Part 7

Kun Clem hääpäivänään tavallisen aamutyönsä jälkeen meni siistimään itseään ja pukeutumaan juhlaan, tapasi hän Robertin makuuhuoneessa jo täydessä hääasussa, mutta tuskin vastaavassa mielentilassa, sillä hän istui aivan suorana tuolilla sänkynsä vieressä, iso raamattu polvillaan.

»Hei! Mitä on tapahtunut?» kysyi Clem riistäen puuvillaiset työtamineet yltään.

»Jotakin kauheaa.»

»Mitä sitten?»

»Olen saanut varoituksen.»

»Raamatustako? Mitä sinä sen kanssa puuhailet, Bob? Oletpa sinä kovin omituinen.»

»Minä näin sen tuolla — löysin sen ottaessani esille paitojani ja tuumin: 'Katsotaanhan, mitä sillä on sanottavaa.' Ja niin minä avasin sen, kuten on tapana tehdä, ja luin: 'On hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin.'»

»No, entä sitten? Ethän voi lukea raamattua tuolla tavalla.»

»Se on oikea tapa sitä lukea — silloin se ilmoittaa asioita.»

»En ole iässäni kuullut kummallisempaa, pakanallisempaa väitettä. Taisivathan ihmiset menetellä siten ennen muinoin, kun ei kukaan mitään tiennyt eikä ymmärtänyt.»

»Älä tule sanomaan minulle, etten minä mitään ymmärrä.»

»En minä sitä sanonutkaan. Sanoin vain, ettei sellainen menettely ole järkevää.»

»Luulet tietäväsi paljonkin uskonnosta vain siksi, että sinut kohta vihitään pitäjän kirkossa. Kirkko ei voi sinun hyväksesi mitään tehdä, mutta raamattu voi — raamattu on Jumalan kirja. Kuulehan, minä avasin sen jälleen ja siinä sanottiin: 'Silloin he huutavat, mutta minä en kuule.'»

»Mutta, Bob...»

»Pidä suus kii! Et käsitä uskonnosta mitään, jollet tässä näe selvästi Jumalan sormea. Sanon sinulle, etten välitä rahtuakaan pitäjänkirkostasi. Minun uskontoni on raamattu, niinkuin isänikin oli.»

»Mutta, Bob, minä en tiennyt sinulla mitään uskontoa olevankaan.»

»Noin sinä yhä ivaat ja epäilet minun uskontoani, koska se ei ole sama kuin omasi.»

Clem nielaisi äreän vastauksen, joka hänellä jo oli huulillaan. Sulhasen ja sulhaspojan ei sopinut kiistellä jumaluusopillisesta kysymyksestä ihan häiden edellä. Sitäpaitsi näytti Bob-parka niin alakuloiselta ja säikähtyneeltä. Clem otti raamatun käsiinsä ja avasi sen umpimähkään.

»Tuossa sanotaan: 'Kolme maljaa, tehdyt mantelinmuotoisiksi, ynnä nuppu ja kukkanen samassa oksassa — mitä siitä sanot? Eihän se merkitse mitään.»

»Kirja ei vastaa sinulle, kun et sinä usko, mutta se vastaa minulle. Anna se tänne... ei, pidä se... Pane se pois, — en saa säikähdyttää itseäni vielä pahemmin.»

Kun molemmat nuoret miehet olivat valmiit, menivät he nelipyöräisten rattaiden luo, jotka odottivat sulhasen saattuetta. Jim oli tarkasti seurannut paikkakunnan tapaa, jopa siihen määrin, että oli lähettänyt Pollyn yöksi Shoyswelliin, jotta hänen »isänsä» toisi hänet vihkimätoimitukseen. Jim ja rouva Fuller istuivat kasvot hevoseen päin ja Mary selin siihen. Bob kiipesi sisarensa viereen, ja Clem oli juuri asettumaisillaan ajajan istuimelle, kun Jim äkkiä käsitti, että sulhasen oli sopivampi istua sisäpuolella. Bobin täytyi siis nousta ajajan viereen suureksi mielipahaksi ja Cleminkin harmiksi.

