Part 3
Mutta kun shillingi oli tuhlattu ja Clem ja Polly seisoivat hoippuen ja jotakuinkin merikipeinä vankalla pohjalla, tuli Robert näkyviin tovereineen ampumateltan takaa. Tällä kertaa Clem tunsi neitosen heti ja irvisti inhosta. Hän oli Hanna Iden, mustalaistyttö; olisihan hänen pitänyt se jo tuosta kirkasvärisestä huivistakin arvata. Paitsi mustalaisia ei kukaan tienoon tytöistä käyttänyt huivia. Sen yläpuolella huojui vinossa hänen mieletön hattunsa, täynnä isoja sulkia, ja hänen silmänsä suitsuttivat sen alta tummaa tultaan, punaisen suun ja ruskeiden kasvojen nauraessa.
Clemiä hirvitti. Koskaan ennen ei hänen veljeään oltu nähty Hanna Idenin parissa. Seudun sovinnaistavat olivat ankarat mustalaisiin nähden. Bob oli silloin tällöin liikkunut jonkun huonomaineisen tytön parissa, muttei koskaan lyöttäytynyt tuohon mierolaisjoukkoon. Clem luuli lukevansa tuomion jokaisen kasvoista. Hän häpesi veljensä tähden — joka muutoin oli itsekin häpeissään. Clem käsitti hänen hoippuvan käyntinsä salaisuuden, käsitti, miksi hänen kätensä olivat työnnetyt syvälle housuntaskuihin ja lakki tuupattu taaksepäin niin, että tuuhea hiuskihara valui otsalle.
»Mitä armaani haluaa?» kysyi hän Hannalta äänekkäästi; »minä ostan, mitä hän vain tahtoo».
»Haluaisin, että minua kohdeltaisiin nuorena neitinä», vastasi Hanna pehmeällä hymisevällä äänellä, joka kokonaan erosi Rotherin kyläläisten venytetystä lausumistavasta, »ja ettette tuntemattomana nimittäisi minua armaaksi».
Lähellä seisova Weightsin nuori Pepper purskahti nauruun.
»Se on oikein», sanoi hän Boarsneyn Hugh Willardille, »että se opettaa pojalle ihmistapoja».
Robert karahti tulipunaiseksi ja loi Hannaan katseen, joka ei ollut kaunis.
»Miksi minun sitten pitäisi teitä tituloida, neitiseni, koska minulla on kunnia kävellä mustalaisen kanssa?»
»Nimeni on Hanna Iden, ja se annettiin minulle oikealla tavalla kirkossa. Voitte siis nimittää minua siksi.»
Robert kumarsi syvään — Clemistä tuntui, että hän oli hiukan humalassa. Veli huomasi hänet äkkiä ja nyökkäsi hänelle tavalla, joka selvästi sanoi: »Älä tule minua lähelle!» Niinpä Clem käveli poispäin Pollyn pitäessä säyseästi hänen käsivarttaan.
Mutta näyttelyn koko ilo turmeltui — illallinenkin, jonka he nauttivat seisoen vieretysten virvokekojun edessä, ison onnellisen ihmisjoukon heidän ympärillään syödä narskutellessa omenia terveillä vahvoilla hampaillaan. Clem ei voinut unohtaa Robertia sittenkään, kun hän ei enää nähnyt häntä hoippumassa räikeään outokuosiseen huiviinsa ja hattuunsa puetun mustalais-Hannan vieressä. Veli oli tämäniltaisella käytöksellään häväissyt itsensä, tehnyt itsensä yhteiskunnan hylkiöksi. Ei kukaan säädyllinen työmies, saati sitten vapaatilallisen poika, milloinkaan seurustellut mustalaisten kanssa. Nämä olivat varkaita ja muukalaisia, myyskentelivät halpa-arvoisia kapineita, kuten vaatevaarnoja ja kattiloita, vaikka jokainen tiesi, että heillä oli runsaasti rahoja; he harjoittivat salametsästystä, joutumatta koskaan kiinni, varastivat hevosia, tulematta koskaan tuomituiksi, heillä oli viekkaat sydämet ja tummat kasvot, ja he söivät siilejä... Uh, kunnon ihmistä ihan ällötti!
