Part 5

Caroline pudisti päätään, nyt oli hänen vuoronsa olla heikko, hän puhui katkeruudella olemassaolosta jonka hän muuten kesti niin ihmeteltävällä mielenlujuudella, olipa se kuinka surullinen tahansa. Ja kun Hamelin juuri saapui kotiin ja kertoi taas onnistumattomasta yrityksestä, vierivät suuret kyyneleet hitaasti hänen poskiaan pitkin. Hän ei sanonut sanaakaan, istui vain pöydän ääressä ja tuijotti eteensä kädet ristissä.

"Ja ajatelkaahan", huudahti Hamelin, "että miljonat odottavat meitä siellä kaukana, kun vain joku auttaisi meitä ne ottamaan!"

Saccard seisoi piirustuksen edessä, joka esitti paviljongia ja sitä ympäröivää suurta varastoaittaa.

"Mikä tämä on?" kysyi hän.

"Oh, se on minun päähänpistojani", selitti Hamelin, "se on suunnitelma unelmoimani yhtiön johtajan asunnoksi Beirut'issa -- tiedättehän, Yhdyshöyrylaivaosakeyhtiön."

Hän innostui ja selitti lähemmin aiettaan. Itämailla oleskellessaan oli hän ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka puutteelliset kulkulaitokset siellä olivat. Muuan hänen pääsuunnitelmiaan, joka myös oli kaikkien hänen muitten yritystensä lähtökohtana, oli muodostaa kaikki eri yhtiöt yhdeksi miljonayhtiöksi, joka anastaisi Välimeren ja tulisi yksinvaltiaaksi sillä avaamalla linjoja kaikkiin Afrikan, Espanjan, Italian, Kreikan, Egyptin ja Aasian satamiin -- aina Mustanmeren sisäosiin saakka. Se oli sangen teräväjärkinen ja isänmaallinen ajatus: sillä tavoin valloittaisi Ranska, niin sanoaksemme, Itämaat, puhumattakaan siitä, että Syria sen kautta tulisi lähemmäksi ja avoimeksi hänen aikeilleen.

"Aivan niin, renkaat!" mutisi Saccard itsekseen, "niillä näyttää olevan tulevaisuutta meidän päivinämme. Niin, tulevaisuus on suurten pääomien, suurten joukkojen työn keskityksen. Koko teollisuus ja kauppa on kerran muodostuva yhdeksi ainoaksi suurliikkeeksi, josta jokainen saa mitä tarvitsee."

Taas hän pysähtyi, tällä kertaa erään vesivärimaalauksen ääreen, joka kuvasi villiä maisemaa, aukeaa vuorionkaloa, jossa kasvoi pensaita ja kitukasveja.

"Oh", sanoi hän, "tämä kai on mailman loppu. Tästä ei joutune väentungokseen?"

"Se on luolatie Karmel'in alapuolella", vastasi Hamelin. "Sisareni teki luonnoksen kerran minun suorittaessani mittauksia läheisyydessä."

Ja hän lisäsi aivan tyyneesti:

"Liitupitoisen kalkkikiven joukossa on suuri hopeasuoni, niin, hopeakaivos, joka minun laskelmieni mukaan antaa tavattoman suuren voiton."

"Hopeakaivos?" kertasi Saccard kiihkeästi.

"Helposti voisi tehdä tien Karmel'ista St. Jean d'Acre'en", jatkoi Hamelin. "Ja minun luullakseni löytyisi rautaakin, sillä sitä on melkein kaikissa seudun vuorissa. Olen tutkinut uutta sulatusjärjestelmää, joka säästäisi paljon rahaa. Kaikki on valmiina, täytyy vain hankkia pääomaa."

"Karmel'in hopeakaivosyhtiö?" mutisi Saccard.

Mutta insinööri kulki pystyssä päin yhden piirustuksen luota toiselle, syventyneenä elämänsä suurtyöhön, suuren tulevaisuusajatuksen huumaamana.

