Part 2

Kirkossa syntyi heikkoa telmintää ja supatusta. Jotkut olivat vihaisia nähdessään Robert Fullerin seisovan. »Entä, jos hän ei tiedä, mitä tekee — entä, jos hän ei sillä tarkoita mitään, ei sen enempää kuin mustalaiset?» — »Bob Fuller on löytänyt pelastuksen», kuiskasi nuori Tom Shovell kämmenensä takaa lähimmäisessä penkissä, ja: »Huonoja aikoja ‘kuninkaalliselle Yrjölle'», kuului hänen veljensä Stanin ilkkuva vastaus. Clem katsoa muljautti heihin. Hän oli ylpeä Robertista tämän seisoessa siinä _valittujen_ joukossa.

4.

Ihmeekseen hän huomasi, että perhe ei osallistunut hänen ylpeyteensä ja kunnioitukseensa. Sekä kotimatkalla että myöhemmin illallisella osoittivat heidän sanansa, epäilystä, elleivät tuomitsemista. Mary oli kiusoittunut siksi, että Robert oli saattanut heidät kaikkien töllistelyn esineiksi. Jim sanoi, että olisi ollut hyvä, jos Robert olisi pysytellyt selvänä kuukauden ennen kääntymistään, ja huomautti hänelle, ettei olisi haitaksi, jos hän pysyttelisi selvänä edes kuukauden sen jälkeen. Äiti oli hämillään ja hiukan hädissäänkin, koska pelkäsi, että poika ei voinut aivan hyvin. Ja isä sitten — se oli Clemille suurin hämmästys, sillä hän oli luullut, että isä, tuo hurskas uskovainen mies, olisi täynnä riemua poikansa todistuksesta. Mutta herra Fuller näytti olevan aivan pahoillaan siitä ja arveli pojan tehneen sen ivalla, jona oli pitänyt hänen virrenveisuutaankin teetä juodessa.

»En minä ivannut», mutisi Robert. Hän puhui illallisella varsin vähän, mutta hän söi runsaasti.

»Tahdot siis väittää, että olet todella pelastettu?»

Bob liikahteli tuolillaan.

»En tiedä.»

»Mitä tarkoitat...? Et tiedä, oletko pelastettu? Minä sanon sinulle, että siitä asiasta ei voi milloinkaan erehtyä. Se käy kuin salamanleimaus, joka välkähtää taivaanrannalta toiselle... Miksi nousit seisomaan, jollet tiennyt olevasi pelastettu?»

Robert sulloi suunsa täyteen munakasta ja oli ääneti.

»Onko sinulla synnintuntoa?» kysyi hänen isänsä vakaasti.

Clemiä säälitti hänen veljensä. Tämä näytti niin hupsulta ja nolostuneelta istuessaan siinä ja vaivaloisesti nieleskellessään munakasta, jota hän työnsi suuhunsa yhä uusia lusikallisia ennenkuin oli saanut entiset alas, kunnes oli tukehtumaisillaan. Hän näytti niin erilaiselta kuin entinen hilpeä, rehentelevä Robert, joka niin usein oli aiheuttanut riitaa ruokapöydässä.

»Sinä olet hullu», sanoi James Fuller. »Sitä sinä totisesti olet, jollet vain liene mitään pahempaa.»

Puoli kymmeneltä Clem ja Robert olivat kahden isossa huoneessaan rakennuksen perällä, jonka ikkunoista näki Bugshullin metsään. Se oli hyvin iso huone, ja heidän vuoteensa olivat sen vastakkaisilla seinillä, niin että laaja varjoisa ala erotti heidät. Mutta tänä iltana he vetäytyivät yhteen ikkunan luo, jonka kamana ulottui vain puoliväliin seinää ja alushirsi oli lattian tasalla. He lyyhistyivät yhdessä sen ääreen, katsellen verkkoa, jonka yö oli kuutamosta ja usvasta kutonut Bugshullin puiden ympärille.

