Part 14

He joutuivat epätoivoon. Heidän pikku pesänsä, heidän mahonkihuonekalunsa, jotka he töintuskin olivat saaneet kuukausimaksulla suoritetuiksi ja joista he olivat olleet niin ylpeät, vaikka he joskus nauroivat niille ja pitivät niitä kauhean porvarillisina! Ja Marcelle oli niin nerokkaasti verhonut turkkilaiset akkunaverhot saadakseen salongille taiteellisen leiman! Oliko mahdollista, että kaikki ne myytäisiin ja että heidät karkotettaisiin pienestä kaksihuoneisesta asunnostaan, missä köyhyyskään ei ollut kyennyt riistämään heidän hyvää tuultaan?

"Tiedätkö", sanoi Jordan, "aioin pyytää etulaukausta, teen mitä suinkin voin, mutta suuria toiveita ei minulla ole."

Nyt uskoi Marcelle miehelleen epäröiden ajatuksensa.

"Ja minä puolestani olin ajatellut -- luonnollisesti en olisi tehnyt sitä ilman sinun suostumustasi, ja siitä on parhaana todistuksena se, että olen tullut tänne puhumaan kanssasi. Näetkö, haluan kääntyä vanhempieni puoleen."

Jordan vastusti kiivaasti.

"Ei, ei, ei koskaan! Minä en tahdo olla velassa heille, tiedätkö."

Maugendret olivat käyttäytyneet häntä kohtaan sangen suopeasti, mutta hän ei voinut unhottaa, että he isän itsemurhan ja vararikon jälkeen olivat osottaneet häntä kohtaan mitä suurinta kylmyyttä ja ainoastaan Marcelle'n päättäväisyydellä lausutun tahdon vuoksi antaneet suostumuksensa heidän kauan sitten suunniteltuun avioliittoonsa. Sitäpaitsi olivat he avioliiton tapahtuessa ryhtyneet varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat kovin loukkaavia hänelle, ja kieltäytyneet maksamasta penniäkään Marcelle'n myötäjäisiksi sen tekosyyn nojalla, että sanomalehtikirjailija ei voinut olla muu kuin tuhlari. Myöhemmin saisi tytär periä heidät. Ja sekä Paul että Marcelle, viimemainittu aivan samassa määrässä kuin Paulkin, olivat tähän saakka pitäneet kunnia-asianaan ennemmin kuolla nälkään kuin ottaa jotain vanhemmilta, lukuunottamatta joka sunnuntaista päivällistä.

"Herra Jumala!" sanoi Marcelle iloisesti suudellen Jordan'ia, "täytyyhän minunkin tehdä jotain hyötyä, ethän sinä voi yksin kantaa koko kuormaa."

Ja hän kertoi, kuinka vanhemmat oikeastaan eivät koskaan olleet käyttäytyneet heitä kohtaan ilkeästi, joskin heillä oli omat päähänpistonsa. Jordan suostui vihdoin ja he sopivat, että Marcelle heti lähtee vanhempiensa asuntoon ja palaa rahojen kanssa, että velka saataisiin maksetuksi ennen iltaa. Ja saattaessaan vaimoansa eteiseen niin liikutettuna, kuin olisi antanut hänet suureen vaaraan, täytyi hänen vetäytyä syrjään ja antaa tietä Huret'ille, joka viidoinkin tuli. Istuutuessaan toimitushuoneeseen pakinaansa lopettamaan, kuuli hän Jantrou'n huoneesta kovaäänistä keskustelua.

Saccard'illa oli valta, hän tunsi itsensä aseman herraksi ja vaati kuuliaisuutta; hän tiesi sangen hyvin, että he kaikki toivoivat ansaitsevansa rahaa hänen ja hänen suuren liikkeensä avulla.

