Part 8

»Ja minä olen sinun rakastajasi — siis enemmän kuin sukulainen.»

»Ei se niin ole. Sukulainen on aina minun sukulaiseni; rakastaja on minun rakastajani vain silloin, kun tahdon. Niin, minä tiedän, että luulet ostaneesi minut kuin tamman pitääksesi minua tallissa ja lähteäksesi ajelulle milloin sinua haluttaa: sillä tavoinhan te kohtelette omia naisianne. Mutta sillä tavoin ei kohdella minua, korskea herraseni, vaikka oletkin vietävän hidas sitä oppimaan.»

»Vannotko minulle, että sallit Dariuksen syleillä sinua vain siksi, että hän on sukulaisesi?»

Hanna katsoi häneen säälivästi.

»Mikä lapsi sinä oletkaan! Minä pidän sinusta enemmän silloin, kun olet mies.»

»Suo minulle sitten siihen tilaisuus.»

»Teenhän minä, minkä minä vaivainen voin, sitä sinulle opettaakseni.»

»Saattamalla minut hulluksi.»

»Opettamalla sinulle säädyllisiä tapoja.»

»Eivätköhän minun tapani ole yhtä hyviä kuin useimpain miesten.»

»Sinun tapasi ovat pakanain tapoja, lapsi, ja tuntuvat romaanilaistytöstä hieman raaoilta. Jos sinun ja minun on kuljettava rinnan, tulee sinun oppia kohtelemaan minua kunnioittavalla tavalla.»

»Nannie — minä teen mitä vain tahdot, kunhan sallit minun sinua rakastaa...»

Bob ei voinut hänen kanssaan väitellä, ei edes mitään tinkiä. Hänen täytyi, kuten hän sadannen kerran totesi, suostua tytön omiin ehtoihin, koskei tämä muilla ehdoilla häneen suostunut.

Neitosen silmät pehmenivät. Bobin kädet olivat ojentuneet häntä kohti nöyrästi, mutta hänen ilmeessään oli tarmoa ja voimaa. Hänen seisoessaan siinä vastapäätä tyttöä oli hänellä nuoren jumalan mahtava vartalo ja kauniit piirteet — tai tytön oman vertauksen mukaan pakanallisen kilpapainijan eli kurumengron.

Hän oli kookkaampi ja komeampi kuin kukaan Hannan oman rodun miehistä, ja koskei hän ollut milloinkaan tavannut mitään niin loistavaa, niin palvovaa ja uskollista, kykeni hän unohtamaan, ettei hän koskaan ollut tavannut ketään niin typerää, niin kömpelöä ja mustasukkaistakaan. Hän liikahti nuorukaista kohti ja hymyili. Hän ei tehnyt mitään elettä, ei vihjaissut mitään kutsua, mutta nyt toinen tiesi voivansa häneen nuhtelematta koskea. Hetkisessä oli Bobin mustasukkaisuus unohtunut, hänen pelkonsa ohi. Käheästi nauraen hän tarttui tyttöön siepaten hänet syliinsä, ja tämän kovuus näkyi sulavan hänen intohimoonsa niinkuin kallio uppoaa aaltoihin.

22.

Se kesä oli edullinen Bodingmaresille. Jim näki kaikissa yrityksissään menetelleensä oikein. Eipä niin, että ne koskaan olisivat lähestyneet uhkarohkeutta, mutta hän oli ainakin poikennut isänsä vanhalta vaolta; hän ei ollut kyntänyt niittyjä pelloiksi, mutta hän oli lisännyt heinämaitaan ja jokseenkin rohkeasti käyttänyt apulannoitusaineita. Nämä olivat erikoisesti tehonneet, ja Jimillä oli apilaa ja italialaista ruista yli oman tarpeen, niin että kykeni myymään muillekin tilallisille.