»No, Robert?» virkkoi Clem hiukan epäröiden. Hän toivoi, ettei veljen äänettömyys jatkuisi tämän tunnin yli, jonka he tavallisesti käyttivät luottamukselliseen keskusteluun ja pikku salaisuuksien uskomiseen toisilleen. Tällöin Robert jutteli hänelle kaikenlaista — omituisia asioita, ihmeellisiä, peloittavia, kauniita ja rumia asioita.

Robert huokasi, ojensi käsivartensa ulospäin ja nojasi päätänsä ikkunapuitteita vasten, niin että Clem näki hänen pehmeät, vahvat niskalihaksensa.

»Robert, mikä sai sinut sillä tavoin nousemaan seisaallesi kirkossa?»

»Sitäpä minä itsekin kummeksin.»

»Bob!»

»Älä katsele minua noin murehtivasti, pikku poika. Vakuutan sinulle, ettei se ollut minun syyni. Olen enemmän ymmällä kuin sinä.»

»Mutta mikä pani sinut nousemaan?»

Hänen veljensä siirrähti lähemmäksi ikkunalaudalla.

»Minä kerron sinulle, poika — mutta se kummastuttaa minua. Älähän hiisku mitään isälle.»

»En suinkaan.»

»Äläkä äidillekään. Lupaa minulle juhlallisesti.»

»Minä lupaan juhlallisesti.»

»Hyvä. Se näetkös oli varsin omituista. Minä kuuntelin saarnaa ja kuulin hänen kutsuvan meitä Herran tykö. Ja minä tuumin itsekseni: 'nuo ovat hyviä sanoja'. Kun hän sitten pyysi meitä todistamaan, ei minulla ollut sen enempää aikomusta nousta ylös kuin sinullakaan. Mutta yhtäkkiä joku sisäinen ääni kuiskasi minulle: 'Bob Fuller, nouse seisomaan. Ja minä karahdin pystyyn kuin ammuttu, ja sitten minusta olisi tuntunut liian hullulta istuutua jälleen.»

»Mutta, Bob, ehkä Jumala puhui sinulle.»

»Jos hän puhui, niin hän kai teki minulle kepposen, sillä minä en tunne itseäni pelastetuksi enempää kuin perunakaukalo.»

»Ehkä voi tulla pelastetuksi sitä tuntematta.»

»Ehei! Silloin tuntee kaikkien luittensa ylistävän Herraa. Jos se olisi tapahtunut viime viikolla, niin tietäisin mitä ajatella — joskus hutikassa ollessani kuulen kaikenlaisten äänten minulle huutelevan — jotkut niistä varsin hurskaitakin. Mutta tänä iltana olen selvä kuin aidanseiväs. Sanon sulle, poika, että tää panee pääni pyörälle. Ja kai minä näytän aika hupsultakin. Huomenna kaikki nauravat ja kyselevät minulta, miltä pelastus tuntuu!»

»Älä murehdi, Bob, kaipa sinä pian voit näyttää heille, ettet ole pelastettu.»

»Kai minä voin ja kai minä tahdonkin. Minä sanon sinulle, että jos se oli Jumala, joka minulle tänä iltana puhui, teki hän minulle hitonmoisen kepposen, mutta kyllä minä hänelle näytän.»

»Varo kieltäsi. Ei ole oikein käyttää moisia sanoja.»

»Ka, ne ovat totta. Jumala on minulle vihainen, kun minä haluan huvitella, rakastella tyttöjä, ryypätä kapakoissa ja tehdä kaikkea sellaista, mitä hän ei hyväksy; ja senvuoksi hän on tehnyt minulle tämän kepposen. Mutta minä näytän hänelle, ettei minua niin helposti masenneta. Jos joku täällä päin luulee, että minä olen pelastettu, niin kyllä hän pian tulee toiseen käsitykseen, tai muutoin hänen täytyy ajatella, että Jumalan lapsi saattaa pitää yhtä hiivatin hauskaa kuin ihan tavallinen syntinenkin.»