"Jahaa, te tulette vihdoinkin!" huudahti hän. "Oletteko olleet ripustamassa artikkelianne kehyksiin, vai miksi te viivyitte niin kauan kamarissa? Nyt todellakin riittää jo hänen ylhäisyytensä suitsutusta, ja minä olen odottanut teitä täällä pyytääkseni teitä tästä lähin vaihtelun vuoksi tarjoamaan meille jotain muuta."

Huret seisoi vaiti ja katseli Jantrou'ta, mutta tämä oli lujasti päättänyt olla hankkimatta itselleen mieliharmia asettumalla hänen puolelleen; hän silitti kädellään kaunista partaansa ja tuijotti ilmaan.

"Jotain muuta!" vastasi Huret lopulta. "Minä annan teille, mitä te itse olette pyytänyt! Kun te otitte haltuunne 'Toivon', joka siihen aikaan oli kiihkokatolinen ja kuningasmielinen ja kävi ankaraa sotaa Rougon'ia vastaan, pyysitte te minua kirjottamaan huomattavan artikkelisarjan veljestänne ja osottamaan hänelle, ettette aikonut esiintyä hänen vihollisenaan, ja muuttaaksenne lehden suuntaa."

"Lehden suunnan, juuri sen", keskeytti Saccard vieläkin kiihkeämmin, "juuri lehden suunnan olette te pilanneet. Luuletteko että minä aion ruveta veljeni vasalliksi? Herra varjelkoon, en ole koskaan halunnut salata ihailuani ja kiitollisuuttani keisaria kohtaan, enkä ole unohtanut mitä me kaikki olemme hänelle velkaa ja ennen kaikkea minä henkilökohtaisesti. Mutta eihän se ole keisarikunnan kimppuun hyökkäämistä, jos puhutaan tehdyistä erehdyksistä, sehän on juuri uskollisen lähimäisen velvollisuus. Sellainen pitää olla meidän lehtemme kanta: uskollisuus hallitsijasukua kohtaan, mutta täydellisesti vapaat kädet ministerien ja kunnianhimoisten onnenetsijäin suhteen, jotka tappelevat Tuilleria'ten armonosotuksista!"

Ja selitettyään laajasti keisarikunnan ja veljensä politikaa huudahti hän paikaltaan hypähtäen:

"Minä tahdon, ettei Rougon enää hypi nenälleni! Kaiken sen jälkeen, mitä minä olen tehnyt hänen hyväkseen! Minä ostan sanomalehden, hänen pahimman vastustajansa, minä teen siitä hallitusystävällisen äänenkannattajan, minä sallin teidän kuukausikaupalla pauhata hänen ylistystään. Eikä sittenkään tuo hylky tahdo meille antaa edes kädenpuristusta, hän ei ole vielä tehnyt meille pienintäkään palvelusta!"

Huret huomautti aivan sävyisästi, että Idässä oli ministeri ollut Hamelin'in erinomaisena tukena, oli avannut hänelle kaikki ovet ja harjottanut painostusta useihin korkeihin henkilöihin.

"Oh, jättäkää tuo typerä lörpötys. Siihen hän oli pakotettu. Mutta hän ei ole kertaakaan antanut hyödyllisiä tietoja. Eihän tuon luulisi olevan halventavaa, jos kertoisi teille jotain, jonka te sitten ilmottaisitte minulle?"

"Ei luonnollisestikaan, mutta hän ei pidä sellaisesta, hän sanoo, että se on teko, jota aina saa katua."

"Ohoo! Onko hänellä samoja epäilyjä Gundermann'in suhteen? Hän näyttelee kunniallista minun suhteeni, mutta Gundermann'ille antaa hän tietoja."

"Gundermann'ille -- luullakseni kyllä! Häntähän te tarvitsette kaikki, ilman häntä eivät he voi saada ainoatakaan valtiolainaa."

Nyt riemastui Saccard ja löi käsiään yhteen.

"Näettekö! Te tunnustatte siis! Keisarikunta on myyty juutalaisille, likaisille juutalaisille! Kaikki meidän rahamme joutuvat heidän kynsiinsä. Yleispankinkin täytyy siis kieriskellä tuhassa noitten mahtavien edessä."

