Part 13

Senjälkeen käsitteli selonteko tulevaisuusmahdollisuuksia ja siinä avautui laaja näköpiiri, kokonainen sarja suuria yrityksiä. Erityisesti pysähtyi se selostelemaan Yhdistettyä höyrylaivayhtiötä, jonka osakkeet Yleispankki tulisi laskemaan liikkeeseen: yhtymä 50 miljonan pääomalla, jolla olisi yksinoikeus koko Välimeren liikenteeseen ja johon aiottiin sulattaa kaksi suurta kilpailevaa yhtiötä, "Phocaea" Konstantinopoliin, Smyrnaan ja Trapezunt'iin Piraeus'en ja Dardanellien kautta, sekä "Meriyhtiö" Aleksandriaan, Messinan ja Syrian kautta, puhumattakaan pienemmistä yhtiöistä, "Combarel & C:o" Algeriaan Espanjan ja Marokon kautta, "Veljekset Féraud-Guiraud" Italiaan, Neapeliin ja Adrianmeren rannikkokaupunkeihin Civitá-Vecchion kautta. Koko Välimeri oli vallattava, yksi suuri yhtymä muodostettava näistä pienistä yhtiöistä, jotka söivät toisiaan. Yhdistyneen pääoman avulla voitaisiin rakentaa oikein ihannealuksia, tähän saakka aavistamattoman mukavia ja nopeita, kulkuvuoroja lisättäisiin, Itämaa tehtäisiin Marseille'n esikaupungiksi. Ja miten paljon kohoaisikaan yhtymän merkitys, kun Suez-kanava avattaisiin ja aluksia voitaisiin lähettää Indiaan, Tonkiniin, Kiinaan ja Japaniin! Millään yrityksellä ei ollut koskaan ollut loistavampaa ja varmempaa tulevaisuutta. Turkkilaista pankkia oli tuettava; selonteko esitti laajoja teknillisiä selvityksiä, jotka todistivat, kuinka järkkymättömän vakava se oli; ja se lopetti tämän tulevien yritysten kuvailemisen huomauttamalla, että yleispankki oli myös ottava suojaansa ranskalaisen 20 miijonan pääomalla perustetun yhtiön hopeakaivausten uudestaan alottamista varten Karmel'illa. Kemistien malmikokeitten johdolla toimeenpanemat tutkimukset osottivat huomattavaa hopeapitoisuutta. Mutta erinomaisen suuren vaikutuksen teki Saccard'in loppulause, jossa hän puhui noitten seutujen ikivanhasta runoudesta, hopeasta, joka jumalaisen loistavan tähtisateen tavoin oli virtaavaa pyhien seutujen yli.

Näitten loistavien tulevaisuudenlupausten jälkeen loppui selonteko ehdottamalla pääoman lisäämistä. Se olisi kaksinkertaistutettava, 50 miljonaa 25 sijasta. Käytettävä järjestelmä oli mahdollisimman yksinkertainen, niin että se pystyisi jokaisen päähän: olisi laskettava 50,000 uutta osaketta ja varattava ne poikkeuksetta entisten osakkeenomistajien laskuun, sillä tavoin ei tarvittaisi siis mitään uutta merkintää. Mutta nämä uudet osakkeet olisivat arvoltaan 520 frangia, josta 20 frangia, yhteensä siis kokonainen miljona, menisi vararahastoon. Oli oikeudenmukaista ja viisasta verottaa osakkeenomistajia tuolla pienellä summalla, koska he kumminkin saisivat lopuksi siitä voittoa. Muuten tarvitsisi, paitsi vararahastoon menevää erää suorittaa vain neljännes osakemäärästä.