Clem näytti säikähtyneeltä, sillä hän odotti, että taivas tai ainakin katto pudota romahtaisi alas tuollaisen herjauksen vuoksi, mutta maailmankaikkeus ja Bodingmares pysyivät kumpikin hievahtamatta.

»Minä näytän niille», jatkoi Robert kuohuttaen kiukkunsa raivoksi, »kyllä kai minä näytän ihmiselle näillä tienoin, mitä kaikkea Robert Fuller voi tehdä, kun hän on pelastettu. He saavat nähdä oikein kivaa pelastusta! Kuulehan, mitä minä teen — minä menen mustalaisten luo ja otan sen tytön, sen Hanna Idenin. Milloinkaan ennen en tahtonut häneen koskea, mutta nyt minä viis välittänen, mitä teen.»

»Oh, älä lähde Hannan perään, Bob. Se on kamala lutka, kuulemma. Ja mustalaispojat puijaisivat sinulta kaikki rahasi.»

»Eivätpä sentään! Minä tunnen ne ja niiden juonet — he ovat typeriä porsaita. Mutta Hannan minä tahdon, sillä hän on soma tyttö, ja minä olisin napannut hänet jo ennen, jollei hän olisi ollut mustalainen. Mutta nyt minä en välitä — samantekevää minulle, jos häpäisen itseni, koska Jumala on saattanut minut häpeään kaiken kansan nähden.»

»Pidä varasi, Bob, taikka hän saattaa tehdä sinusta vielä suuremman hupsun.»

Bob kirosi, ja hänen kiukkunsa näkyi alkavan kohdistua Clemiin, joka vainusi veljensä nyrkin parin tuuman päässä kasvoistaan.

»Me siitä orrellesi ja pidä leipäläpesi kiinni, tai muutoin saatan aloittaa matkani kirkkauteen musertamalla sinun luusi.»

Niin he kömpivät etäällä toisistaan sijaitseviin vuoteisiinsa, ja pimento erotti heidät.

5.

Seuraava aamu sarasti lokakuun auringon kirkkaassa hohteessa. Usva oli laskeutunut maahan tai hajonnut taivaalle, ja välimatkat, jotka hämärästä asti olivat olleet epäselviksi sumentuneina, esiintyivät nyt melkein pakkasmaisen terävin ääriviivoin ja värein. Ilma tuoksahti kirpeän suloiselta — siinä lemahti lionnut multa, kosteat kullankellervät lehdet, rukojen ja kuivausparvien heinä, jolle kaste oli antanut tuikean tuoksun. Bodingmaresista kuului laulua, Robertin ääni kajahteli suruttoman syntisestä onnesta hänen viedessään hevosia lammikolle:

»Kun ma istuin nuotiolla, iskin silmää neidolleni...»

Mary, joka oli keittiössä, pani kätensä puuskaan ja virkkoi äitipuolelleen:

»Siellä Robert taas hoilaa rumia, raakoja laulujaan, ja kerrankin olen hänelle siitä kiitollinen.»

»Poika-parka», vastasi äiti; »hän ei tainnut eilenillalla olla oikein oma itsensä».

Mary tuhautti nenäänsä.

»Jos kysyisit minulta, niin sanoisin, että hän oli ajanut nahkaansa enemmän olutta kuin hänen päänsä kesti. Hän ei toki olisi tuottanut meille kaikille sellaista häpeää, jollei hänen sisässään olisi ollut jotakin evankeliumia väkevämpää. Hän on surkuteltava juopporatti, jolle ei lopuksi kunnian kukko laula.»

»Ja kenen syy se on, tahtoisin tietää. Lapsuudesta asti te kaikki olette olleet häntä vastaan ja soimanneet häntä, kunnes ehkä kerran teette hänestä sen, miksi häntä luulette.»