Paitsi yritystensä tuloksia oli häntä suosinut onni siinäkin, mihin pelkkä viljelijän uurastus ei riitä. Päiväpaiste oikeaan aikaan oli edistänyt hänen heinänsä kasvua; hänen viljansa oli hiukan karkeaolkista, mutta teki paljon terää, ja hänen humalansa olivat säilyneet rutolta, joka kahtena vuonna perätysten oli ne tärvellyt. Kaikin tavoin rohkaistuneena hän ryhtyi suurempiin yrityksiin, hän palkkasi renginkin — ensimmäisen vieraan apulaisen, joka Bodingmaresissa oli ollut siitä asti, kun James Fullerin pojat olivat kyllin vanhoja pystyäkseen työhön. Tällä miehellä oli oivallinen todistus Hazel Streetiltä Kentistä, jossa hän oli palvellut yleistöissä ja erikoisesti tottunut hevosten hoitoon. Kun Pookwell oli Clemin hallussa, täytyi hänen asua High Tiltissä ja tallustaa joka päivä pari kilometriä edestakaisin, koska Robert kieltäytyi ottamasta häntä huonetoverikseen. Mutta sellainen järjestely oli tavallista pienten maanviljelijäin seudulla, missä ei ollut rakennusyritteliäisyyttä.

Suunnitelma, että Clem ja Polly saivat Pookwellin, osoittautui erinomaisen hyväksi. Clem tahtoi kaikin mokomin osoittaa kykynsä kovalla työllä ja uhrautuvaisuudella. Ja haluten miellyttää sekä Clemiä että Clemin omaisia hoiteli Polly oivallisesti kanoja ja varmaan säästi Jimille useita shillingejä viikossa. Se oli varsin uutteraa aherrusta eikä suonut nuorelle parille paljoa aikaa viettää toistensa parissa. Mutta kumpikaan heistä ei ollut muuta odottanutkaan, ja heidän yhteiset hetkensä auringonlaskun ja -nousun välillä tuntuivat kaksin verroin ihanilta päivän eron jälkeen — ja olihan päivälläkin tilaisuutta ohimennen tavata toisiaan, Clem kun aina riensi kotiin Pookwelliin aterioimaan.

Jim oli hyvin tyytyväinen Clemiin ja Pollyyn, vaikkei hän pitänyt kaikista heidän tavoistaan — Clem näkyi hänestä liian kerkeästi mukaantuvan tavallisen työmiehen olotilaan Bodingmaresin vapaatilallisloiston jälkeen. Mutta kieltämättä he säästivät hänelle rahoja ja siten auttoivat arkisista ajatuksistaan huolimatta tilaa eteenpäin. Ja hän osoitti hyväksymistään suomalla heille välistä vapaan puolenpäivän, milloin heille ei sattunut työtä.

Heidän kuuliaisuuttaan ja tottelevaisuuttaan kohottivat Jimin silmissä Robertin paheet, jotka olivat jyrkkänä vastakohtana. Robertilla ei ollut mitään osaa kesäkauden tuloksissa, ja hänellä oli vähän osaa sadon korjaamisessa. Kevään aikaiset viikot hän tosin oli työskennellyt varsin ahkerasti, vaikka hän aina olikin poissa iltaisin silloinkin, kun pitenevät päivät eivät enää tehneet välttämättömäksi lopettaa työtä ilta-ateriaan. Mutta Clemin häiden jälkeen hän näkyi »kokonaan ratkenneen rentuksi». Hän poistui aamun tai iltapuolen töistä syittä ja selityksittä. Hän muuttui luonteeltaan häijyksi ja oli toisinaan humalassa. Jokainen arveli sen johtuvan jonkinlaisesta sykkyrästä hänen ja Hanna Idenin välisessä ystävyydessä. Alettiinpa kylässä jo toisinaan huhuta riitaantumisestakin, ja se toi uutta toivoa Jimin sydämeen. Mutta jos välien rikkoutuminen todella tapahtui — ja oli syytä otaksua, että sellaista ainakin kerran oli tapahtunut, — niin oli asia jälleen paikattu ja Robert otettu takaisin orjuuteen.

