Part 6

Saccard kuunteli hänen sanojaan hymyillen edelleen alakuloisena. Caroline ei siis tahtonut tietää hänestä, hänestä tuntui ilkeältä jouduttuaan tämän rakastajaksi yhdeksi ainoaksi kerraksi, satunnaisen hämmennyksen johdosta. Mutta oikeastaan oli vain hänen turhamaisuutensa haavotettu.

"Siis ... vain ystäviä?"

"Niin, minä olen tuleva toveriksenne, olen auttava teitä ... ystäviä, oikein hyviä ystäviä!"

Hän ojensi Saccard'ille poskensa; tämä tunnusti, että hän oli oikeassa, ja painoi lujan suudelman hänen molemmille poskilleen.

III.

Sigismond'in kääntämä kirje Konstantinopolissa asuvalta venäläiseltä pankkiirilta oli suotuisa vastaus, jota Saccard oli odottanut, pannakseen liikkeen käyntiin; ja herätessään seuraavana aamuna halusi hän ryhtyä toimintaan ja ennen auringon laskua saada yhtiön perustetuksi. Hänen täytyi ensin päästä varmuuteen, voisiko hän sijottaa 50,000 osakettaan à 500 frangia, sillä kysymys oli salaisesta yhtiöstä 25 miljonan pääomalla.

Juuri noustessaan vuoteeltaan keksi hän uuden yhtiön nimen, jota hän kauan oli ajatellut. Sana: Yleispankki! seisoi äkkiä kuin tulikirjaimin piirrettynä hänen edessään vielä hämärässä huoneessa.

"Yleispankki", toisti hän lakkaamatta itsekseen pukeutuessaan. "Yleispankki! Se on yksinkertainen ja suuremmoinen, siihen sisältyy kaikki mahdollinen, se leviää yli koko mailman. Niin, nimi on oivallinen. Yleispankki!"

Kello kymmeneen saakka käveli hän edes takasin suuressa huoneessa; hän ei tiennyt mistä alkaisi noitten miljonien metsästyksen 25 miljonaa on hyvin helppo löytää Parisista, tarvitsee vain kiertää yhden kadunkulman ympäri; juuri senvuoksi oli hänellä niin monta valittavaa ja hän oli epätietoinen, sillä hänen täytyi ryhtyä asiaan järjestelmällisesti. Hän joi kupin maitoa, eikä suuttunut, kun kuski tuli ilmottamaan, ettei hevonen ollut terve, luultavasti oli se vilustunut, ja että olisi viisainta lähettää hakemaan eläinlääkäriä.

"Hyvä on, lähetä hakemaan. Minä otan ajurin."

Mutta katukäytävällä hämmästytti häntä pureva tuuli; talvi oli aivan odottamatta saapunut takasin, aina eiliseen asti oli ollut mitä ihanin toukokuuilma. Ei satanut, mutta suuria keltaisia pilviä kohosi taivaanrannalle. Hän ei ottanut ajuria, hän halusi käydä lämpimikseen; ensin aikoi hän mennä vekselivälittäjä Mazaud'in luo ottaakseen häneltä selvää Daigremont'ista, tunnetusta pörssikeinottelijasta, joka oli kaikkien mahdollisten yhtiöitten osakas ja jolla aina oli onni mukanaan. Mutta hänen päästyään rue Vivienne'lle oli taivas ehtinyt verhoutua mustaan pilveen, ja valtava raekuuro pakotti Saccard'in etsimään suojaa eräästä porttikäytävästä.

Hän oli seisonut siinä jonkun minuutin, kun kultarahojen kilinä sattui hänen korviinsa. Se kuului yli sateen kohinan ja hän heristi korviaan. Se tuntui kuuluvan maan uumenista hienosti ja sointuvasti kuin "Tuhannen ja yhden yön" sadussa. Hän käänsi päätään ja huomasi seisovansa Kolb'in liikkeen porttikäytävässä. Kolb oli pankkiiri, joka teki vertailevia laskelmia eri kursseista, erityisesti kullan; hän osti niitten valtioitten rahaa, joitten kurssi oli alhainen, sulatti sen harkoiksi ja möi sellaisiin valtioihin, joissa kurssi oli korkea; ja niinä päivinä, joina kultaa sulatettiin, kuultiin aamusta iltaan kullan kilinää kellarista, jossa rahoja kohmalokaupalla tungettiin sulattoon. Kilinä kuului ohikulkijain korviin vuoden läpeensä. Saccard hymyili mielihyvästä kuullessaan tämän musiikin pörssin liikemelun maanalaisen säestyksen. Kullan kilinä tuntui hänestä hyvältä enteeltä.