»Hänet on kasvatettu kristillisessä perheessä ja hänelle on kyllä opetettu, kuinka hän voisi tehdä itsensä hyödylliseksi. On siis järjetöntä moittia muita hänen tavoistaan. Ehken minä aina ole ollut hänelle yhtä maire kuin jotkut, mutta minun tapaistani ei olekaan nenääni nyrpistämättä käryä haistella ... Kah, kattila jo kiehuu, enkä ole vielä kuumentanut teekannua. Viehän lautaset sisälle, äiti — ei niitä pieniä, vaan nuo syvät kuvalliset.»

Fullereilla ei ollut palkollisia Bodingmaresissa, ei ulkopalvelijoita eikä sisäkköä. Mary ja rouva Fuller tekivät kotiaskareet, ja talon neljä mieshenkilöä taas hoitelivat karjaa ja suorittivat peltotyöt. Tilusta ei aina ollut yhtä vaatimattomasti hoidettu. Ennen James Fullerin aikoja oli ollut pari renkiä ja piikaa, ja tievainion (niinkuin lähinnä kujaa sijaitsevaa sarkaa nimitettiin) kulmassa oli ränsistynyt mökki, jossa oli asunut monta sukupolvea kyntömiehiä, kunnes se nyttemmin oli kahdesta shillingistä viikossa vuokrattu Bantonyn karjakauppiaalle. James ei nähnyt mitään järkeä rengin pitämisessä, kun hänellä oli kolme poikaa omasta kohden. Hän kieltäytyi kuuntelemasta Jimiä, joka selitteli hänelle, että jos heillä olisi enemmän työvoimia, voitaisiin viljelyksiä laajentaa eri suuntiin, mihin ei nykyisin pystytty. James ei ollut mikään yritteliäs maanviljelijä; sillä ensiksikin hän oli kasvanut erilaisissa oloissa, ja toiseksi oli hänen sydämensä kiintynyt siihen taivaalliseen aarteeseen, joka, vaikkakaan ei sitä koi syönyt ja ruoste raiskannut, kumminkin vaati kaiken hänen hartaan ja varovaisen huolenpitonsa. Jim morkkaili usein isänsä menettelytapoja ja puhui kadehtivasti muiden maanviljelijäin yritteliäisyydestä ja heidän komeista orihevosistaan, runsaista sadoistaan ja koneistaan, mutta vaikka James olikin niin syventynyt muihin asioihin, ei hän silti sallinut toisenkaan hallita jumalattomuuden mammonaa, ja Bodingmares kuhnusteli kurjasti eteenpäin päivästä päivään, juuri ja juuri maksukykyisenä, juuri ja juuri maineensa säilyttäen.

Tämä tiesi ankaraa työtä jokaiselle. James ei halunnut nähdä poikiensa laiskottelevan, ja Jim vaati heitä armottomasti tekemään voitavansa. Robert usein niskoitteli ja menetteli oman päänsä mukaan; Clem taipui hilpeän tottelevaisesti, lypsi lehmiä, ruokki ja hoiti karjaa ja hevosia, ajoi, lannoitti ja kaivoi kello viidestä aamulla kello seitsemään tai kahdeksaan illalla ilmeisen tyytyväisenä.

Tänään hän ahersi juurikkaiden korjuussa. Robertin olisi pitänyt auttaa, mutta hän oli mennyt markkinoille — hän ei koskaan voinut vastustaa markkinapäivän remua ja riemua myytäväksi tuotuine hevosjonoineen, lampaineen ja nautaeläimineen ja iloisten talonpoikien juominkeja Georgen ja Woolpackin kapakoissa. Hän oli lähtenyt huvittelemaan ja tuhlaamaan rahojaan, jättäen Clemin uurastamaan lapioineen kivistävin selin ja ärtynein tuntein. Clemistäkin oli markkinapäivä hauska, ja joskus hän tuumi, miltä mahtoi tuntua juoda itsensä humalaan... kaipa ihanalta, koska ihmiset niin usein ryyppäilivät.

