Part 25

Caroline alkoi puhua Yleispankista johtaakseen hänen ajatuksensa toisaalle. Hän pyysi anteeksi Dejoie'lta, ettei ollut estänyt tätä ostamasta osakkeita, puhui ankarasti moittien Saccard'ista mainitsematta kuitenkaan hänen nimeänsä. Mutta nyt vilkastui ent. vahtimestari. Peliraivo oli kerran tarttunut häneen ja kuohui vielä.

"Herra Saccard! Ei, hän teki oikein estäessään minua myymästä! Liike oli oivallinen, me olisimme lyöneet kynsille niitä kaikkia, ellei olisi ollut petosta pelissä. Ah, rouva, olisipa meillä vain tirehtöörimme, niin tulisi toinen ääni kelloon. Sehän se oli meidän onnettomuutemme, että sulkivat hänet vankilaan. Eikä ole nyt ketään muuta, joka voisi meidät pelastaa. Minä sanoin juuri tuomarille, minä: 'antakaa meille tirehtöörimme, niin me uskomme hänelle viimeisen lanttimme, henkemme vielä kaupan päällisiksi, sillä hän on meille kuin Meidän Herramme itse. Hän tekee mitä tahtoo'."

Caroline-rouva katsoi häneen hämillään. Mitä? Ei vihan tai soimauksen sanaakaan? Siinä oli sokea, hehkuva usko. Mikä ihmeellinen mahti oli Saccard'illa ollutkaan suurten joukkojen yli, koska he vielä nytkin olivat valmiit ottamaan hänen ikeensä?

"Niin -- sitä minä vain tulin sanomaan rouvalle -- ja antakaa nyt anteeksi, että minä olen seissyt tässä lörpöttelemässä omia surujani. Kun tapaatte herra Saccard'in, niin sanokaa hänelle, että me edelleen seisomme hänen puolellaan."

Hän lähti horjuvin askelin ja yksin jäätyään Caroline'a melkein iletti koko olemassaolo! Tuo onneton vanha mies oli repinyt auki hänen sydänhaavansa, ja hänen vihansa tuota toista kohtaan, jota hän ei halunnut mainita, leimahti esiin kaksinkertaisin voimin. Mutta hänen täytyi hillitä tunteensa, sillä tuli uusia käyntejä. Muitten muassa tuli Jordankin, nuoren vaimonsa kanssa. He tulivat kysymään, eivätkö Maugendret tosiaankaan tulisi saamaan mitään osakkeistaan. Sielläkin oli onnettomuus auttamaton. Ennen kahta viimeistä kuukausiselvitystä omisti entinen tehtaanomistaja jo 75 osaketta, joista hän oli maksanut noin 80,000 frangia, mainio liikeyritys, koska ne kurssin ollessa 3,000 tekivät 225,000 frangia. Mutta surullisinta oli että hän innossaan ja sokeassa luottamuksessaan Saccard'in neroon oli yhtämittaa ostanut, ja nyt oli hänellä hirveitä erotuksia maksettavana, yli 200,000 frangin, hänellä ei ollut jälellä yhtään mitään, yksinpä hänen 15,000 vuosikorkonsakin, jota varten hän oli niin kauan raatanut, oli mennyt. He eivät edes olleet varmat, selviytyvätkö sittenkään, kun ovat myyneet kauniin huvilansa, josta he olivat niin ylpeilleet. Ja rouva Maugendre oli suurin syyllinen tähän onnettomuuteen.

