Part 9

Eräänä aamuna yhdeksän aikaan oli Saccard'in odotushuone täynnä. Kun hän ei vielä ollut hankkinut itselleen erityistä henkilökuntaa, oli hänen sangen vaikea selviytyä vieraista ainoan kamaripalvelijansa avustuksella. Hänen avatessaan tänään työhuoneensa oven tahtoi Jantrou tunkeutua sisään; mutta Saccard oli huomannut Sabatani'n, jota hän oli etsinyt kaksi päivää.

"Anteeksi, ystäväni", sanoi hän estäen entistä koulunopettajaa, "haluan ensin puhua välimereläisen kanssa."

Sabatani istuutui pidättyväisesti hymyillen tavanomaisella käärmemäisellä joustavuudellaan ja salli Saccard'in rauhallisesti puhua loppuun; ja tämä esitti ehdotuksensa kiertelemättä, sillä hän tiesi, kenen kanssa oli tekemisissä.

"Rakas ystäväni, minä tarvitsen teitä, meidän täytyy saada nimellishenkilö. Minä avaan teille tilin, annan teidän ostaa vissin määrän osakkeitamme, jotka te tietysti kuittaatte kynänvedolla. Huomaatte, että minä käyn suoraan asiaan ja pidän teitä ystävänä."

Nuori mies katsoi häneen kauniilla samettisilmillään, jotka antoivat pitkulaisille, ruskeille kasvoille niin loistavan ilmeen.

"Laki vaatii maksua käteisellä rahalla. Mutta ... minä en sano tätä teille oman itseni vuoksi. Te kohtelette minua ystävänä ja siitä olen ylpeä. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä."

Saccard tahtoi tämän johdosta sanoa hänelle jotain ilahuttavaa ja ilmotti hänelle siis että Mazaud kunnioitti häntä suuresti ja oli liikeasioissa hänen kanssaan ilman riittäviä takeita. Sitten laski hän leikkiä Germaine Coeur'ista, jonka seurassa hän oli tavannut Sabatani'n eilen, ja tämä hymyili sanomatta sanaakaan vastaan -- aivan niin, hän ei koskaan saanut rauhaa naisilta, hän ei voinut ymmärtää, miksi ne juoksivat hänen jälessään.

"Mutta asiasta toiseen", keskeytti Saccard, "me tarvitsemme myös muutamia allekirjotuksia saadaksemme liikkeemme järjestykseen -- voinko lähettää joukon papereita teille?"

"Luonnollisesti, niin paljon kuin tahdotte!"

Hän ei edes kysynyt maksua; ja kun toinen lisäsi, että hän saisi frangin jokaisesta allekirjotuksesta edes jonkunlaiseksi korvaukseksi hukkaanmenneestä ajastaan, nyökkäsi Sabatani vain päätään ja sanoi hymyillen:

"Toivon myös, ettette kieltäydy antamasta minulle hyviä neuvoja; tehän saatte tästä puolin tarkkoja tietoja. Otan vapauden pyytää teiltä selvitystä silloin tällöin."

"Tehkää niin", vastasi Saccard, joka ymmärsi hänet. "Hyvästi siis ... elkääkä olko liian rakastettava naisväkeä kohtaan."

Hän päästi miehen ulos eräästä suoraan portaille johtavasta ovesta, niin ettei lainkaan tarvinnut kulkea odotushuoneen läpi.

Sitten meni Saccard avaamaan toisen oven ja huusi Jantrou'in sisälle. Ensi silmäyksellä huomasi hän heti, että tämä oli laihtunut ja näytti sangen viheliäiseltä. Pörssi kohteli häntä edelleen äitipuolen tavoin, vaikka hän oli kaunis mies ja omasi laajat tiedot, ja osasi aina asettaa sanansa niin, että jokainen ymmärsi hänen saaneen yliopistosivistyksen.

"Olin aikeissa pikapuolin kirjottaa teille jonkun sanan", sanoi Saccard. "Me valmistamme luetteloa konttorihenkilökunnastamme ja te olette siinä ensimäisten joukossa. Luullakseni tulette sijotetuksi liikkeellelaskukonttoriin."

Jantrou keskeytti hänet.

"Tuhat kiitosta, olette sangen rakastettava muistaessanne minua, mutta minä aioin ehdottaa teille aivan toista asiaa."

