Part 15

"Piru vieköön! Ja meitä seuraa häviö pitkin koko linjaa!"

Sitten sanoi hän koneellisesti:

"Eikö kellään ole aavistusta tästä uutisesta?"

"Ei, sähkösanoma on salainen. Parisi ei tule tietämään mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin."

Nyt selkesivät Saccard'in kasvot äkkiä; hänen aivoissaan selvisi ajatus. Hän riensi taas ovelle ja avasi sen nähdäkseen kuunteliko joku. Hän oli haltioissaan, asettui Huret'in eteen ja tarttui häntä molempiin takinkauluksiin.

"Vaikene! Tai puhu hiljaa! Valta on nyt meidän, ellei Gundermann seurueineen saa vihiä tästä. Kuulkaa, ei sanaakaan yhdellekään ihmiselle mailmassa! Ei ystävillenne, eikä vaimollennekaan! Onpa meillä onni, Jantrou ei ole täällä, paitsi meitä, ei kukaan tiedä mitään, ja meillä on aikaa toimia. Ah, minä en aio ajatella vain itseäni. Te tulette olemaan mukana ja yhtymätoverimme niinikään. Mutta minkä tietää kolme, sen tietää koko mailma. Kaikki on menetetty, jos sattuu pieninkin varomattomuus ennen huomista pörssiaikaa."

Huret oli aivan hämmennyksissään sen suurisuuntaisen ja rohkean kaappauksen johdosta, jota he aikoivat yrittää ja lupasi olla vaiti. Ja he jakoivat työn keskenään, sillä sotaretki oli heti alotettava. Saccard oli jo tarttunut hattuunsa, kun muuan kysymys tuli hänen huulilleen:

"Siis Rougon itse on antanut tehtäväksenne ilmottaa tästä minulle?"

"Tietysti."

Hän epäili hetkisen, sillä hän valehteli. Sähkösanoma oli ollut ministerin pöydällä ja hän oli ollut kylliksi häpeämätön lukeakseen sen, kun hän sattumalta jäi yksin huoneeseen. Mutta kun veljesten ystävyys kuului hänen etuihinsa, oli tämä valhe hänen mielestään viisas shakkisiirto, semminkin kun hän tiesi, ettei veljeksillä lainkaan ollut halua tavata toisiansa ja puhua tästä seikasta.

"Vai niin", sanoi Saccard, "sangen ystävällisesti tehty hänen puoleltaan, täytyy tunnustaa. Tulkaa nyt!"

Kaikista vaikeinta oli nyt toimia herättämättä epäluuloja. Senvuoksi erosivat he heti. Huret otti osalleen "pikku iltapörssin", kun taas Saccard myöhäisestä ajasta huolimatta lähti antamaan ostomääräyksiä välittäjille. Mutta hänen täytyi jakaa nämä määräykset niin moneen käteen kuin suinkin; ennen kaikkea täytyi hänen menetellä niinkuin tapaisi hän aivan sattumalta etsimänsä henkilöt; muuten oli kaikki menetetty. Sattuma tuli hänelle avuksi: hän kohtasi boulevardilla vekselivälittäjä Jacoby'n, jonka kanssa hän laski leikkiä ja ohimennen antoi verrattain huomattavan määräyksen, ilman että tämä olisi lainkaan hämmästynyt. Sadan askeleen päässä kohtasi hän pitkän, vaaleaverisen tytön, joka oli läheisissä suhteissa Delaroque'en, Jacobyn lankoon, ja kun tämä kertoi odottavansa häntä illalla luokseen, pyysi Saccard tyttöä jättämään hänelle käyntikortin, johon hän kirjotti muutamia sanoja lyijykynällä. Hän tiesi, että Mazaud söi päivällistä yhdessä muutamien entisten luokkatoveriensa kanssa; hän meni ravintolaan ja muutti määräykset, jotka hän saman päivän aamupäivällä oli antanut nuorelle välittäjälle. Mutta suurin myötäkäyminen tapahtui hänelle kahdentoista aikaan ollessaan kotiin menossa, sillä Massias, joka tuli varietéstä, lyöttäytyi hänen seuraansa. He kulkivat jonkun matkaa yhdessä ja hän ehti näytellä optimistia ja kuvailla toiselle, että hän luotti menestykseen -- luonnollisesti ei heti paikalla; hän antoi Massias'en tehtäväksi pyytää Nathansohn'ia ja muita vekselin välittäjiä tekemään kokonaisen joukon ostoja, ja hän vakuutti tekevänsä näin eräitten ystäviensä puolesta, mikä tietysti oli osaksi totta. Kun hän vihdoinkin laskeutui vuoteeseen, oli hän ostanut arvopapereita yli viiden miljonan frangin arvosta, ja tehnyt sen kurssinousuun luottaen.