Asiasta oli nyt tullut yleinen juorunaihe, ja toisinaan näki Jim ihmisten kääntävän hänelle selkänsä torilla tai oluttuvassa. Yleinen mieliala oli kuitenkin säälin sävyä, joka hänestä oli syystä tai toisesta helpompaa kantaa. »Royal Georgen» tai »Eight Bellsin» säädyllisessä tarjoiluhuoneessa, jossa vapaatilalliset joivat vakavina lasin arvokkaassa toveruudessa, Jimin oli tapana haastella veljensä lurjusmaisuudesta, hänen julkeasta kiittämättömyydestään, hänen häijyydestään vainajaa kohtaan... »Jos hänen isä-parkansa voisi hänet nyt nähdä...»

Tarjoilutuvan vieraat tunnustivat Fullerin kunnon mieheksi, kun piti Robertia Bodingmaresissa, vaikka voisi helposti ravistaa hänet niskoiltaan. Mutta Clemin avioliitto oli antanut Jimille makua esittää veljiensä suhteen sallimusta, ja hän ajatteli kernaasti, että hänen pitkämielisyytensä oli ainoa, mikä esti Robertin joutumasta kokonaan hunningolle.

»Minun on muistettava isä-parkaani», sanoi hän Little Moatin Breamille Copt Hallissa pidetyn huutokaupan jälkeen; »hänen tähtensä minun täytyy pitää nuorukaista luonani. Ja mitä hän tekisikään, jos minä hänet ajaisin talostani? Hän lyöttäytyisi niihin egyptiläisiin — minä tiedän sen. Kerjäläisenä hän kiertäisi maanteillä sen lutkan ja hänen joukkueensa kanssa... Oh, sanon teille, isäntä, että minulla joskus on kauheita aavistuksia, olen näkevinäni poloisen Robertin myyskentelemässä vasuja ja vaatevaarnoja tuolla pohjoisessa päin oman arvonsa tunnon unohtaneena ja purtuaan hävyltä hännän poikki.»

Veli ei ollut yhtä kiitollinen Jimin kärsivällisyydestä kuin hänen olisi pitänyt. Oli muka lorua, ettei hän, Robert, kunnollisesti suorittanut työtään. Hän ei ollut lampaiden keritsemisestä asti ollut päivääkään poissa, ja ainoa syy, miksi Jim ei ollut tyytyväinen, oli, että hän olisi halunnut mustia neekereitä uurastamaan ilmaiseksi aamusta iltaan rehtien valkoisten työmiesten asemesta, jotka aivojensa avulla osasivat säästää lihasvoimiaan.

Robertin raha-asiat olivat nyt perin surkeassa tilassa. Hän ponnisteli yhä vanhojen velkojen maksamiseksi ja teki samalla uusia. Hän oli ollut velkaa Woolpackin kapakan isännälle ja maksanut tämän saatavat vain joutuakseen Bunvashin »Valkoisen Hirven» isännän velalliseksi. Hanna ei ollut hänen tuhlauksensa ainoa syy, — hän oli aulis kestitsemään tilapäisiä tuttavuuksia, ja paria ystävyyssuhdetta, jotka hänen riidanhaluinen luonteensa muutoin saattoi vaaraan, pidettiin yllä hyvittävillä sovitusjuomingeilla. Hän pelasi myöskin biljardia ja harjoitti jaloa keihäänheittourheilua. Hän kävi mielellään sirosti ja kuosikkaasti puettuna ja löi vetoa kilpahevosista, lueskeli ilta- ja urheilulehtiä eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaa miehekkyyttään. Sitäpaitsi hänen täytyi aina lepytellä »karhuja» osamaksuilla tai myöskin — »Valkoisen Hirven» ovenvartijalta lainattuaan — maksaa sadanviidenkymmenen prosentin hävytöntä korkoa. Ja kaiken tämän lisäksi oli Hanna, jota hän mielellään kuljetti markkinoilla ja elävissäkuvissa ja jolle hän halusi ostaa lahoja — kiiltäviä koruesineitä, jalokiviä tai kankaita, joista myyjät tavallisesti kiskoivat häneltä ylihintoja, kun tunsivat hänen kiihkeän halunsa ja tietämättömyytensä. Hän osti tytölle timanttisormuksen vähittäismaksulla, väittäen, että timantin täytyi olla oikea kahdeksan punnan hinnalla, vaikka Hanna selitti, ettei niin ollut laita, hän kun tunsi timanttien hinnan, koska muuan loordi oli kerran tarjonnut hänelle sellaisia.