Morsian oli jo odotellut neljännestunnin kirkossa, koska kaikki Shoyswellin kellot olivat edellä. Alussa Clem tuskin tunsi häntä hänen heleänsinisessä, kermanvärisillä pitseillä koristetussa hääpuvussaan. Olipa hän laittanut hiuksensakin nupulle, mikä antoi hänelle omituisen, täysikasvuisen ulkonäön. Vasta kun tyttö käänsi häneen silmänsä, joihin viimeiseltä oli tullut kummallisen vetoava ja alistumista ilmaiseva, välähdykseksi syttynyt katse, näkyi hän tuntevan oman pienen Pollynsa, Orznashin mustan lampaan, jonka hän nyt ottaisi hartioilleen. Tyttö pani kätensä hänen kainaloonsa heidän, koko seurueen, astuessa kirkonkäytävää pitkin, ja nuorukainen puristi tuota tiukkaan kiiltonahkahansikkaaseen puettua kätöstä hellästi itseään vasten.

Hän oli unohtanut vetää omansa käsiinsä, ja toimituksen ensimmäinen osa jäi häneltä melkein huomaamatta hänen hartaasti yrittäessään saada niitä käsiinsä. Hän päätti tyytyä yhteen — olihan melkein mahdotonta pidellä sellaista pientä esinettä kuin sormusta hansikkaat kädessä. Sekä hän että Polly olivat opetelleet vihkimiskaavan hyvin huolellisesti, joten ei kumpikaan tehnyt erehdyksiä, vaikkakin Polly silloin tällöin uhkasi käydä sanattomaksi. Rovasti Brackpool suoritti toimituksen ripeästi, ottaen heiltä heidän lupauksensa, ja pian he pitelivät hänen kauhtanansa sivunauhojen laajoja päitä hänen peruuttamattomasti antaessaan heidät toisilleen.

Kaikki kävi hyvin tyynesti ja nopeasti. Clem piti papin pehmeäsointuisesta supattavasta äänestä, joka suuresti poikkesi High Tiltin kappelissa tavallisesti käytetystä rukousäänestä, mutta muut perheenjäsenet olivat kiusaantuneita, kun eivät voineet hänen »tuolla lailla mutistessaan» löytää kohtia, ja Robertilta jäi kuulematta, mitä Abrahamista sanottiin, vaikka hän erikoisesti oli sitä odotellut. Kaiken kaikkiaan tuottivat pitäjän kirkon mahdollisuudet jonkinlaista pettymystä, sillä toimituksen jälkeen urkuri eksyi soittaessaan Mendelssohnin häämarssia, ja Clem talutti morsiamensa kirkosta äänettömän hiljaisuuden vallitessa.

Toimitus oli käynyt niin nopeasti, että sulhasen kuski ei ollut vielä palannut »Royal Georgen» kapakasta, jonne oli pistäytynyt nauttimaan virvokkeita, ja Clemin ja Pollyn täytyi odottaa pari, kolme minuuttia tuoksuvan kesäkuuron tihutuksessa sillä välin, kun häntä käytiin noutamassa takaisin velvollisuuksiaan täyttämään. Kirkkoväki kerääntyi heidän ympärilleen, ja ulkopuolella kirkkopihassa odotelleet syytivät heidän päälleen konfetteja. Tuhatväriset hiutaleet leijailivat kuulakassa sateessa, tähdittäen Pollyn sinisen puvun ja Clemin mustan villatukan. He olivat liian hämillään puolustautuakseen, mutta kumarsivat yhdessä päätänsä seisoessaan käsi kädessä ja nauraa kikattivat värähtelevän sateenkaaren heidät sokaistessa.

»Onnea sinulle, pikkuveli!» huudahti Hanna Iden, äkkiä työntyessään esille serkkunsa Darius Ripleyn kanssa ja heittäessään kourallisen riisiä hänen kasvoillensa.