Sade lakkasi, hän kulki yli torin ja oli tuokiossa Mazaud'in luona. Vastoin tapaa asui nuori vekselivälittäjä kerrosta ylempänä samassa talossa missä hänen liikehuoneustonsa sijaitsi, jonka hallussa oli koko toinen kerros. Hän oli yksinkertaisesti muuttanut enonsa asuntoon päästyään tämän kuoleman jälkeen yksimielisyyteen perillisten kanssa ja otettuaan liikkeen haltuunsa.

Kello löi kymmenen. Saccard astui suoraan konttoriin, jonka ovella hän kohtasi Gustave Sédille'n.

"Onko herra Mazaud kotona?"

"En tiedä, tulin juuri."

Nuori mies hymyili: hän tuli aina liian myöhään, otti työnsä kevyeltä kannalta -- hänhän palveli ilman palkkaa ja oli suostunut istumaan vuoden tai kaksi tässä konttorissa tehdäkseen mieliksi isälleen, silkkitehtailijalle.

Saccard kulki ensiksi kassakonttorin läpi, vaihtoi tervehdyksen molempien varastonhoitajien kanssa ja astui senjälkeen molempien toimeenpanevien johtajien huoneeseen, mutta tapasi ainoastaan Berthier'in, jonka tehtävänä oli liiketuttavien vastaanotto, ja joka aina seurasi isäntää pörssiin.

"Onko herra Mazaud tullut?"

"Luullakseni, olin äsken hänen huoneessaan. Ei ... hän on lähtenyt ulos ... luultavasti on hän laskukonttorissa."

Hän avasi erään oven ja katsahti suureen huoneeseen, jossa viisi apulaista työskenteli ensimäisen kirjanpitäjän katsannon alla.

"Ei, mutta sepä on ihmeellistä! Ettekö halua itse mennä kirjanpitäjäkonttoriin katsomaan jos hän on siellä?"

Saccard meni. Täällä istui tilinpitäjä, liikkeen keskipiste, apunaan seitsemän konttoristia, ja teki muistiinpanoja Mazaud'in muistikirjan mukaan, jonka tämä jätti hänelle joka päivä pörssituntien jälkeen, senjälkeen vietiin määräykset eri liiketuttavien kontolle; lomakkeet olivat erinomaisen tarpeellisia tässä työssä, sillä muistikirjassa ei mainita mitään nimiä, vaan ainoastaan lyhyt muistiinpano sen ja sen arvopaperin ostosta tai myynnistä sen ja sen kurssin mukaan.

"Onko joku nähnyt herra Mazaud'ia?" kysyi Saccard.

Mutta hän ei saanut edes vastausta kysymykseensä. Tilinpitäjä oli lähtenyt ulos, kolme apulaista luki sanomalehteään, kaksi muuta töllisteli kattoon, ja pikku Flory innostui tavattomasti nähdessään Gustave Sédille'n tulevan sisään.

Flory'lla oli aamupäivisin kirjotustöitä ja iltapäivisin oli hän pörssissä hoitamassa sähkösanomia. Hän oli syntynyt Saintes'issa, jossa hänen isänsä oli alempi virkamies; itse oli hän ensin ollut erään pankkiirin apulaisena Bordeaux'issa, mutta sittemmin syksyllä saanut paikan Mazaud'illa Parisissa; hänellä ei kuitenkaan ollut mitään muita tulevaisuussuunnitelmia kuin saada palkkansa kaksinkertaiseksi kymmenen vuoden kuluessa. Näihin saakka oli hän ollut sangen täsmällinen ja tunnontarkka työssään. Mutta viimeisten kuukausien aikana, Gustaven tulon jälkeen oli tämä nuori, hieno ja rikas toveri ottanut hänet seuraansa, hankkinut hänelle naistuttavia, ja nyt oli pikku Flory usein mukana Gustaven illastaessa yhdessä neiti Cluchu'n, erään Variété-tyttôsen kanssa, joka oli portinvartijan tytär Montmartre'sta. Hän oli koko hauska ja sievä nukkekasvoineen, joista loisti pari suurta, kaunista, mustaa silmää.