Kun Hamelin oli saanut selonteon luetuksi, kuului kovaääninen hyväksymisen sorina. Oivallista, ei ollut aihetta vastaväitteisiin. Lukemisen aikana oli Daigremont ollut sangen innostunut kynsiinsä ja istunut ajattelevainen hymy huulillaan. Huret istui taaksepäin nojaten tuolissaan silmät ummessa ja puolinukuksissa kuvitellen olevansa edustajakamarissa, kun taas pankkiiri Kolb laski niitä monia paperilappuja, jotka hänellä, kuten muillakin hallinnon jäsenillä olivat edessään pöydällä. Mutta Sédille, pelokkaana kuten tavallista, halusi toki tehdä yhden kysymyksen: mitä tehtäisiin niillä uusilla osakkeilla, joita asianomaiset osakkeenomistajat eivät halua? Pitäisikö yhtymä ne omaan laskuunsa? Sehän olisi laitonta, sillä täytyi voida näyttää mustalla valkean päällä, että koko pääoma oli saatu merkinnän kautta. Ja jos se sijotettaisiin muulle taholle, niin millä ehdoilla se saisi tapahtua? Mutta silkkitehtailija ei ollut ehtinyt sanoa monta sanaa, ennenkuin markisi de Bohain, joka huomasi Saccard'in kärsimättömyyden, keskeytti Sédillen ja selitti ylhäiseen tapaansa, että hallinto tässä suhteessa luotti täydellisesti puheenjohtajaansa ja tirehtööriinsä, jotka molemmat olivat niin neuvokkaita ja taitavia. Ja nyt loppui kaikki onnentoivotusten ja kiitosten kuoroon, ja kokous hajaantui yleisen ihastuksen vallitessa.

Yhtiökokouksessa seuraavana päivänä tapahtui mielenosotuksia, jotka olivat suorastaan liikuttavia. Se pidettiin tälläkin kertaa entisessä tanssisalissa rue Blanche'n varrella ja ennen puheenjohtajan saapumista -- sali oli jo täynnä -- kierteli mitä ilahuttavimpia huhuja, etupäässä muuan, joka kulki kuiskeena miehestä mieheen. Ministeri Rougon, tirehtööri Saccard'in veli, oli joutunut yhä voimakkaamman vastustuspuolueen hyökkäysten alaiseksi, ja väitettiin, että hän oli taipuvainen tukemaan Yleispankkia, jos tämän lehti, "Toivo", entinen kiihkokatolisten äänenkannattaja, ottaisi hallituksen asian ajaakseen. Muuan vasemmiston edustaja oli hiljan lausunut uhkaavat sanat: "Joulukuun 2 päivän valtiokeikaus on rikos!" sanat, jotka varmasti herättäisivät kansan unestaan. Oli välttämätöntä vastata tähän teolla; edessä oleva mailmannäyttely kymmenkertaistuttaisi liikevaihdon kaikilla mahdollisilla aloilla, Meksikossa ja muualla voi ansaita hyvin nyt, kun keisarikunta oli ehtinyt puolipäiväkorkeuteen. Eräässä pienemmässä ryhmässä, jossa Jantrou ja Sabatani johtivat puhetta, naurettiin muuatta toista edustajaa, joka erään sotajoukon järjestelyä koskevan keskustelun aikana oli ollut kylliksi mieletön ehdottaakseen preussilaisen rekryyttijärjestelmän käytäntöön ottamista Ranskassa. Se oli herättänyt kamarissa suurta hilpeyttä; kuinka voi niin säikähtää Preussin voittoa Tanskasta tai sitä salaista kaunaa, jota Italia tunsi Ranskaa kohtaan Solferinon tappelun jälkeen! Mutta äkkiä tuli salissa hiljaisuus, kun Hamelin astui sisälle sihteerinsä ja Saccard'in seuraamana, joka viimemainittu vieläkin vaatimattomampana kuin hallinnon kokouksessa otti paikkansa toisten osakkeenomistajien joukossa. Ja hän tyytyi ainoastaan antamaan merkin hyväksymishuutojen alkamiseen, kun selonteko esitti edellisen vuoden tilit, molempien tilintarkastajien Lavignière'n ja Rousseau'n läpikäymät ja hyväksymät, ja niitä seuraavan ehdotuksen osakepääoman lisäämisestä. Yhtiökokouksen suostumus oli aivan välttämätön, mutta se annettiin yksimielisesti ja innokkaasti, sillä kaikki olivat ikäänkuin juopuneet heidän korvissaan kohisevista miljonista; "Yhdistynyt höyrylaivayhtiö" ja "Turkin kansallispankki" -- sellaiset suuret yritykset vaativat toki pääomaa; ja mitä Karmel'in hopeakaivoksiin tulee, otettiin niitä koskeva selitys vastaan henkeä pidättäen. Ja kun osakkeenomistajat erosivat annettuaan puheenjohtajalle, tirehtöörille ja koko hallinnolle kiitollisuus- ja luottamuslausunnon, uneksuivat kaikki Karmel'ista ja ihmeellisestä kultasateesta, joka olisi virtaava pyhien seutujen yli.