Riisi oli toista kuin konfetit — se koski ja kirvelsi. Clem vetäysi pois ja Hanna nauroi.

»Minä säikähdytin sievän sulhasen — mutta tiesinhän, että hänet on helppo säikähdyttää. Olen säikähdyttänyt hänet ennenkin.»

Hetkisen hän seisoi pojan edessä, heiluen Dariusta vastaan, jonka käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Sitten Clem kauhukseen huomasi, että Bob oli tulossa Hannaa puhuttelemaan, tunkeutuen Pontien, Dunkien, Pepperien ja Shovelien välitse... Bob ei välittänyt kestään, hän tahtoi puhutella tyttöä heidän kaikkien nähtensä.

Mutta tämä ei jäänyt häntä odottamaan, vaan nauroi jälleen ja nojasi päätänsä Dariuksen olkapäätä vasten. Sitten hän kääntyi ja riensi pois, yhä nauraen, saman näppärän, pienen mustalaisnuorukaisen astuessa hänen vieressään.

Kauhean tuokion ajan Clem luuli, että Robert lähtisi heidän perästään, mutta väkijoukon kääntyessä aaltomaisesti ja ryhmittyessä Hannaa manaamaan, tungettiin hänet takasin pylväskäytävään; ja seuraavassa silmänräpäyksessä saapui kuski epätoivoisesti juosten ja osoittautuen kuskiksi vain vyötäröä myöten, sillä alempaa hän oli työmies rohtimisissa housuissa ja savitahmaisissa saappaissa.

Fullerin ja Dunkin väki kapusi nyt ensimmäisiin ajopeleihin, jättäen toisissa seuraamaan niin monta kuin niihin mahtui. Polly istui Clemin polvella hyvin hiljaisena ja säikähtyneenä, kankeana ja hengästyneenä paksussa puvussaan ja sulhasensa kuumassa, tiukassa puristuksessa.

20.

Suuri seurue istuutui hääpäivänä aamiaiselle Bodingmaresissa. Se oli katettu ruokasaliin, jota ei käytetty enempää kuin pari kertaa vuodessa, paitsi vastaanottohuoneena niille hienommille vieraille, jotka toisinaan itse kävivät noutamassa munia ja voita maatilalta. Seinät olivat vihreät — valitettavasti aivan toisenlaista vihreänvivahdusta kuin ikkunoihin pujotetut verhot — ja koristellut täytetyillä linnuilla. Oli myöskin värikuva kuningatar Victoriasta, puupiirros Frithin rautatieasemasta ja pari kolme lihavia lapsia ja enkeleitä esittävää saksalaista väripainosta. Ikkunalaudat olivat sullotut täyteen kasveja, enimmäkseen sanajalkoja ja kaktuksia, jotka vielä enemmän vaimensivat verhojen välitse tunkeutuvaa vihervää valoa. Ruokasali oli jotakin erikoista ja harvinaista naapuriston talonpojilla ja kohotti Bodingmaresin melkein aateliskartanon arvoon.

Pöytä melkein täytti huoneen, ja vieraiden täytyi huolellisesti puristua paikoilleen sen ympärille. Keskellä oli hääkaakku, Bulverhythen sokerileipurin mestariteos, ja hän oli myöskin hankkinut tortut, hyytelöt, lihapiirakat ja viinin. Mutta vaikka kaksi karahvia olikin täynnä Australian vaaleaa burgundia, oli teekannu kuitenkin kunniasijalla, kohoten sen ympärille asetettujen kuppirenkaitten yli. Kotoista liike-elämääkään ei Bulverhythen tungettelija ollut kokonaan hyljännyt, sillä High Tiltin maustekaupoista ostetulla säilykelohella ja säilykehummerilla täytetyt lautaset hillitsivät hillojen ja torttujen hohtavia värejä.