Seuraavana aamuna kello seitsemän ilmestyi Huret Saccard'in luo ja kertoi, mitä hän oli toiminut iltapörssin suhteen operapasaasin käytävällä; hän oli ostanut niin paljon kuin mahdollista, mutta varovasti, ollakseen herättämättä liian paljon huomiota. Hänen määräyksensä nousivat miljonaan, mutta kun molemmat katsoivat tuloksen liian pieneksi, päättivät he jatkaa pyydystelyään. Heillä oli koko aamu käytettävänään. Mutta ensiksi silmäsivät he läpi sanomalehdet, sillä he pelkäsivät, että uutinen on jo tullut julkisuuteen; yksikin rivi voisi saattaa heidän tuumansa häpeään. Ei, sanomalehdistö ei tietänyt vielä miltään; sotaista vain oli kaikkialla, sähkösanomia ja pitkiä kuvauksia Ladovon taistelusta oli vilinänään. Jollei huhu pääsisi leviämään ennen kello kahta, jos heillä vain olisi aikaa yksikin tunti pörssissä, vaikkapa puolikin tuntia, niin onnistuisi kaappaus ja juutalaiset saisivat armopiston, kuten Saccard sanoi. He erosivat, kumpikin lähti taholleen uskaltamaan uusia miljonia taisteluun.

Tämän aamupäivän kuljeskeli Saccard pitkin katuja; hän tunsi niin suuren tarpeen kävellä että jätti vaununsa kotiin. Hän pistäytyi Kolb'in luo, missä kullan kilinä hyväili hänen korviaan kuin voiton enne; ja hänellä oli tarpeeksi itsehallitsemiskykyä olla virkkamatta sanaakaan pankkiirille, joka ei vielä tietänyt mitään. Sitten meni hän Mazaud'in luo, ei antaakseen uusia määräyksiä, vaan teeskennelläkseen levottomuutta illalla antamiensa suhteen. Sielläkään ei aavistettu mitään. Ainoastaan pikku Flory saattoi Saccard'in levottomaksi, hän kiehittelihe niin itsepintaisesti hänen ympärillään; mutta ainoana syynä oli nuoren miehen syvä ihailu herra pankkitirehtöörin finanssineroa kohtaan. Neiti Cluchu alkoi tulla hiukan kalliiksi, hän uskalsi sen vuoksi silloin tällöin pikku summan pörssiin, ja hänen unelmansa oli päästä tuntemaan suuren miehen mielipiteet ja purjehtia hänen vanavedessään.