Hän ei puhunut asiaansa heti, alkoi yleisillä lauselmilla, kysyi, minkä osan Saccard oli aikonut antaa sanomalehdistölle Yleispankin perustamiseen nähden. Saccard innostui heti, selitti, että hän halusi mahdollisimman suurta julkisuutta ja uhrasi kernaasti kuinka paljon hyvänsä sen asian hyväksi. Hänen unelmansa oli saada kaikki sanomalehdet puolelleen mutta se saattoi tulla liian kalliiksi.

"Kenties teitä haluttaa ottaa käsiinne reklaamimme? Ehkä se olisikin sangen viisasta? Siitä seikasta täytyy meidän jutella lähemmin."

"Sopii kyllä, myöhemmin, jos niin haluatte. Mutta mitä sanotte omasta lehdestä, aivan teidän omastanne, jota minä tulisin toimittamaan? Joka aamu olisi teillä kokonainen sivu itseänne varten, artikkeleita, jotka laulaisivat teidän ylistystänne, uutisia, jotka kiinnittäisivät huomiota teihin, lyhyesti, järjestetty sotaretki, reklaamia teille mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa, samalla kun teidän kilpailijanne lyötäisiin maahan. Eikö se ole tarpeeksi houkuttelevaa?"

"Kyllä niinkin, mutta se kai tulisi hiton kalliiksi?"

"Eikö mitä, hinta on aivan kohtuullinen."

Ja vihdoin mainitsi hän lehden nimen: _Toivo_, jonka pari vuotta sitten oli perustaneet muuan klerikalien ryhmä, puolueen kiivaimmat kannattajat, jotka kävivät taistelua elämästä ja kuolemasta keisarikuntaa vastaan. Lehti ei ollut menestynyt ja joka viikko kierteli huhuja, että se lakkaisi ilmestymästä.

Saccard pani vastaan.

"Sitähän ilmestyy vain 2,000 kappaletta!"

"Meidän tehtävämme on lisätä ilmestymismäärää."

"Ja muuten -- ei, se on aivan mahdotonta; lehtihän yhtämittaa hyökkää veljeni kimppuun enkä minä voi asettua häntä vastaan heti alussa."

"Elkää olko huolissanne 'Toivon' väristä. Hankkikaa lehti itsellenne; siitä on tuleva teidän tukenne."

Saccard istui hetkisen vaiti punniten Jantrou'n ehdotusta. Hän muodosti heti kokonaisen suunnitelman: hän ostaisi "Toivon", tekisi lopun sen kiivaista hyökkäyksistä hallitusta vastaan, asettaisi lehden veljensä jalkoihin, niin että tämä tulisi pakotetuksi osottamaan kiitollisuuttaan, mutta säilyttäisi sen katolisen värin, ikäänkuin uhkauksena, merkkinä siitä että toimitus milloin hyvänsä voisi alkaa uuden hyökkäyksen uskonnon nimessä. Ja jos Rougon ei näyttäytyisi suopeaksi hänelle, kohottaisi hän paavin lipun, ryntäisi esiin jerusalemi-aatteineen. Se olisi oivallinen loppuvaikutelma.

"Tulisimmeko me aivan itsenäisiksi?" kysyi hän äkkiä.

"Aivan täydellisesti. He ovat väsyneet, lehti on joutunut erään herran käsiin, joka on rahapulassa ja luovuttaa sen meille 10,000:sta. Meillä on vapaat kädet."

Saccard mietti vielä hetkisen.

"No niin, asia on selvä. Menkää tapaamaan miestä ja tuokaa hänet minun luokseni. Teistä tulee toimittaja, ja te saatte hoitaaksenne koko meidän suhteemme sanomalehdistöön. Minä haluan aivan ennenkuulumatonta reklaamia -- s.t.s. tuonnempana, kun olemme saaneet kylliksi polttoainetta koneistoomme."

Hän oli noussut seisomaan. Jantrou'kin nousi; hän oli iloinen löydettyään vihdoinkin leivänpalan, mutta salasi ilonsa välinpitämättömään nauruun ja sanoi huolettomalla äänellä:

"Vihdoinkin pääsen minä takasin oikeaan elementtiini, rakkaaseen kirjalliseen työhöni!"

"Elkää vielä värvätkö aputoimittajia", sanoi Saccard saattaessaan häntä ovelle. "A propos, merkitkää muistiinne muuan suojattini, Paul Jordan, nuori lahjakas mies, josta teille on oleva paljo hyötyä kirjallisella alalla. Kirjotan hänelle ja käsken hänen tulemaan luoksenne."