"Ah, rouvaseni", selitti Marcelle, jonka ystävällisillä kasvoilla vastoinkäymisenkin hetkellä säilyi tuore nuorekas sulous, "ette voi kuvitellakaan, miten äiti on muuttunut! Hän joka oli viisas ja säästäväinen ja niin visusti tarkasti palvelijainsa ostoslaskut, -- hän puhui viime aikoina vain sadoista tuhansista, hän yllytti isää, -- niin isä oli arempi, hän oli aina valmis kuuntelemaan eno Chave'n vastaväitteitä. Ensi kerran tarttui kuume heihin, kun he lukivat finanssilehtiä; ensin tarttui se isään, mutta hän piti sen salassa, mutta kun äiti tempautui mukaan vannottuaan ensin kauan aikaa ikuista vihaa kaikkea pörssipeliä vastaan, niin oli kaikki kohta ilmiliekissä, eikä kestänyt kauaa. Eikö ole kauheaa, että peliraivo siihen määrin voi turmella viisaan ja vakavan väen?"

Samassa puuttui Jordan puheeseen naurahtaen eno Chave'lle, josta vaimo oli häntä muistuttanut.

"Olisittepa nähneet kapteenin keskellä tätä pauhinaa! Hän oli ennustanut kaiken, ja hän riemuitsi niska jäykkänä kankeassa sotilaskauluksessaan. Päivääkään ei hän ollut poissa pörssistä, harjotti pikku keinottelujaan käteismarkkinoilla, kuten hänen tapansa oli, ja meni kotiin varma pikku voitto taskussaan kuin siivo konttoriapulainen hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Hänen ympärillään satoi miljonia, mutta mikään ei järkyttänyt hänen rauhallisuuttaan, ilman kuumetta ja ilman kiihtymystä suoritteli hän pikku asioitaan ja käytti voiton omaksi mukavuudekseen. Hän on muita viisaampi, se vintiö, Nobet-kadun kauniilla tytöillä ei ole ollut vatsavaivoja hänen torttujensa ja makeistensa vuoksi."

Tämä hyvätuulinen kuvaus kapteeni Chave'sta houkutteli hymähdyksen molempien naisten huulille. Mutta aseman vakavuus valtasi heidät pian jälleen.

"Sitä pahempi, ystäväni", sanoi Caroline-rouva, "luulen, etteivät vanhempanne saa mitään osakkeistaan. Kaikki on mennyttä. Kurssi on nyt 30 frangia, pian alenee se 20:een, ehkä 5:een. Hyvänen aika, ihmis-raukat, heidän ijässään ... miten heidän käy?"

"No, niin", vastasi Jordan, "me otamme heidät haltuumme. Eihän meillä vielä ole suuria itsellämmekään, mutta asemamme paranee, eikä heiltä tule puuttumaan kattoa päänsä päältä."

Häntä oli nimittäin seurannut onni. Niin monen vuoden tuloksettoman työn jälkeen oli hän vihdoin saanut romaaninsa erääseen sanomalehteen ja sitten oli eräs kustantaja julkaissut sen kirjana. Sillä oli ollut suuri menestys. Hän oli jo saanut siitä muutamia tuhansia frangeja, kaikki ovet olivat hänelle avoinna, hänet oli vallinnut palava työinto ja uskoi varmasti voittavansa kunniaa ja hyvän toimeentulon.

"Jollemme voisikaan ottaa heitä luoksemme, kykenemme joka tapauksessa vuokraamaan heille pienen asunnon."

Marcelle katseli häntä hellästi ja sanoi:

"Ah, Paul, Paul, miten hyvä sinä olet!"

Ja hän pillahti itkuun.

"Rakas lapsukaiseni, rauhottukaa", sanoi Caroline hämillään. "Elkää olko noin pahoillanne."

"Suokaa minun itkeä ... en minä ole lainkaan pahoillani. Mutta kaikki on niin kovin muuttunut. Mennessäni naimisiin Paulin kanssa olisivat isä ja äiti olleet velvolliset maksamaan minun myötäjäiseni, joista he olivat niin paljon puhuneet. Sanoen tekosyyksi sen, että Paul ei omistanut mitään ja että minä tein suuren tyhmyyden halutessani pitää hänelle antamani lupauksen, eivät he antaneet meille ropoakaan. Mutta mitä hyötyä siitä heille on ollut? Jos he olisivat maksaneet minun myötäjäiseni, olisi se ainakin hyvässä tallessa, mutta nyt on pörssi niellyt kaikki tyyni."