Ja taas pääsi hänessä myötäsyntynyt viha valloilleen, puhkesi taas syytöksiksi tuota petturien ja koronkiskurien sukua kohtaan, joka vuosisatoja oli imenyt kansojen verta kuin myrkylliset loiseläimet, ja vaikkakin halveksittuna ja syljeksittynä, valloittaa se hiljalleen koko maailman kaikkivaltiaan kultansa voimalla. Ja erittäinkin raivosi hän Gundermann'ia kohtaan, jonka hän hillittömässä vihassaan uhkasi lyödä kumoon, vaikka aavistus sanoi hänelle, että tuo mies oli se muuri, johon hän oli murskaava päänsä, jos hän joskus ryhtyisi taisteluun.

"Olen saanut aivan tarpeekseni heistä -- kuuletteko Huret! Ja jollei veljeni halua tehdä minulle mitään hyötyä, en minäkään aio juosta hänen asioillaan. Kun te tuotte minulle jonkun tiedon häneltä, tarkoitan sellaisen, josta on meille hyötyä, silloin voitte taas alkaa ylistysvirtenne hänestä. Onko asia selvä?"

Se oli enemmänkin kuin selvä. Jantrou, joka taas oli tuntenut vanhan Saccard'in, alkoi uudestaan sivellä partaansa kädellään. Mutta Huret, joka talonpoikaisen hitaalla käsityskyvyllään ei voinut seurata mukana niin nopeasti, näytti sangen myrtyneeltä, sillä hän oli uskaltanut koko tulevaisuutensa noiden kahden veljeksen varaan, eikä tahtonut mistään hinnasta rikkoa välejään kummankaan kanssa heistä.

"Olet oikeassa", mutisi hän, "olen tästä saakka käyttävä hillitympää kieltä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska täytyy seurata tapahtumain kulkua. Ja minä lupaan teille käyttäväni kaiken kykyni saavuttaakseni suuren miehen luottamuksen. Niin pian kuin hän antaa minulle jonkun selityksen, hyppään ajuriin ja kiiruhdan tänne."

Saccard oli nyt saavuttanut mitä tahtoi ja siirtyi leikilliseen äänilajiin.

"Työskentelenhän minä kaikkien teidän hyväksenne, ystäväni. Itse olen minä aina ollut raunioina ja kumminkin kuluttanut miljoonan vuodessa."

Hän alkoi taas puhua lehden asioista.

"Kuulkaapas Jantrou, ettekö te voisi tehdä pörssikertomuksianne hauskemmiksi? Ymmärrättehän, leikillisemmiksi. Yleisö pitää sellaisesta, se nielee mitä hyvänsä, kunhan se vain on maustettu hiukan sukkeluuksilla. Siis ... sanaleikkejä!"

Nyt oli toimittajan vuoro puhua. Hän piti kunnianaan kirjottaa "hienosti", kirjallisesti. Mutta hänen täytyi luvata tehdä mieliksi Saccard'ille. Ja kun hän nyt keksi erään jutun, kertoi hän hienoista naisista, jotka olivat antaneet tatueerata ilmotuksia visseihin paikkoihin ruumiissaan, puhkesivat kaikki kolme helakkaan nauruun ja tulivat mailman parhaimmiksi ystäviksi.

Sillävälin oli Jordan lopettanut pakinansa ja istui odottaen ikävällä vaimonsa palaamista. Aputoimittajia saapui, hän jutteli hetkisen heidän kanssaan ja meni sitten eteiseen, missä hän harmikseen tapasi Dejoie'n kuuntelemassa toimittajan oven takana, kun taas hänen tyttärensä Nathalie piti vahtia ulkokäytävän oven edessä.

"Elkää menkö sisään", sammalsi Dejoie hämillään, "herra Saccard on vielä siellä. Luulin heidän huutaneen minua."

