Part 24

Mutta tällä kertaa Hamelin kiivastui, hän, joka yleensä oli niin rauhallinen, niin sopuisa, niin yläpuolella kaiken, mikä ei koskenut hänen työtään. Ankarin sanoin moitti hän pelitautia. Pankki sortui vain mielettömän peliraivon vuoksi. Olihan astuttu kaikkien rajojen yli. Jos olisikin ollut järkevää, niin, ehkäpä välttämätöntäkin pitää osakkeita 2,000 frangissa, niin oli mieletöntä, suorastaan rikollista korottaa niitä 3,000 ja yli siitäkin. Hän oli heti tultuaan vaatinut tietoonsa täyden totuuden. Nyt ei enää voitu valehdella hänelle, selittää niinkuin vielä viime yhtiökokouksessa, ettei yhtymällä ollut hallussaan yhtään omaa osakettaan. Kirjat olivat hänen edessään ja niitten valheet voi helposti havaita. Katsokaapa nyt esim. Sabatani'n tiliä! Kuukausi kuukaudelta oli hänen täytynyt seurata Saccard'in kohoavaa kuumetta; aluksi kulkee hän tietään varovasti, ostaa ainoastaan pienessä määrässä, mutta sitten kasvavat summat, kunnes lopulta saavutetaan ennen kuulumaton summa 27,000 osaketta, mikä vastaa noin 48 miljonaa. Eikö ollut hulluutta ja rajatonta ruokottomuutta tehdä noin suuria ostoja sellaiseen nimeen kuin Sabatani'n! Eikä hän ollut ainoa, löytyi muitakin nimellishenkilöitä, pankin omia apulaisia, niin, vieläpä hallinnon jäseniäkin, jotka olivat ostaneet yli 20,000 osaketta. Ja tähän tuli vielä lisäksi huikeita summia, niin että pankki omisti yli kolmeneljännestä omia osakkeitaan, joista se oli maksanut satumaisen summan, 200 milj. frangia.

Hamelin'in silmät täyttyivät tuskan ja harmin kyyneleillä. Hän oli Romassa onnellisesti laskenut suuren katolilaisen pankin, "pyhän haudan aarrekammion" perustuksen, jonka tarkotuksena oli lähestyvinä kovina aikoina suojella paavia uskottomien vainoilta ja korottaa hänet Jerusalemin valtaistuimelle. Ja kaikki nämä ylpeät unelmat olivat nyt pirstaleina pelihimon vuoksi. Hänen matkustaessaan oli asema ollut loistava, kirjanpäätös oli antanut mainion tuloksen, kassat olivat täynnä miljonia, liike oli kohonnut sellaiseen kukoistukseen, että se hämmästytti koko mailmaa, ja kun hän palasi, olivat miljonat menneet, koko yritys kukistunut, musertunut palasiksi, sen sijalla oli vain ammottava musta aukko, mistä tuli lie puhjennut esiin. Hänen hämmästyksensä yhä yltyi, kiivaasti vaati hän selityksiä, halusi tietää, mikä salaperäinen mahti oli saanut Saccard'in hävittämään luomansa mahtavan rakennuksen, repimään sen alas kivi kiveltä, samaan aikaan kun hän työskenteli sen täydellisentämiseksi.