Ennen lähtöään jutteli Jordan Caroline-rouvan kanssa lehdestä. Humoristisesti, vaikka tunsikin synnynnäistä vastenmielisyyttä liikeasioita kohtaan, kuvasi hän millainen ryöväriluola koko tuo laitos oli ollut. Koko "Toivon" toimitushuoneustossa jyskyi keinottelun jättiläisvasara aamusta iltaan. Koko henkilökunta toimittajasta vahtimestariin saakka pelasi; hän itse oli ainoa, joka ei peliä harjottanut, ja siitä syystä kaikki häntä syvästi halveksivat. Muuten oli Yleispankin sortuminen ja Saccard'in vangitseminen ollut lehden surma. Aputoimittajat olivat hajaantuneet kuin akanat tuuleen. Ainoastaan Jantrou yksin pysytteli vielä hylyn turvissa. Hän oli itsekin hylky; kolmen vuoden menestys oli kokonaan tuhonnut hänet. Hän oli tuhlannut rahansa ja ostellut kaikkea mahdollista. Hän muistutti nälkäistä raukkaa, joka pitkän paaston perästä syö itsensä kuoliaaksi päästessään katetun pöydän ääreen. Ja merkillisintä oli, -- vaikkakin itse asiassa aivan johdonmukaista, -- että vapaaherratar Sandorff nyt oli langennut tämän miehen syliin; hän oli joutunut aivan suunniltaan vararikon johdosta ja toivoen edes jotakin pelastavansa oli hän tarrautunut kiinni Jantrou'iin.

Kun Jordan mainitsi vapaaherrattaren nimen, kalpeni Caroline-rouva hiukan, mutta nuori mies, joka ei tiennyt, että nuo molemmat naiset olivat kilpailijoita, jatkoi:

"En ymmärrä mistä syystä hänestä on tullut Jantrou'in rakastajatar. Ehkä on hänellä ollut syytä luulla, että tämä toimittajana saa tietoonsa uutisia ennen muita. No, kaikessa tapauksessa, jos tuo Jantrou heittiö on kantanut kaunaa niitten potkujen johdosta, joita hän sai vapaaherrattaren isältä käydessään määräystä kerjäämässä, on hän nyt saanut kostaa. Tullessani eräänä päivänä toimistoon tiedustelemaan, olisiko mahdollista saada maksua työstään, satuin avaamaan nopeanlaisesti erään oven, ja silloin näin minä omin silmin, että Jantrou antoi vapaaherrattarelle aimo korvapuustin ... ajatelkaa, tuo juopunut lurjus pahoinpitelee salonkinaista!"

Kärsivin ilmein viittasi Caroline häntä vaikenemaan. Hänestä tuntui, että tuo alennustila heittää likaa hänenkin päälleen. Marcelle tarttui hänen käteensä ja silitti sitä hyväillen.

"Elkää toki luulko, rouva, että olemme tulleet tänne teitä kiusaamaan. Päinvastoin on Paul yhä herra Saccard'in puolella."

"Aivan niin!" huudahti nuori mies. "Hän on aina ollut hyvä minua kohtaan. En voi koskaan unohtaa, kuinka hän vapautti meidät tuon ilkeän Busch'in kynsistä. Ja hän on kaikessa tapauksessa sangen rakastettava ihminen. Kun tapaatte hänet, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että minä ja vaimoni tulemme aina säilyttämään hänet kiitollisessa muistossa."

Jordanien mentyä teki Caroline-rouva vihaisen liikkeen. Kiitollisuus? Minkä vuoksi? Siksikö, että Saccard oli saattanut Maugendre't häviöön? Jordan'it olivat aivan samallaisia kuin Dejoie. Ja luulisihan heidän toki jotain ymmärtävän! Carolinen viha kasvoi. Ei, oli mahdotonta antaa anteeksi, loka oli liian syvä. Jantrou'n vapaaherrattarelle antama korvapuusti ei voinut kelvata kostoksi Caroline-rouvan puolesta: Saccard oli turmellut kaiken ja kaikki!