Valitettavasti ei Robertilla nyt juuri ollut keinoja, millä lisätä palkastaan kertyvää kassaa. Clemiltä ei enää käynyt lainaaminen ja kapakoissa pelatessaan hän menetti yhtä paljon kuin voittikin. Tosi kyllä, että hän olisi voinut mennä mustalaisten kanssa kilpa-ajoihin niin usein kuin tahtoi, ja heidän vihjauksensa hevosten voittomahdollisuuksista olivat yleensä hyviä. Mutta hän ei ollut koskaan tottunut pelaamaan korkeammilla panoksilla kuin puolikruunuilla, ja ne punnat, jotka hän menetti, peloittivat häntä enemmän kuin voitetut punnat häntä tyydyttivät. Sitäpaitsi hän ei nykyisin ollut parhaissa väleissä Ripleyiden ja heidän joukkueensa kanssa. Hän epäili heitä mustasukkaisuudesta ja petollisuudesta. Hän ei luottanut heidän vihjauksiinsa pelosta, että he tahallaan johtaisivat hänet harhaan. Darius Ripley oli rakastunut Hannaan, siitä hän oli varma. Hän olisi tahtonut raivata Robertin tieltään. Ja peloittavinta kaikesta oli, että hän tiesi Hannan olevan kääntymässä häntä vastaan juuri niiden häpeällisten juorujen vuoksi, joita hänen kiihkeä rakkautensa aiheutti. Hanna oli ottanut hänet armoihinsa, koska hän oli ylpeä vapaatilallisen lemmestä, varsinkin kun tämä oli vanhinta, vakaantuneinta sukua tällä maaseudulla, jossa päivätyöläisetkin katselivat mustalaisneitosta yliolkain. Mutta kun tuo ylväs nuori keikari oli menettänyt maineensa ja arvokkuutensa, kun hän oli rahaton ja velkaantunut, kun hänen oma perheensäkin potkisi hänet ulos, niin vaikka Hanna itse olikin saattanut hänet häpeään, kerjäläiseksi ja hylkiöksi, niin hän, Hanna Iden, olisi saanut hänestä kyllikseen. Sehän olisi hänen tapaistaan.

23.

Myöhään saman vuoden syksynä ilmaantui uusi tahra tärvelemään Bodingmaresin mainetta. Ynseä kohtalo näkyi vainoovan Jimin kunniaa, sillä samalla kun se soi hänelle kaikenlaista aineellista hyvää, pyrki se katkeroittamaan lahjansa jollakin myötäseuraavalla häväistyksellä. Fuller ei ollut säädyllisellä elämällään kyennyt vaimentamaan Clemin alhaisesta avioliitosta Orznashin tytön kanssa aiheutuneita juoruja ja halveksimista, kun Robertin häpeä kohosi korkeimmilleen ja Bodingmares senvuoksi joutui yhä julkeammin kapakkakeskustelujen aiheeksi. Ja tuskin hän oli ehtinyt kuvitella itseään loukatuksi ja anteeksiantavaksi veljeksi, kun koko High Tilt kuohahti kiukusta kuullessaan uutisen, että rouva Fuller aikoi mennä naimisiin posteljooni Wheelsgaten kanssa.