Kesti lähemmäksi viisi minuuttia ennenkuin jokainen oli asettunut paikalleen. Pöydän toisessa päässä istui Jim Fuller, talonisäntä, äiti toisella puolellaan ja sisar toisella. Vastakkaisessa päässä pieni morsian ja sulhanen kainosti yhteenlyöttäytyneinä katselivat tätä hommaa. Sivuilla istui talollisia perheineen — Udiamin Pont, Boarsneyn Willard, Shoyswellin Dunk, Haiselmanin Cox, Little Londonin Pix ja Weightsin Pepper — viimemainittu leskimies ja istuen mahdollisimman lähellä Elizabeth Fulleria, jonka kaula ja kasvot olivat pehmeät ja silmät loistivat suurina ja nuorina, vaikka tukka alkoikin vaalentua. Saapuvilla oli myöskin pari tuttavaa Bulverhythestä, muistona niiltä ajoilta, kun perhe asui kaupungissa. Näiden joukossa oli sokerileipuri, joka oli aterian järjestänyt, ja hänen tyttärensä Mabel. Nämä olivat jokseenkin jyrkkänä vastakohtana naapureilleen — Arthur Powland kaupunkilaistakissaan ja pehmeässä kauluksessaan toisten mustille takeille ja kurkunkuristajille, Mabel sievässä nutussaan ja hameessaan, pieni hattu kallellaan päässä, näiden silkkipuseroiden, kaulahelyjen ja isojen satakaunoilla päärmättyjen olkihattujen keskellä.

Viimemainittu oli sievä tyttö ja olisi halunnut keimailla Robertille, joka istui hänen vieressään. Mutta sulhaspoika oli levottoman synkkyyden tilassa, eikä häneltä riittänyt monta sanaa muille, kun hän yhä ajatteli Hanna Ideniä, joka oli nauraen juossut pois Darius Ripleyn käsivarret vyötäisillään. Tämä kuva kohosi Robertin ajatusten ja Mabelin viekoittelevien huulten välille, se vieroitti hänet pöydän nautinnoista ja häiritsi hänen osanottoaan nuoremman veljen riemuun, jonka onni hänen tänään olisi pitänyt tuntea omakseen. Ripleyn rohkea, vallaton syleily, joka ei olisi merkinnyt kerrassaan mitään, jos hän häätilaisuudessa olisi armastellut jotakuta High Tiltin tai Salehurstin tyttöä, tuntui ennustavan kohtalokkaalta, kun oli kysymyksessä Hanna, johon kukaan mies ei koskenut ystävyydessä eikä leikillä. — Neitonen ei olisi sallinut hänen sitä tehdä, jollei — tuumi Bob — hän olisi mitään tarkoittanut. Hän pitää yhtä sen pienen mustalaisveitikan kanssa, vaikka hän vannoi minulle...

Mabel teki sen johtopäätöksen, että komea, kookas Fuller oli pässinpää.

Näin häilyi Hanna Idenin varjo Clemin häiden yli. Yleinen pakotuksen ja äänettömyyden ilmakehä, joka vaikutti vieraisiin, ei johtunut yksinomaan vastavihittyjen kainoudesta, jotka tuskin avasivat suutaan muuta kuin hääkakkua syödäkseen. Synkkä tunnelma näkyi pikemminkin säteilevän Robertista, siinä kun hän istui kädet epäkauniisti, taskuissa, tuijottaen lautasellaan olevaan ruokaan, jonka hän ei koskaan ennen ollut sallinut jäädä niin kauan koskematta. Clem tarkkasi häntä levottomasti — hän arvasi hänen tuskansa, hän tiesi, että häntä vaivasi mustasukkaisuus. Tietenkin Hanna saattoi leikitellä Ripleyn kanssa vain kiihoittaakseen Bobin intohimoja ja kannustaakseen häntä uhrauksellisempaan kosintaan... mutta aivan yhtä mahdollista oli, että, tyttö oli väsynyt häneen ja kääntynyt oman heimonsa miehen puoleen... ainakin hän oli katsahtanut niin ilkkuvan uhmaavasti Clemiin, jonka kasvoja vieläkin tuntui hänen niihin heittämänsä vihmova riisikourallinen kirveltävän.