Sinä päivänä oli hänen määrä käydä Mazaud'in luona noutamassa muutamia papereita, joita hän tarvitsi veljensä jutussa. Hän halusi myös tietää, mille kannalle vekselinvälittäjä aikoi asettua, jos hänet haastettaisiin todistajaksi. Hän ei kumminkaan voinut tavata Mazaud'ia, ennen kuin kello neljän tienoissa, pörssiajan perästä, ja kun hän vihdoinkin oli yksin, käytti hän yli puolitoista tuntia kokeillakseen niitä tietoja, joita hänellä jo oli hallussaan. Hän alkoi löytää yhtä ja toista raunioitten seasta.

Aluksi oli hän ihmetellyt, minne kaikki rahat olivat menneet. Olihan 200 miljonaa mennyt menojaan, ja jos toisia taskuja oli tyhjentynyt, oli toisten täytynyt täyttyä. Oli selvän selvää, etteivät vastapelaajat olleet nyhtäisseet kaikkea, ainakin kolmasosa oli solahtanut salaperäisiin reikiin. Sellaisten romahdusten sattuessa pörssissä on aivan kuin maa nielisi rahat; jokaisen sormiin tarttuu aina vähän. Gundermann lienee pistänyt taskuunsa 50 miljonaa, Daigrem'ont'in voitto lie ollut siinä 12-15 milj. korvilla. Sen lisäksi sanottiin markiisi Bohain'in kietasseen pari miljonaa vanhalla tempullaan: jättämällä maksamatta Mazaud'ille velkansa, joka oli syntynyt pankin puolella keinottelun kautta ja nostamalla kylmästi Jacoby'ltä vastapuolella voittamansa summan; mutta tällä kertaa oli Mazaud saanut kylläkseen ja vaikka hän tiesi, että markiisi tavalliseen heittiömäiseen tapaansa oli tehnyt irtaimisto-ostoja vaimonsa kanssa, vannoi hän haastattavansa tämän oikeuteen. Melkein kaikki Yleispankin hallinnon jäsenet olivat napanneet sievosia summia. Muutamat -- kuten Huret ja Kolb -- olivat myyneet hyvissä ajoissa, toiset -- kuten Bohain ja Daigremont -- olivat siirtyneet vihollisen puolelle vaaran hetkellä, puhumattakaan siitä, että eräässä viimeisistä yhtiökokouksista, kun yhtymä jo oli romahtamassa, oli myönnetty jokaiselle johtokunnan jäsenelle yli 100,000 frangin hyvitys.

Vekselivälittäjistä sanottiin Delaroque'n ja Jacoby'n voittaneen huomattavia summia. Senlisäksi kulki huhu, että Nathansohn oli kyninyt 3 milj. pelaamalla vastapuolella omaan laskuunsa, samalla kun hän pelasi pankin puolesta Saccard'in antamien määräysten nojalla. Häntä oli todellakin seurannut onni, pikku Nathansohn'ia! Hän sai pistää voiton taskuunsa tarvitsematta maksaa häviöitään, sillä niitten yli vedettiin risti.