Tämä oli kauheaa. Ensiksikin hän oli ollut leskenä vasta vuoden, ja olisi pidetty säädyttömänä, että hän niin lyhyen väliajan jälkeen olisi mennyt naimisiin kenenkään, vaikkapa kuinka varakkaan ja mahtavan miehen kanssa, varsinkin kun tiedettiin, että hän edellisen avioliittonsa kolmenakolmatta vuotena oli elänyt aivan onnellisena James Fullerin kanssa. Surun ilmeet olisivat hänessä olleet sitä sopivampia, koska jokainen tiesi, että hän tositeossa ei surrut. Olihan hän ollut keveä ja keimaileva jo viiden kuukauden kuluttua; hän oli kummallisesti punastunut ja innostunut jutellessaan miesten kanssa ja ulkonäöltäänkin ihmeellisesti nuorentunut; hän oli antanut aihetta ihmisille ravistaa päätänsä ja lausua pahoja aavistuksia ja uhmaillut kaikkia paikkakuntalaisten säädyllisyysvaistoja, kunnes jokainen High Tiltin ja Salehurstin pitäjissä tuumi, että nyt oli kaikki mennyt vinoon.

Kaiken kruunuksi hän oli valinnut köyhän ja halpa-arvoisen sulhasen. Hän olisi voinut saada Weightsin Pepperin, joka oli varakas mies; myöskin Little Londonin Pix, vaikka ainakin kymmentä vuotta häntä nuorempi, oli häneen hullaantunut, ja hänen maansa koskettivat Bodingmaresin tiluksiin pohjoisessa Dulwellin virran vaiheilla. Arthur Powland oli leskimies ja oli käynyt tyttärensä kanssa kahdesti talossa Clemin häiden jälkeen. Jos rouva Fuller olisi ottanut jonkun näistä, olisi hänellä toki ollut jotakin näytettävää harhaantumisensa korvaukseksi, mutta nyt hän oli valinnut aivan tavallisen, köyhän miehen, yleisön palvelijan. Wheelsgate oli noin viisikymmenvuotias ja oli kaiken ikänsä toiminut maalaiskirjeenkantajana. Hän oli säästänyt hiukan rahoja, ja häntä pidettiin omituisena — toisin sanoen, hän lueskeli mielellään ja osteli kirjoja. Rouva Fullerilla oli pieni perintöosa omasta kohden, joten he kyllä tulisivat varsin hyvin toimeen. He aikoivat ostaa mökin Salehurstin ulkopuolelta, juuri siltä kohtaa, missä High Tiltin maantie menee Rotherjoen yli Bantonyn alapuolelta.

Elizabethin silmissä oli kyyneleet, kun hän kertoi asiasta omaisilleen.

»Ollessani seitsentoistavuotias menin naimisiin saadakseni kodin ja puolison, ja nyt nelikymmenvuotiaana minä menen naimisiin todellisesta rakkaudesta.»

»Ettet häpeä, äiti, tuollaisia puhua, kun isä-poloisemme on ollut haudassa tuskin vuotta enempää vasta. Vielä ei ole aika edes surupukua riisua.» Näin nuhteli Jim.

»Älä luule, että minulla on mitään isääsi vastaan. Hän oli hyvä ja uskovainen mies, kuten jokainen tietää, mutta sellaiset eivät aviomiehinä aina ole miesten parhaita, ja muistahan, ettei hän ollut minulle mikään eloisa puoliso, ymmärräthän. Minä en häntä moiti, mutta toisinaan hän oli pikemminkin sanansaarnaaja kuin aviomies. Ehkä minä olin hänelle liian nuori; olinhan vain lapsi, kun hän minut nai, ja ihminen muuttuu avioliittoon mentyään toisenlaiseksi kuin mitä on neitona ollut.»

»En usko asian siitä paranevan, että tuota kaikkea isäparasta haastelet», virkkoi Jim surullisesti.

»Totta kai asia siitä paranee, että avioliittoni ei ollut lemmenliitto. Säädytöntä olisi todellinen rakkautensa vuoden päästä unohtaa. Mutta minun avioliittoni oli lapsen avioliitto. Nyt minä menen naimisiin täysikasvuisena naisena.»