"Ja kaikki nämä ovat vain pieniä esitöitä", jatkoi hän. "Katsokaapas tätä suunnitelmasarjaa, ne ovat tärkeimmät, kokonainen rautatieverkko, joka kulkee Vähän-Aasian halki kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Mukavien ja nopeitten kulkuteiden puute on pääsyynä siihen horrostilaan, jossa tuo rikas maa on niin kauan uinunut. Siellä ei ole edes kunnollisia maanteitä, matkustus ja tavarainkuljetus tapahtuu siellä muulien ja kamelien avulla. Ajatelkaapa mikä kumous se olisi, jos rautatielinjat tunkeutuisivat aina erämaan rajoille saakka! Kauppa ja teollisuus kymmenkertaistuisivat, sivistys voittaisi, Europa avaisi vihdoinkin Itämaan portit selkosen selälleen! Jos tämä kiinnittää teidän mieltänne, voin antaa yksityiskohtaisia selityksiä... Oh, saattopa nähdä, saattepa nähdä!"

Hän ryhtyi heti antamaan lähempiä selityksiä. Matkallaan Konstantinopoliin oli hän tehnyt rautatiejärjestelmän luonnoksen. Ainoa vaikeus oli Taurus-vuoren läpileikkaus; mutta hän väitti tutkimustensa perusteella, että sekin kävisi päinsä ilman erikoisen suuria kustannuksia. Muuten ei hän ajatellut suorittaa koko ajatusta yhdellä kertaa. Saatuaan sulttaanin suostumuksen olisi viisainta aluksi rakentaa Päälinja Brussasta Beirut'iin Angoran ja Aleppon kautta. "Ja sitten ... sitten..."

Hän ei sanonut ajatustaan loppuun, vaan hymyili, ei uskaltanut puhua, miten pitkälle hänen uskaliaita unelmiaan riitti. Se oli unelma!

"Ah niin, tasangot Taurus'en juurella", sanoi Caroline-rouva unelmoivalla äänellä, "mikä ihana paratiisi! Tarvitsee vain raapaista hiukan maata ja vilja kasvaa tukevana ja mehevänä. Hedelmäpuita -- persikoita, kirsikoita, viikunoita, manteleja --. Ja mikä huoleton ja luonnollinen elämä keveässä, ikisinervässä ilmassa!"

Saccard puhkesi nauruun, kaikuvaan ja iloiseen, joka oli niin tavallinen, kun hän suunnitteli kelpo kaappausta. Ja kun nyt Hamelin ryhtyi puhumaan muista suunnitelmistaan erittäinkin pankin perustamisesta Konstantinopoliin, jossa hänellä oli suhteita vallanpitäjien, etenkin suurvisiirien kanssa, keskeytti Saccard hänet iloisesti:

"Sehän on oikea onnensopukka, jossa paistetut kyyhkyset lentävät suoraan suuhun!"

Hän laski luottamusta herättävästi kätensä pöydän ääressä istuvan Caroline-rouvan olkapäille sanoen:

"Elkää menettäkö rohkeuttanne, rouvaseni! Minä pidän teistä niin äärettömästi, saattepa nähdä, että minä yhdessä veljenne kanssa voin tehdä jotakin, josta on hyötyä meille kaikille. Odottakaa vain kärsivällisesti."

Seuraavina kuukausina ystävyys yhä lujittui etupäässä senkautta, että Caroline-rouva valvoi Saccard'in leskimiestaloutta, hän antoi ensin neuvoja, mutta rupesi sittemmin itse sekaantumaan asioihin, kunnes Saccard eräänä kauniina päivänä tarjosi hänelle emännöitsijättären paikkaa. Miksikä ei? Voisihan hän senkautta saada toimen ja auttaa veljeään, sillä Saccard tarjosi hänelle 300 frangia kuussa. Ja hän suostui, pani talon kahdeksassa päivässä järjestykseen, erotti kokin ja tämän vaimon; kyökkipiika, kamaripalvelija ja kuski kykenivät hyvin hoitamaan tarpeelliset toimet. Hän piti ainoastaan yhden hevosen ja yhdet vaunut ja piti laskuista huolta siihen määrin, että neljäntoista päivän kuluessa menot olivat vähentyneet puoleen entisestään. Saccard oli ihastunut ja sanoi leikillään, että hän tällä keinoin varasti Carolinea, tämän olisi pitänyt vaatia määrätty prosentti kaikista säästöistä.