Mutta summat olivat joka tapauksessa häilyviä, eikä Caroline voinut saada täyttä varmuutta, sillä pörssiasiat tapahtuvat aina salassa, eivätkä välittäjät kavalla liiketovereitaan. Niinpä hän esim. turhaan koetti saada selville, kuinka suuren summan Sabatani oli vienyt mukanaan kadotessaan viimeisen selvityksen jälkeen näkyvistä. Taaskin kauhea isku Mazaud'ille! Vanha juttu: epäilyttävä liiketoveri, joka aluksi otetaan vastaan epäluottamuksella, antaa pienen takuun 23,000 frangista ja keinottelee ensiaikoina sangen varovasti, kunnes vekselinvälittäjä unohtaa vähäisen vakuussumman ja joutuu jonkunlaiseen ystävyyssuhteeseen asianomaisen kanssa, joka häviää tehtyään jonkun konnankoukun. Samettisilmäinen Sabatani oli aivan yksinkertaisesti matkustanut johonkin toiseen Europan pääkaupunkiin -- Berliniin, kerrottiin -- jatkamaan siistiä ammattiaan, kunnes hänet oli unohdettu Parisissa ja uskalsi taas puikahtaa esiin ja alkaa vanhat petkutuksensa yleisen lauhkean suvaitsevaisuuden turvin.

Caroline-rouva yritti laatia luettelon Yleispankin aiheuttamista häviöistä. Sen kukistuminen oli sellainen onnettomuus, joka saattaa maan vapisemaan koko kaupungin alla. Rakoja repeili kaikkien pankin kanssa asioissa olleitten talojen perustuksissa, joka päivä puhuttiin uusista perheistä, pankkihuone toisensa jälkeen romahti ja kauhulla kysyttiin, mikä on oleva tämän kaiken loppuna. Mutta pankkiirien ja rahamiesten häviö ei koskenut häneen niin kipeästi, kuin kaikkien niitten ihmisraukkojen, osakkeenomistajien ja pelaajien kohtalo, jotka hän tunsi ja joista hän piti, ja jotka olivat uhrien joukossa. Dejoie-raukan, hullaantuneitten Maugendrien ja onnettomien Beauvilliers'ien kohtalot eivät olleet ainoat laatuaan; muuan toinen murhenäytelmä saattoi hänet epätoivoon: tehtailija Sédille oli edellisenä päivänä asetettu vararikkotilaan. Caroline oli nähnyt hänet hallinnossa ja hän oli saanut sellaisen vaikutuksen, että tämä mies oli kunniallinen. Oh, miten inhottava onkaan peliraivo! Kolmekymmentä vuotta oli tuo mies raatanut ja ahertanut, hän oli ahkeruudellaan ja rehellisyydellään kyennyt luomaan yhden Parisin vakavimpia ja kunnioitetuimpia liikkeitä, ja vajaan kolmen vuoden kuluessa oli hän repinyt alas sen rakennuksen, jonka rakentamiseen oli tarvittu niin kauan aikaa. Ja pörssi oli niellyt kaiken, kaiken, hänen hyvän nimensäkin! Onneton mies oli murtunut, kykenemätön alkamaan alusta, ja hänellä oli poika, josta köyhyys saattoi tehdä petkuttajan, sillä Gustave ajatteli vain huvituksiaan, hänellä oli jo 40 à 50,000 frangia velkoja ja hän oli sekaantunut vähemmän kunniallisiin vekselijuttuihin pitäessään yllä Germaine Coeur'ia.

Sitäpaitsi oli toinenkin köyhä raukka, jota Caroline sääli, vapaavälittäjä Massias, ja herra tietää, ettei hän yleensä ollut taipuvainen osottamaan hellyyttä sellaisia henkilöitä kohtaan. Mutta hän tiesi, kuinka tämä mies hyväntahtoisin kasvoin ja hymyilevin silmin laahusti ympäri Parisia kerjäämässä laihoja määräyksiä. Kuinka kovasti olikaan tämä tapaus koskenut häneen, juuri kun hän uskoi, että onni oli siirtynyt hänen sivulleen Saccard'in vanavedessä. Hän oli nyt herännyt unestaan ja makasi maassa lyötyjen joukossa. Hän oli velassa 70,000 frangia ja hän oli maksanut, vaikka hän olisi monien muitten tavoin saattanut sanoa, ettei pelivelkoja tarvitse maksaa; hän oli lainaillut ystäviltään, mennyt sitoumuksiin, joista joutui kärsimään koko ikänsä, hän oli tehnyt suuren ja tarpeettoman tyhmyyden, maksanut, vaikk'ei kukaan häntä siitä edes kiittänyt, kohottivatpa vielä olkapäitään hänen selkänsä takana. Ja hänen vihansa kääntyi yksinomaan pörssiä kohtaan, hän alkoi taas puhua tuosta "koiranelämästä" ja sanoi, että vain juutalainen kykeni siellä läpäsemään, mutta hän jatkoi samaa ammattiaan jouduttuaan kerran sen harjottajaksi, ja hän tunsi heikon toivon voittaa jonain kauniina päivänä, olihan hänellä muka terävä katse ja vankat koivet.