Jantrou oli juuri poistumassa takatietä, kun hän vasta älysi tämän käytännöllisen kaksiovijärjestelmän.

"Katsoppas vaan", sanoi hän tuttavallisella äänellään, "tämähän on mukavaa. Näin voi aivankuin loihtia tiehensä hyvät ystävänsä, kun esim. kauniita naisia on tulossa ... tervehdin juuri vapaaherratar Sandorff'ia odotushuoneessa."

Saccard ei tiennyt, että vapaaherratar oli siellä, hän kohotti hartioitaan välinpitämättömän näköisenä, mutta toinen nauroi, eikä näyttänyt uskovan, että hän oli niin kovin välinpitämätön. Molemmat herrat erosivat puristaen lujasti toistensa kättä.

Yksin jäätyään meni Saccard vaistomaisesti peilin ääreen ja suki hiuksensa, joissa ei vielä näkynyt ainoatakaan hopeapisaretta. Hän ei tosin välittänyt naisista nyt, kun liikeasiat vaativat koko hänen huomionsa, ja hän antoi myöten vain tiedottomalle keikariudelle, joka saa aikaan, että ranskalainen mies ei koskaan voi olla kahdenkesken naisen kanssa yrittämättä tehdä vallotusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa häntä pidettäisiin yksinkertaisena raukkana. Kun vapaaherratar astui sisään, meni Saccard häntä vastaan mitä ystävällisimmin ilmein.

"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva vapaaherratar!"

Milloinkaan ei tämä nainen ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta punaisine huulineen ja palavine silmineen, joita ympäröivät mustat varjot ja verhosivat tuuheat, mustat kulmakarvat. Mitä tahtoi vapaaherratar hänestä? Hän hämmästyi, tulisipa melkein pettymystä kuultuaan hänen asiansa.

"Herra Saccard, ensinnäkin pyydän anteeksi, että haaskaan kallista aikaanne, mutta kun kuulutaan samaan seuraan, tahdotaan mielellään tehdä toisilleen palveluksia. Teillä on hiljan ollut kokki, jonka mieheni haluaa ottaa palvelukseensa. Tulen nyt aivan yksinkertaisesti pyytämään muutamia tietoja hänestä."

Vapaaherratar kyseli ja Saccard vastaili auliisti siirtämättä silmiään hänestä, sillä hän epäili, että tämä oli vain tekosyy. Hän oli tullut aivan toisissa aikeissa. Ja aivan oikein, hän luovi hienosti ja onnistui vihdoin johtamaan keskustelun "yhteiseen ystävään", markisi Bohain'iin, joka oli puhunut hänelle Yleispankista. Oli niin vaikeaa saada rahojaan sijotetuksi suuryrityksiin! Saccard ymmärsi pian, että vapaaherratar mielellään halusi muutamia osakkeita kymmenen prosentin palkkiolla, kuten yhdynnän jäsenetkin, ja hän ymmärsi vielä paremmin, ettei tuo nainen maksaisi hänelle, jos hän olisi kyllin varomaton avaamaan hänelle tilin.

"Minulla on oma omaisuuteni, mieheni sallii minun hallita sitä mieleni mukaan. Siitä on niin paljon huolta, mutta on iloakin, se täytyy tunnustaa. Onhan se hiukan outoa, että nainen, ja vielä nuori nainen, on liikeasioissa; se antaa usein aihetta moitteisiin. Välistä olen aivan pulassa; minulla ei, sen pahempi, ole ystäviä, jotka voisivat antaa hyviä neuvoja. Neljätoista päivää sitten menetin minä huomattavan summan siitä syystä, että minulle oli annettu harhaanjohtavia tietoja. Nyt, kun te tulette sellaiseen asemaan, että voitte oivallisesti silmätä liikemailman kulissien taakse, olisi teiltä sangen rakastettavasti tehty, jos te tahtoisitte..."

Peliraivo pilkisti esiin ylhäisen naisen hillityn käytöstavan takaa... Hänen silmänsä loistivat, huulet hehkuivat verenpunaisina ja hän näytti vapisevan intohimosta. Saccard oli kylliksi naivi luullakseen, että hän oli tullut tänne tarjoamaan itseään saadakseen vain olla mukana hänen suuressa liikkeessään ja saadakseen tarpeellisia tietoja pörssisuhteista.