Australialainen burgundi oli kylliksi väkevää vihdoinkin hieman elostuttamaan Robertia. Hän ei pitänyt sen karkeasta, happamasta mausta kielellään, mutta outona juomana se teki vaikutuksensa, ja vähitellen Hannan kuva hiukan hämärtyi. Sen huomattuaan hän nautti sitä lisää ja kykeni varsin sopivin sanoin ja sulavasti kiittämään sulhasen äitiä, kun tämän malja esitettiin. Shoyswellin Dunk puhui morsiamelle, ja Clem takertui omien sanojensa pauloihin, koska puoli lasillista viiniä oli hänet entistä enemmän ja vallan kauheasti häkellyttänyt. Mutta jokainen toivoi hänelle hyvää ja otti hänen sanansa vastaan meluisalla hyväksymisellä, johon useimmat niistä upposivat. Hän istuutui hyvin säikähtyneenä, mutta lohduttautuneena nähdessään Bobin hänelle äänekkäästi nauravan.

Kun kuherruskuukausi oli rajoitettu kuuteenneljättä tuntiin, oli ajasta otettava ankara vaari, ja heti kun maljat oli juotu, kysyi Clem Jimiltä, saisiko hän Pollyneen heti muuttaa Pookwelliin. Ei ollut mitään syytä sitä kieltää — ne ajat olivat ohi, jolloin hääjuhla tuntikausien syöminkien ja juominkien jälkeen riehahti tanssiksi. Useimmat vieraista alkoivat tuntea uneliaisuutta viinin jälkeen, pöytäseura oli jälleen vaipumassa äänettömyyteen, ja Clem pelkäsi, että jos hän kauvemmin odottaisi, näkisi hän Hanna Idenin varjon jälleen hulmahtavan sen yli.

Niinpä hän ja Polly kiipesivät, tällä kertaa siunatun yksinään, vanhoihin vuokravaunuihin, joista tuoksahti ummehtunut tallin ja nahan lemu, ja jättäen hääseuran raukeasti vähenevän konfettipilven himmennykseen ajoivat juhlallisesti totisina ensin pihakujaa alas ja sitten sen kolmen neljänkymmenen metrin pituisen pätkän maantietä, joka oli ulkoportilta Pookwelliin.

Mutta vaikka mökki oli näin lähellä, näytti se varsin etäiseltä, kun he jäivät kahden kynnykselle ja ajopelit mennä kolkuttivat vinkuvine pyörineen takaisin majataloa kohti. Ryhmä sivulla sijaitsevan kiviaidan vieressä kasvavia marjakuusia kätki silmiltä kolmen pellonsaran erottaman Bodingmaresin, ja takana sulki leppärykelmä kahden korkealle kohoavan solakan lombardialaisen poppelin kera kaikki tutunomaiset viljelykset näkyvistä. Etupuoleltaan vain oli pieni rakennus alttiina etelän auringolle, joka oli paahtanut sen laastitut seinät ruskeankellerviksi kuin kauan säilytetyn juuston. Pensasaidan ja tanhuan toisella puolella viettivät rämeitä kohti pellot, joilla pitkä, vielä kypsymätön vilja huojui. Dudwellin joki hiipi Socknershin mäkiniittyjen juurella, joilla mustat kuivaushuoneet törröttivät tornimaisina ja latvatut raidat uivat myrskyisen valon kuvastimessa. Sama valo värähteli vihaisesti Clemin kasvoilla hänen kohottaessaan ne avaimen kanssa ponnisteltuaan. Kun hän vihdoin työnsi oven auki, virtasi se hänen ylitseen huoneeseen, valaisten jyrkät, naurettavan kapeat portaat, jotka melkein heti kynnykseltä alkaen kohosivat yläkertaan.

Polly seurasi häntä omituisen jäykkänä, ja he astuivat keittiöön, joka näytti varsin siistiltä ja tyhjältä. Valo, joka nyt oli helahtanut todelliseksi päiväpaisteeksi, päilyi pöydän puhtaaksi hangatulla puupinnalla.