Mutta tuntemattomat, nimittämättömätkin uhrit löysivät Caroline-rouvan sydämessä osanottoa. Heidän lukunsa oli legio, heitä virui kaikissa ojissa ja pensaissa, jokaisen puun takana. Miten paljo äänettömiä murhenäytelmiä, miten monta pikku osakkeenomistajaa, jotka olivat sijottaneet koko omaisuutensa tähän pankkiin, entisiä ovenvartijoita, kalpeita vanhoja neitejä, jotka elivät kissojensa seurassa, pieniä maaseutukapitalisteja jykeine tapoineen, maaseutupappeja, vaatimattomia eläjiä, joitten menoarvio on niin rajotettu -- niin ja niin paljon maitoon, niin ja niin suuri summa leipään --, että muutamien killinkien menetys voi aiheuttaa täydellisen romahduksen. Sadottain epätoivoisia kirjeitä oli saapunut Vendôme'sta, jossa Fayeux oli lisännyt sekamelskaa pakenemalla. Hänen hallussaan oli rahaa ja arvopapereita säilössä, hän oli pelannut niillä omaan laskuunsa ja nyt, kun hän oli hävinnyt, eikä halunnut maksaa, livisti hän tiehensä muutamia tuhansia kadosta säilyneitä frangeja mukanaan. Koko Vendôme'n jätti hän surun ja kyynelten valtaan. Kaikkialla tunkeutui onnettomuus pienimpiinkin, olkikattoisiin mökkeihin.

Vihdoinkin lähti Caroline Mazaud'in luo ja kulkiessaan pitkin katuja ajatteli hän, mitä kaikkia raskaita iskuja nuori vekselinvälittäjä oli saanut kestää viimeisten neljäntoista päivän kuluessa. Fayeux oli varastanut häneltä 300,000 frangia, Sabatani oli hänelle velkaa liki puolta enemmän, markisi Bohain ja vapaaherratar Sandorff kieltäytyivät maksamasta häviöitään, jotka yhteensä kohosivat miljonaan, Sédille'n vararikko vei häneltä melkein toisen mokoman, puhumattakaan Yleispankin nielemistä kahdeksasta miljonasta, ja pörssissä odotettiin joka hetki hänen romahdustaan. Kaksi kertaa oli levinnyt jo huhu, että hän oli jättänyt pesäluettelonsa. Ja keskellä näitä onnettomuuksia oli viimeinen isku kohdannut häntä: edellisenä päivänä oli hänen apulaisensa pikku Flory vangittu: häntä syytettiin 180,000 frangin kavalluksesta. Neiti Cluchu'n vaatimukset olivat kasvaneet päivä päivältä: ensin pikku juhlia, jotka eivät tulleet kovin kalliiksi, sitten avarampi asunto, jalokiviä ja kalleuksia, ja ne 10,000 frangia, jotka nuori mies oli voittanut Sadova-jutussa, olivat hänen onnettomuutensa, ne olivat sekottaneet hänen järkensä, hän oli nopeasti tuhlannut nämä vaivatta hankitut rahat, oli joutunut panemaan likoon suuria summia naisen edestä, jonka hän oli ostanut niin kalliista. Mutta merkillisintä jutussa oli, että Flory oli varastanut isäntäänsä maksaakseen velkansa toiselle vekselivälittäjälle; sangen omituinen kunniakäsite. Hän oli luultavasti toivonut voivansa peittää kavalluksen jonkun onnellisen keinottelun avulla tai oli hän ehkä joutunut aivan järjiltään peläten tulevansa heti erotetuksi toimestaan. Hän oli itkenyt kuin lapsi vankilassa, mielettömänä häpeästä ja epätoivosta, ja kerrottiin, että hänen äitinsä, joka oli saapunut Saintes'ista samana päivänä tervehtimään häntä, oli sairastunut surusta ja joutunut vuoteen omaksi.