"Minulle tuottaa todellista iloa, rouva vapaaherratar", huudahti hän, "asettaa kokemukseni teidän käytettäväksenne."

Saccard oli siirtänyt tuolinsa lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä. Vapaaherrattaren kasvoille levisi heti kylmempi ilme. Ei, niin pitkälle ei vielä oltu tultu, vielä oli kuluva aikaa, ennenkuin hän heittäytyisi Saccard'in syliin saadakseen tietää jonkun liikesähkösanoman sisällyksen. Häntä ikävystytti aivan riittävästi suhteensa yliprokuraattori Delcambre'en, näivettyneeseen, keltaiseen herraan, jolle hänen miehensä ahneus oli pakottanut hänet antautumaan. Ja hänen kylmä luonteensa, hänen salainen halveksimisensa kaikkia miehiä kohtaan näkyi nyt selvästi väsyneestä ja välinpitämättömästä ilmeestä hänen kasvoillaan, joilla voi hehkua ainoastaan pelihimo. Hän nousi ylös sen vastenmielisyyden tunteen vallassa, jonka hänen sukunsa ja kasvatuksensa antoivat hänelle, ja jonka avulla hän vielä kykeni työntämään luotansa hyvänkin liikeasian.

"Te olitte siis tyytyväinen mieheen, herra Saccard?"

Saccard'kin nousi hämmästyneenä. Mitä oli tuo nainen toivonut? Ettäkö hän avaisi tilin ja antaisi selityksiä tyhjän tähden? Ei, täytyi pitää varansa naisten suhteen, he olivat suorastaan epärehellisiä, mitä liikeasioihin tulee. Ja vaikk'ei hänellä ollutkaan mitään vastaansanomista tulla vapaaherrattaren rakastajaksi, ei hän kuitenkaan jatkanut yksinäisyyttään, vaan kumarsi hymyillen hymyä, joka merkitsi: "Kuten tahdotte, rouvaseni, milloin teille sopii!" mutta ääneensä hän sanoi:

"Sangen tyytyväinen. Toistan sen vielä kerran. Ainoastaan vähentääkseni palvelijakuntaani luovuin minä hänestä."

Vapaaherratar epäili hetken, ei niin paljon katumuksesta, että oli työntänyt Saccard'in luotaan, vaan siksi, että ymmärsi hyvin, kuinka typerää oli ollut kääntyä miehen sellaisen kuin Saccard'in puoleen, ennenkuin oli valmis kaikkiin mahdollisiin jälkisuorituksiin. Hän oli tyytymätön omaan itseensä, sillä hän piti itseään viisaana naisena. Vihdoin kohotti hän päänsä hiljaiseen tervehdykseen; ja Saccard seurasi häntä ovelle, joka avattiin juuri ulkoapäin. Tulija oli Maxime, joka sinä päivänä söi aamiaista isänsä luona. Maxime vetäytyi syrjään, kumarsi vapaaherrattaren kulkiessa ohi ja sanoi hänen mentyään nauraen:

"No, liikkeesi on käynnissä? Nostat jo palkkioitasi."

Nuoruudestaan huolimatta oli Maxime kokenut ja kylmä kuin vanha mies, jolla ei ollut halua uhrata ropoakaan sellaiseen seikkailuun. Isä ymmärsi heti, mitä hän tarkotti ylimielisen ivallisella äänellään.

"Ei, minä en lainkaan ole nostanut mitään palkkiota, mutta minä pidän yhtä suurena kunniana olla kaksikymmenvuotias kuin sinä näyt tavoittelevan kuusikymmenvuotiaan käytöstä!"

Maxime nauroi edelleen -- vanhaa hihittävää tyttönauruaan, joka hänellä vielä oli jälellä, niin täsmällinen kuin hän muuten olikin. Hän näytti nyt olevan sangen kärsivällinen sellaisten pienten heikkouksien suhteen, kunhan hänelle itselleen ei koitunut niistä mitään ikävyyksiä.

Maxime istuutui nojatuoliin ja otti käteensä sanomalehden.

"Elä huoli minusta, jatka sinä vain vastaanottoasi, jollet minua kainostele. Tulen liian aikaisin: minä poikkesin lääkärini luokse ohikulkiessani, mutta en tavannut häntä kotona."