Saccard oli avannut oven molempien kerrosten välillä ja veljen järjestellessä itämaisia suunnitelmiaan ja papereitaan kulki sisar edestakasin molempien kerrosten väliä, antoi ainoan palvelijattaren järjestellä kotiasiat ja toimiskeli enimmäkseen Saccard'in asunnossa jaellen käskyjä aivankuin kotonaan. Saccard iloitsi nähdessään tuon korkeakasvuisen, komean naisen liikkuvan huoneissa kiintein, ylpein askelin, iloinen hymy nuorekkailla kasvoillaan, joita ympäröivät tuuheat, vaaleat hiukset. Hän oli ihastunut emännöitsijäänsä, laski että heidän ikäeronsa oli ainoastaan 14 vuotta ja ajatteli, mitä tapahtuisi, jos hän jonain kauniina päivänä tekisi tälle rakkaudentunnustuksen. Oliko ajateltavissa, että hän näinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli viettänyt erillään miehestään, oli elänyt kuin matkustava amazoni olematta suhteissa kehenkään mieheen? Ehkä hänen matkansa olivat suojelleet häntä. Saccard tiesi kumminkin, että eräs hänen veljensä ystävä, muuan herra Beaudoin, liikemies Beirut'issa, jonka piakkoin odotettiin palaavan takaisin, oli ollut niin rakastunut häneen, että odotti vain hänen miehensä kuolemaa naidakseen hänet. Caroline-rouvan mies oli nimittäin sairastunut juoppohulluuteen ja viety hullujenhuoneeseen. Olisihan tämä avioliitto voinut olla vain anteeksiannettavan, melkeinpä ymmärrettävän suhteen laillistuttamistoimenpide. Ja jos Caroline kerran oli ollut suhteissa yhteen mieheen, miksi ei hänestä voisi tulla numero kaksi?

Mutta äkkiä kohtasi Caroline-rouvaa suuri suru. Eräänä aamuna tuli hän itkettynein silmin ja vaalein poskin, eikä Saccard'in onnistunut saada tietää syytä siihen; hän väitti vain olevansa ihan ennallaan. Vasta seuraavana päivänä ymmärsi hän kaikki tavatessaan sisarusten asunnon pöydältä ilmotuskoriin jossa tiedotettiin, että herra Beaudoin oli nainut Englannin konsulin tyttären, hyvin rikkaan ja hyvin nuoren neidin. Isku oli kohdannut häntä sitä kovempana, kun se tuli tämän kortin muodossa, ilman valmistuksia, ilman jäähyväisiä. Koko onnettoman naisen tulevaisuus meni näin murskaksi, hän kadotti toivon, josta hän oli riippunut kiinni vastoinkäymisten hetkinä. Ja aivankuin julman kohtalon ivaa oli, että hän juuri pari päivää sitten oli saanut tiedon miehensä kuolemasta; hän oli siis neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan toivonut, että hänen onnenunelmansa toteutuisi. Ja nyt oli koko hänen elämänsä pirstaleina, ja hän oli kuin maahan lyöty.

Samana iltana odotti häntä toinen hämmästys: mennessään, kuten tavallista, Saccard'in huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan seuraavan päivän tehtävistä, mainitsi tämä hänelle onnettomuudesta niin osanottavalla äänellä, että hän purskahti itkuun ja itsekään tietämättä, miten se tapahtui, ikäänkuin tämä raju mielenliikutus olisi riistänyt hänen tahdonvoimansa, tunsi hän Saccard'in syleilyn, ja niin oli hän tämän miehen oma.