Kaikkialla, missä nuori veli liikkui, hän oli kuulevinaan Robertin häpeän kaikua: »Tuolla menee Bob Fuller — hän, joka viime torstaina tuli pelastetuksi.» — »Hän on nyt entistään pahempi — ei hän toki ennen seurustellut mustalaislutkain kanssa.» — »Hän on aika otus!» murahti käheästi nuori talonpoika Etchinghamistä. »Enpä hitto vieköön tyhjennä enää ainoatakaan oluttuopillista Bob Fullerin kanssa.»
Clem tunsi itsensä kovin kurjaksi. Hän ei voinut nauttia näyttelystä edes Pollyn vuoksi. Kerran hän epätoivoissaan päätti yrittää Robertin taivuttamista lähtemään kotiin hänen kanssaan, mutta hän tiesi, kuinka mieletöntä se olisi ollut. Bob oli juovuksissa ja voisi ruveta räyhäämään. Niin he kävelivät kuin orvot kimaltelevien kauppakojujen välissä. Polly ymmärsi pojan alakuloisuuden ja otti siihen osaa, tuskin hennoten valita itselleen kuuden pennyn solkea, joka oli runsaasti koristettu mukailluilla rubiineilla ja smaragdeilla. Hän oli kylläkin mielissään, kun hän aamulla heräsi ja otti sen esiin pieluksensa alta, mutta tänä iltana hän otti osaa rakastajansa synkkämielisyyteen ja sen pamppailevan sydämen tuntemaan häpeäänkin, jota vasten hänen kätensä oli painettuna.
7.
He lähtivät tavallista aikaisemmin kotiin, sillä ihanuus oli menettänyt viehätyksensä, ja he olivat väsyneitä. Noin neljännestuntia ennen heidän lähtöään hävisivät Robert ja Hanna, ja Clemin tuskaa lisäsivät kaameat aavistukset, Oliko Bob mennyt Hannan kanssa Blindgroomsiin? Mutta kun hän sumuisen ja kylmän keskiyön tienoissa saapui Bodingmaresiin, saatettuaan Pollyn Orznashin ajotien päähän, tapasikin hän veljensä lojumassa täysissä vaatteissa suullaan vuoteella. Tämä ei liikahtanut Clemin tullessa sisälle, ja hetkiseksi pysähtyi poika avuttomana häntä katselemaan, tietämättä oliko hän humalassa vai nukuksissa. Vihdoin hän sanoi:
»Voinko tehdä mitään hyväksesi, Bob?»
Vahvat hartiat kohosivat, ja Clem peräytyi, mutta silloin kuului äkkiä Robertin käheä ääni pieluksesta:
»Voisit vetää saappaat jalastani.»
Clem oli tehnyt sen palveluksen usein ennenkin ja ryhtyi nytkin toimeen, hapuillen pimeässä nauhoja ja varrenrakseja.
»Sinun, Robert, ei olisi sopinut panna saappaitasi peitteelle. Kas, kuinka sen nyt olet ryvettänyt.»
»Mitä se sinuun kuuluu? Pidä suus kiinni.»
Clem ei virkkanut enempää, vaan veti ja kiskoi, kunnes saappaat lähtivät, ja toi sitten veljelleen vettä. Bob kostutti päätänsä ja joi ruukun kuiville, minkä jälkeen hän tunsi voivansa paremmin ja kierähti selälleen.
»Clem, eikö se ole aika soma?»
»Kuka? Hanna Idenkö? Kaipa hällä on samanlaiset kasvot kuin sillä häijyllä tytöllä oli elävissä.»
»Sinähän näit meidät?»
»Näinhän toki.»
»Clem, hän on narttu.»
»Sitä ei minulle tarvitse selittää.»
Mutta kuulehan», ja Robert kohottausi kiihtyneenä kyynärpäänsä varaan. »Mutta mitäs ajattelet, poikanen? _Hän ei huoli minusta_.»
»Ei huoli sinusta?»
Uskomattomuus, suuttumus ja helpotuksen tunne taistelivat keskenään Clemin äänessä.
»Ei — ei huoli. Ärisi minulle, kun nimitin häntä 'armaaksi', pakotti minut saattamaan itsensä kotiin kello kymmeneltä eikä sitten edes suonut suukkoa ovella. Hän on narttu.»
»Ehkä hänellä on joku muu poika.»