Kaksi päivää tämän jälkeen menivät Hamelin ja Saccard, tällä kertaa varapuheenjohtajan, Vicomte de Robin-Chagot'in, seuraamana notario Leborrain'in luokse ilmottamaan, että pääoma oli kaksinkertaistutettu ja kaikki osakkeet merkityt. Asian oikea laita oli sellainen, että noin 3,000 osaketta olivat lähettäneet takaisin henkilöt, joille ne olivat määrätyt, ja kuuluivat niin ollen yhtymälle, joka vei ne Sabatani'n kontolle, kuten ensi kerrallakin. Tässä tapahtui suuremmassa määrässä vanha laittomuus, joka sisältyi siihen, että Yleispankin kassaan piilotettiin osa sen omia osakkeita, eräänlaiseksi vara-ampumatarvevarastoksi, joka ratkaisevalla hetkellä antaisi hallinnolle mahdollisuuden keinotella, heittäytyä pörssipeliin, jos niin tarvittiin.

Hamelin ei hyväksynyt tätä laitonta menettelytapaa, mutta jätti kuitenkin raha-asioitten hoidon kokonaan Saccard'in haltuun; ja Carolinen ja molempien herrojen välillä tapahtui myös keskustelu, joka koski kumminkin vain niitä 500 osaketta, jotka Saccard oli pakottanut heidät ottamaan ensimäisessä liikkeellelaskemisessa ja jotka nyt olivat kohonneet 1,000:een; neljännes osakkeitten arvosta palkkioineen kohosi 135,000 frangiin, jonka sisarukset halusivat maksaa heti, koska he hiljan olivat odottamatta perineet 300,000 frangia eräältä tädiltä, joka oli kuollut kahdeksan päivää poikansa jälkeen, molemmat muuten samaan kuumetautiin. Saccard salli heidän maksaa, selittämättä heille millä tavoin _hän_ aikoi osakkeensa suorittaa.

"Oh tuo perintö", sanoi rouva Caroline nauraen, "ensi kerran suosi onni meitä. Luulenpa todellakin, että te tuotte meille onnea. Veljelläni on 30,000 frangin palkka lukuunottamatta huomattavaa matkakorvausta, ja todennäköisesti kaikki nuo rahat tulvivat meille senvuoksi, ettemme niitä tarvitse! Olemmehan me nyt rikkaita."

Hän katsoi Saccard'iin lämpimän kiitollisuuden ilme silmissään. Hän oli nyt voitettu, hän luotti Saccard'iin yhä enemmän päivä päivältä, samalla kun hänen selvänäköisyytensä katosi samassa määrässä kuin hänen hellyytensä Saccard'ia kohtaan kasvoi. Mutta hän jatkoi kuitenkin: "Jos minä olisin itse ansainnut nämä rahat, en luultavasti olisi antanut niitä teidän liikkeeseenne. Mutta täti, jonka me tuskin tunsimme ... rahat, joita emme koskaan olleet ajatelleetkaan, jotka me niin sanoakseni, olemme löytäneet maasta ja joita emme voi pitää aivan rehellisesti ansaittuina ... niistä en välitä, yhdentekevää, vaikka ne menetänkin."

"Ja juuri nämä rahat kasvavat ja tuottavat teille miljonia", vastasi Saccard samassa leikillisessä äänilajissa. "Ei mikään kasva siinä määrin kuin varastettu omaisuus. Saattepa nähdä, kuinka osakkeet kohoavat kahdeksan päivän kuluessa!"

Ja aivan oikein, ennenkuin Hamelin matkusti, näki hän kummastuksekseen pankin osakkeitten kohoavan hyvin nopeasti. Toukokuun viimeisenä päivänä oli kurssi yli 700 frangia. Se oli luonnollinen seuraus pääoman lisäyksestä; sellainen on nimittäin keikaus joka aina onnistuu, tapa ruoskia edistymistä, antaa vauhtia kurssille. Mutta se riippui myös pankin tukemista suurisuuntaisista liikeyrityksistä; suuret, keltaiset ilmotukset joita oli liisteröity kaikkialle kaupunkiin, tekivät tiettäväksi, että Karmel-kaivoksissa alkoivat työt pikapuolin, ja tämä seikka saattoi monen pyörälle päästään, heitti tulisoihdun monen mieleen, sytytti intohimon, joka lopulta vei kaiken selvän järjen. Maaperä oli otollinen, keisarikunnassa oli kaikellaisia kuohuvia aineksia; se oli erinomaisen suosiollinen näitten rajujen keinottelujen rikkaruoholle, joka joka kahdeskymmenes vuosi myrkyttää ja turmelee pörssin, jättäen jälkeensä raunioita, kuolemaa ja kurjuutta. Epäilyttäviä yhtiöitä syntyi jo kuin sieniä, suuria yhtymiä perustettiin, jotka olivat tarkotetut vain huijausta varten, hurja pelikuume puhkesi hallituksen valeloiston keskellä. Ja siinä hulluudessa, joka tarttui joukkoihin, tuossa suurten liikeyritysten telineessä pantiin Yleispankkikin käyntiin, tuo valtava kone, joka olisi tempaava kaikki mukaansa, musertava kaiken vauhdissaan, sillä häikäilemättömät kädet lämmittivät sitä mielettöminä, kunnes se räjähti.