Tultuaan tajuntaansa ei Caroline tuntenut minkäänlaista harmia häntä, eikä itseänsäkään kohtaan, mutta hänen synkkyytensä yhä lisääntyi. Miksi hän oli antautunut niin pitkälle? Eihän hän rakastanut tuota miestä, enemmän kuin tämäkään rakasti häntä. Eipä silti, että hänen ikänsä ja ulkonäkönsä olisi ollut mahdoton naisen rakkaudelle: eihän hän ollut nuori eikä kaunis, mutta hänen eloisat kasvonsa, hänen pieni pirteä vartalonsa miellyttivät häntä, ja kun hän ei tuntenut Saccard'ia perinpohjin, uskoi hän tämän mielellään kelvolliseksi, tavattoman lahjakkaaksi, kykeneväksi toteuttamaan veljensä suuret tuumat ja yhtä kunnialliseksi kuin muutkin. Mutta minkä tuhmuuden hän nyt oli tehnyt! Hän, joka yleensä oli niin viisas ja kokenut ja niin itsensä herra, oli vaipunut hänen syliinsä tietämättä miten ja mistä syystä, itkukohtauksessa, kuin hentomielinen näyttelijätär! Kun Saccard lohduttaakseen häntä oli maininnut herra Beaudoin'ia uskottomaksi rakastajaksi, jonka alhainen menettely ansaitsisi ainoastaan unohduksen, oli hän vastustanut ja vakuuttanut, ettei hän koskaan ollut ollut tämän rakastajatar, ja Saccard oli aluksi luullut, että kaikki johtui vain naisellisesta ylpeydestä, mutta sitten oli hän toistanut vakuutuksensa niin päättävästi ja niin kirkas ja vakuuttava ilme silmissään, että Saccard uskoi häntä, uskoi, että hän oikeuden- ja kunniallisuudentunteen vaikutuksesta oli säilyttänyt siveellisyytensä, että Beaudoin oli kärsivällisesti odottanut kaksi vuotta, mutta sitten väsynyt ja nainut toisen, langennut rikkauden ja nuoruuden pauloihin. Ja ihmeellisintä oli, että tämä vakuutus, jonka olisi luullut kiihottavan Saccard'ia entistä enemmän, vaikutti aivan päinvastaisesti: se masensi hänet, sillä hän ymmärsi hyvin, kuinka kohtalokkaaksi hänen tuhmuutensa nyt voisi tulla heille molemmille.

Neljätoista päivää oli Caroline-rouva syvästi masentunut. Hänen ainoa lohdutuksensa oli vapaina hetkinä seistä otsa ruutua vastaan suuressa työhuoneessa ja katsella yli puutarhan hotelli Beauvilliers'ia, jossa hän oli heti ensi päivästä tänne muutettuaan aavistanut köyhyyden ja huolien asuvan, kätketyn, salaisen köyhyyden, joka niin syvästi liikutti sydäntä ponnistuksillaan säilyttää ulkonainen loisto.