Asianlaita oli sellainen, että hän siitä päivästä saakka, jolloin hän oli ostanut Yleispankin osakkeita vaimoltaan perimällään 4,000 frangilla, oli elänyt siinä iloisessa toivossa, että nämä osakkeet kohoisivat; hän mateli polvillaan tirehtöörin edessä, ahmi jokaisen hänen sanansa, ikäänkuin se olisi ollut orakelin puhetta, ja Saccard'in ollessa toimistossa oli Dejoie'n aivan mahdotonta olla kuuntelematta saadakseen hiukan selkoa jumaloidun salaisuuksista. Hän ei muuten lainkaan ajatellut itseään, vaan tytärtään, ja joutui aivan haltioihinsa laskiessaan, että hänen kahdeksan osakettaan nyt, kun kurssi oli 750 frangia, antoivat hänelle 1,200 frangin voiton; koko hänen omaisuutensa oli siis 5,200 frangia. Tarvittiin vain 100 frangin korotus ja hänellä oli 6,000 frangia, myötäjäiset, jotka kirjansitoja oli vaatinut antaakseen suostumuksensa poikansa ja Nathalie'n avioliittoon. Tätä ajatellessaan suli hänen sydämensä ja kyyneleet silmissä katseli hän tuota lasta, jonka hän oli kasvattanut ja jolle hän oli ollut sekä isänä että äitinä, sen jälkeen kun hän oli ottanut hänet imettäjän tyköä maaseudulta.

Mutta hän jatkoi lörpötystään salatakseen hämmennyksensä sen johdosta, että hänet oli tavattu itse teossa.

"Nathalie pistäysi hetkeksi luokseni ... ja hän tapasi rouvanne äsken, herra Jordan."

"Niin", keskeytti nuori tyttö, "hän poikkesi Feydeau-kadulle; hänellä oli kamala kiire."

Jordan hämmästyi, hän ei voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, ja huudahti:

"Feydeau-kadulle?"

Mutta hän ei ehtinyt kysellä enempää, sillä samassa astui Marcelle hengästyneenä sisälle. Jordan meni heti hänen kanssaan erääseen pikku huoneeseen, mutta tapasi siellä oikeusuutisten hankkijan ja oli pakotettu istumaan penkille käytävän päähän.

"No?"

"Niin, rakas Paul, tehty se on, mutta helppoa se ei ollut."

Ja hän kertoi kaikki matalalla äänellä, sillä hänellä ei ollut mitään salaisuuksia mieheltään.