»Kenties», sanoi Mary, »on yhtä vaarallista naida rakkaudesta täysikasvuisena naisena kuin naida rahaa nuorena lapsena».

»Minua ellottaa ja minä olen suruissani sinun tähtesi, äiti», virkkoi Jim, »sillä mitä ikinä sattunetkin sydämessäsi tuntemaan, pidetään sinun tekosiasi pitäjässä kevytmielisinä, ja se tietää enemmän juoruja ja ikävyyksiä Bodingmaresille, juuri kun ihmiset alkoivat tottua Robertiin ja hänen tapoihinsa».

»Tarkoittanet, että rinnastat minun avioliittoni Robertin paheksuttavien hommien kanssa? Sitten sanon sinulle vain, isäntä, että jos sinä häpeät minua, niin minä häpeän _sinua_.» Ja Elizabert meni ulos heleä puna kasvoillaan, joka sai hänet näyttämään kymmentä vuotta nuoremmalta.

Clem ja Polly puolustivat häntä, eivät siksi, ettei heidänkin mieltään olisi tympäissyt, mutta rouva oli ollut heille ystävällinen ja auttanut heitä avioliittoon, joten he velvollisuudentunteesta häntä kannattivat. Robert oli kauhuissaan ja tyrmistynyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, mitä se vaikuttaisi hänen suhteisiinsa Hannaan, ja hän teki sen johtopäätöksen, että Hannasta oli epämieluista kuulla rakastajansa perheen jälleen joutuneen halveksimisen alaiseksi. Bodingmaresin loisto himmentyisi hänen silmissään yhä enemmän, ja Bob tuumi, että vain siinä loisteessa hän näyttäisi otolliselta. Vaikka oli hyvinkin selvää, että Hanna piti häntä arvossa hänen voimansa ja kauneutensa, hänen komean vartalonsa ja tarmonsa vuoksi, ajatteli kookas Robert harvoin omaa etevyyttään. Hänen rakkautensa oli taivuttanut hänet nöyrämielisyyteen, jossa hänestä oli vaikeata ajatella, että Hanna voisi rakastaa häntä vain hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi itsensä varmaksi, että hän rahattomana ja halveksittuna ei voisi löytää armoa tytön silmissä, ja nyt olivat rahat hupenemassa ja maine alkoi olla mennyttä.

Hanna oli poissa, kun juorut rouva Fullerin valinnasta ensiksi levisivät kylässä. Hän oli lähtenyt telttavankkureineen ja serkkujensa Yocky Sowellin ja Jerome Bosvillin kanssa Shovers Greeniin Wadhurstin lähettyville, jossa oli markkinat. Päivänä, jona häntä odotettiin takaisin, meni Robert Blindgroomsiin. Hän tahtoi itse kertoa tytölle uutisen, nähdäkseen mitä toinen siitä tuumi.

Vastoin tavallisuutta tapasi hän keittiön täynnä väkeä. Siellä oli Ambrose Ripley — Darius oli poissa — Tommy ja Sacky Carew ja Aurora Stanley, puhdasverisiä mustalaisserkkuja, ja myöskin vähemmän arvokkaita sukulaisia, kuten Mary Dixter, Luna Devenden, Peter Criol ja muita puolirotuisia, joita nimitettiin niiden sivukylien mukaan, joista he olivat kotoisin. Nämä puuhailivat lieden ääressä tai pöydän ympärillä, ja huoneen täytti käristetyn sianlihan herkullinen haju, joka yhtyi kattoparrujen alla leijailevaan savuun.

Vanha Leonora Iden kyni lintua.

»Tässä on Bodingmaresin korskea Bob», virkkoi hän, kun nuorukainen astui sisälle. Jokainen tuijotti häneen, ja tummat silmät vakavissa ilmeettömissä kasvoissa saivat hänet tuntemaan itsensä tavallista kömpelömmäksi ja nolommaksi.

»Milloin saapuu Hanna kotiin?» kysyi hän Leonoralta.