Ennenkuin Gustave ehti ottaa hattua päästään, täytyi hänen kertoa ystävälleen, miten oli viettänyt edellisen illan.

"Niin, rakas ystävä, olin aivan varma, että Germaine ajaisi minut ulos Jacoby'n tullessa. Mutta ajatteleppas, hänen onnistuikin päästä erilleen Jacoby'stä -- en tiedä millä keinoin se kävi päinsä -- ja minä sain jäädä."

Molemmat nauroivat, että olivat läkähtyä. Oli kysymys Germaine Coeur'ista, eräästä hyvin kauniista tytöstä, joka oli hiukan laiska ja leväperäinen, mutta soreamuotoinen ja jota piti yllä juutalainen Jacoby, muuan Mazaud'in ammattiveli. Tyttö oli aina ollut pörssimiesten perään ja hänen ainoa huolensa oli välttää harmillisia yhteentörmäyksiä niitten herrojen kesken, joita hän kunnioitti suosiolla.

"Mutta kuuleppas", sanoi Flory, "minä luulin ettet sinä vilkaseisikaan muihin kuin pikku paperikauppiattareesi."

Tämän rouva Conin'iin kohdistuvan vihjauksen johdosta kävi Gustaven ilme vakavaksi. Häntä kunnioitettiin, hän oli arvonantoa herättävä naishenkilö, eikä tietty tapausta, että joku _hänen_ herroistaan olisi lörpötellyt. Senvuoksi ei Gustave vastannutkaan, vaan kysyi itse:

"Ja Cluchu, menitkö hänen kanssaan Mobille'en?"

"En, kuinkas minä olisin sen tehnyt, se on liian kallista lystiä, me menimme kotiin ja keitimme teetä."

Nuorten herrojen takana seisoi Saccard hymyillen, sillä hän oli kuullut, että he kuiskailivat naisväestä. Hän kääntyi Floryn puoleen kysyen:

"Oletteko nähnyt herra Mazaud'ia?"

"Kyllä, herrani, hän oli täällä hetki sitten mutta lähti asuntoonsa. Luullakseni on hänen pikku poikansa sairas, tuli sana, että tohtori on siellä. Soittakaa hänen asuntoonsa, sillä hän luultavasti lähtee ulos tulematta tänne enää."

Saccard kiitti tiedosta ja kiiruhti portaille. Mazaud oli nuorimpia vekselivälittäjiä. Hänellä oli ollut onni mukanaan. Enonsa kuoltua oli hän joutunut tähän tärkeään toimeen ijässä, jolloin vielä tavallisesti ollaan oppilaita liikemailmassa. Toverien kesken puhuttiin hänen henkisestä ja ruumiillisesta joustavuudestaan, joka on niin tarpeellinen tähän toimeen, ja hyvästä vaistostaan, joka varmaankin olisi valmistava hänelle kauniin tulevaisuuden. Hän oli nainut nuoren, rakastettavan naisen, jolla oli 1,200,000 frangin myötäjäiset; heillä oli jo kaksi lasta, kolmenvuotias tyttö ja puolitoistias poika.

Mazaud saattoi juuri lääkäriä; tämä hymyili ja rauhoitti häntä.

"Astukaa sisään!" sanoi hän Saccard'ille. "Niin, niin, sitä käy heti levottomaksi noitten pienten raukkojen vuoksi; jos niillä on pieninkään kipu, luulee niitten heti kuolevan."

Ja hän vei Saccard'in salonkiin, jossa hänen vaimonsa vielä istui pienokainen polvillaan, kun taas pikku tyttönen, joka oli ihastunut nähdessään äidin iloisena, kohottautui varpailleen suutelemaan häntä. Kaikki kolme olivat vaaleaverisiä. Nuori äiti näytti yhtä hennolta ja viattomalta kuin pienokaisetkin. Mazaud suuteli hänen hiuksiaan.

"Näet nyt itsekin, että me olemme olleet hulluja."

"Mitäpä siitä, ystäväni, olen niin iloinen hänen rauhottavien sanojensa johdosta."