Beauvilliers'in perhe, joka muinoin, paitsi suuria maatiloja Tourenne'ssa ja Anjoir'ssa, omisti loistavan palatsin rue de Grenelle'n varrella, piti enää hallussaan vain tätä vanhaa taloa, joka edellisen vuosisadan alussa oli rakennettu eräänlaiseksi huvilaksi kaupungin ulkolaitaan, vaan jota nyt ympäröivät suuret mustat rakennukset. Harvalukuiset, kauniit puut seisoivat kuin kaivossa, portaita peitti sammal, ne olivat sortuneet ja rakoiset. Siinä näytti olevan palanen vangittua luontoa, joka mykässä epätoivossa taisteli hävitystä vastaan, pieni hiljainen sopukka, jonne aurinko tunkeutui vain kylmin, tukahtunein, vihertävin sätein. Ja tässä kosteassa kellarihiljaisuudessa, sortuneitten puutarhaportaitten yläpäässä, näki Caroline kreivitär de Beauvilliers'in, pitkän, laihan, noin kuusikymmenvuotiaan naisen, joka oli aivan valkohiuksinen. vanhamallisesti puettu, mutta sangen ylhäisen näköinen. Hänen takanaan näkyi aina tytär Alice Beauvilliers, joka oli 25 v. ikäinen, mutta niin hento ja pikkuinen, että olisi voinut pitää häntä keskenkasvuisena tyttönä, ellei olisi nähnyt hänen kuihtunutta ihoaan ja jo elähtäneitä piirteitään. Hän oli uusi painos äidistään, vaikka notkeampi, vailla hänen ylhäistä asentoaan ja suhteettoman pitkäkaulainen; hänen ainoa miellyttäväisyytensä oli kuolevan aristokratian surumielinen loisto. Molemmat naiset asuivat täällä kahden, senjälkeen kuin poika, Ferdinand de Beauvilliers oli liittynyt paavin henkikaartiin.

Vähitellen alkoi Caroline tuntea lämmintä myötätuntoa molempia naisia kohtaan, ja kun hänellä oli näköala yli puutarhan, sai hän tilaisuuden luoda silmäyksen heidän jokapäiväiseen elämäänsä, jonka he huolellisesti salasivat kadunpuoleiselta sivulta. Tallissa oli aina yksi hevonen ja vaunuliiterissä vaunupari joita hoiti vanha palvelija, ollen samalla palvelija, kuski ja portinvahti; sen lisäksi oli heillä kyökkipiika, joka myös teki kamarineidon virkaa. Pienessä vajassa, jonka he luulivat olevan piilossa uteliailta silmiltä, askarteli palvelija lakkaamatta pesemässä heidän kuluneita ja paikkaisia liinavaatteitaan. Vanha kuski paikkaili neidin rikkinäisiä kenkiä, kyökkipiika siveli mustetta kreivittären rikkinäisten käsineitten sormempäihin; tytär peri äidin vaatteet, jotka laitettiin hänelle erinomaisen nerokkaasti; hatut riittivät vuosikausiksi, niihin lisättiin vain uusi nauha tai uusi kukkanen.

Caroline tiesi jo heidän tarinansa. Kreivitär de Beauvilliers oli ollut hyvin onneton miehensä kanssa, joka oli ollut harhaileva sälli mutta hän oli kärsinyt hiljaisuudessa valittamatta. Eräänä iltana tuotiin kreivi kotiin vähissä hengin kuula rinnassa. Puhuttiin onnettomuustapauksesta metsästysretkellä, vaikka luodin oli ampunut muuan metsänvartija, jonka vaimon tai tyttären hän oli vietellyt. Ja pahinta oli, että hänen kanssaan oli hävinnyt tuo muinoin niin suuri omaisuus, nuo tavattomat, jo vallankumouksen kautta vähentyneet maatilat, joista kreivi ja hänen isänsä olivat tehneet lopun. Jo kahdeksan vuotta sitten jäädessään leskeksi kaksikymmenvuotiaan pojan ja seitsentoistiaan tyttären kanssa raunioitten ja köyhyyden keskelle oli kreivitär selittänyt elävänsä ennen vedellä ja leivällä kuin sietävänsä mitään nöyryytystä. Siitä saakka oli ollut hänen ainoana ajatuksenaan säilyttää säätynsä, saada tytär naimisiin tasa-arvoisen miehen kanssa ja poika Ranskan armeijaan. Ferdinand oli alussa tuottanut hänelle suurta surua, tehnyt nuoruudentyhmyyksiä ja velkoja, jotka äiti sai maksaa, mutta kun hänelle oli vakavasti huomautettu perheen asemasta oli hän luvannut parannusta. Hän oli pohjaltaan hyväluontoinen, mutta täydellinen nolla kyvytön kaikkeen toimintaan, eikä hänelle löytynyt paikkaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Nyt astuttuaan paavin palvelukseen oli hän edelleen äitinsä salaisen surun aiheena sillä hänen terveytensä oli heikko, vaikka hän näytti sangen miehekkäältä. Hänen suonissaan virtasi pilaantunut ja heikko veri ja Roman ilmanala oli hänelle vaarallinen.