Veljen matkustettua Itään jäi Caroline taas kahden Saccard'in kanssa ja he alkoivat uudestaan rauhallisen, melkein aviollisen yhdyselämän. Caroline hoiti edelleen Saccard'in taloutta ja säästi niin paljon kuin voi, vaikka molempien taloudellinen tila oli nyt muuttunut. Ja Caroline oli aina iloinen, rauhallinen ja tyyni, hänellä oli vain yksi ainoa huoli: Victor. Häntä vaivasi tietymättömyys siitä, oliko oikein kauemmin salata lapsen olemassaoloa isältä. Työkodissa olivat kaikki kovin tyytymättömiä poikaan, ja Caroline pelkäsi, ettei puolen vuoden oleskelu siellä ollut vaikuttanut häneen juuri paljoakaan parantavasti. Siitä koitui hänelle todellinen suru.

Eräänä iltana oli hän vähällä ilmaista kaikki. Saccard, joka alituisesti kiukutteli pankin huoneustojen ahtautta, oli vihdoinkin saanut hallinnon vuokraamaan viereisen talon alikerran; hän voisi siis laajentaa huoneustoa, kunnes hän uskaltaisi ehdottaa uneksimansa palatsin rakentamista. Nyt oli otettava ovia sijoiltaan, revittävä väliseiniä ja hän oli juuri innostuneena järjestämässä tätä puuhaa, kun Caroline tuli kotia työkodista aivan epätoivoissaan Victorin suhteen, joka raivopuuskan vallassa oli puraissut poikki erään toverinsa korvalehden. Hän pyysi Saccard'ia tulemaan ylös, hän halusi puhua tämän kanssa.

Mutta nähdessään hänet työhönsä innostuneena, toinen kylki aivan valkeana kalkista ja kokonaan uuden aatteensa innoittamana -- koko naapuripiha oli myös saava lasikaton -- ei hän raskinnut pahottaa hänen mieltään tämän surullisen salaisuuden ilmaisemisella. Ei, hän odottaa vielä, kunnes pahantapainen poika on parantunut. Hän tunsi itsensä heikoksi aina, kun täytyi tuottaa toisille tuskaa.

"Niin, ystäväni, tahdoin puhua kanssanne juuri tuosta pihasta. Minulla oli aivan sama ajatus kuin teilläkin."

VI.

"Toivon", sen lehden, jonka Saccard Jantrou'n kehotuksesta oli ostanut Yleispankkia tukemaan, huoneusto sijaitsi rue Saint-Joseph'in varrella vanhassa, kosteassa pimeässä, pihan perällä sijaitsevassa talossa. Odotushuoneesta, jossa kaasu paloi koko päivän, lähti pitkä käytävä; vasemmalla oli Jantrou'n työhuone, sitten oli huone, jonka Saccard oli varannut itselleen, kun taas toimituksen yhteiset ja sihteerien kirjotushuoneet olivat oikealla. Eteisen toisella puolella oli konttori ja muutamia lähetyshuoneita, jotka portaitten takana olevan käytävän kautta olivat yhteydessä toimitushuoneuston kanssa.

Tällä kertaa istui Jordan yhteisessä huoneessa ja kirjotti pakinaa; hän oli tullut ajoissa saadakseen olla rauhassa. Kello löi neljä; hän meni vahtimestari Dejoie'n luo, joka kaasuvalossa sangen tarkasti tutki pörssikertomuksia, jotka olivat juuri ilmestyneet ja jotka hän ensi töikseen ahmasi.

"Kuulkaapas, Dejoie, oliko se herra Jantrou, joka juuri tuli?"

"Kyllä."

Nuori mies epäili hiukan ja hänen täytyi koota rohkeutta, ennenkuin astui ovelle. Onnellisen avioliittonsa ensi aikoina oli nuoren parin ollut vaikea selviytyä, sillä Jordan'illa oli velkoja, ja vaikka hänen oli onnistunut saada paikka tässä lehdessä, vaivasivat häntä alituisesti rahahuolet, sillä eräs velkoja oli pannut takavarikkoon hänen palkkansa ja juuri tänään lankesi vekseli, joka hänen täytyi maksaa, jollei halunnut antaa ulosmitata huonekaluvähiään. Kaksi kertaa oli hän turhaan pyytänyt toimittajalta etulaukausta.

Hän päätti kumminkin koputtaa ovelle, mutta Dejoie esti häntä.

"Joku on toimittajan luona."

"Vai niin. Kuka?"

"Toimittaja tuli yhdessä herra Saccard'in kanssa ja herra Saccard sanoi, etten saa laskea sisään muita kuin herra Huret'in, jota hän odotti."

Jordan päästi helpotuksen huokauksen tämän lykkäyksen johdosta, niin tuskallista oli hänestä pyytää rahoja.

"Hyvä on, minä kirjotan artikkelini valmiiksi. Sanokaa minulle, milloin toimittaja jää yksin."

Mutta kun hän aikoi mennä, pysäytti Dejoie hänet riemukkaalla huudolla:

"Oletteko huomanneet, että Yleispankin osakkeet ovat 750 tänään?"

Nuori mies teki välinpitämättömän liikkeen -- mitä se häntä liikutti? -- ja meni toimitushuoneeseen.

Melkein joka päivä pörssituntien jälkeen tuli Saccard lehden toimistoon, ottipa usein vastaan käyntejäkin siinä pienessä huoneessa, jonka hän oli varannut itselleen, siellä käsitteli hän erittäinkin salaisia liikeasioita. Jantrou oli virallisesti ainoastaan lehden toimittaja ja kirjotti siihen valtiollisia artikkeleja, joitten hieno, klassillisen huolellinen tyyli oli hänen vastustajansakin mielestä "puhtaasti attikalainen", mutta hän oli sen ohella Saccard'in salainen asiamies, sopiva välikäsi kaikissa mahdollisissa "mutkallisissa" asioissa. Muun muassa oli hän järjestänyt suuremmoisen reklaamin Yleispankin hyväksi. Pienistä finanssijulkaisuista, joita Parisissa oli vilinänään, oli hän valinnut ja ostanut kymmenkunta. Siivoimmat niistä kuuluivat epäilyttäville pankkitoiminimille, joitten menettelytapa oli antaa lehteä varsin naurettavaan tilaushintaan, pari, kolme frangia vuodessa, mikä ei edes peittänyt postikustannuksia; mutta ne hankkivat itselleen korvauksen nylkemällä putipuhtaaksi ne hyväuskoiset liiketuttavat, joita lehti heille hankki. Käyttäen keppihevosenaan kurssien julkaisemista ja ollen muka antavinaan tilaajilleen kaikkia mahdollisia hyödyllisiä tietoja, hiipivät ne vihdoin reklaamissaan neuvojen muotoon, ensin kainoihin ja säästeliäisiin, sitten hävyttömän röyhkeisiin, tarkotuksenaan kyniä hyväuskoinen pikkueläjistö. Niistä parista, kolmesta sadasta lehdestä, jotka mellastivat Parisissa ja Ranskassa, oli Jantrou valinnut tavallisella oveluudellaan ne, jotka eivät vielä olleet valehdelleet liian häpeämättömästi ja joilla vielä oli hitunen luottamusta jälellä. Juuri parhaillaan keinotteli hän ostaakseen "Pörssilehden", joka kahdentoista vuoden ajan oli ollut tunnettu lahjomattomasta rehellisyydestään, mutta se oli luonnollisesti kallis kapine sellainen rehellisyys, ja hänen täytyi odottaa, kunnes Yleispankki oli rikastunut ja päässyt asemaan, jolloin viimeinen rummunlyönti päästää voiton pidätetyt riemuhuudot valtoihinsa. Mutta hän ei ollut rajottunut ainoastaan näiden pienten ammattilehtien järjestämiseen kuuliaiseksi esikuvaksi, joka jokaisessa numerossaan valituin sanoin ylisti Saccard'in suuria ja kuuluja tekoja, vaan oli hän myös päässyt yhteyteen suurten valtiollisten ja kirjallisten lehtien kanssa, joihin hän oli käteistä maksua vastaan saanut kohteliaita uutisia ja huomiotaherättäviä artikkeleita, ja hän vakuuttautui niiden hyväntahtoisuudesta lupaamalla niille osakkeita, kun uusia sellaisia liikkeeseen lasketaan. Puhumattakaan tietysti jokapäiväisestä sotaretkestä "Toivon" omilla palstoilla; lehti ei käyttänyt kerrassaan musertavia aseita, vaan selittelyjä, vieläpä arvostelevia katsauksiakin, hidas mutta pätevä tapa hiipiä lukijain kimppuun ja kuristaa ne.