Hän vilkaisi ylöspäin ja näki pellonpientarella kirkkaan, vaaleanpunaisen läikän. Se välähteli pensasaitaa vasten, liikkuen häntä kohti peltoa alaspäin, ja äkkiä hän tuli iloiseksi siitä, ettei Robert ollut hänen kanssaan. Hän pani kätensä suulleen ja kutsui hiljaa:

»Polly.»

Vastaukseksi kuului heikko: »halloo!»

Hän jätti lapionsa ja raitaansa ja käveli sarkaa ylöspäin tyttöä vastaan, jalat raskaina paksusta savesta, jota oli tarttunut hänen saappaisiinsa.

»Sinäkö siinä, Poll?»

»Ni...in.»

»En odottanut sinua näin pian eilisen jälkeen.»

»Ne on kaikki menneet markkinoille sieltä kotoa. Lähtekäämme markkinoille, Clemmy.»

»Enhän minä voi jättää juurikkaitani.»

»Siellä on näyttely karuselleineen, keinuineen ja hyppyhevosineen ja ampumarata.»

»Minä maleksin eilen — koko iltapäivän. Isä oli siitä hirveästi pahoillaan, kun tulin kotiin.»

»Niin oli munkin pappani. Uhkaa antaa minulle keppiä, jos sen vielä teen.»

»Miksi siis haluat tänään mennä markkinoille?»

»Ka, enhän minä välitä, mitä minulle tapahtuu. Kaikkihan on minusta samantekevään, kunhan vain ensin saan hiukan huvitella.»

Clem vilkaisi hänen pieniin, innokkaihin, surullisiin kasvoihinsa, ja hänen silmiinsä tuli pehmeä sääliväinen katse.

»Tulehan istumaan kanssani pellon yläpäähän ja juttelemaan, sill'aikaa kun minä teen työtä.»

»Olisipa se oivallinen tapa viettää aamuni. Kaipa minä saan jonkun toisen pojan mukaani, kosket sinä viitsi tulla.»

Tytön silmät salamoivat häntä kohti, mutta huulet vapisivat, kun hänen katseensa kohtasi Clemin syvän, tuijottavan katseen. Hän hypähti äkkiä eteenpäin ja kietoi käsivartensa pojan kaulaan, suudellen hänen poskiaan.

»Anteeksi, Clemmy; en minä sitä tarkoittanut.»

Clem vastasi suudelmaan.

»Etpä tietenkään, Poll. Et suinkaan sinä koskaan menisi toisten poikien kanssa. Ja minä sanon sinulle — ja lupaan, — että jonakuna päivänä minä sinut sinne vien. Keinut ja karusellit ovat siellä viikon ajan, ja isä antaa minulle lauantaina viisi shillingiä, joten voimme pitää aika hauskaa.»

Polly punehtui riemusta, ja he astelivat yhdessä saran yläpäähän, missä Clem taas tarttui lapioonsa ja Polly istahti päiväpaahteen kuivaamille mullankokkareille häntä katselemaan. He eivät paljoa haastelleet, sillä poika uurasti ahkerasti ja tyttö mietiskeli siinä rauhan tunnossa, jota hän Clemin läheisyydessä usein koki. Hän istui kyynärpäät polvien varassa ja kannatellen käsillään keijukaiskasvojaan. Hän oli melkein kuusitoistavuotias, tuskin kaunis, suuri suu ja kapeat silmät, ja tukka riippui pitkinä vyyhtiinä, uurtaen varjoilla hänen muutenkin ohuet poskensa. Mutta hänen koko kasvonsa olivat eloisat, pirteät ja ilmeikkäät, mitä ne Rotherin kylän asukkailla harvoin ovat. Eräissä suhteissa hän näytti ikäistään vanhemmalta — ääni kuulosti aikuisen ääneltä; toisissa taas hän näytti paljoa nuoremmalta, ja hänen pukunsa oli kaksitoistavuotiaan tytön — lyhyt vaaleanpunainen esiliina vielä lyhemmän villahameen päällä, joka paljasti sirot, rikkinäisten sukkien ja rumien, kömpelöiden kenkien pukemat sääret.