Saccard vastasi selvästi ja täsmällisesti, lainkaan suuttumatta. Ensi hetken mielenliikutuksesta oli hän jo tointunut ja hänen toivonsa oli herännyt jälleen. Isku oli ollut niin kauhea, koska oli ollut petos pelissä, mutta vielä ei ollut mitään menetetty, hän korvaisi koko vahingon. Muuten ei hän lainkaan tunnustanut tehneensä virheitä; ehkä oli hän kulkenut eteenpäin hieman liian rohkeasti, mutta muutoin oli hän tehnyt vain sen, minkä jokainen pankinjohtaja olisi tehnyt hänen sijassaan. Eikä hän millään muotoa luopunut jättiläisajatuksestaan: hän toivoi vielä voivansa ostaa kaikki osakkeet ja lyövänsä siten Gundermann'in perinpohjin. Hänellä oli ollut liian vähän rahaa käsissään, siinä kaikki. Nyt alkaisi hän taas alusta. Seuraavana maanantaina pidettäisiin ylimääräinen yhtiökokous ja hän oli aivan varma, että osakkeenomistajat tekisivät välttämättömät uhraukset; hänen tarvitsisi vain sanoa yksi ainoa sana ja he toisivat kaikki, mitä heillä oli. Sen lisäksi voisi käyttää niitä pienempiä summiakin, joita toiset suuret pankkihuoneet jättivät hänelle päivittäin peläten liian äkillistä sortumista, joka voisi järkyttää heidän omaakin luottoaan. Kun pula olisi ohitse, saisi kaikki taas entisen loistavan muotonsa.

"Mutta", keskeytti Hamelin, joka jo oli tyyntynyt toisen kylmäverisyyden johdosta, "ettekö te sitten huomaa, että kilpailijamme avustuksellaan haluavat ensin pelastaa oman nahkansa ja sitten tehdä meidän lankeemuksemme vielä syvemmäksi? Enimmän saattaa minut levottomaksi se seikka, että Gundermann on mukana tässä jutussa."

Sillä Gundermann oli aivan oikein ollut ensimäisenä tarjoamassa apuaan silmänräpäyksellisen vararikon estämiseksi; hän oli ollut pakotettu pistämään tuleen naapurin talon, mutta käytännöllisenä miehenä tuli hän nyt itse vesiämpärin kera sammuttamaan, ettei koko kortteli pääsisi palamaan. Hän piti vain kunnianaan olla mailman ensimäinen rahakauppias, rikkain, viisain, mies, joka oli luopunut kaikista maallisista nautinnoista ja eli ainoastaan rikkauttaan lisätäkseen.

Saccard teki kärsimättömän liikkeen; häntä kiukutti tuo voittajan viisaus ja sävyisyys.

"Oh, Gundermann! Hän pelaa jalomielisesti, hän uskoo musertavansa minut jaloudellaan."

Tuli hiljaisuus ja nyt puhkesi Caroline vihdoinkin puhumaan:

"Olen antanut veljeni puhua puhuttavansa, rakas ystävä, hän on sanonut vain sen, minkä hän oli oikeutettu sanomaan surussaan ja kiihtymyksessään tapahtuman johdosta. Mutta _meidän_ asemamme on minusta aivan selvä -- eikö totta? -- enkä minä usko, että meidän asiamme ovat niinkään hullulla tolalla, vaikkapa pahinkin tapahtuisi. Tiedätte itse, mistä kurssista minä olen myynyt osakkeeni; kukaan ei voi sanoa, että veljeni on ollut kohottamassa kurssia niin mielettömän korkealle saadakseen itse osakkeistaan enemmän. Jos romahdus tapahtuu, niin tiedämme kyllä, mitä meidän on tehtävä. Myönnän, etten hyväksy teidän kiihkeitä toiveitanne. Mutta olen yhtä mieltä kanssanne siitä, että meidän täytyy taistella viimeiseen asti, eikä minun veljeni riistä rohkeuttanne ja taisteluhaluanne, siihen voitte luottaa."

"Ei, luonnollisesti", selitti Hamelin, joka oli väsynyt koko puuhaan, "luonnollisesti ei päähänikään pälkähdä panna esteitä tiellenne. Jos voin olla teille hyödyksi, olen vapaasti käytettävänänne."

Ja vielä kerran, vaikka näytti niin uhkaavalta, rauhotti Saccard heitä, lietsoi heihin rohkeutta ja erosi heistä seuraavin salaperäisin sanoin:

"Nukkukaa rauhassa! Vielä en voi selviytyä, mutta olen aivan varma, että minä ennen tulevan viikon loppua saan aluksen jälleen purjehduskuntoon."