»Hän saapuu tänä iltana, mutta hän ei sanonut odottavansa hyvää herrasmiestään ennenkuin huomenaamulla.»

»Minä olen tullut vartavasten. Minulla on jotakin hänelle kerrottavaa. Viipyykö hän kauan?»

»Hän viipyy kauan, ja kun hän tulee, on hänellä paljon puuhaa. Kaikki köyhät ihmiset ovat kerääntyneet tänne pikkujuhlaan.»

Robert tunsi, että »kaikkien köyhien ihmisten» silmät tuijottivat häneen, tunkien keittiön savun läpi, ja hänessä kasvoi omituisuuden ja outouden tuntu.

»Minä menen häntä vastaan», sanoi hän, liikkuen kömpelösti ovea kohden. »Kai hän saapuu Mountpumpsin tietä pitkin.»

»En tiedä, mitä tietä hän saapuu, herttainen herrasmies, mutta hän saapuu oman kansansa kera.»

Robert tahtoi kaikin mokomin välttää tuota vanhaa akkaa, joka vihasi häntä hänen korskeutensa tähden ja jonka hän tiesi tekevän kaikkensa naittaakseen Hannan mustalaisille. Hän meni ulos kumartaen kattoparrujen kohdalla, jotka kylläkään eivät olleet vaarallisia mustalaisille, mutta uhkasivat kolhaista hänen päänsä puhki, kun hän liikkui pystyssä niiden alla.

Oli virkistävää tuntea kylmän ilman hivelevän poskia ja vetää sitä keuhkoihinsa. Joulukuun ilta oli kuulakka ja tähtikirkas. Otava riippui pohjoisen Delmondenin yläpuolella, ja pohjoisiin mäkiin taittuivat valojen säteilyt. Ei ollut kuutamoa, mutta tähtivalo kohotti tiet pimeydestä vaaleanvihervään hohteeseen, ja High Tiltin harjanteen alapuolella olevalla tasangolla kiemurteli Rotherin uoma hopeisen rihman lailla. Robert ei ollut koskaan erikoisesti välittänyt kenttien kauneudesta päivällä tai yöllä, mutta hän tunsi itsetiedottomasti illan rauhan ja raikkauden; likaisen keittiön savu ja käristyvän sianlihan haju olivat poissa, ja keuhkojen painostuksen kera keventyi hänen sydämensäkin ahdistus hiukan. Hän käveli nopeasti Mountpumpsin tietä, joka oikaisee High Tiltistä Ticehurstiin pyrittäessä, ja hänen askeleensa narskuivat jäätyneessä savensekaisessa kalkkimullassa. Hän tahtoi tavata tytön ja ajaa hänen kanssaan takaisin, vaikkei hän menisi tuohon outoon juhlaan.

Mutta hän oli kävellyt lähelle Ticehurstia ennenkuin neitonen tuli näkyviin. Yhteismaalla kylän ulkopuolella hän seisoi katsellen hänen vankkureistaan välkkyviä valoja, kun ne lähestyivät heilahdellen raitioissa nytkähtelevien pyörien tahtiin, ja kuuli hänen kattiloittensa ja kastrulliensa kilinän. Pieni hevonen häipyi melkein näkymättömiin sen takana olevien kukkurakuormaisten ajopelien vuoksi, joille oli sälytetty vasuja ja korituoleja, patoja ja pannuja ja vuodetarpeita. Korkeasta heiluvasta kuormasta vilahteli kalpeita käsiä ja kasvoja.

»Hanna!» huusi Bob kimeästi; »Sinäkö siellä, Hanna Iden?»

»Kuka puhuu?» kysyi miehen ääni.

»Minä täällä olen — Bob Fuller. Tahdotko suoda minulle paluukyydin?»

»Ei o' tilaa», virkkoi Yocky Lowellin ääni. »Täällä me olemme kuin linnut vasussa. Sitäpaitsi se ei olisi soveliasta — Hanna matkustaa sulhasensa kanssa.»