»Kuulehan, Clem, Betty torui minua taas tänä aamuna.» Nuorukainen seisoi nojaten lapioonsa ja tuijotti häneen surumielisesti, hien valuessa alas käsivarsille.

»No, mistä nyt tällä kertaa?»

»Oh, hän sanoo, että minä olen siivoton ja rähjään koko talon ja että minun pitäisi mennä työhön, koska olen yli kouluiän. Voi, Clem, minusta on niin inhoittavaa mennä palvelukseen!»

»Ja minua kiusaisi nähdä sinua palvelijattarena; sellainen ei sopisi sinulle. Isäsi ei sinua suinkaan lähettäisi — se tuottaisi hänelle häpeää.»

»Joskus minusta tuntuu, että hän mieluummin nielisi häpeän kuin pitäisi minua kotosalla. Kotona, näetkös, ei ole mitään erikoista tehtävää nyt, kun meille tuli Ellen. Jos Ellen lähtisi, niin ehkä Betty pitäisi minut apunaan, koska emme koskaan saisi toista tyttöä, nyt kun jokainen tietää, että isä ei ole naimisissa Bettyn kanssa. Ellenkään ei suinkaan olisi meille tullut, jollei olisi saanut lasta, minkävuoksi ketkään kunnon ihmiset eivät hänestä huolineet.»

»Sitten hän ei kaiketikaan halua lähteä.»

»Ei, jos Betty hillitsee kielensä ja pitää kyntensä hänestä irti. Mutta se on niin sisukas, se Betty! Se heitti sitä tiistaina saappaalla, ja ehkei tyttö sitä enää järin kauan siedä. Minä en ainakaan sietäisi, vaikka minulla olisi lapsikin. Toivon sentään, että hän jää, sillä kyllä kai minä mieluummin palvelen vieraissa kuin olen piikana kotona. Ja, Clem, minä pidän aika paljon siitä Ellenin pienokaisesta.»

»Niinkö?»

»Oh, se on sellainen pieni pehmeä pallero, että sitä oikein ilolla suutelee. Sen kädet — sinun pitäisi saada tuntea, kun se niillä pitää kiinni jostakusta! Kyllä kai minun sydämeni murtuu, jos Ellen vie pikkutyttönsä pois.»

Clem istui nyt tytön vieressä availlen ruudullista nenäliinaa, joka oli hänen polvillaan, ja ottaen siitä huolellisesti ison leipäviipaleen, jolle oli ohuesti levitetty voita. Hän taittoi sen likaisilla sormillaan kahtia.

»Haukkaahan vähän puolista!»

»En minä tahdo sinun eväitäsi syödä.»

»Mikset? Minä saan päivällistä heti kotiin päästyäni.»

Tyttö ei enää epäröinyt, sillä hänet valtasi uusi tunnelma, ja tarttuen molemmin käsin ruokaa ojentavaan käteen, hän veti sen luokseen, kiskoen pojan käsivartta rintansa yli. Hän kummastui kyynärvarren valkoista hipiää, joka oli silmäänpistävänä vastakohtana kesän auringon rusketuttamalle iholle. Sininen suoni tämän valkeuden keskellä näytti hänestä erikoisen hienolta ja kauniilta. Hän painoi siihen huulensa, ja molemmat nauroivat.

»Mitähän isäsi sanoisi, jos näkisi minun istuvan täällä sinun parissasi? Hän ei tietääkseni pidä siitä, että minä seurustelen sinun kanssasi.»

Clem nauroi.

»Tuo kaikki kuulostaa ihan aikaihmisen puheelta — 'seurustella'!»

»No, emmekö me sitten seurustele?

»Kyllä kai — ja jonakuna päivänä me menemme naimisiin, jahka olen kyllin vanha ja olen saanut kokoon hiukan rahoja.»

»Etkä sinä salli isäsi pakottaa itseäsi hylkäämään minua?»

»En maar minä, Polly! Mitä sinä minusta ajattelet?»