Tämän lauseen, jota hän ei tarkemmin selittänyt, toisti hän kaikille talon ystäville, kaikille asiakumppaneille, jotka levottomina tulivat anomaan hänen neuvoaan. Beauvilliers'ille, Maugendre'lle, Sédille'lle, Dejoie'lle ja muille. Hän otti heidät vastaan tyynesti kuin sotapäällikkö ja lohdutti heitä voimakkain sanoin; kun he sanoivat myyvänsä osakkeensa, vaihtavansa ne rahaksi vaikkapa tappiostakin, suuttui hän, kielsi heitä jyrkästi tekemästä sellaista tyhmyyttä ja antoi heille kunniasanansa, että hän taas kohottaa kurssin 2,000, jopa 3,000:kin frangiin. Jollei mitään odottamatonta tapahtuisi ennen maanantaita, jos hän vain saisi aikaa kutsua kokoon ylimääräisen yhtiökokouksen, ei tulisi löytymään yhtään ainoata, joka epäilisi, ettei hän kykene kohottamaan Yleispankkia alennustilastaan.

Saccard oli ajatellut veljeään Rougon'ia, ja siitä kaikkivoivasta avusta puhui hän verhotuin sanoin. Hän oli tavannut Daigremont'in, tuon kavaltajan, ja soimatessaan häntä katkerasti saanut vastauksen: "Rakas ystäväni, en minä, vaan veljenne heitti Teidät laidan yli." Ja olihan vastaansanomatonta, että mies oli oikeassa; hän oli ryhtynyt yhtymään sillä nimenomaisella ehdolla, että Rougon oli mukana; senvuoksi oli varsin luonnollista, että hän huomatessaan hänen ylhäisyytensä olevan ilmisodassa Yleispankkia vastaan oli vetäytynyt puuhasta erilleen. Se oli puolustus, jota vastaan ei sopinut tehdä vastaväitteitä. Saccard huomasi nyt, minkä mahdottoman virheen hän oli tehnyt rikkoessaan välinsä veljensä kanssa, joka olisi voinut suojella häntä, tehdä hänen henkilönsä niin pyhäksi, ettei kukaan olisi uskaltanut täydellisesti musertaa häntä, niinkauan kuin suuri mies seisoi hänen takanaan. Ja niin tapahtui yksi suurimpia alennuksia hänen elämässään: hän päätti pyytää Huret'n sanomaan hänen puolestaan hyvän sanan veljelleen. Muuten säilytti hän uhkaavan puhetapansa, kieltäytyi häviämästä Parisista, vaati Rougon'in apua aivan kuin jotain, joka on itsestään selvää; olihan veljellä suurempi syy kuin hänellä itsellään välttää häväistysjuttua. Seuraavana päivänä odotti hän Huret'n käyntiä, mutta sai ainoastaan kirjeen, jossa verrattain epämääräisin sanoin kehotettiin häntä olemaan kärsivällinen ja odottamaan onnellista päätöstä, jolleivät olosuhteet panisi liian suuria esteitä tielle. Hän tyytyi näihin riveihin, pitäen niitä lupauksena siitä, että veli pysyisi puolueettomana.

Mutta asianlaita oli oikeastaan sellainen, että Rougon oli nyttemmin päättänyt tehdä vaarattomaksi tämän perheen tuhoatuottavan jäsenen, joka vuosikausia oli häirinnyt häntä ja pitänyt häntä alituisen kauhun vallassa likaisilla yrityksillään. Jos romahdus tapahtuisi, oli hän päättänyt asian antaa mennä menojaan. Koska Saccard ei kerran hyvällä tahtonut jättää maata, oli hänet pakotettava tekemään se auttamalla häntä pakenemaan, sen jälkeen kun ensin hänet oli langetettu ankaran tuomion alaiseksi.