Vihne aikoina olivat vanhemmat käyttäytyneet tytärtään kohtaan hieman omituisesti; tämän mielestä olivat he kylmempiä ja usein pahalla tuulella. Uusi intohimo, pelihimo, oli vähitellen vallannut heidät. Se oli tavallinen juttu. Isä, paksu, kaljupäinen, flegmatinen herra, jolla oli valkea poskiparta, ja äiti, laiha, kepperä eukko, joka auttoi miestään asioissa, istuivat nykyään kauniissa huvilassaan 15,000 frangin koroilla, heillä oli kovin ikävä, sillä heillä ei ollut mitään tehtävää. Isällä ei ollut muuta työtä kuin nostaa rahansa. Ensi aluksi oli hän raivonnut keinottelua vastaan, kohottanut olkapäitään vihasta ja halveksimisesta, kun tuli puhe niistä tyhmeliiniraukoista, jotka olivat antautuneet pörssipelin epäilyttävälle tielle. Mutta sitten oli hän saanut verrattain huomattavan summan ja saanut päähänsä ottaa niillä korkoatuottavia obligatsioneja; eihän sellaista voinut kutsua keinotteluksi, se oli vain rahojen sijotustapa. Mutta siitä päivästä alkaen oli hän saanut tavan joka päivä aamiaisen jälkeen silmätä päivän kurssinoteerausta. Ja siitä oli lähtöisin kaikki paha! Vihdoin valtasi hänet kuume lukiessaan kertomuksia arvopaperien tanssista ylös ja alas ja hän eli pelin myrkyllisessä ilmassa, joka täytti hänen mielensä unelmilla miljoneista, joita voi voittaa tunnissa, ja hän kun oli raatanut kolmekymmentä vuotta saadakseen kokoon muutamia satoja tuhansia. Hän ei voinut olla puhumatta tästä seikasta vaimonsa kanssa kerran aterioidessa; mitä hyviä kaappauksia hän olisikaan voinut tehdä, jollei hän kerta kaikkiaan olisi luvannut olla milloinkaan pelaamatta pörssissä! Hänen vaimonsa tuli levottomaksi ja selitti, että hän ennen heittäytyisi Seineen kuin uskaltaisi penniäkään peliin, mutta mies tyynnytti häntä. Tunsiko hän siis niin huonosti miehensä? Ei ikinä elämässä! Mutta tilaisuus tarjoutui pian. He olivat molemmat toivoneet voivansa puutarhaansa rakentaa pienen 56,000 frangia maksavan huvihuoneen, ja eräänä kauniina päivänä tuli Maugendre vaimonsa luo ja laski vapisevin käsin kuusi tuhannen frangin seteliä hänen ompelupöydälleen: hän oli voittanut ne pörssissä samana päivänä -- eräs aivan varma pikku yritys, jota hän ei kumminkaan koskaan tulisi uusimaan, hän oli tehnyt sen vain huvihuoneen vuoksi. Vaimo oli sekä pahoillaan että hyvillään, -- eikä uskaltanut riidellä hänelle. Seuraavassa kuussa teki hän taas pari koetta, mutta hän selitti vaimolleen, ettei ollut mitään vaaraa, sillä hän piti halujaan aisoissa. Ja niin joutui hän pörssipeliin, ensin varovaisesti, sitten yhä rohkeammin, ja vaimo, taloudellisen perheenäidin huolestuneisuudella, vaikka hänen silmänsä loistivat pienimmänkin voiton johdosta, lakkaamatta ennusti hänelle, että hän tulisi kuolemaan kerjäläisenä.

Käytävän penkillä kertoi Marcelle tämän tarinan miehelleen.

"Minä tulin varsin sopimattomaan aikaan. Äiti riiteli isälle siitä syystä, että hän oli menettänyt rahoja pörssissä. Niin -- isä lienee siellä yhtämittaa. Tämä on liian koomillista -- hän, joka ennen mailmassa ei kärsinyt puhuttavankaan muusta kuin työstä! Niin, he riitelivät, äiti heilutti isän nenän edessä 'Pörssilehteä' ja selitti hänelle, ettei hän käsittänyt yhtään mitään, olihan hän sanonut isälle, että tulee häviö. Silloin otti isä toisen lehden -- se oli juuri 'Toivo' -- ja tahtoi näyttää hänelle artikkelin, josta hän oli saanut tietonsa. Niin, heillä on kokonaisia kasoja sanomalehtiä, ja he lukevat niitä aamusta iltaan. Minä luulen, suokoon jumala minulle anteeksi, että äitikin alkaa pelata, vaikka hän näyttelee suuttunutta."

Jordan ei voinut hillitä nauruaan, niin koomilliselta tuntui hänestä vanhusten kohtaus.

"Lyhyesti, minä kerroin heille, että me olimme pulassa, ja pyysin lainata 200 frangia välttääksemme ulosmittauksen. Mutta silloin olisi sinun pitänyt olla kuulemassa: 200 frangia, kun he itse olivat menettäneet 2,000 pörssissä? Aioinko minä laskea heistä pilaa vasten kasvoja? Haluaisinko minä viedä heidät vararikkoon? En ole milloinkaan nähnyt heitä niin vihoissaan. Luulen todellakin, että he ovat tulemassa hulluiksi, sillä eihän ole viisasta hävittää tuolla lailla elämäänsä, kun he voisivat viettää aivan huoletonta elämää kauniissa talossaan ja varsin mukavasti kuluttaa hiellä ansaitut rahansa."