Kaiken tämän onnen nähdessään seisoi Saccard ääneti hattu kädessä. Koko hienosti sisustettu huone osotti hyvinvoinnin ja onnen loistoa, eikä nuorilla puolisoilla vielä ollut aavistustakaan aviollisista epäsoinnuista. Niinä neljänä vuotena, jotka he olivat olleet naimisissa, oli Mazaud ainoastaan lyhyen ajan osottanut ohimenevää huomiota eräälle ooppera Comiquen laulajattarelle. Hän oli uskollinen aviomies, samoinkuin hän näytti antautuvan pörssipeliinkin vain senvuoksi, että hän oli nuori ja innokas. Ja tuo menestys, tuo selkeä onni loisti kodissa ja heitti ikäänkuin valoisan säteen yli pehmeitten seinäverhojen hillittyjen värien, se tuntui juuri ja juuri kiinalaiseen vaasiin sopivan suuren ruusukimpun tuoksussa.

Rouva Mazaud tunsi herra Saccard'in ja sanoi hymyillen:

"Eikö totta, herraseni, tarvitaan vain _tahtoa_ ollakseen aina onnellinen?"

"Olen siitä vakuutettu, hyvä rouva", vastasi Saccard. "Muuten löytyy ihmisiä, jotka ovat niin hyviä ja kauniita, että onnettomuus tuskin uskaltaa koskea heihin."

Rouva Mazaud nousi ilosta loistaen. Hän suuteli miestään ja poistui pienokainen käsivarrellaan, kintereillään tyttönen, joka oli riippunut isän kaulassa. Tämä koetti salata liikutustaan, kääntyi Saccard'in puoleen ja sanoi hymyillen:

"Meillä on hauskaa tässä talossa, kuten näette." Sitten lisäsi hän nopeasti: "Teillä kai oli jotain asiaa minulle? Tulkaa mukanani konttoriin, siellä saamme paremmin olla rauhassa."

Kassassa huomasi Saccard Sabatan'in, joka oli saapunut nostamaan osuuttaan, ja hän hämmästyi huomatessaan, miten sydämellisesti vekselivälittäjä puristi miehen kättä. Heidän jäätyään kahden Mazaud'in työhuoneeseen, selitti hän käyntinsä syyn ja kyseli niitä muodollisuuksia, joita on olemassa uusien arvopaperien ottamisen suhteen kurssinoteerauksen alaiseksi. Hän huomautti ohimennen olevansa aikeessa perustaa uuden liikkeen, Yleispankin 25 miljonan pääomalla. Niin, suuri luottolaitos pääasiassa tukemaan useita suuria yrityksiä, joita hän selitti parilla sanalla. Mazaud kuunteli häntä ilmettään muuttamatta ja selvitteli hänelle perinpohjin, mitä muodollisuuksien suhteen oli huomioonotettavaa. Mutta hän ei antanut johtaa itseään harhaan, hän tiesi varsin hyvin, ettei Saccard ollut hakenut häntä käsiinsä sellaisen joutavan asian takia Ja kun tämä vihdoin mainitsi Daigremont'in nimen, hymyili hän tahtomattaan. Daigremont'illa oli tietysti suuri omaisuutensa selkänojanaan, mutta väitettiin, ettei häneen ollut luottamista; mutta kehenkäpä sitä voi luottaa kun on kysymys rakkaudesta tai liikeasioista? Ei kehenkään! Muuten ei Mazaud tahtonut mielellään sanoa, mitä hän ajatteli Daigremont'ista, senjälkeenkuin heidän välinsä olivat rikkoutuneet mikä oli herättänyt suurta huomiota pörssissä. Daigremont jätti nyt kaikki määräyksensä Jacoby'lle, Bordeaux'ista kotoisin olevalle juutalaiselle, joka oli komea kuusikymmenvuotias mies, hauskakasvoinen ja jylisevä-ääninen, mutta oli viime aikoina käynyt hiukan raskasliikkeiseksi ihramahansa takia. Molemmat vekselivälittäjät olivat kilpakumppaneita, nuori, jota aina seurasi onni, ja vanha, jolla oli ikäoikeus puolellaan. Jacoby oli tavattoman kokenut ja viekas, mutta hänen intohimonsa pörssikeinotteluun vahingoitti häntä huomattavasti, ja vaikka hän voitti huomattavia summia, oli hän yhtämittaa häviön partaalla. Germaine Coeur maksoi hänelle ainoastaan muutamia tuhansia frangeja kuukaudessa, eikä hänen vaimoansa nähty koskaan.