Syötyään keveän aamiaisen Champeaux'illa, missä hän tyydytyksekseen kuuli Moser'in valittavan epäonnistumistaan ja Pillerault'inkin ennustavan uutta kurssinalennusta, seisoi Saccard vihdoinkin puoli yhden aikaan pörssitorilla. Erään puun varjossa suojassa kuumuudelta näki hän Busch'in ja rouva Méchain'in, jotka alkoivat vilkkaasti jutella hänet nähdessään; hänestä näytti kuin he olisivat aikoneet ryhtyä keskusteluun hänen kanssaan, mutta katuneet sitten; tiesivätkö he jotain, nuo lumppusaksat, jotka alituisesti jahtasivat hylättyjä arvopapereita? Hän vavahti. Mutta nyt huusi joku häntä, ja hän näki Maugendre'n ja kapteeni Chave'n istuvan eräällä penkillä ja riitelevän, sillä edellinen pilkkasi lankonsa surkeita pörssiliikeasioita, hänen vaivaista louisdoriaan, jonka hän joka päivä kuljetti kotiinsa, aivankuin olisi istunut koko illan jossain maaseudun kahvilassa pelaamassa pikettiä. Eikö voisi hän tänään uskaltautua kunnolliseen keinotteluun? Eikö voitto ollut varma, selvä kuin päivä? Hän vetosi Saccard'iin; voittaisihan hän tänään, eikö totta? Hän oli niin varma asiastaan, että olisi uskaltanut peliin koko omaisuutensa. Saccard ei vastannut suoraan kysymykseen, hän hymyili ja pudisti päätään, mutta tunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, ettei varottanut tuota miesraukkaa, joka oli ollut niin työteliäs ja selväajatuksinen ennen verstaassaan työskennellessään, mutta hän oli päättänyt vaieta, ja hän oli julma ja tunteeton kuin peluri, joka ei halua häiritä omaa onneaan. Hänen ajatuksensa saivat nyt toisen suunnan. Vapaaherratar Sandorff'in vaunut vierivät ohitse, hän seurasi niitä silmillään ja huomasi niitten ohjaavan de la Blatique-kadulle. Äkkiä johtui hänen mieleensä paroni Sandorff, joka palveli Itävallan lähetystössä; vapaaherratar tiesi varmasti jotain, hän voisi pilata kaiken jonkun naisellisen varomattomuuden kautta. Hän kulki kadun ylitse ja lähestyi vaunuja, jotka seisoivat liikkumattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, kivikuski pukilla. Vaununakkuna avattiin, hän tervehti kohteliaasti ja astui esiin.

"No, herra Saccard, laskua edelleenkin?" Hän luuli, että se oli salasilmukka. "Niin, rouvaseni."

Mutta nyt kohtasi hän vapaaherrattaren katseen, ja hän näki tämän silmissä ihmeellisen vavahduksen, jonka hän ennen oli huomannut intohimoisilla pelureilla, kun he ovat tuskallisen jännityksen vallassa, ja hänelle selvisi, ettei vapaaherratarkaan tiennyt mitään. Lämmin veriaalto valahti hänen aivoihinsa ja täytti hänen sielunsa mielihyvän suloisella tunteella.

"Teillä ei siis ole mitään sanottavaa minulle, herra Saccard?"

"Ei, ei mitään, jota te ette jo tietäisi."

Ja hän poistui ajatellen: "Sinä et ole ollut rakastettava minua kohtaan, minua huvittaa nähdä sinun saavan kylmän kylvyn. Ehkä se opettaa sinua olemaan suopeampi toisella kertaa." Vapaaherratar ei ollut milloinkaan ollut hänen mielestään kiihottavampi kuin nyt, ja hän oli varana, että kerran oli vielä tuleva hänen vuoronsa päästä tuon naisen rakastajaksi.

Mutta hänen tullessaan takasin pörssitorille kulki uusi vavahdus hänen lävitseen: hän näki Gundermann'in kaukaa tulevan Vivianne-kadulta. Vaikka hän olikin kaukana, tunsi Saccard heti hänen laahaavan käyntinsä, suuret, kalpeat kasvot ja jäykän asennon: hän kulki joukon lävitse katsomatta oikealle tai vasemmalle, varmana ja vakavana kuin kuningas. Saccard seurasi häntä levottomin katsein, koettaen selittää hänen pienimmänkin liikkeensä. Nyt puhui Nathansohn hänen kanssaan -- kaikki oli menetetty! Mutta kun vapaavälittäjä vetäytyi takaisin pettynein ilmein, alkoi Saccard uudelleen toivoa. Ja äkkiä ilo valtasi hänen sydämensä: Gundermann meni leipuripuotiin ostamaan makeisia lastenlapsilleen; se oli varma merkki, sitä hän ei tehnyt koskaan, kun pula uhkasi.