Nyt saapui palvelija ilmottamaan, että kreivitär de Beauvilliers oli odottamassa. Saccard hiukan hämmästyi, vaikka hän useita kertoja oli puhellut ylhäisen naapurinsa kanssa ruhtinatar d'Orvideon työkodissa. Hän käski palvelijan heti päästää kreivittären sisälle, sitten kutsui hän palvelijan takasin ja käski tämän lähettää pois kaikki muut, sillä hän oli väsynyt ja nälissään.

Kun kreivitär astui sisälle, ei hän edes huomannut Maximeä, jonka nojatuolin leveä, korkea selkänoja kätki suojaansa. Ja Saccard hämmästyi entistäänkin enemmän huomatessaan, että kreivittärellä oli tyttärensä Alice mukanaan. Hän tarjosi tulijoille tuolit ja osotti erinomaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta.

"Erinomaisen suuri kunnia minulle, rouva kreivitär ... jos voin jollakin tavoin olla teille hyödyksi..."

Huolimatta ylhäisestä ilmeestään oli kreivitär sangen kaino, mutta onnistui hänen vihdoinkin selittää asiansa.

"Herra Saccard, keskustellessani ystävättäreni, -- ruhtinatar d'Orvideon kanssa sain minä ajatuksen tulla luoksenne. Tunnustan epäilleeni alussa, sillä minun ijälläni ei muuteta mielipiteitä, ja minä olen aina pelännyt erinäisiä nykyaikaisen elämän kiusauksia, joita minä en ymmärrä. Mutta minä olen puhunut tyttäreni kanssa ja katson velvollisuudekseni voittaa epäilyni ja koettaa tehdä jotakin lapseni onneksi."

Hän jatkoi sanoen, että ruhtinatar oli puhunut hänelle Yleispankista, joka kyllä sivullisten ihmisten silmissä oli näyttäytyvä tavalliseksi luottolaitokseksi, mutta paremmin asiaa tuntevien silmissä oli sillä muuan hyvä puoli, jota vastaan ei voinut väittää, siihen määrin korkea ja arvokas päämäärä, että herkinkin omatunto oli vaikeneva. Hän ei maininnut enemmän paavia kuin Jerusalemiakaan; sellaisesta ei puhuttu, uskovaiset vain _kuiskailivat_ tästä suuresta salaisuudesta, joka sai kaikkien sydämet sykkimään nopeammin; mutta kaikista kreivittären sanoista ja ilmeistä näkyi toivorikas, melkein harras usko uuden yrityksen onnistumiseen.

Saccard'iakin kummastutti tuo tukahutettu liikutus, joka väreili kreivittären ääressä. Hän itse oli puhunut Jerusalemista ainoastaan lyrillisessä mielentilassa; itse asiassa epäili hän vähän tätä hullua tuumaa, hänellä oli sellainen tunne, että se hipui koomillisuuden rajoja, ja hän oli valmis heittämään sen menemään ja nauramaan sille, jos se joutuisi hymyilyn esineeksi. Ja tämä jumalinen, ylhäinen nainen, joka liikutettuna tuli tänne tyttärineen, se tapa, millä hän antoi Saccard'in ymmärtää, että hän ja kaikki hänen vertaisensa, koko Ranskan aateli, olivat valmiit uskon ja innostuksen valtaamina yhtymään hänen asiaansa, löi hänet mitä suurimmalla hämmästyksellä, muutti todellisuudeksi sen, mikä tähän saakka oli ollut unelma, ja laajensi hänen näköpiiriänsä loppumattomiin. Siis todellakin tässä olisi vetovoima, joka panisi koko mailman liikkeeseen! Nopean käsityskykynsä avulla eläytyi hän pian tilanteeseen, ryhtyi salaperäisin lauseparsin puhumaan tästä "työn ruunusta", lopullisesta voitosta, jonka eteen hän oli työskentelevä hiljaisuudessa; ja hänen sanansa saivat tulta, hän tunsi todellakin povessaan palavan uskon -- uskon tämän keinon oivallisuuteen, keinon, jonka paavikunnan nykyinen pula antoi hänen käsiinsä. Hänellä oli onnellinen ominaisuus uskoa, niinpiankuin sellainen sopi hänen suunnitelmiinsa.