Saccard oli sinä päivänä sulkeutunut Jantrou'n huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan lehdestä. Aamunumerossa oli hän huomannut Huret'n artikkelin, jossa tämä niin mahdottomasti ylisteli Rougon'in viimeistä esiintymistä kamarissa, että Saccard oli heti lähettänyt hakemaan Huret'n antaakseen hänelle tarpeellisen löylytyksen. Luuliko tuo mies tosiaankin, että hän alkoi puhaltaa torvea veljensä kunniaksi? Kuvitteliko Huret todellakin, että hän sai maksun lehden "luonteen" halventamisesta hävyttömillä ylistyspuheillaan jokaisen ministerin edesottamisen johdosta? Jantrou hymähti kuullessaan puhuttavan lehden "luonteen" alentamisesta. Muuten kuunteli hän rauhallisena ja tarkasteli kynsiään, sillä rajuilma ei puhjennut häntä kohtaan. Itse asiassa tunsi hän rajatonta halveksumista sekä politikaa että kirjallisuutta kohtaan ja nyrpisti nenäänsä kaikille johtaville artikkeleille, omille kirjottamilleenkin; ainoastaan ilmotuksista puhuttaessa hän vilkastui. Hän oli nykyään hieno ja puettu viimeisen muodin mukaan, yksin hänen turkkinsa, jota hän aina talvella käytti, maksoi 2,000 frangia. Mutta tässä hienoudessa oli aukkoja, jokainen sai sellaisen vaikutelman, että hän edelleen oli epäsiisti kuoren alta, että tuo erotettu ent. maisteri ei ollut voinut kokonaan pestä pois koululikaa ja että hänen nahkassaan vielä asui kaikki se saasta, mikä siihen oli kokoontunut kymmenen vuoden aikana; ja kesken varmaa töykeää esiintymistään saattoi hän äkkiä muuttua matelevan nöyräksi, ikäänkuin hän olisi pelännyt saavansa jälleen potkun, kuten ennen maailmassa. Hän ansaitsi 100,000 frangia vuodessa, kulutti kaksi kertaa sen verran, eikä kukaan tiennyt millä tavoin, sillä häntä ei koskaan nähty edes jonkun rakastajattaren seurassa; kenties oli hänellä kannettavanaan joku likainen taakka, salainen syy hänen erottamiseensa Bordeaux'in koulusta. Muuten nautti hän absinttia, kuten ennenkin, sillä erotuksella vain, että se nyt tapahtui hienoissa klubeissa entisten kurjien kapakoitten sijasta, ja hänen hiuksensa yhä harvenivat, hänen kasvoilleen levisi yhä enemmän lyijynharmaus, hänen muinaisesta kauneudestaan oli jälellä vain musta, kähärä parta, ja se antoi hänelle vielä jossain määrin nuorekkaan leiman.

Kun nyt Saccard taas alkoi puhua lehden "luonteesta", teki hän väsyneen liikkeen kädellään, ikäänkuin pyytääkseen esimiestään olemaan kuluttamatta aikaa tarpeettomaan lörpöttelyyn, vaan pikemmin puhumaan vakavammista asioista, koska heidän kumminkin täytyi odottaa Huret'a.