"Toivoakseni et pyytänyt toista kertaa?" sanoi Jordan.

"Pyysinpä niinkin, mutta silloin kohdistivat he vihansa sinuun. He toistivat kerta toisensa perästä, että he kyllä olivat tienneet, ettei kukaan voinut elää sanomalehtiin kirjottamalla ja että me varmasti päättäisimme päivämme köyhienhuoneessa. Minäkin suutuin ja aioin mennä tieheni, mutta silloin tuli eno, kapteeni Chave. Hän on aina pitänyt minusta, kuten tiedät, ja hän sai heidät muuttamaan mieltään; hän kysyi ivallisesti isältä, kuinka kauan hän aikoi antaa puhdistaa itseään. Äiti asettui minun puolelleni, pisti minulla käteen 50 frangia ja sanoi, että niillä saisimme henkilomaa pari päivää, kunnes he ehtisivät löytää jonkun keinon."

"Viisikymmentä frangia! Almu! Ja sinä otit vastaan?"

Marcelle oli lempeästi tarttunut hänen käteensä ja puhui hänelle rauhottaen.

"No, no, elä suutu. Minä otin ne, ja, koska minä hyvin tiesin ettet sinä halua mennä niitä viemään ulosmittausapulaiselle, menin minä sinne itse. Mutta voitko ajatella, hän kieltäytyi ottamasta vastaan rahoja, hän oli saanut nimenomaisen määräyksen herra Busch'ilta ja ainoastaan herra Busch voi estää ulosmittauksen. Oh, tuo Busch! Minä en vihaa ketään ihmistä, mutta sitä miestä en voi kärsiä. Mutta se ei kuulu tähän, minä juoksin hänen luokseen Feydeau-kadulle ja hänen täytyi tyytyä 50 frangiin -- ja nyt saamme olla rauhassa 14 päivää."

Jordan oli sangen liikutettu ja hänen silmänsä kostuivat, vaikka hän koetti taistella kyyneleitä vastaan.

"Oi, rakkaani, sinä olet kelpo vaimo ja minä pidän sinusta niin kovin!" huudahti Jordan ja suuteli Marcelle'a, huolimatta siitä että toimitussihteeri juuri kulki heidän ohitseen.

Sitten alensi hän äänensä:

"Paljoko sinulla on vielä kotona?"

"Seitsemän frangia."

"Hyvä", sanoi Jordan iloisesti, "me selviydymme siis pari päivää, eikä minun tarvitse pyytää etuottoa, jonka he kaikessa tapauksessa kieltäisivät minulta. Oi, jospa romaanini jo olisi valmis, niin voisin ansaita hiukan siitä!"

Nyt oli Marcelle'n vuoro suudella häntä.

"Niin, saatpa nähdä, että kaikki käy hyvin. Tulethan kanssani kotia, eikö totta? On niin hauska saada seuraa, ostamme savustetun sillin aamiaiseksi. Tänään on päivälliseksi sianlihaa ja perunoita."

Jordan pyysi erään toverinsa lukemaan pakinansa vedoksen ja lähti vaimonsa kanssa. Saccard ja Huret'kin menivät tiehensä. Samassa pysähtyivät vaunut portaitten eteen ja näkivät vapaaherratar Sandorff'in nousevan niistä, hän tervehti heitä hymyillen ja asteli kevein askelin portaita ylös. Saccard, joka aina tunsi hänen tummien renkaitten ympäröimien suurten silmiensä omituisesti vetävän puoleensa, oli vähällä kääntyä hänen perästään.

Vapaaherratar ei edes halunnut istuutua toimittajan huoneessa. Hän oli vain ohimennen halunnut pistäytyä kuulemaan, olisiko toimittajalla uutisia hänelle kerrottavana. Vaikka tuo mies oli nyt päässyt vihreälle oksalle, kohteli vapaaherratar häntä samoin kuin entispäivinä, kun hän tuli pyytämään hänen isältään määräyksiä vapaavälittäjän syvin kumarruksin. Hänen isänsä oli hyvin raaka, hän muisti kuinka tämä oli potkaissut Jantrou'n portaita alas eräänä päivänä hävittyään pörssissä. Ja nyt, kun sama mies oli tilaisuudessa antamaan hänelle hyödyllisiä tietoja, kohteli hän tätä tuttavallisesti ja koetti lipittää häntä.