Kohtalo ... mikä hirveä mahti! ajatteli Caroline kulkiessaan pörssitorin poikki: Mazaud'in tarina oli sangen suuresti Yleispankin tarinaa muistuttava. Sama onni, sama voittokulku lyhyen ajan kuluessa. Koskaan ei liene ihminen ollut niin onnen suosima kuin tuo nuori vekselinvälittäjä. Ainoastaan 32 vuoden vanhana oli hän tullut suuren liikkeen päälliköksi. Hän oli itse hyvin rikas perittyään enonsa, hänellä oli kaunis vaimo, joka häntä jumaloi, kaksi rakastettavaa lasta, itse oli hän kaunis mies ja hänen asemansa pörssissä tuli päivä päivältä yhä edustavammaksi. Ja nyt syöksyi onnettomuus yht'äkkiä hänen ylitseen, hän seisoi kuilun reunalla, vain vilahdus, ja kaikki oli ohitse! Itse hän ei ollut keinotellut, hänen nuorekas työintonsa oli estänyt häntä siitä. Hän kaatui kunniallisessa taistelussa, koska oli ollut liian kokematon ja uskonut muista liian hyvää. Muuten tunsivat kaikki häntä kohtaan kunnioitusta ja myötätuntoa, ja sanottiin, että hän mielen tyyneydellä olisi voinut pelastautua uhkaavasta vaarasta.

Konttorissa huomasi Caroline heti, että asiat olivat huonosti, kaikkien kasvoilla kuvastui salainen levottomuus. Kassassa oli joukko ihmisiä odottamassa ja rahastonhoitajat suorittivat vielä ulosotettavia summia, vaikkakin jonkunverran epäröiden, ikäänkuin he jo olisivat nähneet rahalaatikon pohjan paljastuvan.

Berthier otti hänet vastaan, mutta hänkin oli kalpea ja alakuloinen.

"En tiedä, ottaako herra Mazaud teitä vastaan, rouvaseni. Hän ei ole oikein kunnossaan, hän on mennyt alas lepäämään hiukan."

Caroline sanoi, että hänen välttämättä täytyi tavata isäntää.

Berthier epäili, mutta pyysi lopulta häntä astumaan Mazaud'in työhuoneeseen.

"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, minä käyn kuulemassa..."

Työhuoneessa kiinnitti Carolinen huomiota siellä vallitseva erinomainen järjestys. Näytti siltä kuin Mazaud olisi käyttänyt koko yön ja aamupäivän tyhjentääkseen laatikot, hävittääkseen tarpeettomat paperit ja jaottaakseen tarpeelliset järjestykseen. Loputtoman surumielisyyden leima lepäsi koko tämän alastoman järjestyksen yllä.

Kohta saapui Berthier takasin.

"Soitin kaksi kertaa, enkä uskalla enempää. Ohikulkiessanne voitte itse yrittää. Mutta neuvoisin teitä tulemaan toisen kerran."