Viime aikoina oli Jantrou keksinyt uuden reklaamiaatteen. Hän ajatteli ennen kaikkea kirjottaa parikymmensivuisen vihkosen Yleispankin tukemista yrityksistä, mutta siitä pitäisi tulla jännittävä kuin pikku romaani ja sen tyyli pitäisi olla dramallinen, helppotajuinen. Hän aikoi vallottaa koko maaseudun tällä kirjasella, jota jaettaisiin ilmaiseksi maan kaukaisempiinkin kolkkiin. Edelleen halusi hän antaa monistaa jonkun pörssikertomuksen, joka lähetettäisiin sadalle huomattavimmalle maaseutulehdelle ilmaiseksi tai aivan pientä korvausta vastaan, ja josta oli tuleva hyvä ase kilpailijoita vastaan. Hän tunsi Saccard'in ja osasi saada hänet innostumaan aatteistaan, jotka tämä omaksui ja joita hän kehitti, niin että hän lopuksi hyvällä syyllä voi pitää niitä ominaan. Aika kului; molemmat herrat harkitsivat parhaillaan, miten reklaamirahasto oli käytettävä tulevan vuosineljänneksen aikana: kuinka paljo oli maksettava suurille lehdille, kilpailijan tiedonantojen kirjoittajalle, jonka vaiteliaisuus oli ostettava, erään sangen huomattavan lehden neljännelle sivulle, joka oli kaupan ja jolta voi lunastaa itselleen palstan j.n.e. Ja se seikka, että he istuivat siinä jakelemassa rahoja kaikkiin suuntiin, osotti todistettavan selvästi, miten pohjattomasti he halveksivat herkkäuskoisen yleisön tyhmää tietämättömyyttä -- halveksivat ja ylenkatsoivat tuota tyhmää elukkalaumaa, joka on valmis uskomaan mitä laivurihistoriaa tahansa ja käsittää niin vähän pörssiliikettä, että röyhkeimmätkin valheet kiehtovat heiltä heidän miljonansa keinottelukarkelon pyörteihin.

Silläaikaa istui Jordan miettien, miten saisi vielä kokoon parikymmentä riviä pakinansa kahden palstan täytteeksi. Yht'äkkiä huusi Dejoie häntä.

"Ahaa", sanoi hän, "onko herra Jantrou nyt yksin?"

"Ei, herra Jordan, ei vielä. Täällä on rouvanne, joka tahtoisi puhua teidän kanssanne."

Jordan kiirehti huoneesta sangen levottomana. Muutamia kuukausia sitten oli rouva Méchain huomannut, että hän kirjotti "Toivoon" omalla nimellään, ja silloin oli Busch vaatinut kuuden 50 frangin velkakirjan sisältöä, jotka velkakirjat hän oli tunnustanut räätälilleen. Nuo 300 frangia olisi hän voinut maksaa, mutta häntä suututti se, että kustannukset olivat ajan kuluessa nostaneet summan 730 frangiin 15 centimeen. Hän oli kumminkin sitoutunut maksamaan 100 frangia kuussa, mutta kun hän ei voinut pitää sanaansa, sillä välttämättömät talousmenot oli etukädessä suoritettava, kohosivat kustannukset joka kuukausi, ja hän oli nyt aivan epätoivossa.

"Mitä nyt taas?" kysyi hän vaimoltaan heti odotushuoneeseen astuttuaan.

Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, paiskattiin toimittajan huoneen ovi kiivaasti auki ja Saccard huusi: "No, Dejoie, eikö herra Huret tule?" Vahtimestari sammalsi hätääntyneenä: "Ei hän ole tullut; en voi auttaa!" Saccard sulki oven kiroten ja Jordan, joka oli vetänyt vaimonsa mukanaan erääseen pikku huoneeseen, voi siellä tehdä rauhassa kyselyjään. "No, miten ovat asiat, rakkaani?" Marcelle, joka muutoin oli niin iloinen ja vilkas, ja jonka pieni, pyöreä vartalo, ruskeat kirkkaat silmät, tuore iho ja hymyilevä suu, olivat aivan kuin onni itse, huoltenkin hetkellä, näytti tänään olevan suunniltaan.

"Oh, Paul, jospa tietäisit -- meille tuli muuan raaka, siivoton mies, joka haisi niin pahalta ja oli luullakseni juovuksissa ... hän sanoi, ettei enää tämä meno kelpaa, meidän huonekalumme myydään huomenna. Ja hänellä oli muuan julistus, jonka hän välttämättä tahtoi liimata portille..."

"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti Jordan, "Enhän minä ole saanut mitään huomautusta tästä; täytyy kai sellainen asia toki tapahtua jonkunlaisia muodollisuuksia noudattamalla!"