"No, kuuluuko jotain uutta?"

"Ei, ei minun tietääkseni."

Mutta vapaaherratar katsoi toimittajaan hymyillen, ollen vakuutettu, että hän vain näytteli tietämätöntä. Houkutellakseen hänen luottamuksensa alkoi vapaaherratar kertoilla tyhmästä sodasta, joka pian oli liekehtivä Itävallassa, Italiassa ja Preussissa. Mitä hurjimmat keinottelut pääsisivät vauhtiin, italialaiset paperit, samoinkuin muutkin tulisivat laskemaan kuulumattomasti. Ja hän oli sangen levoton, sillä hän ei tiennyt, kuinka pitkälle hän uskaltaisi seurata tätä liikettä hänellä oli suuria summia ulkona.

"Eikö miehenne voi antaa teille vihjauksia?" kysyi Jantrou piloillaan. "Pitäisihän hänen tietää, hänhän on diplomati."

"Oh, mieheni", mutisi vapaaherratar tehden halveksivan liikkeen, "häneltä en saa pienintäkään tietoa nykyaikaan."

Jantrou naurahti, uskalsi vihjata yliprokuratori Delcambre'en, rakastajaan, joka maksoi hänen laskujaan -- silloinkuin hän niitä yleensä maksoi.

"Ja ystävänne, eivätkö hekään saa mitään tietää hovista tai oikeuspalatsista?"

Vapaaherratar ei ollut ymmärtävinään mitään ja jatkoi rukoilevalla äänellä siirtämättä silmiään hänestä:

"Kas niin, olkaa nyt kiltti, kyllä kai te tiedätte jotain?"

Jantrou oli hullaantunut kaikkiin hameisiin, joita hänen tielleen sattui, ja hän oli jo kerran ennen ajatellut omistaa tämän pörssipelaajattaren, joka oli niin luottavainen häntä kohtaan. Mutta hänen ensimäisen sanansa, hänen ensimäisen liikkeensä johdosta oli vapaaherratar hypännyt ylös niin torjuvana, niin halveksivana, että hän oli ijäksi päättänyt olla uusimatta yritystään. Tuo mies, jonka hänen isänsä oli potkinut portaita alas ... ei, ei koskaan! Niin pitkälle ei vapaaherratar ollut vielä ehtinyt.

"Miksi pitäisi minun olla kiltti?" sanoi hän. "Ettehän tekään ole minua kohtaan."

Vapaaherratar otti heti vakavan ilmeen ja hänen silmänsä iskivät kylmästi. Hän käänsi selkänsä mennäkseen, silloin sanoi Jantrou suuttuneena kiusottaakseen häntä:

"Tehän kohtasitte Saccard'in ovella. Miksi ette käänny hänen puoleensa? Hänet te voitte kääriä sormenne ympäri."

Vapaaherratar kääntyi nopeasti.

"Mitä te tarkotatte?"

"Ymmärtäkää se miten tahdotte. No, elkää huoliko näytellä salaperäiseltä; minä olen nähnyt teidät hänen luonaan, ja minä tunnen hänet."

Vapaaherrattaren viha kiehahti taas, sillä hänen sukuylpeytensä eli vielä ja läikähti pinnalle siitä loasta, johon pelihimo painoi hänet yhä syvemmälle joka päivä. Mutta hän ei kainostunut, hän sanoi kylmällä, kovalla äänellä:

"Ei, kuulkaapas ystäväni, keneksi te minua luulette? Minä en ole teidän Saccard'inne rakastajatar; minä olen torjunut hänet."