Kello löi yksi ja soittokello ilmaisi pörssiajan alkaneen. Siitä muodostui muistettava päivä, yksi noita häviöitten, raunioitten päiviä, niitä harvinaisia päiviä, jolloin arvopaperien nousu tekee saman onnettoman vaikutuksen kuin muutoin niitten lasku. Aluksi tukahuttavan kuumuuden vallitessa jatkui laskua edelleen, mutta pian kuului ostomääräyksiä siellä ja täällä, kuin yksityisiä kiväärin laukauksia, ennenkuin taistelu alkaa. Ne herättivät yleistä hämmästystä. Mutta vielä olivat markkinat laimeat yleisen epäluulon vallitessa valtiollisten suhteitten johdosta. Mutta ostot tulivat lukuisammiksi; kaikilta puolilta tuli uusia määräyksiä tähän suuntaan; alituisesti kuului Nathansohn'in, Mazaurd'in ja Jacoby'n ääni etuoikeutettujen välittäjäin paikalta; he huusivat ostavansa kaikkia mahdollisia papereita kaikkiin mahdollisiin hintoihin; ja ikäänkuin vavistus kävi väentungoksen lävitse, kasvava kohu, ilman että kukaan uskalsi oikein seurata tätä uutta liikettä, niin hämillään olivat kaikki uuden käänteen suhteen. Kurssit olivat nousseet huomattavasti. Saccard sai tilaisuuden antaa Massias'elle ja Nathansohn'ille uusia määräyksiä. Hän pyysi pikku Flory'akin, joka juoksi ohitse, antamaan Mazaud'ille lomakkeen, johon hän oli kirjottanut, että välittäjän piti ostaa, ostaa yhä; kun nuori mies oli lukenut tämän, juurtui häneenkin Saccard'in usko ja hän ryhtyi ostamaan omaan laskuunsa. Ja juuri sillä hetkellä, kellon ollessa neljännestä vailla kaksi, puhkesi ukkonen pörssissä: Itävalta luopui Veneziasta, sota oli loppunut! Mistä tuli tämä uutinen? Kukaan ei sitä tiennyt, se lensi suusta suuhun, kipinöi ikäänkuin itsestään kivityksestä, kaikki sitä kertasivat, ja se kasvoi kuuluvaksi kuin joen kohina, kun se lyö rantoja vastaan. Lennossa nousivat kurssit mitä kauheimman hälinän vallitessa. Ennen sulkemisaikaa olivat ne kohonneet 40 à 50 frangilla. Sekamelska oli kuvaamaton; se oli ikäänkuin mieletön pako, jonka aikana kaikki upseerit ja sotamiehet juoksevat matkoihinsa pelastaakseen oman nahkansa olematta selvillä asemasta. Otsilta valui hiki, leppymätön kesäaurinko hukutti pörssin liekkien hehkuvaan mereen.