»Niin, minä tiesin, ettet sitä tekisi. Mutta joskus, Clem, kun mietin, mikä repaleinen rähjä minä olen ja että olen sellaisesta huonomaineisesta kodista...»

»Pidä suus kiinni!» huudahti Clem melkein tiuskaisten ja sanojensa sinetiksi hän suuteli äkkiä ja ensimmäistä kertaa tyttöä huulille. Tämä peräytyi hiukan, mutta myöntyi sitten, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja pitäen häntä tiukasti, vaikka toinen oli aivan kuumissaan ja likaisena työstä ja lemusi mullalta ja hieltä.

6.

Aikaisin seuraavalla viikolla Clem kykeni täyttämään lupauksensa ja vei Pollyn markkinakeinuun. Työt alkoivat jo hiljentyä talveksi, ja hämärät rusohohteiset illat ajoivat miehet vainioilta kotiin kello neljän ja viiden välillä. Niin pian kuin Clem sinä tiistaipäivänä pääsi vapaaksi riensi hän yläkertaan, peseytyi, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja meni Pollya vastaan ajokujan päähän, sillä ei käynyt mitenkään päinsä, että hänen isänsä näkisi heidän yhdessä lähtevän. Polly tiesi, että hänen toverinsa olisi sirossa asussa, ja oli tehnyt parhaansa laittaakseen itsensä näyttökelpoiseksi — missä häntä oli jonkun verran auttanut »se Betty», joka toisinaan osoittautui myötätuntoiseksi, kun oli pojista kysymys. Pollylla oli siis iso päivänkukilla reunustettu olkihattu ja pari keltaisia puuvillakäsineitä, jotka melkein ulottuivat hänen hihansuihinsa; kaulalta taas riippui turkoosinuolella lävistetty timanttisydän. Hänen jalkansa olivat kiduttavasti puristetut Bettyn lainaamiin kangaskärkisiin kenkiin, ja ylimalkaan hän oli sopiva kumppani Clemille, jonka tukka oli kauttaaltaan öljytty ja putsattu ja jonka mustan takin yli kohoavasta korkeasta valkoisesta kauluksesta leuka kurkotteli epämukavasti käännähdellen.

Polly tarttui häntä käsivarresta ja he lähtivät riemuiten ja ahdistavassa asussaan sinnepäin, missä markkinakojujen leimuavat tulet olivat jo luoneet hohteensa tummenevalle taivaalle. Punainen ruso riippui juhlan yli kohoten kehän keskeltä, jota ympäröivät teltat ja matkavaunut isona rykelmänä, salaperäisinä ja valaisemattomina. Keskellä kiersi karuselli kimakan sävelen tahdissa; keinut olivat juuri sen takana, ja ylt'ympäri sijaitsi kauppakojuja, joissa myytiin makeisia, rihmoja, pitsikauluksia, tekojalokiviä ja kukikkaita porsliinitavaroita. Se oli niitä lukemattomia matkanäyttelyjä, joita noin kerran viikossa vinkuu ja kolisee lemuavien moottorien kuljettamina pitkin pitäjänraitteja ja joiden omistajat vuokraavat jonkun arvottoman peltotilkun tai pystyttävät kojeensa kylän yhteisnurmikolle, panevat tavaransa näytteille ja ilovehkeensä käyntiin, onnellistuttaen koko kulmakunnan muutamalla kuparikolikolla päätä kohti.