»Mitä minä siitä, vaikka hänellä olisi tusina! Minä sanoin tahtovani hänet ja minä tahdon.»
»Mutta kun ei hän huoli sinusta...»
»Hänen täytyy huolia. Mikä hän on, että tässä vielä valitsisi?»
»Bob, etkö voi jättää häntä nyt rauhaan? Ilmankin olet jo jokaiselle näyttänyt, ettet ole pelastettu.»
»Enhän minä ole näyttänyt.»
»Mitä tarkoitat?»
»En tarkoita mitään. Mutta jollen saa Hannaa... Minä sanon sinulle, nuorukainen, että minulla on kauhea tunne siitä, että nousin silloin ylös ja asetin itseni valittujen joukkoon, tietämättä mitä tein. Ja minun täytyisi tulla pelastetuksi vastoin tahtoanikin. Ja sitten sanon sinulle, että koska minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä suoraa päätä paholaisen pajaan, niin luullakseni Hanna Iden osaisi näyttää minulle tien paremmin kuin useimmat muut.»
»Mutta, Bob, ethän tahtoisi joutua helvettiin?»
»Enpä tiedä. Mitä minä helvetistä tiedän? Tiedän vain, että on jokseenkin yhtä kamalaa, kun ihmiselle tehdään tällainen kepponen. Sitäpaitsi minä tahdon sen tytön. Hän on herttainen... hänen suunsa on kuin sievän pikku paholaisen... hän tuoksuu ruoholta... ja varjossa hänen silmänsä — ne herättävät minussa halua hukuttaa itseni. Toivoisin, että hänen silmänsä olisivat vettä, voidakseni niihin hukuttautua.»
Robert istui sänkynsä laidalla, näyttäen surulliselta ja kiihtyneeltä.
»Älä ole huolissasi», virkkoi Clem lohdutellen; »Hanna ei ole ajatustesi arvoinen. Ja ethän sinä näytä ollenkaan pelastetulta. Ajattele jotakin hauskaa. Kuulin Maryn sanovan, että hän huomenna laittaa sinivatukkaputinkia.»
»Luullakseni olen huomenna sairas. En siksi, että olisin paljon ryypännyt, mutta minä voin tavattoman pahoin. Oh, Clem, kunpa en olisi syntynytkään!»
8.
Seuraavana päivänä oli Robertilla taipumusta jurotteluun, kuten tavallisesti moisten purkausten jälkeen. Mutta vähitellen hän reipastui, ja samalla kohosi Clemin mieliala, kunnes se saavutti luonnollisen tyytyväisyystasonsa. Polly Ebony, äiti ja Bob, lokakuun päivien ja öiden vuorottelu, työ ja päivällispöydän antimet muuttuivat taas hänen elämänsä onnelliseksi todellisuudeksi.
Robertin luottamukselliset iltakeskustelutkin lakkasivat koskettelemasta synkkiä asioita. Vasta myöhemmin poika tajusi, ettei se ollut luonnollista, ja alkoi aavistella, etteivät nuo tunnustukset enää olleet todellisia, vaan että niissä oli pidättyväisyyttä, joka näkyi hävinneen Bobin tavallisesta keskustelusta. Ajan pitkään hän myös pani merkille, että hän usein yläkertaan saapuessaan tapasi veljensä nähtävästi nukuksissa ja että Robert melkein yhtä usein oli ulkona eikä saapunut ennenkuin Clem itse nukkui.
Taaskin hänen mielensä havahti elämän iloisista arkipäiväisyyksistä, ja hän alkoi tehdä kysymyksiä, jotka jo kauan olivat olleet hänen kielellään: »Missä on Hanna Iden? ... Oletko jälleen käynyt Hanna Ideniä tapaamassa?... Eikö sillä vieläkään ole sinulle mitään sanottavaa?» Kerran Bob vastasi, että Hanna oli mennyt Kentiin vasuja myymään, toisella kertaa hän käski Clemiä pitämään suunsa kiinni. Molemmat olivat pahoja vastauksia, koska toinen osoitti epäilyttävää tietoisuutta tytön hommista ja toinen epäilyttävää vastahakoisuutta niistä haastelemaan. Mutta vaikkei Clem enää kysellytkään niistä ääneensä, ei hän voinut olla ajatuksissaan kyselemättä. Olihan omituista, että Robert hänelle näin vaikeni. Kaikki seikkailunsa muiden tyttöjen kanssa hän oli kyllä kertonut. Clem kuunteli mielellään Robertin tarinoimista tytöistään, mutta nyt hän tuskin milloinkaan avasi suutaan — olisi oikeastaan luullut, ettei hänellä tyttöä ollutkaan, vaikka se oli tietysti mahdotonta.