"Sanalla sanoen", jatkoi kreivitär, "olen tehnyt päätöksen, joka tähän saakka on minulle ollut vastenmielinen. En ole milloinkaan ennen ajatellut pyytää rahoistani hyötyä, sijottaa niitä niin, että ne antaisivat suurta korkoa; se on vanhanaikainen mailmankatsomus, joka nykyään tuntuu yksinkertaiselta, minä tiedän sen, mutta ... eihän siinä ole ihmettelemistä, niitä käsityksiä, jotka juodaan jo äidinmaidossa, ei ole helppo muuttaa, ja minä olen kasvanut siinä käsityksessä, että meidän säätymme henkilöt voivat elää vain maaomaisuuden tulosta. Mutta sen pahempi ... maaomaisuus tähän mailmanaikaan..."

Hän punastui heikosti, sillä hänen täytyi nyt tunnustaa köyhyytensä, jota hän niin suurella vaivalla oli salannut.

"Suuria maaomaisuuksia tuskin löytyykään nykyään. Meitä on kovasti koeteltu. Meillä on vain yksi talo jälellä."

Saccard keskeytti kiivaasti auttaakseen häntä pulasta:

"Mutta, rouva kreivitär, kukaan ihminen ei nykymailmanaikaan elä maaomaisuudella. Vanha tapa sijottaa omaisuutensa maatiloihin, on vanhuudenheikko muoto, jolla ei enää ole mitään oikeutusta. Miljonien arvoinen maatila tappaa nälkään, mutta sellaisen pääoman neljännellä osallakin elää hyvin, jos se on sijotettu hyviin liikkeisiin, jotka tuottavat 15, 20, jopa 30 prosenttia korkoa."

Kreivitär pudisti hiljaa päätään.

"Enkä minä ole yksin mailmassa, minun täytyy ennen kaikkea ajatella tytärtäni. Viimeisinä vuosina olen onnistunut säästämään hiukan ... oh, aivan pienen summan."

Hän punastui taas.

"Kaksikymmentä tuhatta frangia, jotka makaavat kotonani laatikossa. Myöhemmin kenties katuisin, että olen ne jättänyt lepäämään toimettomina; ja koska teidän yrityksenne on kunnioitettava, sen mukaan kuin ystävättäreni on minulle kertonut, koska te aiotte työskennellä asian hyväksi, jolle me kaikki koko sydämestämme toivomme menestystä, tahdon minä uskaltaa ... sanalla sanoen, olisin erinomaisen kiitollinen, jos te voisitte merkitä minulle pankkinne osakkeita 10-12,000 frangin edestä. Olen pyytänyt tytärtäni mukanani tänne, sillä en tahdo salata, että rahat ovat hänen."

Tähän saakka ei Alice ollut avannut suutansa, vaan istunut hiljaa ja toimettomana, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän seurasi keskustelua valppaalla huomaavaisuudella. Hän teki nyt hellän, torjuvan liikkeen.

"Minun! Minulla ei ole mitään, mikä ei kuuluisi myöskin sinulle, äiti?"

"Entä kun menet naimisiin, lapseni?"

"Sinä tiedät vallan hyvin, etten minä halua mennä naimisiin."

Tämän sanoi hän kovin nopeasti ja yksinäisyyden suru ilmeni hänen heikon äänensä värinässä. Äiti pyysi häntä vaikenemaan syvästi surullisin katsein, heidän silmänsä kohtasivat, eivätkä voineet valehdella toisilleen, sillä he olivat tottuneet joka päivä jakamaan salaiset kärsimyksensä.

Saccard oli hyvin liikutettu.

"Vaikk'ei yhtä ainoata osaketta olisi jälellä, hankkisin minä niitä teille sittenkin, rouva kreivitär. Olisinpa valmis, jos niin vaaditaan, luovuttamaan muutamia omistani. Teidän luottavaisuutenne liikuttaa minua kovin, se on suuri kunnia minulle."

Ja tällä hetkellä oli todellakin hänen vakaumuksensa, että hän auttaisi noita onnettomia naisia rikkauteen ja onneen luovuttaessaan heille osan siitä kultasateesta, joka pian oli lankeava hänen ylitseen.

Naiset nousivat ja hyvästelivät. Vasta käsi oven rivalla viittasi kreivitär suoraan siihen suureen päämaaliin, josta ei puhuttu:

"Olen äskettäin saanut pojaltani Ferdinandilta Romasta masentavan kirjeen, jossa hän puhuu siitä surusta, jonka meidän joukkojemme lähtö sieltä on aiheuttanut kaikkien oikeauskoisten katolilaisten keskuudessa."

"Kärsivällisyyttä!" huudahti Saccard tunteellisella ja vakuuttavalla äänellä, "me pelastamme aseman."

Vaihdettiin kohteliaat hyvästit ja Saccard saattoi naisia eteiseen saakka; tällä kertaa meni hän odotushuoneen lävitse, sillä hän luuli sen olevan tyhjän. Mutta tullessaan takaisin huomasi hän noin viisikymmenvuotiaan laihan ja pitkän, työmiehen sunnuntaipukuun puetun miehen istuvan siellä nuoren, kauniin, hoikan ja kalpean kahdeksantoistavuotiaan tytön seurassa.

"Mitä nyt? Mitä te tahdotte?"

Nuori tyttö oli noussut ensiksi ja mies alkoi pelästyneenä tylystä vastaanotosta, sammaltaa selitystään.

"Minähän olin sanonut, etten ota vastaan enää tänään. Miksi te istutte täällä? Sanokaa minulle toki nimenne."

"Dejoie, ja tämä on tyttäreni Nathalie..."

Hän alkoi taas änkyttää, niin että Saccard menetti malttinsa ja aikoi ajaa hänet ulos; silloin ymmärsi hän vihdoinkin, että he olivat Caroline-rouvan vanhoja tuttuja ja että hän oli käskenyt heidän odottaa.

"Ahaa, teillä on Caroline-rouvan suositus! Olisitte sen heti sanoneet. Astukaa sisään ja pitäkää kiirettä, sillä minä olen kovin nälissäni."

Vastaanottohuoneessa jätti hän Dejoie'n ja Nathalie'n seisomaan, eikä itsekään istuutunut päästäkseen heistä pikemmin eroon. Maxime oli kreivittären lähdettyä noussut nojatuolistaan -- hän ei katsonut tarvitsevansa kainostella näitä vieraita -- ja katseli verrattain nenäkkäästi vastatulleita. Dejoie alkoi laajasti esittää asiaansa.

"Nähkääs herra, minä olen ollut sotapalveluksessa, sitten jouduin minä konttorirengiksi herra Durieu'lle, Caroline-rouvan miehelle, joka eläessään oli panimomestari. Sitten tulin minä herra Lamberthier'ille, hallien pakkamestarille. Sitten sain minä paikan herra Blaisot'in pankkiirin luona, jonka te kyllä tunnette; hän ampui itsensä kaksi kuukautta sitten ja silloin jäin minä ilman paikkaa. Mutta ensinnä piti minun puhua, että olen ollut naimisissa. Niin, minä nain Josefinan, vaimoni, ollessani herra Durieu'lla, ja Josefina oli kyökkipiikana herran kälyllä, rouva Lévêque'llä, jonka rouva Caroline hyvin tunsi. Kun minä sitten siirryin Lomfoerthier'ille, ei hän voinut seurata mukana, vaan otti paikan tohtori Renaud'ilta Grenelle'stä. Sitten sai hän paikan 'Kolmen veljeksen' puodissa Rombutean-kadulla, mutta valitettavasti ei siellä koskaan löytynyt minulle sopivaa paikkaa."

"Lyhyesti", keskeytti Saccard, "te tulette etsimään paikkaa minulta, eikö totta?"

Mutta Dejoie tahtoi välttämättä kertoa elämänsä onnettomuuden, joka sisältyi siihen, ettei hänen koskaan ollut onnistunut saada paikkaa vaimonsa kanssa samasta talosta. Oli aivan kuin he eivät olisi olleetkaan naimisissa; milloinkaan eivät he olleet asuneet yhdessä, he olivat tavanneet toisensa milloin missäkin, olivat olleet pakotetut varastamaan suudelman keittiön oven takana. Heillä oli tytär, Nathalie, joka oli ollut kasvatusäidin hallussa kahdeksanteen ikävuoteensa; vihdoin oli isä väsynyt yksinäisyyteen ja ottanut hänet luoksensa pieneen renginkamariin. Ja hän oli ollut pienen tyttären sekä isänä että äitinä, saattanut häntä kouluun ja sieltä kotiin, kasvattanut häntä, kaitsenut väsymättömällä huolella ja yhä kasvavalla hellyydellä.

"Mutta se minun täytyy sanoakin, että hän on tuottanut minulle iloa. Hän on sekä taitava että hyvätapainen. Ja somannäköinen hän on ... niin, sen herra itse näkee."

Niin, Saccard'in mielestä oli hän kaunis tyttö, tuo hento kukkanen, joka oli kasvanut Parisin katukivillä.