Carolinen täytyi siis luopua odottamasta Mazaud'ia; alaoven edessä pysähtyi hän hetkeksi ja ojensi kätensä soittokelloa kohden, mutta päätti kumminkin mennä matkoihinsa. Silloin kuuli hän äkkiä sisältä huutoa, itkua ja outoa melua. Ovi lensi auki ja muuan palvelija syöksyi alas portaita mutisten. "Oh, hyvä jumala ... herra!" Caroline seisoi kuin naulittuna avoimen oven edessä, josta hirveä valitushuuto tunkihe ulos. Veri jähmettyi hänen suonissaan; ikäänkuin salaman välähdyksessä näki hän, mitä sisällä oli tapahtunut. Ensin aikoi hän paeta, mutta hänen oli mahdotonta tempautua irti, hänen _täytyi_ sisälle, _täytyi_ nähdä, _täytyi_ itkeä yhdessä onnettomien kanssa. Hän astui sisään, kaikki ovet olivat auki ja hän saapui salonkiin saakka.

Kaksi palvelustyttöä -- luultavasti kyökkipiika ja kamarineitsyt -- seisoivat siellä kalpein kasvoin ja änkyttivät:

"Oh, herra jumala... herra! Jumala taivaassa!"

Paksujen silkkiverhojen välitse valoi talvenaurinko himmeää valoaan huoneeseen, jossa oli sangen lämmin, sillä suuria halkoja paloi kaminissa levittäen punaisen hohteen seinille. Pöydällä upeili mahtava ruusukimppu levittäen huoneeseen suloista tuoksua. Mazaud oli eilen lahjottanut vaimolleen nuo kukat. Oli kuin olisi tuoksunut se onni, rikkaus ja loiste, se rakkaus, joka oli asunut tämän katon alla. Ja kaminin punertavassa hohteessa lepäsi Mazaud sohvalla pää kuulan lävistämänä ja käsi suonenvedontapaisesti revolverinkahvaa puristaen; hänen edessään seisoi nuori vaimo; hänen huuliltaan tulvi keskeytymätön, villi epätoivon kirkuna ja täytti koko huoneen vaikerruksella. Sillä hetkellä kuin laukaus oli kajahtanut, oli hänellä ollut pieni nelivuotias poikansa sylissään; tämä oli kauhuissaan puristanut pienet kätösensä äidin kaulaan, ja kuusivuotias tytär piti lujasti kiini hänen hameestaan, painautui häntä vastaan, ja molemmat lapset kirkuivat kuullessaan äidin kirkuvan.

Caroline-rouva aikoi viedä heidät pois.

"Rouvaseni, pyydän ... elkää seisko siinä enää kauempaa..."

Caroline vapisi, hän oli vähällä pyörtyä. Mazaud'in päästä valui veri vielä, putoili pisara pisaralta sohvan sametille ja siitä matolle muodostaen yhä kasvavan juovan. Carolinesta tuntui, että tuo veri virtasi häneen saakka, kostutti hänen jalkansa, ylti hänen käsiinsä saakka.

"Rouvaseni, pyydän, seuratkaa minua..."

Mutta onneton ei liikahtanutkaan; poika kaulassaan ja tytär lujasti vastaansa painautuneena seisoi hän niin hiljaa ja liikkumattomana, kuin ei mikään mahti mailmassa kykenisi irrottamaan häntä siitä. Kaikki kolme olivat vaaleahiuksisia ja maidonvalkeita, äiti melkein yhtä hentojäseninen ja yhtä viaton ilmeinen kuin lapset. Ja epätoivoissaan sen johdosta, että nyt oli äkkiä kuollut se onni, jonka piti kestää ikuisesti, pääsi yhä edelleen heidän huuliltaan kauhea kirkuna, jossa kuului kokonainen tuskien mailma.

Caroline lankesi polvilleen ja änkytti nyyhkyttäen:

"Oi, rouvaseni, te särjette sydämeni. Minä pyydän teitä, tempautukaa irti tästä näystä, seuratkaa minua viereiseen huoneeseen..."

Mutta ryhmä seisoi kuin kivettyneenä ja valitushuuto ei hetkeksikään vaiennut; se kaikui kuin poikasten huuto metsässä, kun metsästäjä on surmannut emän.