»Tuo tietää enemmän sadetta», virkkoi Polly.

He katselivat toisiaan tolkuttomasti oudon pöydän yli oudossa, paperoimattomassa huoneessa, jonka seinillä oli outoja patoja ja pannuja ja sivupöydällä kaikki uudet porsliiniastiat. He itsekin näyttivät oudoilta — Clem mustassa takissaan ja korkeassa kankeassa kauluksessaan ja Polly tiukassa sinisessä puvussaan nuputettuine hiuksineen.

»Minä en nainut sinua haastellaksesi minulle ilmasta», sanoi Clem vihdoin.

Sitten he purskahtivat molemmat nauruun, ja nuorukainen juoksi pöydän toiselle puolelle ja sieppasi hänet syliinsä.

»Oi, Clem, tää on kaikki ollut niin outoa», huokasi Polly.

»Muttei se enää ole outoa.»

»Ei, mutta se on ollut kauheaa... sellainen väkijoukko ja sinä kun mikäkin vieras nuori herrasmies...»

»Näinkö sinä juttelet vieraiden nuorten herrasmiesten kanssa?»

»Ei, Clemmy, ei nyt — mutta... jätähän toki ne neulat tukkaani.»

»Minä en pidä siitä, että tukkasi on noin ylöskiedottuna — se näyttää niin oudolta.»

»Nyt kun olen naimisissa, ei minun sovi pitää sitä riippumassa.»

»Voit panna sen nupulle huomenna, kun olet ihmisten näkyvissä. Mutta nythän olemme kahdenkesken.»

Polly salli hänen hyväillä itseään, pikemminkin alistuen hänen hellyyteensä kuin ottaen sen vastaan. Hän ei ollut niin tottunut onneen kuin nuorukainen ja tunsi itsensä vielä hiukan vauhkoksi uudessa ympäristössään. Outo keittiö paljaine seinineen ja uusi into, joka alkoi värähdellä pojan äänessä ja kosketuksessa, sai hänet levottomaksi. Mutta kun ilta oli kulunut, kasvoi hänen yhteenkuuluvaisuudentunteensa ja karkoitti pelon, — nuorukainen oli hänen rakas Clemmynsä tässä oudossa asunnossakin ja intohimoisen rakkauden hurmaamana. Clemmyn herttaisuus ja lempeys olivat perinpohjaiset. Syvä kiitollisuudentunne kuohutti Pollyn sydäntä, ja hän otti tumman, villatukkaisen pään käsiinsä ja suuteli sitä kiitollisen lapsen pitkillä, kunnioittavilla suudelmilla, sitten äkkiä muuttuen ikäänkuin äidiksi, jonka rinnoilla tuo sama pää lepäsi.

21.

Kolmen pellonsaran erottamassa Bodingmaresissa Robert tarkkasi juhlan loppua. Linjaalirattaita ja kääsejä suhahti pois vieden vapaatilallisia, viivyttelijöitä rupatteli ovella, ruokasalissa jäähtyivät ja ummehtuivat aterianjäännökset. Keittiö näkyi olevan täynnään pesemättömiä lautasia ja Maryn ja aputytön liehuvia hameenhelmoja. Mary toivoi, että miehet lähtisivät Jumalan haltuun eivätkä kieppuisi äidin ympärillä, — sitten hän voisi ryhtyä todella järjestelemään. Oli tuskin säädyllistä nähdä heidän tuolla lailla liehakoivan kahdeksankuukautista leskeä. Sääli vain, ettei äiti sitä itse tajunnut...