"Hm ... suuressa Caracas-jutussa", sanoi Mazaud, joka huolimatta pidättyväisyydestään ei voinut vastustaa halua antaa harmilleen valtaa, "sehän on tunnettu seikka, esiintyi Daigremont kavaltajana ja pisti voiton omaan taskuunsa. Hän on hyvin vaarallinen."

Hetkisen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Miksi ette käänny Gundermann'in puoleen?"

"En koskaan!" huudahti Saccard kiihkeästi.

Samassa tuli Berthier sisään kuiskaten pari sanaa isäntänsä korvaan. Vapaaherratar Sandorff oli tullut maksamaan erotusmaksuja ja oikkuili kaikin mahdollisin tavoin alentaakseen suoritettavaa summaa. Yleensä oli Mazaud hyvin kohtelias vapaaherratarta kohtaan ja otti hänet vastaan itse, mutta kun hän oli hävinnyt, vältti Mazaud häntä kuin ruttoa, sillä hän tiesi, ettei tämä häikäillyt käyttää hyväkseen hänen ritarillisuuttaan. Naiset olivat kaikkein huonoimpia liiketuttavia, he olivat kaikki epärehellisiä, mitä maksujen suorittamiseen tulee.

"Ei, ei, sano etten minä ole kotona", vastasi hän huonotuulisena. "Eläkä anna hänen puijata yhtä ainoata centime'ä, muista se!"

Berthier'in mentyä huomasi hän Saccard'in hymyilystä, että hän oli kuullut, mistä oli ollut puhe.

"Niin, vapaaherratar on hyvin rakastettava, mutta te ette saata arvata, millainen ihminen hän oikein on! Niin, jos meidän liiketuttavamme aina voittaisivat, kantaisivat he meitä käsillään. Mutta kuta rikkaampia ja ylhäisempiä he ovat, sitä enemmän minä epäilen heitä, sitä enemmän minulla on syytä pelätä jääväni omaani vaille. Lukuunottamatta suuria liikkeitä, pidän minä enimmän maaseutuliiketovereistani."

Samalla hetkellä saapui eräs apulainen tuoden muutamia papereita, joista Mazaud oli aamulla huomauttanut.

"Siinäpä juuri tuleekin! Muuan herra Fayeux Vendôme'sta ... te ette voi kuvitella miten paljon määräyksiä minä saan tuolta mieheltä! Ne eivät kyllä ole suurille summille, ne ovat pikkuporvarien, rihkamakauppiaiden, talonpoikien ... mutta niistä karttuu summaa. Meidän paras turvamme on peliä harjottava vaatimaton pieneläjäluokka."

Saccard'in mieleen johtui Sabatani, jonka hän oli nähnyt kassassa.

"Oletteko liikeasioissa Sabatanin kanssa nykyään?" kysyi hän.

"Olen ollut vuoden päivät luullakseni", vastasi vekselivälittäjä huolettomasti. "Hän on kiltti poika, eikö totta? Hän on alkanut pienestä, hän elää sangen järkevästi, hänestä tulee jotain, saattopa nähdä."

"Aivan niin, hän on sangen rakastettava ja lahjakas", sanoi Saccard, joka sillä hetkellä päätti muistaa Sabatania, jos hän joskus tulee tarvitsemaan vaiteliasta nuorta miestä, joka ei ole liian omantunnonarka.

Sitten hän nousi heittäen hyvästit.

"Hyvästi sitten! Kun paperimme ovat järjestyksessä, tulen luoksenne uudestaan, ennenkuin yritän saada niitä kurssinoteraukseen."

Puristaessaan hänen kättään työhuoneensa ovella sanoi Mazaud:

"Teette väärin, jollette puhu Gundermann'in kanssa yhtiöstänne."

"En koskaan!" huudahti Saccard vihastuneena.

Mennessään näki hän Moser'in ja Pillerault'in seisovan kassassa; edellinen tunki surullisen näköisenä taskuunsa voittoaan 7 à 8,000 frangia, kun taas toinen, joka oli hävinnyt, maksoi 10,000 frangiansa tavanmukainen voitonriemuinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi voittanut.