Mitä Alicen avioliittoon tulee, lykkäytyi se niin pitkälle, että suruinen äiti usein sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan tytärtään, joka jo alkoi vanheta ja kuihtua tästä odotuksesta. Alice laski leikkiä avioliitosta ja sanoi, että hän tunsi olevansa luotu vanhaksipiiaksi, mutta öisin hän itki ja tunsi olevansa yksinäinen ja hyljätty. Aivan ihmeellisen säästäväisyyden avulla oli kreivitär saanut haalituksi kokoon 20,000 frangia, Alicen koko myötäjäiset; haaksirikosta oli hän myös pelastanut muutamia kalleuksia, rannerenkaan, sormuksia ja korvarenkaat, joitten arvo oli 10,000 frangia; heikot myötäjäiset, jotka juuri riittäisivät ensimäisiin välttämättömiin menoihin, jos odotettu kosija ilmaantuisi. Mutta vielä hän ei ollut kadottanut rohkeuttaan, hän taisteli entiseen tapaan, säästi ja näki nälkää salaa, eli viikkokausia perunoilla ilman voita voidakseen lisätä 50 frangia tyttären myötäjäisiin.

Ruhtinatar d'Orvideo saattoi Carolinen vihdoin tämän perheen yhteyteen. Ruhtinatar oli saanut päähänsä perustaa eräänlaisen tarkastuskomitean uuden työkotinsa vaalintaa varten. Tähän komiteaan valittiin kymmenen naista, jotka kokoontuivat kaksi kertaa kuukaudessa. Ensimäisenä oli hän valinnut kreivitär Beauvilliers'in, joka ennen muinoin oli ollut hänen ystävättärensä, mutta, ruhtinattaren sittemmin vetäydyttyä syrjään elämästä, yksinkertaisesti vain hänen naapurinsa. Komitea menetti sattumalta sihteerinsä ja Saccard, jolla edelleen oli sangen paljon sananvaltaa hallinnossa, kiirehti ehdottamaan Caroline'a aivan erinomaisena sihteerinä, jonka vertaa ei ollut löydettävissä.

Komitean viimeisessä kokouksessa oli Caroline niinmuodoin tavannut kreivitär Beauvilliers'in, mutta tämä oli tervehtinyt häntä sangen kylmästi, salaten siten hämmennyksensä, sillä kreivitär luultavasti aavisti, että tässä oli sen kurjuuden todistaja, jota hän koetti salata. He tervehtivät kumminkin tästä lähtien toisiaan, kun heidän katseensa kohtasivat, olisihan ollut liian epäkohteliasta olla olevinaan tuntematta toinen toistaan.

Hamelin'illa ja Saccard'illa oli joka aamu pitkiä keskusteluja Idän kysymyksestä. Suuret olivat heidän toiveensa, mutta tielle ilmaantui aina lukuisia vaikeuksia. Mutta insinöörillä oli mahtavia suojelijoita Konstantinopelissa, hänellehän oli luvannut apuaan itse suurvisiiri Fuad-pasha, erinomaisen etevä mies, joka oli kaikkien uudistusten innokas kannattaja, ja tämän kautta luuli hän saavansa kaiken, mitä hänelle oli tarpeen. Toiselta puolen, vaikka hän ennustikin Portin välttämätöntä romahdusta, piti hän tätä asianhaaraa pikemminkin etuna, hallitus, joka aina on rahapulassa ja jonka vuosivuodelta täytyy turvautua lainoihin, ei juuri tarjoa erityistä turvaa, mutta suosii aina yksityisiä yrityksiä, niinpiankuin se niissä näkee pienimmänkin voittomahdollisuuden. Ja eikö tämä olisi käytännöllinen tapa ratkaista tuo ijankaikkinen pulmallinen Idän kysymys, innostuttaa Portti tähän suureen sivistyskysymykseen ja vähitellen auttaa valtakuntaa eteenpäin, niin ettei se enää seisoisi tarkotuksettomana rajamuurina Europan ja Aasian välillä? Kuinka isänmaallista osaa ranskalaiset yhtiöt tulisivatkaan esittämään siinä näytelmässä!