Muuten ei ministerin asema tähän aikaan ollut lainkaan miellyttävä, sen perästä kun hän muistettavassa puheessaan oli selittänyt kamarille, ettei Ranska koskaan tulisi sallimaan Italian valtaavan Romaa. Katolilaiset olivat heti ilmaisseet suosionsa, jota vastoin kolmas sääty, jonka mahti päivä päivältä kasvoi, oli sangen tyytymätön, ja ministeri huomasi selvästi, että tämä puolue tulevaisuudessa liittyisi vapaamielisiin bonapartisteihin ja työskentelisi hänen kukistamisekseen, jollei hän tekisi sille jotain myönnytystä. Se myönnytys, se uhri, jonka hän heille tarjoaisi, voisi sangen sopivasti olla Yleispankki, jota Roma suojeli ja josta oli paisunut levottomuutta herättävä voima. Ja tätä hänen päätöstään oli lujittanut hänen virkaveljensä rahaministerin ilmotus, joka uutta valtiolainaa suunnitellessaan oli tavannut Gunderman'in ja suuret juutalaiset pankkihuoneet hyvin vastahakoisina. He olivat tehneet ymmärrettäväksi, etteivät he aikoneet suostua sellaiseen yritykseen, niinkauan kuin rahamarkkinat saattoivat epävarmoiksi eräitten seikkailijoitten mielettömät keinottelut. Gundermann vietti voittojuhlaansa. Ja Rougon hyväksyi rahaministerin mielipiteen, että parempi oli sietää Gundermann'ia rahamarkkinoitten kuninkaana kuin sallia kiihkokatolisten päästä pörssin ja koko mailman herroiksi.

Kerrottiin vielä, että oikeusministeri Delcambre, joka ei koskaan voinut unhottaa vihaansa Saccard'ia kohtaan, oli ilmottanut Rougon'ille antavansa oikeuden tehdä tehtävänsä siinä tapauksessa, että pankin asiat joutuisivat oikeuden käsiteltäviksi, ja että hänen ylhäisyytensä silloin oli huudahtanut: "jos te voitte vapauttaa minut hänestä, olen teille kiitollinen koko elämäni ajan". Kun kerran Rougon jätti Saccard'in pulaan, oli tämä ilman epäilystä hukassa. Delcambre, joka ministeriksi tulonsa jälkeen oli vaaninut kostoa, näki nyt ilokseen, että hänen vihollisensa mielettömät halut olivat johtaneet hänet lain sallimille rajoille ja odotti vain sopivaa aihetta antaakseen pankkitirehtöörin vangitsemismääräyksen.

Eräänä aamuna saapui Busch Oikeuspalatsiin mieletönnä vihasta sen johdosta, ettei hän jo kauan aikaa sitten ollut ryhtynyt tekoihin Saccard'ia vastaan. Jollei hän pitäisi kiirettä, ei hän koskaan saisi penniäkään niistä 4,000, jotka rouva Méchain vielä oli saamassa pikku Victorin hoidosta. Busch'in suunnitelma oli aivan yksinkertaisesti panna toimeen suuri häväistysjuttu; hän aikoi syyttää Saccard'ia alaikäisen ryöstöstä, mikä antaisi Busch'ille aihetta vetää esille joukon sameita yksityiskohtia, väkivallanteko äitiä kohtaan ja kurjuus, jossa Victor oli saanut kasvaa. Sellainen oikeusjuttu Yleispankin johtajaa vastaan juuri nyt, jolloin kaikki puhuivat uhkaavasta pulasta, panisi varmaan koko Parisin liikkeelle, ja Busch toivoi, että Saccard heti ensimäisellä uhkauksella suostuisi maksamaan.