Kadulla katsoi Saccard kelloaan. Yksitoista? Niin paljon aikaa turhaan! Ei, hän ei mene Daigremont'in luo, ja vaikka oli melkein joutunut suunniltaan kuullessaan mainittavan Gundermann'in nimeäkin, päätti hän äkkiä mennä tervehtimään häntä. Hän sanoi itsekseen, ikäänkuin anteeksipyynniksi, ettei hän lainkaan tullut apua pyytämään, vaan tahtoi ainoastaan uhmata häntä, näyttäytyä karskina tuolle härkätaistelijalle, joka kohteli häntä kuin pikku poikaa. Ja kun samalla uusi raekuuro läiskähti katukivitykseen, hyppäsi hän ajuriin ja huusi kuskille, että hän haluaa rue de Provance'lle.

Siellä asui Gundermann tavattoman suuressa talossa, joka parahiksi riitti hänen lukuisalle perheelleen. Hänellä oli viisi tytärtä ja neljä poikaa, niistä oli kolme tytärtä ja kolme poikaa jo naimisissa ja olivat lahjottaneet hänelle neljätoista lapsenlasta. Päivällispöytään kokoontui kolmekymmentäyksi henkeä. Vajaan vuosisadan kuluessa oli tuo suuremmoinen omaisuus -- miljardi -- koottu säästäväisyyden ja suotuisain olosuhteitten myötävaikutuksella. Kaikki tarpeelliset ominaisuudet olivat täällä yhtyneinä: huomattava äly, tavaton työkyky, kestävä ahkeruus ja taitavuus, kaikki kohdistuivat samaan päämaaliin. Nyt laskivat kaikki kultavirrat tähän mereen, hänen miljonansa keräsivät uusia miljonia, ja Gundermann oli herra, itsevaltias hallitsija, jota pelkäsi ja totteli Parisi ja koko mailma.

Astuessaan ylös leveitä kiviportaita tunsi Saccard sydämessään kiehuvan sammumattoman vihan tätä miestä kohtaan. Oh, tuo juutalainen! Hän tunsi juutalaisia kohtaan rotuvihaa, joka usein tavataan Etelä-Ranskassa, ja hän tunsi melkein ruumiillista epämiellyttäväisyyttä ajatellessaankin joutuvansa kosketuksiin Gundermann'in kanssa. Mutta merkillisintä oli, että Saccard, joka oli sellainen kauhea, tunnoton pyöveli, kun oli kysymys rahoista, aivan unohti millainen hän itse todellisuudessa oli, niinpiankuin tuli kysymys juutalaisista, ja puhui heistä ankarasti kunniallisen miehen siveellisellä suuttumuksella, puhui, aivankuin hän itse ansaitseisi leipänsä otsansa hiessä, eikä tietäisikään mitä koronkiskonta merkitsee. Hän laati kokonaisen syytesarjan tuota kirottua rotua vastaan, jolla ei ollut enää kuningasta eikä isänmaata, vaan joka eli toisten kansakuntien kuokkavieraana, oli tunnustavinaan lait, mutta totteli itse asiassa vain omaa jumalaansa, veren, vihan ja varkauden jumalaa. Oliko kukaan nähnyt juutalaisen elävän kättensä työstä? Ei, työ turmelee, heidän uskontonsa sen melkein kieltää, pitää käyttää hyväkseen toisten työtä. Oh, ne lurjukset! Saccard'in raivo oli sitäkin ankarampi, sillä hän sielunsa syvimmässä ihaili juutalaisia, kadehti heidän suurta liikemieskykyään, heidän synnynnäistä taitavuuttaan numerojen käsittelyssä, heidän hyvää vainuaan ja onneaan, joka takaa heille menestyksen, ryhtyivätpä he mihin tahansa. "Tässä varkauspelissä eivät ristityt koskaan riitä heille, aina joutuvat he lopulta häviölle; ota juutalainen, jolla ei ole aavistustakaan kirjanpidosta, päästä hänet epäilyttävän liikeyrityksen sameaan veteen, niin saat nähdä kuinka hän ui pinnalla ja viimein kömpii maalle koko voitto selässään. Se on rodun lahja, selitys siihen, miksi se pysyy pystyssä, vaikka toiset kansakunnat tekevät häviötään." Ja vihasta kiehuen ennusti hän, että juutalaiset vielä kerran kohoavat mailman herroiksi ja keräävät haltuunsa kaiken maan rikkaudet, eikä siihen ole kauan, kun heidän sallitaan joka päivä levittää valtaansa ja kun kerran Parisi sietää Gundermann'ia, jonka ruunu on lujemmassa kuin itsensä keisarin.