Eräänä aamuna jutteli Hamelin tyynesti ohjelman salaisesta osasta, jota hän hymyillen kutsui "työn ruunuksi".

"Kun me niin olemme päässeet kaikkivaltiaiksi siellä, perustamme uudelleen Palestinan kuningaskunnan ja asetamme paavin valtaistuimelle. Ensi aluksi täytyy tyytyä Jerusalemiin, Jaffa satamakaupunkina. Sitten julistetaan Syria riippumattomaksi ja yhdistetään valtakuntaan. Kuten tiedätte, on aika lähellä, jolloin paavi ei voi jäädä Romaan ja alistua niihin nöyryytyksiin, jotka häntä siellä odottavat. Siihen mennessä täytyy meillä olla kaikki järjestyksessä."

Saccard kuunteli suu selällään hänen puhuvan tästä aivankuin mailman tavallisimmasta asiasta katolilaisen vankalla uskonvakaumuksella. Itsekään ei hän milloinkaan välttänyt mielikuvituksen rohkeimpiakaan unelmia, mutta näin pitkälle ei hän milloinkaan ollut uskaltanut mennä. Tämä näköään vaatimaton tiedemies löi hänet hämmästyksellä.

"Se on mieletöntä!" huudahti hän. "Portti ei luovuta Jerusalemia."

"Miksikä ei?" jatkoi Hamelin tyynesti. "Se on suuressa rahapulassa. Jerusalem on sille raskas taakka, Turkin hallitus tahtoo päästä siitä erilleen. Usein ei se lainkaan tiedä miten menetellä, kun eri uskokunnat riitelevät pyhän haudan omistamisesta. Olen ajatellut asiaa tarkoin ... ottanut huomioon kaikki... Lähestyy katolilaisuuden uusi aikakausi, sen voittokulku. Voitaisi kenties väittää, että paavi tällä tavoin joutuu liian kauaksi Europasta ja sen harrastuksista. Mutta mikä loisto häntä ympäröisi, kun hän hallitseisi pyhässä kaupungissa, missä Kristus itse vaelsi ja puhui. Se on hänen perintönsä, siellä täytyy olla hänen valtakuntansa keskus, Ja olkaa huoletta, me teemme tämän valtakunnan mahtavaksi ja lujaksi, me suojaamme sitä kaikkia häiritseviä valtiollisia hyökkäyksiä vastaan ja sen kulunkiarvion perusteena on oleva -- paitsi maan omia tulolähteitä -- suuri pankki jonka osakkeita omistavat kaikki mailman katoliset."

Saccard hymyili: tämä suurisuuntainen tuuma ihastutti häntä, vaikkakin hän vielä epäili toteuttamismahdollisuutta; mutta hän ei kuitenkaan voinut olla antamatta jo nimeä tälle pankille, ja hän huudahti keksintöönsä ihastuneena:

"Pyhän haudan aarrekammio! Mitä? Eikö se kuulu komealta? _Se_ liike menestyy!"

Mutta samassa kohtasi hän Carolinen viisaan katseen: hänkin hymyili, mutta ivallisesti, hiukan harmistuneesti, ja Saccard häpesi kiihkoaan.