»Mitä tarkoitat?» läähätti Robert, joka riensi eteenpäin hiljentyneiden vankkurien sivulla.

»Tarkoitan, ettei ole tilaa sinulle ja minulle näillä rattailla», vastasi Darius Ripleyn ääni.

»Hanna!» huudahti Robert. »Se ei ole totta. Sano minulle, ettei se ole.»

»Hän ei voi sinulle mitään sellaista sanoa, veliseni», virkkoi Yocky, »sillä asia on totta kuin olisi tähtiin kirjoitettu. Jerome ja minä olemme yhdessä olleet hänen vihkimisensä todistajina Wadhurstin kirkossa.»

»Hänet vihki kiva pappi», lisäsi Jerome, »joka teki sen niin asianmukaisesti ja ratkomattomasti kuin jos hän olisi ollut maan hienoin mamselli. Häntä ei olisi voitu varmemmin ja sirommin vihkiä, vaikka hän olisi ollut kuningatar. Älkööt ihmiset erottako, niin se sanoi, ja nyt me olemme kotimatkalla syödäksemme hänen äitinsä tappamaa porsasta.»

»Päästäkää minut vankkureihin», läähätti Robert.

»Ei, ei, veliseni; eihän se ole sopivaa, kun hän on toisen miehen vaimo ja kun täällä meidän välissämme ei ole tilaa edes kissan hännälle.»

»Nannie... puhu minulle.»

»Älä vaivaa häntä, veli. Hän on onnellinen ja hän on kyhännyt sinulle oikean kirjeenkin postiin, jossa hän kertoo sinulle kaikki. Hän ei odottanut saavansa kunniaa tavata sinua tänä iltana.»

Robert oli vallan hengästyneenä juostessaan siinä vankkurien vieressä. Hän saattoi hämärästä erottaa Hannan hahmon tämän istuessa Dariuksen ja Yockyn väliin likistyneenä — hänen hattunsa laajan pyörän ja huivin alla ihanasti kaareutuvat hartiat. Viimeisellä voimanponnistuksella hän tarttui ajopelien ristikkoon ja yritti astua pyörivän akselin päähän. Mutta käsi työnsi hänet pois tästä henkilöiden, vasujen ja saviastian tummasta rykelmästä ja iskien häntä suoraan rintaan paiskasi hänet pitkin pituuttaan tielle. Tuossa tuokiossa hän oli jälleen pystyssä, mutta liian myöhään. Pieni hevonen oli piesty neliin ja vankkurit keikkuivat eteenpäin, häipyen hämärään.

24.

Ensiksi Robert luuli kuolevansa. Eihän kukaan voinut kärsiä moista tuskaa ja jäädä eloon. Hänen kurjuutensa ei ollut ainoastaan henkistä ja sielullista, vaan ruumiillistakin laatua; hänen sydämensä tuntui paisuneelta, kurkku ja kieli paksuilta, kauhea kuvotuksen tunne teki hänet heikoksi, hänen silmiään ja ihoaan poltti. Muutaman tunnin ajan hän oli puistattavan mustasukkaisuuden hornassa, mustimmassa hornassa, mihin rakkaus voi avata oven. Hän tahtoi tappaa Dariuksen ja tahtoi tappaa Hannan — tappaa heidät kauhealla tavalla. Jos nämä olisivat olleet saapuvilla, olisi hän luultavasti aivoituksensa toteuttanutkin. Hän kuvitteli potkaisevansa Dariuksen aivot ulos naulakantaisilla saappaillaan, ja sen tehtyään hän pitäisi Hannaa kasvoillaan ojan vedessä ja mudassa ja tukehduttaisi hänet. Hän oli tuntevinaan tytön tukehtuessaan huohottavan ja sätkyttelevän hänen allaan... Se oli kamalaa, tympäisevää, mutta sittenkin hän sitä yhä kuvitteli, sillä ainoa vaihtoehtoinen kuva hänen mielessään oli, että Darius rakasti Hannaa, ja sitä kuvaa hän ei voinut, ei tahtonut katsella...