Jantrou kumarsi syvään koulumiehen pedanttisella kohteliaisuudella.

"Siinä olette, rouvaseni, tehnyt kovin väärin. Uskokaa minua, jos jotain vielä voi tehdä, niin elkää laiminlyökö tätä 'afääriä', sillä te, joka aina jahtaatte tietoja, voitte vaivatta löytää niitä tuon herran korvan takaa. Teidän tarvitsee vain ojentaa kauniit kätenne."

Vapaaherratar nauroi hänen hävyttömyydelleen, ja puristaessaan hänen kättään tunsi Jantrou, että se oli jääkylmä. Voisiko hän todellakin tyytyä tuohon leininsyömään Delcambre'en, hän, jonka väitettiin olevan niin intohimoisen?

Kesäkuu oli menossa; viidentenätoista julisti Italia Itävallalle sodan. Samaan aikaan marssivat preussilaiset salamannopeasti Hannoveriin, vallottivat Hessenin, Badenin ja Sachsenin, hämmästyttivät valmistumattomia kansakuntia keskellä rauhaa. Ranska ei liikahtanut paikaltaan; pörssissä kuiskailtiin, että salainen sopimus oli olemassa sen ja Preussin välillä, sen perästä kuin Bismarck oli tavannut keisarin Biarritz'issa, ja parhaimmin tietävät kertoivat salaperäisellä äänellä suurista myönnytyksistä, joita oli tuleva tämän puolueettomuuden palkkioksi. Mutta siitä huolimatta laskeutuivat arvopaperit huimaavaa vauhtia, ja 4 päivänä heinäkuuta, jolloin tieto Sadovan tappelusta saapui Parisiin, tapahtui pörssissä täydellinen paniki. Luultiin, että sota oli saava erinomaisen itsepintaisen luonteen, sillä vaikkakin Itävalta oli saanut selkäänsä Preussilta, oli se voittanut Italian Custozzan luona, ja väitettiin, että itävaltalaiset joukot taas kokoontuivat jättäen Böhmin oman onnensa varaan. Pörssissä aivan sateli myyntimääräyksiä, mutta kukaan ei halunnut ostaa.

Heinäkuun 4 p:nä saapui Saccard sanomalehden toimitukseen vasta klo kuuden jälkeen, mutta ei tavannut Jantrou'ta siellä. Tämä oli viettänyt viimeaikoina epäsäännöllistä elämää, hävisi pariksi, kolmeksi tunniksi kerrallaan ja tuli takaisin väsyneenä, tyhjin katsein; ei tiedetty, oliko hän joutunut juomisen vai intohimojensa valtaan. Aputoimittajat jättivät vähitellen huoneuston; ainoastaan Dejoie istui päivällistä syömässä eteisen pöydänkulmalla. Saccard kirjotti pari kirjettä ja aikoi lähteä, kun Huret syöksyi sisään tulipunaisena, ehtimättä edes sulkea ovea jälessään.

"Rakas ystävä, rakas ystävä..."

Hän oli vähällä tukehtua ja painoi molemmin käsin rintaansa.

"Tulen suoraan Rougon'in luota. Juoksin koko matkan, sillä en löytänyt ajuria. Vihdoinkin olen saanut tärkeän tiedon. Rougon on saanut sähkösanoman. Minä olen nähnyt sen. Uutinen ... uutinen!"

Saccard sai hänet vaikenemaan kiivaalla liikkeellä ja ryntäsi sulkemaan ovea, sillä hän oli nähnyt Dejoie'n hiiviskelevän ympäri korviaan terottaen.

"No, mitä nyt?"

"Niin, Itävallan keisari luovuttaa Venezian Ranskan keisarille, josta tulee erotuomari ja joka välittää aselevon Preussin ja Italian kuningasten välille."

Huoneessa syntyi hiljaisuus.

"Siis rauha?"

"Selvästi."

Saccard ei ollut vielä ehtinyt kokoomaan ajatuksiaan; hän sinkosi kirouksen.