Maatila oli hiljalleen asettumassa talviseen tyyneyteensä — ikäänkuin joku uneen vaipuva vanhus. Syksyn aurat kyntivät ruskeita, uomikkaita peltoja, keltaisten lehtiriekaleitten lepattaessa pensasaidoilla ja Bugshullin metsän puissa Rotherin sumut nousivat iltaisin hyvin korkealle, talon päätyikkunoihin asti, ja joen etäälle pohjoiseen ulottuva laakso oli kauttaaltaan usvaan verhottu puolen päivää. Sumu näkyi tunkeutuvan kaikkialle, se peitti ruohon valkoisilla, puoliksi jäätyneillä helmillä, se liotti lehdet pehmeiksi, se teki maan liejuiseksi niin että jokaisella veräjällä oli mutainen kellervä vesilätäkkö.
Clemistä tuntui kovin kylmältä nousta pimeinä, sumuisina aamuina ja lähteä lyhty kädessä lypsylle. Mutta lehmien utaret olivat lämpöiset samoin kuin niiden hyvältätuoksuvat kyljetkin, joihin hän voi kätkeä kylmän nenänsä — ja aamiainen oli hyvä isoine puurolautasineen — ja kyntäessä hän sai hikoillakin... Hän piti syystöistä, katsoi mielellään uuhien perään, jotka ennen pitkää poikisivat; ja hän oli ylpeä, että oli pelastanut rikkaan juurikassadon kostumasta. Hänen ainoa huolensa — ja se oli kylläkin vakava — oli, että lyhenevät päivät eivät sallineet hänen paljoa seurustella Polly Ebonyn kanssa. Pojan isä ei sallinut tämän tuoda tyttöä kotiinsa, eikä tytön isä sietänyt Clemiä Orznashissa, — ja kujilla oli iltaisin kylmä rakastavaisillekin.
Joskus tuli Polly pariksi minuutiksi seisoskelemaan hänen työnsä ääreen, puhallellen sormiaan tai potkien maata lionneilla, takaisilla saappaillaan. Mutta hän ei enää voinut istua ja katsella toveriaan työssä; ja vaikka he vapaa-aikoinaan usein keksivät oljilla täytetyn ladon tai lämpimän nurkan jonkun auman kyljessä, kaipasi kumpikin kesäpäiviä, kävelyjä puron partaalla ja varjoisia pyhättöjä, joihin he isossa metsässä pakenivat sekä hellettä että uteliaita katseita.
Clem toivoi, että olisi voinut taivuttaa isänsä sietämään Pollya ja sallimaan hänen tulla taloon, sillä hän tiesi äitinsä pitävän tytöstä, ja he olisivat voineet iltapäivällä rauhallisesti istua yhdessä lämpimässä, punaisessa keittiössä, jossa äiti olisi heille antanut kuumia, juuri uunista otettuja leivoksia. Mutta vaikkei James nimenomaan kieltänyt poikaansa seurustelemasta Polly Ebonyn kanssa talon ulkopuolella, ei hän sallinut tämän astua sen kunniallisen kynnyksen yli Orznashissa vietetyn »pahan elämän» vuoksi. Sen salliminen olisi tavallaan ollut synnin suosimista. Tyttöönkin kohdistui Orznashin häpeä, sen haltija kun vietti yhdyselämää naisen kanssa, joka ei ollut hänen vaimonsa. Tämä Jamesin katsantokanta ei ollut hänelle erikoista, — hänen naapurinsa olisivat menetelleet samoin; ja solvauksen ja nöyryytyksen tunne sai Tom Ebonyn maksamaan samalla mitalla, joten hän sulki yhtä ankarasti ja vielä paljoa laajemmin seurapiiristään kaikki ne, jotka olisivat sulkeneet ovensa häneltä. Niinpä Clem, joka muutoin olisi ollut Pollylle otollinen sulhanen, kiellettiin tytön kodista aivan yhtä jyrkästi kuin viimemainittu oli kielletty pojan kodista.