Mutta oikeudenjäsen, jonka kanssa hän joutui puheisiin, eräs itsensä Delcambre'n sukulainen, kuunteli hänen juttuansa kärsimättömänä ja väsyneen näköisenä. Ei, ei, sellainen akkojen lörpötys ei voinut olla minkään oikeusjutun aiheena. Busch joutui suunniltaan ja alkoi puhua pitkämielisyydestään, kun virkamies äkkiä keskeytti hänet hänen kertoessaan, että hän oli ollut kylliksi tyhmä tallettaakseen rahojaan Yleispankkiin. Mitä? Hänellä oli rahoja talletettuna pankkiin, jota uhkasi vararikko joka hetki, eikä hän etsinyt tuomioistuimen apua? Mikään ei voinut olla yksinkertaisempaa, hänen tarvitsi vain jättää syyte epärehellisestä menettelystä, sillä oltiin jo teillä, jotka johtavat vararikkoon. Niin hänen oli tehtävä, jos hän aikoi päästä Saccard'in kimppuun, eikä tuon toisen typerän ja sentimentaalisen jutun avulla. Busch vaipui ajatuksiinsa kuullessaan uuden neuvon; hän älysi, että Yleispankki olisi mennyttä kalua, jos Saccard vangittaisiin. Hän ei voinut päättää varmasti ja vastasi, että hän ajattelee asiaa ja tulee sitten uudestaan, minkä johdosta Delcambre'n sukulaisen täytyi pistää kynä hänen käteensä ja sanella hänelle haaste epärehellisestä menettelystä. Busch oli tuskin ehtinyt oven taakse, kun lakimies, intoa hehkuen, lähti enonsa, oikeusministerin luo papereineen. Nyt oli asia selvä.

Seuraavana päivänä oli Saccard'illa pitkä keskustelu pankin tilintarkastajien ja sen lainopillisen asiamiehen kanssa; oli tarkastettava ne laskelmat, jotka hän aikoi esittää yhtiökokoukselle. Tämä pankki, joka vajaa kuukausi sitten oli omistanut lähes 200 miljonaa, ei ollut voinut maksaa hävinneille liiketuttavilleen muuta kuin pari sataa tuhatta frangia. Kauppatuomioistuin oli julistanut pankin konkurssitilaan pankin kirjoja tarkastamaan valitun asiantuntevan tarkastajan lyhyen ilmotuksen johdosta. Siitä huolimatta vakuutti Saccard yhä pelastavansa aseman. Hän odotti juuri sinä päivänä vastausta vekselivälittäjäin syndikatilta akordiprosentin suhteen, kun palvelija ilmotti, että kolme herraa halusi puhutella häntä viereisessä huoneessa. Hän kiiruhti sinne ja tapasi poliisikomisarion kahden apulaisen keralla, jotka viipymättä vangitsivat hänet. Vangitsemismääräys oli annettu heti kauppatuomioistuimen ilmotuksen jälestä, joka osotti, että pankin kirjoja ei oltu pidetty säännöllisesti, ja erittäinkin Busch'in ilmiannon johdosta, josta kävi selville, että hänen pankkiin korkoa kasvamaan tallettamiaan varoja oli käytetty aivan toisella tavalla. Samaan aikaan vangittiin myös Hamelin asunnossaan. Nyt oli kaikki toivo turhaa; kaikki näyttivät liittoutuneen saattaakseen onnettomuuden täydelliseksi. Yleistä yhtiökokousta ei voitu pitää, Yleispankki oli mennyttä kalua.