Niinpä hän juoksenteli tarkoituksellisesti keittiön ja eteisen väliä, rouva Fullerin seistessä ovella hymyilevänä ja punehtuneena jutellessaan Pepperin ja Coxin kanssa. Pepper oli antanut hänelle hääkukkasen napinreiästään, ja molemmat miehet käyttivät hyväkseen vapautta, jonka häätilaisuudet suovat. Marya ellotti, ja Robertiakin tuskastutti. Hänen äitinsä tulisi muistaa, että hän oli täysi-ikäisten poikien äiti... Mutta siinä hän nyt hymyili posteljooni Wheelsgatellekin, kun hän saapui kirjeineen. »Hyvää iltaa, herra Wheelsgate. Olen tavattoman pahoillani, ettette voinut olla häissä, mutta katsotaanhan, eikö vielä ole vähän kakkua jäljellä.»

Tuo oli liikaa. »Sinulle alkaa tulla liian kylmä, äiti», sanoi Robert; »et saisi tuolla iälläsi olla ulkona viileässä varjossa».

»Hyväinen aika, lapsi! En ole ehtinyt siihen ikään, jolloin kesäkuun viileys luissa tuntuu. Kuinka sinä haastat! Mutta täytyyhän minun toki mennä sisälle noutamaan kakkua herra Wheelsgatelle.»

»Se on kaikki lopussa», huusi Mary käytävästä.

»Sepä kummallista. Luulin nähneeni aika möhkäleen pöydällä. Mutta sitten ovat varmaan Clem ja Polly ottaneet sen mukaansa. Olen pahoillani, herra Wheelsgate, mutta jos Clem on sen vienyt, niin saatte kappaleen myöhemmin. Sillä me aiomme lähettää maistiaispaloja ystävillemme — saimme siroja pieniä pitsikoristeisia rasioita herra Powlardilta. Teidän pitäisi ne nähdä.»

Kerrankin vaihtoivat Mary ja Robert toiselleen myötätuntoisen katseen, mitä olivat elämässään harvoin tehneet. Äiti oli parantumaton — hän olisi tarvinnut isäparan peräänkatsojakseen. Jim, jolla yksinään oli määräämisvaltaa, puuhaili pihassa. He eivät muuta voineet kuin hääriä levottomina ja häiritsevinä hänen ja hänen ystäviensä ympärillä, kunnes miehet vihdoinkin läksivät ja rouva Fuller leppoisasti hymyillen palasi huoneeseen.

»Ei missään ole niin hauskaa kuin häissä», virkkoi hän.

»Ehkei», sanoi Mary, »mutta säälittää, että se hauskuus tulee liian pian hautajaisten jälkeen».

Vapautuneena vartiotoimestaan lähti Robert omille asioilleen. Hän tiesi, että hänen olisi tullut mennä auttamaan Jimiä lypsyssä, mutta hän tunsi olevansa kykenemätön ryhtymään työhön. Niinpä täytyi naisten nopeasti muuttaa ylleen vanhimmat hameensa ja asettua lypsyjakkaroille, kun Robert sitävastoin häätamineissaan käveli pois Blindgroomsia kohti.

Oli tosin jokseenkin aikaista käydä Hannaa tapaamassa, mutta olisihan hänen äitinsä saapuvilla, ja Robert tunsi, ettei hän hukkaisi aikaansa, jos voisi päästä vanhan naisen suosioon, sillä tytön äidin kammon hänen »korskeuttaan» tai pakanuuttaan kohtaan hän luki syyksi Hannan tilapäisiin väistelyihin. Mutta päinvastoin hän tapasikin tyttären eikä äitiä Blindgroomsin isossa hämärässä keittiössä. Se oli tavattoman iso huone, luultavasti kaksi suojaa muutettu yhdeksi jonakin unhoon jääneenä aikana, ja kovin kostea, sillä mökki oli rakennettu tien rinnan alapuolelle. Sinne mentiin sammaltunutta polkua pitkin, joka vietti alaspäin ohdakkeita ja hyljättyjä vihanneksia kasvavan puutarhan poikki. Hanna puuhaili nurkassa isoa myttyä sitoen.

»Vai olet tullut tänne, lapsi», virkkoi tyttö vilkaisematta ympärilleen.

»Et kai luullut, että ne pahuksen häät olisivat pidättäneet minut poissa.»

»Häät ovat hauskoja tilaisuuksia. Tanssitko siellä?»