"No niin, rakas Hamelin, me teemme kaikessa tapauksessa parhaiten ollessamme puhumatta 'työn ruunusta', kuten sanotte. Väki ehkä tekisi pilkkaa meistä. Ja muuten on meidän ohjelmamme kylliksi rikas; on parasta piilottaa äärimäiset seuraukset, kunniakas loppu, itselleen työhön vihityille."

"Aivan oikein, se on aina ollut minun mielipiteeni", selitti insinööri. "Tämä on meidän salaisuutemme."

Ja näin oli päätös tehty: Hamelin'in itämaiset suunnitelmat oli pantava täytäntöön; koko tuo suuri suunnitekokoelma oli otettava esille keksijänsä salkusta. Ensi aluksi oli perustettava vaatimaton pankki, jotta liike saataisiin käyntiin, ja sitten he vihdoin Onnettaren avulla kohoavat markkinoiden herraksi ja vallottavat mailman!

Seuraavana päivänä kun Saccard kävi ruhtinatar d'Orvideon luona hakemassa hänen määräyksiään työkodin suhteen, muisti hän entisen suunnitelmansa naida tämä hyväntekeväisyyden valtakunnan kuningatar ja aivan yksinkertaisesti päästä köyhien omaisuuden haltijaksi. Ja hän hymyili, sillä nyt tuntui hänestä tuo aate melkein yksinkertaiselta. Hän oli luotu elämään, eikä sitomaan niitä haavoja, joita elämä iskee voitettuihin. Nyt oli hän vihdoinkin valmis ottamaan paikkansa siinä onnen kilpajuoksussa, joka vuosisatojen ajan oli pannut ihmiskunnan liikkeelle voittamaan enemmän iloa, enemmän valoa.

Myöhemmin päivällä tapasi hän Carolinen yksin työhuoneessa. Hän seisoi tavallisella paikallaan ikkunan ääressä, ihmeissään nähdessään kreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä alhaalla puutarhassa aikana, jolloin he muuten eivät tavanneet näyttäytyä siellä. Molemmat naiset lukivat kirjettä ja näyttivät sangen masentuneilta; luultavasti kirje Ferdinandilta, pojalta, jolla kenties ei ollut aivan loistava asema Romassa.

"Katsokaapas", sanoi Caroline huomattuaan Saccard'in, "nyt ovat nuo molemmat raukat taas saaneet surullisia tietoja. He herättävät yhtä paljon sääliäni kuin kurjin kadun kerjäläinen."

"Entäpä sitten?" huudahti Saccard. "Pyytäkää heitä jonain päivänä pistäytymään luokseni. Me teemme heidätkin rikkaiksi, heidät, kuten kaikki muutkin ihmiset."

Ja innoissaan kietoi hän käsivartensa Carolinen vyötäisille ja aikoi painaa suudelman hänen huulilleen. Mutta Caroline veti nopeasti päänsä pois ja tuli vakavaksi ja kalpeaksi.

"Ei -- ette saa."

Ensi kerran yritti Saccard lähestyä sen päivän perästä, jolloin Caroline hetken täydellisessä tiedottomuudessa oli antautunut hänelle. Nyt, kun tärkeimmät liikeasiat olivat järjestyksessä, tahtoi hän myös saada suhteensa Carolineen selväksi. Tämän kiivas liike kummastutti häntä hieman.

"Enkö saa? Tulisitteko pahoillenne?"

"Tulisin, hyvin pahoilleni."

Hän tyyntyi ja hymyili.

"Muuten ... tunnustakaa, ettette itsekään ole vallan vakavissanne?"

"Minäkö? Minä jumaloin teitä!"

"Ei, elkää sanoko niin, tehän saatte niin paljon muuta ajateltavaa. Sitäpaitsi ... vakuutan mielelläni lahjoittavani teille vilpittömän ystävyyden, jos te todellakin olette sellainen toimelias mies, joksi teitä luulen, ja jos saatte toimeksi ne suuret yritykset, joista puhutte. Niin, niin ... on paljo parempi olla ystäviä!"