Tämä asiaintila sai Clemin yhä kiihkeämmin toivomaan avioliittoa, mutta hän ei käsittänyt, miten se vielä moneen vuoteen oli mahdollista, kun ensiksikin vanhemmat vastustivat, mitä vastustusta hän ei luullut kykenevänsä voittamaan ennenkuin oli täyttänyt kaksikymmentäyksi, ja kun, toiseksi, oli rahallisia vaikeuksiakin. Hän oli jo monta vuotta sitten päättänyt koulun ja säästänyt noin kaksikymmentä puntaa. Toiset neljä vuotta aherrettuaan hän siis olisi saman taksan mukaan säästänyt toiset kaksikymmentä; mutta hän toivoi, että isä pian näkisi hyväksi korottaa hänen palkkansa, koskei hän enää tosiaan ollut mikään poika. Kerran hän oli sitä jo pyytänytkin, mutta James oli ankarasti käskenyt hänen olla tyytyväinen osaansa. Tosinhan hän olisi voinut lähteä pois ja tehdä työtä jollakin toisella maatilalla, mutta sitten hänen olisi täytynyt itse maksaa asuntonsa ja ylöspitonsa, joten sillä voitettu etu ei olisi korvannut välien rikkoutumista omaisten kanssa ja sen mahdollisuuden menettämistä, että isä suostuisi joihinkin myönnytyksiin. Sitäpaitsi olisi hänen tuskin onnistunut saada työtä naapuristossa, jossa James oli, elleipä pidetty, niin ainakin kunnioitettu mies, ja hänen olisi täytynyt kestää ero Pollysta ja jäädä ilman tilaisuutta lohduttaa ja suojella häntä. Niin hän siis uurasti edelleen, tehden voitavansa ja toivoen vieläkin kiihkeämmin.
Sitten eräänä päivänä kuukauden lopulla pyysi Robert häneltä äkkiä muutamaa puntaa lainaksi. Clem säpsähti. Robert ei ollut koskaan ottanut lainaksi muuta kuin shillingejä — maalaiselämän tuhlauksiinhan tavallisesti riittävät pikkurovot. Mutta nyt hän pyysi kahta puntaa ja pyysi sellaiseen sävyyn, että nähtävästi odotti ne saavansa. Tähän asti ei Clem koskaan ollut vastustellut, hänen aarteensa oli aina ollut Bobin käytettävissä. Hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanut, että Bob, joka ansaitsi viisitoista shillingiä viikossa ja joka ei säästellyt avioliittoakaan varten, menetteli häpeällisesti kuluttaessaan nuoremman veljensä uhrausten hedelmiä, vaan että hänen pikemminkin olisi yltäkylläisyydestään tullut veljeä auttaa. Hän oli mielessään aina puolustellut veljeään ja lohdutellut omaatuntoaan korostamalla sen komean elämän vaatimuksia, josta hän veljensä puolesta yksinkertaisesti ylpeili, vaikkei hänellä koskaan ollut mitään kiusausta moista elämää itse viettää. Robert ruudukkaissa polvihousuissaan, nahkasäärystimissään ja keikarimaisessa lakissaan ajamassa kääsejään, ryyppäämässä kapakassa tai kiertämässä pieniä leikattuja viiksiään tiepuolen ikkunoista tirkisteleville tytöille oli_ mies_. Tietysti hän tarvitsi rahaa, ja oli aivan oikein ja luonnollista, että hän pulassaan kääntyi Clem-veljensä puoleen, joka ei ollut _mies_ eikä olisi rahojaan tarvinnut, jollei olisi suunnitellut varhaista avioliittoa... Mutta tänään hän suutahti Robertille, yht'äkkiä tajuten, kuinka julmia ja epäoikeutettuja hänen vaatimuksensa olivat. Kaksi puntaa — neljän kuukauden säästö, — se ei ollut oikein...
»Mutta enhän minä pyydä sinua sitä minulle lahjoittamaan», sanoi Bob toivuttuaan ällistyksestä, johon pojan otsanrypistys ja tuikea vastaus oli hänet saattanut; »minä pyydän sitä vain lainaksi».
»Mihin sitä tarvitset?»
»Se ei kuulu sinuun.»
»Kuuluu kyllä, koska on kysymys minun rahoistani.»