Ja lopuksi, kun alettiin hävitystä käsittää, huomattiin se täydellisesti. Taistelukenttä oli täynnä haavotettuja ja kuolevia. Pillerault sai kalliisti maksaa heikkoutensa, ainoan kerran kun hän oli epäillyt häviötään; Maugendre hävisi 50,000 frangia, hänen ensimäinen vakava häviönsä, ja se oli niin musertava isku, että sekä hän itse että vaimonsa sairastuivat vuoteen omaksi. Vapaaherratar Sandorff'in menetys oli niin suuri, että Delcambre kieltäytyi sitä maksamasta; ja hän oli liidunvalkea vihasta, kun joku huomautti, että hänen miehellään oli ollut sähkösanoma, ennenkuin hän oli jättänyt sen Rougon'ille, eikä tämä ollut sanonut hänelle sanaakaan. Mutta etupäässä olivat suuret pankkiliikkeet, juutalaiset pankkiliikkeet kärsineet musertavan tappion; se oli oikea verikylpy. Väitettiin, että Gundermann yksin hävisi kahdeksan miljoonaa. Ja se herätti mitä suurinta hämmästystä kaikkialla; kuinka ei _hän_ ollut saanut vihjausta ajoissa? Hän, joka oli markkinain kuningas, jonka edessä ministerit seisoivat varpaillaan kuin palvelijat, hän, josta valtiot olivat riippuvaisia? Tässä täytyi piillä kokonainen joukko epätavallisia asianhaaroja, jotain arvaamatonta ja järjelle ja johdonmukaisuudelle käsittämätöntä.

Juttu levisi sillävälin, Saccard'ista tuli hetkessä suuri mies! Hän oli yhdellä nykäisyllä sipaissut itselleen melkein kaiken, minkä toiset olivat kadottaneet. Omalta osaltaan oli hän pistänyt taskuunsa kaksi miljonaa. Muu voitto meni Yleispankin kassaan tai jaettiin, oikeammin sanoen, sen hallinnon jäsenten kesken. Vaivoin onnistui Saccard'in vakuuttaa Caroline'lle, että hänen veljelleen kuului kokonainen miljona, se oli hänen osansa siitä saaliista, jonka he olivat täydellä oikeudella valloittaneet juutalaisilta. Huret, joka oli ollut puuhassa mukana, oli leikannut osansa kuninkaallisen mitan mukaan. Mitä muihin tulee, Daigremont'iin, markiisi Bohain'iin, ei heitä tarvinnut kahta kertaa pyytää ottamaan sitä, mikä heille kuului. Kaikki äänestivät yksimielisesti kiitos- ja luottamuslausuntoa erinomaiselle tirehtöörille, ja erikoisesti yksi sydän paloi kiitollisuudesta Saccard'ia kohtaan, se oli pikku Flory; hän oli voittanut 10,090 frangia, kokonaisen omaisuuden, joka antoi hänelle mahdollisuuden vuokrata Cluchu'lle pikku asunnon Condoreet-kadun varrella ja iltasin pistäytyä hänen, Gustave Sédille'n ja Germaine Coeur'in kanssa kalliisiin ravintoloihin.

Täytyi antaa palkinto Jantrou'ille, joka oli raivoissaan sen johdosta, ettei hänelle oltu annettu pienintäkään vihjausta. Dejoie vain oli synkkä; sillä hän tunsi, että hänen täytyi ijankailkkisesti raataa, että onni oli lentänyt hänen ohitseen, niin läheltä että hän melkein olisi voinut tarttua sitä siivistä.

Sinä iltana juhli Parisi, juhli Napoleon III:tta, joka oli niin suuri, että kuninkaat kutsuivat hänen erotuomariksi ja antoivat hänen käsiinsä kokonaisia maakuntia, jotka hän jakoi uudelleen. Saccard kulki juhlivan kansan joukossa ja hän melkein voi kuvitella, että kaikki tuo juhlallisuus oli järjestetty häntä varten; eikö hänkin ollut voittanut odottamatonta, loistavaa voittoa keskellä yleistä masennusta? Ainoastaan yksi pisara sappea oli ilon maljassa: Rougon oli mieletönnä vihasta, oli ajanut luotaan Huret'n ymmärrettyään mikä oli pörssikeikauksen syynä. Hän ei siis ollut osottautunut kunnon veljeksi ja lähettänyt Saccard'ille tietoja. Ehkä täytyi hänen joskus vielä hyökätä itse ministerin kimppuun? Ja hän teki lujan päätöksen musertaa hänet, jonka päätöksen hän oli toteuttava, niinpian kuin tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi siihen.