Tullessaan suureen etuhuoneeseen peräytyi Saccard nähdessään vapaavälittäjäin, miesten ja naisten paljouden, kokonaisen väen vilinän. Erittäinkin tunkeilivat välittäjät saadakseen määräyksen; suurella pankkiirilla olivat omat asiamiehensä, mutta paljas vastaanottokin oli jo kunnia ja suosio ja jokainen tahtoi saavuttaa sen onnen. Vaikka odottamassa oli niin paljon väkeä, pääsi Saccard melkein heti sisään.

Gundermann'in yksityishuone oli tavattoman suuri, itse istui hän nurkassa ulommaisen akkunan ääressä yksinkertaisen mahonkisen kirjotuspöydän takana selkä päivänvaloon päin, niin että kasvot jäivät varjoon. Hän nousi ylös kello viisi, kun Parisi vielä nukkui ja kun toiset heräsivät ja alkoivat yhdeksän tienoissa juosta hänen luokseen, oli hänen päivätyönsä melkein loppuunsuoritettu. Keskellä huonetta, suuremman kirjotuspöydän ääressä, työskenteli kaksi hänen poikaansa ja vävypoika; he istuivat harvoin, vaan seisoivat tai kulkivat ympäri apulaislauman kanssa, joka alituisesti virtasi ulos ja sisään. Koko kadun vilinä ikäänkuin virtasi tämän huoneen läpi, tunkeutui hänen luokseen, joka istui siellä vaatimattomassa nurkassaan ja tuntikausia, aina aamiaiseen saakka otti vastaan lukuisia asiamiehiä likinäköisenä ja happamin ilmein ja lahjotti heille nyökkäyksen tai muutaman sanan, jos häntä halutti olla tavallista armollisempi.

Gundermann'in kasvoille ilmestyi hänen huomatessaan Saccard'in heikko, hieman ivallinen hymy.

"Ahaa, tekö, rakas ystävä. Istukaa hetkiseksi, jos teillä on jotain minulle sanottavaa. Olen heti vapaa."

Sitten näytti Gundermann kokonaan unohtavan hänet. Saccard ei muuten osottanut lainkaan kärsivällisyyttä, sillä häntä miellytti tuo välittäjäjoukko, joka tallasi toisiaan kantapäille ja tuli sisään samoin syvin kumarruksin, veti rintataskustaan saman pienen paperin, päivän kurssinoterauksen, jonka ojensi pankkiirille samoin rukoilevin ja kunnioittavin liikkein. Tuli kymmenen, tuli kaksikymmentä. Pankkiiri otti pörssilistan, katsahti siihen ja antoi sen takaisin, eikä ole mitään hänen kärsivällisyyteensä verrattavaa, jollei ehkä se täydellinen välinpitämättömyys, jota hän osotti tämän anomussateen aikana.

Nyt tuli Massias'kin puoleksi iloisin, puoleksi tuskallisin ilmein, kuin kiltti koira, joka on saanut selkäänsä. Joskus otettiin hänet vastaan niin huonosti, että hän oli pillahtaa itkuun. Mutta tänään hän oli nähtävästi väsynyt hentomielisyyteen, sillä hän osotti tavatonta itsepäisyyttä.

"Mutta katsokaahan toki, herra Gundermann, miten Mobilier on alhaalla. Montako ostan?"

Ottamatta kurssilistaa katsoi Gundermann vihreillä silmillään tuttavallista nuorta miestä ja kysyi ankarasti:

"Kuulkaapas, ystäväni, luuletteko minusta olevan hauskaa ottaa teidät vastaan täällä?" Massias kalpeni ja vastasi:

"Luuletteko ehkä, että minusta on sen hauskempaa juosta täällä joka aamu kolmen kuukauden ajan tyhjän tähden?"

"Pysykää siis poissa!"

Vapaavälittäjä kumarsi ja poistui vaihtaen Saccard'in kanssa harmistuneen ja epätoivoisen katseen, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut tietämään, ettei hän koskaan ole saavuttava mitään.