Ällistyksissään Robert hätääntyi selittämään.
»Catsfieldin kilpa-ajoissa menetin vedonlyönnissä enemmänkin Darius Ripleylle.»
»Kilpa-ajoissa — eihän sinulla ollut tapana käydä kilpa-ajoissa?»
»Kaipa minä nyt olen ollut.»
»Mustalaisten kanssa!»
»Dariuksen ja Ambrosen.»
Hän seisoi tuijottaen veljeensä vihaiset siniset silmät kohdaten uhmailevasti Clemin pyöreiden, kullanväristen katseen.
»Älä lyöttäydy niiden mustalaisten toveriksi, Bob.»
»Minä lyöttäydyn kenen toveriksi haluan.»
»Älä sitten tule pyytämään minulta raheja.»
Robert puri huultansa.
»Onpa sinusta tullut kauhea vekara, Clem — olet muuttunut tavattomasti; komentelet minua ja kadehdit minulta rahoja. Et sinä ennen kitsastellut.»
»En minä sinulta mitään kadehdi.»
»Kyllä sen teet. Sinulla on jumalaton joukko puntia tuossa lippaassasi, etkä tahdo suoda minulle edes kahta — vain viikon ajaksi. Minä maksan rehellisesti takaisin.»
Robert ei ollut aina ollut moitteeton takaisinmaksuissaan.
»Sinä ansaitset itse viisitoista shillingiä viikossa, eikä ole oikein, että tulet kiristämään minulta rahoja, jotka olen säilyttänyt naimisiin mennäkseni, tuhlataksesi ne mustalaislurjuksille.»
»Kuka sanoo, että tuhlailen ne mustalaislurjuksille? Kuinka kehtaat sitä väittää? Minä sanon sinulle, että menetin ne Darius Ripleylle kilpa-ajoissa.»
»Sinä et veljeilisi Dariuksen kanssa, jollet juoksisi Hannan perässä.»
Robert punehtui, ja kädet hänen sivuillaan puristuivat nyrkkiin.
»Viikkokauteen en ole Hannaa nähnytkään. Se on Fivewateringissa pajunvesoja taittamassa.»
»Bob, et tahtone minulle väittää, ettet tee tuota kaikkea hänen tähtensä. Sinulla ei ollut tapana seurustella mustalaisten kanssa eikä käydä kilpa-ajoissa — ja nythän teet kumpaakin. Mitä minun on sinusta ajateltava?»
Pojan kiukku oli lauhtumassa, ja hänen silmänsä vettyivät.
»Älä ajattele minusta pahaa, Clem — mutta anna minulle ne kaksi puntaa. Minä maksan ne sinulle takaisin viikon päästä, ihan rehellisesti. Minä vannon.»
»Millä tavoin sinä ne maksat takaisin?»
»Perjantaina on kilpa-ajot Plumptonissa, ja minä tiedän ... no sama se, mitä minä tiedän. Mutta minä sanon sinulle, että rahat ovat varmassa tallessa. Minä en suinkaan ottaisi sinulta niin paljoa rahaa, lapsi, jollen voisi sitä maksaa.»
Clem alkoi heltyä — hän ei voinut vastustaa Bobin silmien vetoavaa ilmettä, tuota nälkäisen koiran katsetta, joka oli kätkettynä viekkauden ja syyllisyyden taakse.
»Älä usko, että minä sinulta mitään kitsastelen, Bob. Se riippuu vain siitä... siitä, että niin kauhean mielelläni tahtoisin mennä naimisiin.»
»Tietysti sinä tahdot, poika-kulta, ja minä sanon sinulle, että pääsetkin naimisiin — piakkoin. Minäkin auttanen sinua täst'edes — enköhän vai panna vähän tallelle sinun varallesi? Ja minä sanon sinulle, että Plumptonissa teen otteen, joka...»
»Oi, Robert, älä Herran nimessä pane vetoa hevosesta minun tähteni. Ihan varmaan sinä sen menetät... ja junamatkakin Plumptoniin on aika kallis.»
»Älä ole huolissasi! Minä voitan takaisin piletinhinnan ja vähän enemmänkin. Kunhan nyt vain minua avustat...»