Syyskuussa, kaksi kuukautta sen jälkeen, päätti Saccard, joka voitostaan Gundermann'ista oli saanut lisää rohkeutta, uskaltaa uuden keikauksen. Yleisessä yhtiökokouksessa huhtikuun lopussa osotti v. 1864 lopputulos yhdeksän miljonaa voittoa, siihen luettuna 20 frangin palkkio jokaiselta 50,000:lta uudelta osakkeelta. Kaikki pankin perustamiskustannukset oli maksettu, oli suoritettu viisi prosenttia osakkeenomistajille ja kymmenen hallinnon jäsenille, siirretty viisi miijonaa vararahastoon sääntöjen mukaisten kymmenen prosentin lisäksi; ja siitä miljonasta, joka jäi jälelle, oli jaettu kymmenen frangia osaketta kohti voittona. Se oli kaunis tulos yhtiölle, joka ei ollut vielä kahta vuotta ollut toiminnassa. Mutta Saccard riensi eteenpäin kuumeisella levottomuudella, ja ensinnäkin eräässä hallinnon kokouksessa sekä sen jälkeen syyskuun 15 p:nä ylimääräisessä yhtiökokouksessa sai hän taas ajetuiksi päätökseen pääoman kaksinkertaistuttamisen; se lisättiin 50 miljonasta 100:aan antamalla ulos 100,000 uutta osaketta, jotka yksinomaan olivat varatut vanhoille osakkeenomistajille. Mutta tällä kertaa olivat osakkeet 675 frangia, lisämaksu 175 frangia, joka meni vararahastoon. Kasvava menestys, onnelliset liikeasiat, mutta etupäässä Yleispankin suunnittelemat suuret liikeyritykset, olivat ne syyt, jotka johtivat tähän tavattomaan pääoman lisäykseen; sillä täytyihän toki pankille antaa sellainen merkitys ja laajuus, joka sille suhteellisesti suuriin yrityksiin nähden kuului. Tulos näkyikin heti: osakkeet, joitten keskimääräinen kurssi pitkin aikaa oli ollut 750 frangia, kohosivat kolmen päivän perästä 900 frangiin.

Hamelin ei ollut voinut palata Itämailta johtamaan puhetta varsinaisessa yhtiökokouksessa, ja hän kirjotti sisarelleen levottoman kirjeen sen tavan johdosta, jolla Yleispankki riensi eteenpäin villiä neliä. Hän kyllä ymmärsi, että taas oli annettu vääriä tietoja notario Lelorrain'ille ja siinä oli hän oikeassa, kaikkia uusia osakkeita ei oltu merkitty, yhtymälle oli taas jäänyt joukko osakkeita, joita asianomaiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta, ne oli samoin kuin edelliselläkin kerralla viety Sabatani'n tilille, luultavasti vain kuittia vastaan, Sitäpaitsi oli hankittu lisää nimellisomistajia, konttoriapulaisia, niin että pankki omisti noin 30,000 omaa osakettaan, jotka vastasivat 17,5 miljonaa frangia. Tämä asiaintila ei ollut ainoastaan lainvastainen, vaan saattoi se tulla vaaralliseksikin, sillä kokemus osottaa, että luottolaitos, joka keinottelee omilla osakkeillaan, on hukassa. Sitä iloisempaan sävyyn oli laadittu Carolinen vastaus veljelle; hän mainitsi leikillä, että nyt oli hän, veli, peloissaan, ja hänen, tavallisen pelkurin, täytyi lohduttaa ja rohkaista häntä. Caroline sanoi olevansa aina valveilla, eikä hän ollut huomannut mitään epäilyttävää; ja hän aivan ihaili Yleispankin suurta, luonnollista ja menestyksellistä edistymistä, jonka todistajana hän oli. Asia oli luonnollisesti niin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tapahtumain kulusta ja että hän muuten oli aivan sokaistunut lämpimän ystävyyssuhteensa vuoksi Saccard'iin ja tämän osottaman väsymättömän toimeliaisuuden takia.