Caroline ei ollut kotona, kun veli pidätettiin, ja tämä ehti vain kirjottaa hänelle kiireessä muutamia rivejä. Kotiin tultuansa hän aivankuin halvaantui. Ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensä, että joku mielisi asettaa hänen veljensä syytteeseen, hänet, joka oli niin viaton ja aina oli ollut matkoilla. Vararikon jälkeisenä päivänä olivat molemmat sisarukset luovuttaneet kaiken omaisuutensa; he eivät halunneet pitää mitään romahduksen tapahduttua, he tahtoivat erota liikkeestä yhtä köyhinä kuin olivat siihen ryhtyneetkin, ja summa, jonka he luovuttivat konkurssipesälle, oli sangen huomattava, lähemmä kahdeksan miljonaa, siihen luettuna se 300,000 frangin perintö, jonka he olivat saaneet tädiltään. Caroline alkoi heti jätellä armonanomuksia, hän teki kaiken voitavansa lieventääkseen veliraukan kohtaloa ja valmistellakseen hänen puolustustaan. Alussa oli hän raivonnut Saccard'ia, ainoaa syyllistä, koko tämän onnettomuuden synnyttäjää, vastaan, jonka edesvastuuton toiminta nyt oli selvänä hänen edessään kaikessa inhottavuudessaan. Sitten alkoivat häntä vaivata omantunnontuskat sen johdosta, että hän tunsi itsensä rikostoveriksi, olihan hän vaiennut ryhtymättä toimenpiteisiin; nyt vältti hän niin paljon kuin mahdollista ajattelemasta Saccard'ia, toimi, ikäänkuin tätä ei olisi ollut olemassakaan. Kun hänen täytyi mainita tätä, teki hän sen sellaisella äänellä, kuin olisi hän ollut vieras, vastapuoli, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään yhteisiä harrastuksia. Vaikka hän melkein joka päivä kävi veljeään tapaamassa, ei hän kertaakaan ollut pyytänyt tavata Saccard'ia.

Pitkinä työpäivinään, joita hän vietti samassa salissa, missä hän oli elänyt niin ihania, toivorikkaita hetkiä, näki hän usein näyn, joka syvästi liikutti häntä. Katsellessaan akkunasta naapuripihaan näki hän kreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä Alice'n hienot, kalpeat kasvot. Oli leutoja helmikuun ilmoja ja usein saattoi hän nähdä, kuinka he hitain, väsynein askelin ja painunein päin vaelsivat kuihtuneessa puutarhassa sammaloituneita, kosteita käytäviä pitkin. Näille kahdelle oli romahdus ollut kuolemanisku. Neljätoista päivää sitten omistivat onnettomat naiset 1,800,000 frangia 600 osakkeellaan ja nyt olivat ne tuskin 18,000 frangin arvoiset, kun kurssi oli laskeutunut 3,000 frangista 30:een. Koko heidän omaisuutensa oli mennyt; ensin Alice'n myötäjäiset 20,000 frangia, sitten ne 70,000, jotka kreivitär oli lainannut maatilaansa vastaan, ja sen lisäksi 240,000 frangia, jotka samaisen maatilan myynti oli tuottanut, vaikka se oli ollut melkein puolta arvokkaampi. Miten heidän nyt kävisi? Talonkiinnitykset nielivät vuosittain 8,000, eikä heidän koskaan ollut onnistunut saada talousmenojaan supistumaan alle 1,000 frangin, vaikka he tekivät ihmeitä säästäväisyyden alalla koettaen samalla antaa mailman aavistaa, että he elivät säätynsä mukaan. Vaikka he olisivat myyneetkin osakkeensa, kuinka olisivat he voineet selvitä noilla 18,000 frangilla, jotka olivat viimeinen sirpale haaksirikosta? Nyt seisoivat he silmä silmää vastaan pelottavan välttämättömyyden edessä, jota kreivitär tähän saakka ei ollut voinut ajatellakaan: muuttaa talosta, jättää se kiinnityksenottajalle, koska he eivät voineet maksaa korkoja, muuttaa heti, ennenkuin velkojat ehtivät kuuluttaa huutokaupan, piilottautua johonkin kaukaiseen soppeen ja elää siellä huomaamattomina köyhyydessä, kunnes viimeinen leipäpala oli syöty. Mutta kreivitär taisteli vastaan. Beauvilliers'in perhe vuokralaisena toisten nurkissa, ilman omaa kattoa päänsä päällä! Eläen julkisesti köyhyydessä ... se oli häpeä, joka surmaisi hänet. Ja hän taisteli vielä vastaan.

Eräänä aamuna näki Caroline kuinka molemmat naiset pesivät liinavaatteitaan pienessä liiterissä puutarhan perällä. Vanha kyökkipiika oli niin raihnainen, ettei voinut auttaa heitä; kylmän vuodenajan oli hän maannut sairaana isäntäväkensä hoitamana. Sama oli hänen miehensä laita, joka oli samalla kertaa portinvartija, kuski ja kamaripalvelija; töintuskin oli hän voinut lakaista lattian ja valjastaa jäykkäkoipisen hevosen vaunujen eteen. Senvuoksi olivat naiset rohkeasti tarttuneet talousaskareisiin. Mutta jos tuli vieraita, pakenivat he molemmat, riisuivat esiliinansa, peseytyivät kiireellä ja ilmaantuivat ylhäisinä naisina, valkein, toimettomin käsin. Kadulle päin oli kaikki entisen kaltaista, kunnia oli pelastettu; kreivitär ja neiti ajoivat tavallisuuden mukaan vieraskäynneille; heillä oli edelleen päivälliskutsuja kaksi kertaa kuukaudessa, eikä ruokalistasta puuttunut ainoatakaan ruokalajia eikä kruunuista yhtään kynttilää. Ja täytyi Caroline-rouvan tavoin nähdä yli puutarhamuurin käsittääkseen, mitä kauheita kieltäymyksiä heidän oli kestettävä maksaakseen tuon näennäisen loiston. Ja hänestä tuntui, kuin lepäisi hänen ja Saccard'in niskoilla edesvastuu tästä kurjuudesta.

Eräänä aamupäivänä kohtasi Carolinea uusi suru, joka vielä enemmän järkytti hänen sydäntään. Dejoie tuli ja halusi puhella hänen kanssaan, ja hän otti tämän vastaan rohkein mielin. "No, Dejoie raukka...?" Mutta hän vaikeni kauhistuen nähdessään miehen kalpeat kasvot ja muuttuneen ulkomuodon. Hänen silmänsä olivat tylsät ja korkea vartalonsa käyrä ja kumara.

"Kas niin, ei pidä noin kadottaa rohkeuttaan; toivoakseni ainakin osa rahoistanne voidaan pelastaa."

Dejoie vastasi alakuloisella äänellä: "Oi, rouvaseni, en minä sitä ... olihan se sekin ensi hetkessä ankara isku, sillä minä olin tottunut ajatukseen, että me olemme rikkaita. Se huumaa, kun voittaa noin, on aivan kuin humalassa. Herra Jumala, minä olin jo ryhtynyt työhön taas, minä olisin raatanut, kunnes olisin saanut taas kokoon nuo rahat. Mutta te ette tiedä..."

Suuria kyyneleitä vieri hänen poskiaan pitkin.

"Te ette tiedä ... hän on poissa..."

"Poissa? Kuka?" kysyi Caroline kummastuneena.

"Nathalie, tyttäreni. Hänen naimiskauppansa raukesi tyhjiin, ja hän joutui pois suunniltaan, kun Théodore'n isä tuli sanomaan, että hänen poikansa oli odottanut liian kauan ja että hän aikoi mennä naimisiin ryytikauppiaan tyttären kanssa, jolla oli liki 8,000 frangia myötäjäisiä. Kyllä minä käsitän, että hän tuli pahoilleen tietäessään, ettei omista penniäkään, eikä koskaan pääse naimisiin. Mutta minä pidin niin paljon hänestä! Talvella nousin minä keskellä yötä käärimään peitettä hänen ympärilleen. Ja minä säästin tupakassa voidakseni antaa hänelle kauniimpia hattuja, ja minä olin hänelle äitinä, olin kasvattanut hänet, minä elin vain ilosta saada nähdä häntä kotona pienessä asunnossamme."

Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja hän nyyhkytti kuuluvasti.

"Kaikki on minun omanvoitonpyyntini syy. Jos minä olisin myynyt 8 osakettani, siiloin kun olisin saanut 6,000 frangiani myötäjäisiksi, olisi hän nyt naimisissa. Mutta herranen aika, nehän kohosivat joka päivä, ja minä ajattelin itseäni, ensin halusin saada 600, sitten 800, sitten 1,000 frangia vuodessa, semminkin kun tyttäreni olisi saanut periä kaikki kerran. Ja ajatellapa, että minulla kerran, kun kurssi oli 3,000, oli 24,000 frangia, 6,000 frangin myötäjäiset ja 900 frangin vuosikorko itseäni varten! Ei, minä tahdoin 1,000 ... eikö se ole tyhmää? Eikä nyt koko hökötys maksa 200 frangiakaan. Syy on minun kokonaan, parempi olisi ollut, jos olisin mennyt ja hukuttautunut!"

Caroline-rouva oli syvästi liikutettu, hän salli miehen puhua loppuun, vaikka hän olisi mielellään halunnut kuulla, mitä oli tapahtunut.

"Poissa, sanoitte? Mitä tarkotatte sanalla 'poissa'?"

Dejoie joutui hämilleen ja hänen kalpeat kasvonsa punastuivat hiukan.

"Niin, hän on poissa, kadonnut ... kolme päivää sitten. Hän oli tutustunut erääseen herraan, joka asui meitä vastapäätä -- oh, oikein hieno herra, siinä 40 korvissa -- niin, ja sitten meni hän matkoihinsa."

Ja Dejoie'n selittäessä tapahtumaa ja etsiessä hämmennyksissään sanoja, ajatteli Caroline-rouva Nathalie'ta, pientä, hoikkaa vaaleaverikköä suurine, kylmine silmineen, jolla oli ollut tyynen itsekkäisyyden ilme kasvoillaan. Hän oli antanut isänsä jumaloida itseään ja ollut siveä, niin kauan kuin se oli hänelle edullista, niinkauan kuin hän toivoi tekevänsä hyvät kaupat ja pääsevänsä hallitsemaan kassaa miehensä kaupassa. Mutta elää köyhyydessä ja laahustaa eteenpäin isänsä kanssa, olla taas pakotettu ryhtymään työhön ... ei, kiitos, hän oli saanut tarpeensa tästä sietämättömästä elämästä, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan. Ja hän oli lähtenyt aivan levollisesti tiehensä ja jättänyt isänsä oman onnensa nojaan.

"Hyvänen aika", jatkoi Dejoie, "eihän hänellä ollut juuri hauskaa minun luonani, sen myönnän, ja kun on hyvännäköinen, ei juuri mielihyvin heitä menemään nuoruuttaan ikävän elämän tähden. Mutta kaikessa tapauksessa oli hän kovin ankara minua kohtaan. Ajatelkaa, hän ei sanonut edes hyvästiä, ei kirjottanut sanaakaan, eikä luvannut kertaakaan tulla minua tervehtimään. Ulos ovesta ... ja kaikki oli mennyttä. Näettehän itse, kuinka minun käteni vapisevat ... minä en voi sille mitään, minä yhä etsin häntä kotoa. Olimmehan me ikäänkuin kasvaneet yhteen monina herran vuosina, enkä minä voi tottua ajatukseen, etten enää milloinkaan saa nähdä pientä tyttöraukkaani!"

Hän oli lakannut itkemästä, mutta hänen surunsa ja mielenliikutuksensa oli niin sydäntäsärkevä, että Caroline tarttui hänen molempiin käsiinsä, eikä voinut löytää muuta lohduttavaa sanaa kuin hokea kerta toisensa perästä:

"Dejoie raukka ... Dejoie raukka!"