Hän oli voittanut asiansa, ja turhaan koettaen hillitä huokausta avasi Clem kätkönsä ja luki kaksi puntaa hopeassa ja kuparissa Robertin käteen. Laskettuaan viimeisen kuusipennysen hän äkkiä kohotti silmänsä ja katsoi suoraan ja vetoovasti veljeensä.
»Bob, älä salaa minulta mitään. Etkö tahdo kertoa minulle Hannasta — tämän jälkeen?»
»Pidä suus kiinni!»
Robertin ääni kuulosti vihaiselta, kun hän sulki rahat kämmeneensä ja kilautti ne taskuunsa.
9.
Hän maksoi Clemille takaisin punnan ja viisi shillingiä viikon lopulla, häpeissään pyydellen anteeksi, ettei hänellä ollut enempää. Mutta vaikka onni olikin häntä suosinut, ei hänellä ollut niin hyvää menestystä kuin hän oli toivonut. Hän lupasi suorittaa loput parin päivän päästä, — olihan kilpa-ajot Lingfieldissä...
Clem, jonka loukkaantuminen oli kauan sitten vaihtunut häpeäntunteeksi siitä, että oli veljeltään mitään kitsastellut, vakuutti hänelle hyvillään kärsivällisyyttään, tuntien itsensä kiitolliseksi ja arvottomaksi. Hän oli mielissään, että näin pian oli saanut takaisin kokonaista kaksikymmentäviisi shillingiä ja syytteli itseään Robertin väärintuomitsemisesta, kunnes eräänä päivänä sattumalta kuuli Udiamin Pontin sanovan kylällä:
»Kaipa Bob Fuller jo on tuhlannut kaikki rahat, jotka voitti Plumptonissa.»
»Eihän toki», vastasi Boarsneyn Willard. »Hänhän ansaitsi enemmän kuin viisi puntaa Market Gardenin radalla ja siitä esteratsastusta koskevasta vedostaan.»
Clem kuuli nuo sanat maantiellä kävellessään, ja ne viilsivät hänen sydäntään kuin puukonpisto. Mutta se ei voinut olla totta — se oli pelkkää lörpöttelyä. Oli rikollista moista ajatellakaan. Jos Robert olisi palannut Plumptonista viittä puntaa rikkaampana, olisi hän varmaan maksanut koko velkansa. Mutta nuo sanat, jotka ikäänkuin tuulen tuomina olivat maantiellä osuneet hänen korviinsa, ärsyttivät hänen sydäntään kuin pölyhiukkaset silmää... Sellaiset miehet kuin Williard ja Pont saattoivat sittenkin tuntea Robertin köyhyyden ja varallisuuden paremmin kuin hän, ja hän tiesi Willardin olleen kilpa-ajoissa...
Seuraavana päivänä hän oli postitoimistossa ostamassa postimerkkiä Pollylle lähetettävään kirjeeseen, jolloin Stan Showell saapui perimään postiosoitusta. Hän nyökkäsi Clemille ja he vaihtoivat muutaman sanan ilmoista, uuhista ja rehujuurikkaista, ja sitten kun nuori Fuller juuri oli astumassa ulos, kysäisi Showell häneltä, lähtisikö Bob Lingfieldin kilpa-ajoihin.
»Luulen niin.»
»Lieneekö hänellä siellä yhtä hyvä onni kuin hänellä oli Plumptonissa?»
»Oliko hänellä Plumptonissa hyvä onni?»
»Olihan toki. Hän pani vetoa siitä pahuksen ulkolaisesta, joka voitti pääpalkinnon. Mustalaiset lienevät hänelle antaneet vihjauksen.»
»Minulle hän ei kertonut mitään.»
»Ha ha, kyllä se poika tietää! Ja kaikki rahat ovat nyttemmin menneet, siitä olen vallan varma. Kuitenkin olen pahoillani, ettei hän sinulle kertonut; ajattelin, että kenties voisit minulle vihjaista, minkä hevosen Bob arvelee voittavan Lingfieldissä.»
Clem pudisti päätänsä.
»Oh, se on tiukka mies, se Robertimme — osaa pitää kielensä kahleissa. Mutta luulin hänen sinulle jotakin vihjaisseen, koska olet hänen veljensä. Hän saanee vihjauksensa mustalaisilta, ja vaikka mustalainen on heittiö, tietää hän hevosista ja kilpa-ajoista eri paljon.»