Joulukuussa oli pankin osakkeiden arvo 1,000 frangia. Ja nyt kävivät toiset pankkiirit levottomiksi Saccard'in riemukulun johdosta. Gundermann'in nähtiin kuljeskelevan pitikin pörssitoria ja masentunein ilmein astuvan leipuripuotiin ostamaan makeisia. Hän oli maksanut kahdeksan miljonaansa napisematta, ilman että kukaan hänen läheisistään olisi kuullut hänen lausuvan ainoatakaan vihaista tai tyytymätöntä sanaa. Kun hän hävisi, mikä tapahtui aniharvoin, sanoi hän tavallisesti, että se oli oikein hänelle, sillä se opettaisi häntä olemaan vähemmän typerä, eikä voitu muuta kuin hymyillä, kun kuultiin Gundermann'in puhuvan "typeryydestään". Mutta tällä kertaa oli hänen ollut hiukan vaikea sulattaa sitä läksyä, jonka oli saanut; että hänet, Gundermann'in, joka oli niin kylmä ja joka hallitsi sekä ihmisiä että olosuhteita, oli voittanut sellainen yltiöpää kuin tuo kiivas ja puolihullu Saccard, se oli sietämätön ajatus. Senvuoksi alkoi hän siitä saakka pitää silmällä Saccard'ia ja hautoa kostoa. Aina alusta saakka, siitä hetkestä, jolloin Yleispankin osakkeet rupesivat nousemaan pörssissä nopeasti, oli hän määrännyt asemansa; hän tiesi sangen hyvin, että sellainen liian nopea menestys loppuu kauheaan romahdukseen. 1,000 frangin kurssi oli vielä jokseenkin suhteellinen ja hän odotti vielä, ennenkuin alkoi pelinsä. Hän tahtoi antaa kurssin kohota 1,500 frangiin, ennenkuin hän lähtisi liikkeelle; sitten alkaisi hän myydä Yleispankin osakkeitaan, mutta vähitellen, yhä enemmän ja enemmän joka pörssikaudella, edeltäkäsin tehdyn suunnitelman mukaan. Hänen ei tarvitsisi muodostaa mitään vastapuoluetta, hän selviytyisi kyllä omin avuin, ja kaikki järkevät ihmiset huomaisivat, kuka oli oikeassa, ja asettuisivat hänen puolelleen. Tuo pöyhkeilevä luottolaitos, tuo Yleispankki, joka oli niin pian päässyt koko markkinain herraksi ja uhkasi häntä ja koko juutalaispuoluetta, joutuisi pian hänen käsiinsä; hän oli hiljaa ja odotti, kunnes se romahtaisi itsestään, ja sitten tarvitsi hänen vain antaa sille lopullinen sysäys.

Myöhemmin kerrottiin, että Gundermann itse oli salaisesti auttanut Saccard'ia saamaan haltuunsa erään vanhan talon rue de Londres'in varrella, joka oli revittävä alas ja jonka tilalle Yleispankin tirehtööri aikoi rakennuttaa sen palatsin, josta hän niin kauan oli uneksinut, sen loistorakennuksen, jossa hänen liikkeensä saisi sopivan huoneuston. Hänen oli onnistunut taivuttaa hallinto antamaan suostumuksensa, ja lokakuun puolivälissä ryhdyttiin töihin.

Peruskiven laskemispäivänä saapui Saccard neljän ajoissa sanomalehden toimistoon odottamaan Jantrou'ta, joka oli mennyt muutamiin ystävällisiin lehtiin viemään selostusta peruskiven laskemisjuhlallisuuksista, ja siellä otti hän vastaan vapaaherratar Sandorff'in. Tämä oli kysynyt Jantrou'ta ja oli sitten, ikäänkuin sattumalta, tavannut tirehtöörin, joka kohteliaasti suostui antamaan hänelle kaikki hänen haluamansa tiedot ja vei hänet omaan yksityishuoneeseensa käytävän päähän. Ja siellä vapaaherratar ensi yrityksellä lankesi hänen kaulaansa, ikäänkuin hän jo ennakolta olisi ollut varma, että niin tulisi käymään.