Clem maksoi kaksi pennyä pääsymaksua veräjällä seisovalle mahtavan näköiselle rouvalle, jolla oli timanttikorvarenkaat ja turkisviitta, ja sitten vielä kaksi pennyä karuselliajosta. He ajoivatkin aina vain yhden vuoron puna- ja sinikirjavilla hevosilla, mutta heidän suurimpana huvinaan olivat keinut. Oli ihmeellistä kahden istua heiluvassa veneessä, lentää ylös näyttelypaikan päällä riippuvaan pimeyteen ja sitten syöksyä jälleen alas valopiiriin. He tuskin tiesivät, mistä pitivät enemmän — tuosta salaperäisestä nousustako yläilman kylmiä ihmeitä kohti vaiko heilahduksesta takaisin maata kohti lämpimään ihmishälinään. Heidän täytyi keinua varsin korkealle päästäkseen valopiirin ulkopuolelle ja nähdäkseen tähtien liikkuvan suurina ja järkähtämättöminä näyttelyn usvaisen punoituksen yläpuolella. Clemiltä kului toisinaan viisi minuuttia, ennenkuin hän sai keinun heitetyksi nousemaan kyllin korkealle, ja Pollyn täytyi purra kieltään pidättääkseen parkaisujaan, kun kaikki markkinavalot häipyivät, punertava hohde jäi heidän alapuolelleen ja he lensivät hetkiseksi kylmään, äänettömään pimeyteen, joka hipaisi heidän kasvojaan kuin suuri siipi... Sitten taas alas! Taivas monine tuhansine tähtineen kallistui sivulle ja katosi näkyvistä — punainen hohde kohosi heitä kohti ja kauppakojut lepattavine kynttilöineen näyttivät heistä olevan heidän päittensä päällä. Tuntui siltä kuin he iskisivät maahan, mutta he viuhahtivatkin eteenpäin varjojen kirmatessa heidän edellään punoittavan tantereen yli... ja sitten ylös jälleen, melkein hengästyneinä ja pamppailevin sydämin uudelleen pimennon seikkailuun...

Kahdella pennyllä sai keinua kymmenen minuuttia, ja Clem oli päättänyt tähän huviin uhrata shillingin. Kahdeksan pennyä riittäisi heidän piparkakku- ja omenaillalliseensa, ja kun hän oli jo tuhlannut neljä pennyä, niin täsmälleen kuusi pennyä oli jäljellä, millä ostaa Pollylle hänen tavanmukainen markkinalahjansa. Vaikka Clem oli lauantaina saanut täsmälleen viisi shillingiä — isän omantunnon voiteluna siitä, että teetti hänellä aikamiehen urakan seitsemänä päivänä viikossa, — oli hän ottanut mukaansa markkinoille vain puoli kruunua. Hän pani aina puolet viikkopalkastaan säästöön ja oli laskenut, että hänelle siten kertyisi kylliksi pääomaa voidakseen yhdenkolmattavuotiaana mennä avioliittoon. Vahinko vain, ettei hänen aina onnistunut säilyttää talletuksiaan koskemattomina. Bob sai paljoa enemmän kuin viisi shillingiä viikossa — hän sanoi, ettei hänen lemmon nimessä kannattanut uurastaa isälleen vähemmällä kuin miehen täydellä palkalla, — mutta hän vietti tuhlaavaista elämää, juopotellen ja juottaen muita kaikissa seudun kapakoissa, kuljettaen tyttöjä elävissäkuvissa ja matkustellen junalla etäisille markkinoille ja jalkapallokilpailuihin, joten hänen täytyi joskus lainata Clemiltä, ei aina hänen koko kruunuaan, vaan osa siitä.

Eräällä keinun alasheilahduksella Clem huomasi äkkiä Robertin. Hän näki hänen seisovan remuisen markkinakojun valopiirissä huivilla verhotun olennon vieressä, jota hän ei sillä haavaa tuntenut. Hän oli odottanut tapaavansa veljensä. Robert oli ollut poissa hänen mennessään heidän huoneeseensa pukeutumaan, mutta tämä oli ollut näyttelyssä melkein joka ilta sen vierailun aikana ja olisi siellä hyvin luultavasti tänä iltanakin. Clem kurotti kauluksen kahlehtimaa kaulaansa nähdäkseen, minkämoisen tytön Bob oli tällä kertaa saanut, mutta ennenkuin hän ehti tarkata, viuhahti keinu ylös pimentoon, ja kun se jälleen laskeutui, oli pari siirtynyt eteenpäin.