»En minä! Ei meidän häissä tanssita.»

»Kun serkkuni Yocky Lovell meni naimisiin, niin me tanssittiin, kunnes tähdet tuikahtivat taivaalle; ja me tanssimme hautajaisissakin.»

»Mitä sinä tuolla säkillä teet?»

»Minä sullon tavaroita matkaa varten.»

»Mihin sinä olet menossa?» Kimeänlainen levoton falsetti värähti hänen äänessään. Hanna vastasi tyynesti:

»Minä menen humalamaahan vaarnailemaan.»

»Älä vastaa minulle tuolla oudolla kielelläsi. Sano mitä tarkoitat.»

»Humalamaa on Kent, kuten sinun pitäisi itsekin tietää, ja vaarnaileminen meidän oudolla kielellämme on vaatevaarnojen myymistä pakanoille.»

»Nannie — älä mene.»

Hän oli astunut nopeasti tytön taakse ja kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen hänen ollessaan polvillaan säkin suuta sitomassa. Hanna työnsi hänet pois.

»Älä tule minua nyt häiritsemään.»

»Mutta sinun täytyy sanoa minulle — sinun täytyy vastata minulle, — miksi tuolla lailla lähdet?»

»Enkö ole ennen ollut poissa?»

»Olethan sinä, senkin vietävä. Mutta tämä tapahtuu äkkiä.»

»Eikä niinkään. Minä tein päätökseni jo viime viikolla.»

»Ethän sinä minulle mitään kertonut.»

»Miksi minä sinulle olisin kertonut? Ethän sinä kysynytkään.»

»Etkö sinä kuulu minulle?»

»En minä kuulu kellekään.»

»Nannie, sinä olet julma — minä en voi sinua ymmärtää. Sinä sallit minun rakastaa itseäsi ja minä olen kuin seitsemännessä taivaassa, mutta sillä välin olet pelkkä naistuttavuus. Kun sinua nyt kuuntelee ja katselee, ei luulisi, että iässämme olemme toisiimme pihkaantuneita olleetkaan.»

»Minä en ole teidän vaaleiden kristittyjen kaltainen, jotka lemmitte ja suutelette kaiken päivää ja puolet yötä. Jos semmoista haluat, ei sinun olisi tullut minuun puuttua. Minä rakastan, milloin haluan, ja kai minä annan sinulle isomman muistoläksyn kuin kukaan tämän seudun lihavista tyttöhupakoista; mutta milloin en ole sillä päällä, en rakasta, ja toivon, että sinä käyttäydyt siivosti.»

»Kuinka kauan viivyt matkalla?»

»Ehkä pari viikkoa.»

»Kuka matkustaa kanssasi?»

»Minä matkustan yksinäni.»

»Eikö Darius Ripley lähde mukaasi?»

»Oletko sinä mustasukkainen, korskea Bob?»

»Sano minulle — sano minulle suoraan, lähteekö hän mukaasi?»

»Ei lähde — senhän olisi luullut tietäväsi. Minä matkustelen yksinäni. Mutta Dariuksella on kärryt, ja hän myy hevosia pakanoille, ja tiet ovat vapaat kaikille köyhille ihmisille.»

»Nannie, Nannie, älä ärsyttele minua tuolla lailla, minä en voi sitä kestää. Sano minulle — lupaa minulle, ettet puutu Dariukseen.»

Bob ei voinut enää pidättää halukkaita käsiään. Ne laskeutuivat tytön olalle; ja taivuttaen häntä taaksepäin hän suuteli surumielin ja intohimoisesti hänen huuliaan. Hanna riuhtautui hänen puristuksestaan ja ponnahti pystyyn.

»Jätähän minut rauhaan! Minä en siedä sinun käsiesi kosketusta. Sinun tulisi oppia, kuinka on naisia kohdeltava.»

»Sinä sallit Dariuksen kietaista käsivartensa vyötäisillesi häätilaisuudessa.»

»Darius on minun sukulaiseni.»