Mutta nyt sattui sellainen onnettomuus, että Carolinella sinä päivänä oli asiaa Montmartren kaupunginosaan ja hän tuli toimistoon. Hän tuli usein sinne antaakseen Saccard'ille jonkun tiedon tai vain kertomaan uutisia. Muuten tunsi hän Dejoie'n, jolle hän oli hankkinut paikan siellä, ja pysähtyi aina juttelemaan hänen kanssaan. Sinä päivänä ei hän ollut tavannut tätä eteisessä, hän astui senvuoksi käytävään ja kohtasi siellä Dejoie'n, joka juuri palasi Saccard'in yksityishuoneen ovelta, missä hän oli tapansa mukaan kuunnellut. Kuunteleminen oli muuttunut hänelle suorastaan sairaudeksi, hän kulki kuin kuumeessa, painoi korvansa jokaiselle ovelle onkiakseen pörssiuutisia. Mutta tällä kertaa oli hän kuullut sellaista, mikä saattoi hänet hämilleen, ja hän hymyili outoa hymyä.

"Hän on sisällä, eikö totta?" sanoi Caroline aikoen mennä hänen ohitseen.

Dejoie oli pysäyttänyt hänet, hän seisoi hämillään ja änkytti ehtimättä löytää hätävaletta.

"Kyllä, kyllä hän on, mutta te ette saa mennä sisälle."

"Mitä se merkitsee, enkö minä saa mennä sisälle?"

"Ette, hänen luonaan on eräs rouvashenkilö."

Caroline vaaleni, ja Dejoie, joka ei tiennyt hänen suhteestaan Saccard'iin, vilkutti silmää ja selitti merkitsevin ilmein, minkälainen asia oli kysymyksessä.

"Kuka rouvasihminen?" kysyi Caroline käskevällä äänellä.

Dejoie'lla ei ollut mitään syytä salata nimeä häneltä, joka oli hänen hyväntekijättärensä. Hän kuiskasi Carolinen korvaan:

"Vapaaherratar Sandorff! Oh, hän on kai jo kauan liehitellyt herran ympärillä."

Caroline-rouva seisoi hetken liikkumattomana. Pimeässä käytävässä ei voinut havaita, miten kalpea hän oli. Hän oli tuntenut ankaraa tuskaa tämän odottamattoman iskun johdosta, hän ei muistanut koskaan kärsineensä niin kauheasti. Mitä hänen tuli tehdä? Avatako ovi, heittäytyä tuon naisen kimppuun ja toimeenpanna häväistysjuttu?

Ja seistessään siinä aivan tahdotonna ja menehtyneenä, kuuli hän Marcelle'n iloisen äänen. Pikku rouva tuli miestään hakemaan. Hän oli hiljan tutustunut Carolineen.

"Tekö, rouvaseni? Voitteko ajatella, me menemme teatteriin tänä iltana. Oh, se on kokonainen juttu, se ei saa tulla kalliiksi. Mutta Paul on löytänyt pienen ravintolan, jossa me syömme päivällistä frangi seitsemänkymmentäviisi hengeltä."

Samassa saapui Jordan ja keskeytti vaimonsa nauraen:

"Kaksi ruokalajia, neljännespullo viiniä ja leipää niin paljon kuin haluttaa."

"Ja sitten otamme me ajurin kotimatkalle", jatkoi Marcelle, "on niin hauskaa tulla kotiin myöhään. Illalla olemme rikkaita, me ostamme tullessamme frangin mantelileivoksen. Suuri juhla ... huristeluja!"

Ja hän lähti miehensä käsivarteen nojaten, iloisena ja onnellisena. Caroline, joka oli saattanut heitä eteiseen, kykeni taas hymyilemään väsynyttä, elotonta hymyä: