lähettää hänelle edes laskua, kun oli saanut tietää hänen asemansa. Vedettiin vain aivan yksinkertaisesti risti hänen tilinsä yli. Kun hän voitti, pisti hän häikäilemättä voiton taskuunsa, mutta kun hävisi, ei maksanut. Hänellä oli loistava nimi, hän oli sangen hyvä koriste hallinnossa, ja senvuoksi tahtoivat kaikki uudet liikkeet saada hänet reklaamikilveksi. Pörssissä oli hänellä oma tuolinsa ylhäisten keinottelijain joukossa, jotka muka kohosivat jokapäiväisten mitättömyyksien yläpuolelle. Häntä pidettiin arvossa ja kysyttiin usein hänen neuvoaan. Hänellä oli monta kertaa ollut vaikutusvaltaa markkinoilla. Sanalla: markiisi Bohain oli huomattava henkilö.

Vaikka Saccard tunsikin hänet varsin hyvin, salli hän kauniin kuusikymmenvuotiaan ylhäisen kohteliaan käytöksen tehdä itseensä vaikutuksen.

"Herra markiisi, tulen luoksenne avunpyytäjänä..."

Hän selitti käyntinsä syyn puuttumatta aluksi lähempiin yksityiskohtiin. Markiisi keskeytti hänet kohta alussa.

"Ei, ei, minulla ei ole aikaa, minulla on vähintään kymmenen samallaista pyyntöä, jotka minun täytyy hylätä."

Saccard hymyili ja jatkoi:

"Daigremont on minut lähettänyt..."

"Aha, Daigremont on mukana", huudahti markiisi. "Hyvä, hyvä! Jos Daigremont on mukana, ryhdyn minäkin puuhaan. Luottakaa minuun!"

Ja kun vieras aikoi selittää lähemmin asioita, niin että hän edes saisi tietää, minkälaiseen liikeyritykseen hän oli ryhtyvä, keskeytti hän tämän rakastettavaan tapaan, kuten ainakin ylhäinen herra, jonka ei sovi syventyä pohjia myöten sellaiseen asiaan, ja jolla on synnynnäinen luottamus lähimäistensä rehellisyyteen.

"Pyydän, ei sanaakaan enää. En tahdo tietää mitään. Te tarvitsette nimeäni, lainaan sen teille auliisti, ja sillä on asia selvä. Sanokaa Daigremont'ille, että hän järjestää kaikki mielensä mukaan."

Saccard hymyili itsekseen astuessaan taas ajuriin.

"Hän tulee meille kalliiksi", ajatteli hän, "mutta onhan hän todellakin hyvä koristus".

Sitten sanoi hän ääneen:

"Aja rue de Jeuneurs'ille!"

Liikehuone Sédille'n varasto ja konttori oli tämän kadun varrella; niille kuului kokonainen suuri pohjakerros pihan sisällä. Viiden vuoden työn jälkeen oli Sédille, joka oli Lyon'ista ja jolla vielä oli siellä tehtaansa, onnistunut vihdoinkin tekemään silkkitehtaansa Parisin suurimmaksi ja huomatuimmaksi sittenkun eräs sula sattuma oli johtanut hänet pörssikeinotteluun. Ja nyt raivosi hänessä pelihimo kuin hävittävä tulipalo. Hän oli voittanut suuria summia kaksi kertaa peräkkäin ja menestys oli saattanut hänet aivan päästään pyörälle. Miksi uhrata kaksikymmentäviisi vuotta elämästään voittaakseen vaivaisen miljonan, kun yhdessä ainoassa tunnissa, yksinkertaisen pörssikeinottelun kautta, voi pistää sen taskuunsa? Hän menetti yhä enemmän ja enemmän innostuksensa liikkeeseensä, joka meni vanhaan tapaansa; hän eli ainoastaan oivallisen pörssikeikauksen toivossa, ja kun häntä nyt seurasi itsepäinen vastoinkäyminen, nielivät hänen keinottelunsa kaikki silkkitehtaan tulot. Hänen häviönsä oli vain ajan kysymys, sillä hänen tehtaansa Lyon'issa tuottivat 200,000 frangia, ja hänen keinottelunsa maksoi 300,000 vuodessa.

Saccard tapasi Sédille'n tuskissaan ja levottomana, sillä hän ei osannut pelata tyynesti. Hän eli mielenliikutuksen vallassa, milloin täynnä toivoa, milloin syvästi alakuloisena, sairaana epävarmuudesta, sen vuoksi että hän oikeastaan pohjaltaan oli kunnon mies. Mutta tuskin oli hän kuullut pari sanaa uudesta liikepuuhasta, kun hänen lihavat kasvonsa vaaleine suurine poskipartoineen punastuivat innostuksesta.

"Oi, ystäväni, jos te tuotte minulle onnen, lausun teidät tervetulleeksi."

Mutta samassa hän kauhistui.

"Ei, ei, elkää kiusatko minua. Olisi viisainta minun palata silkkikankaitteni pariin, eikä jättää koskaan tiskiäni."

Saccard tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja puhui senvuoksi hänen pojastaan Gustave'sta, jonka hän sanoi tavanneensa Mazaud'illa aamupäivällä. Mutta siinä oli vielä yksi surun syy kauppiaalle, sillä hän oli toivonut pojan ottavan liikkeen huostaansa ja vapauttavan hänet siitä taakasta, mutta tämä halveksi kauppaa ja ajatteli ainoastaan huvituksia; nousukkaitten pojat eivät kelpaa tavallisesti muuhun kuin hävittämään omaisuudet, jonka heidän isänsä ovat koonneet. Isä oli hankkinut hänelle paikan Mazaud'illa nähdäkseen, oliko hänellä mahdollisesti taipumuksia tämän ammattiin.

"Sen perästä kuin hänen äitiraukkansa kuoli", mutisi hän, "ei hän todellakaan ole tuottanut minulle suurta iloa. No, ehkä hän Mazaud'in luona oppii asioita, jotka voivat olla minulle hyödyksi."

"No niin", alkoi Saccard uudelleen, "tuletteko mukaan? Daigremont pyysi minun sanomaan teille, että hän ryhtyy puuhaan."

Sedille teki suuren liikkeen ja äänellä, joka vapisi sekä halusta että pelosta, sanoi hän: