Part 21

»Vaimoni on Catherine Wheelissä kaupustelemassa eli vaatevaarnoja myymässä. Hän palaa huomenna molemmat kakarat mukanaan.»

»Molemmat!»

»Niin, meillä on niitä nyt kaksi. Haluaisitteko tavata vaimoani ja niitä kahta vekaraa?»

Robert tunsi olonsa tuskalliseksi. Hän aavisteli Ripleyn havittelevan jotakin — mutta mitä se oikeastaan oli, sitä oli hänen vaikea arvata. Hän inhosi ja epäili tuota miestä, mutta samalla hän tunsi ääretöntä huojennusta havaitessaan, että hän saattoi ajatella Hannaa ja puhua hänestä ilman sydämenkouristusta. Muutaman kuukauden ajalla hän oli miettinyt mitä tapahtuisi, jos hän tuon naisen jälleen kohtaisi. Nyt hän havaitsi, ettei ollut mitään pelättävää — ei edes tuo hurja, suloinen tunteiden tyrsky voinut palata sydämeen, jossa voimakas, aseistettu mies varjeli turvatuita aarteitaan.

»Voisittehan puhua muutaman evankeliumin sanan näille ihmispoloisille», jatkoi Darius vikisevällä äänellään lipeäkielisesti. »Me rakastamme hyviä sanoja ja olemme kuulleet niitä paljon — vaimoni vei kakarat kerran kirkkoon.»

Robert oli äkkiä näkevinään, että hän sai kääntymään koko Ripleyn heimon.

»Ehkä minä huomenna tulen teitä katsomaan. Aion nukkua yön täällä.»

»Nukkua missä, hyvä isäntä? Kahdeksantoista kylää tietää, että te kernaasti yövytte kuivalle kentälle, mutta maa ei ole tänä yönä kuivaa.»

»Minä nukun täällä — majatalossa.»

»Mutta täällä te ette voi nukkua. Niillä on vain yksi liikavuode ja se on annettu kahdelle kauppamatkustajalle, kuten satun tietämään myytyäni toiselle heistä koiran.»

»Kenties sallivat minun oikaista itseni tarjoiluhuoneeseen.»

»Ei kolmen pennyn limonaadin jälkeen. Sellainen ei olo tapa 'Kruunussa'. Mutta sanonpa teille, isäntä... Kuinka paljon aioitte maksaa huoneesta?»

»Ehkä puolisen kruunua».

»Sillä hinnalla saatte nukkua meidän matkavankkureissamme — jätämme koko komiskan teidän haltuunne, sillä vaimoni, kakarat ja minä nukumme kesäöisin teltassa, koska se on romaanilaisempaa. Mutta te voitte yöpyä vankkureihin puolesta kruunusta ja maksaa meille shillingin aamiaisesta.»

Robertia ei tämä tarjous kovin viehättänyt, mutta tiedustelut tarjoilupöydän ääressä ilmaisivat hänelle, että Darius oli puhunut totta — ainoa sänky kuului tosiaan kauppamatkustajille, eikä mitään makuusijaa tarjoiluhuoneessa ollut odotettavissa kolmen pennyn limonaaditilausten jälkeen.

Sillä välin paiskeli ravintolanisäntä pahaenteisesti ovia ja ikkunoita ja kuivaili pöydille läiskähtänyttä nestettä, ja ulkoa siinsi sade lampun valon läpi. Robert päätti ottaa vastaan mustalaisen tarjouksen. Tietenkin se oli nylkemistä — puoli kruunua matrassista hänen likaisissa matkavaunuissaan, joissa täytyi olla joku vakava vika, sillä muutoin olisi Darius perheineen nukkunut niissä... Oli kuitenkin tyynnyttävää tietää, mitä Darius oikeastaan tavoitteli — ja yhdenhän yön hän vain niissä viettäisi, — eikä Hanna palaisi ennen huomisaamua... eipä niin, että Bob olisi hänestä välittänyt.

13.

Mustalaisen syyt matkavaunujensa hylkäämiseen ilmenivät neljännestunnin päästä. Niissä ei ainoastaan vilissyt elämää jokaisessa liitoksessa ja saumassa — Darius perheineen oli tottunut senlaatuisiin pieniin epämukavuuksiin, — mutta ne vuotivatkin pahasti. Säkin kappale oli naulattu pahimman vuodon yli, mutta kangas likosi pian ja sade herui lävitse muodostaen ison lätäkön, joka levisi kaikkialle. Eikä Robert ollut yksinään, — Darius oli myöntänyt toisen matrassin puolikasvuiselle mustalaispojalle, joka Robertin sisälle tullessa venyi kiertyneenä kuin koira, ja olki- ja saniaiskasaa peitti jokin, mikä ensi silmäykseltä näytti rääsyröykkiöltä, mutta lähemmin tarkastettaessa osoittautui vanhaksi akaksi. Otaksumalla, etteivät muut asukkaat Robertin tavoin maksaneetkaan hotellinhintoja makuutiloistaan, täytyi teatterikieltä käyttääksemme toki kertyä viisi shillingiä kassaan. Bobia melkein suututti Dariuksen ovela rahankärkkyys, mutta hän oli liian väsynyt ja uninen pitkän taivalluksen jälkeen — olihan hän kävellyt hyvinkin kahdeksankymmentä kilometriä sitten lauantai-aamun, — ja yö ulkona oli aivan liian kurja ja märkä, jotta hänellä olisi ollut paljoakaan halua vastalauseisiin. Olihan hän karaistunut eikä niin tarkka valinnassaan kuin Mabel olisi suonut hänen olevan. Hän kellistyi matrassilleen, koetti nukkua ja nukkui.

Tuntui kuluneen tuntikausia, kun hän heräsi, mutta tositeossa oli kaiketi kulunut vain kaksikymmentä minuuttia. Hän kuuli lapsen uikutusta ja naisen äänen. Joku riita oli käynnissä ulkona aivan vaunujen lähellä, mihin Dariuksen teltta oli pystytetty, ja äkkiä Robertille selvisi, että Hanna: oli varmaan tullut kotiin ja pyyteli isäntäänsä päästämään hänet telttaan. Ilmeisesti oli Darius hänelle vihainen, kun saapui tuolla tavoin keskellä yötä. Robert kuuli edellämainitun nimittävän häntä nartuksi ja muilla kummallisilla herjausnimillä. Lopulta hän kuitenkin heltyi, koskapa lapsen — tai nyt pikemminkin kahden lapsen — uikutuksen ja naisen kimeän, puolustelevan äänen vaimensi telttakangas, kunnes ne lopuksi valitellen vaikenivat.

Suuri hiljaisuus vallitsi yössä, sitä häiritsi ainoastaan sateen loiskina ja rapina, ja Robert virui valveilla ajatellen, kuinka hän kaksi vuotta sitten oli heittelehtinyt, voihkinut ja nyyhkinyt ajatellessaan Hannaa Dariuksen puolisona ja kuinka hän tänä yönä lepäsi rauhallisesti heidän ollessaan tuolla yhdessä tuskin kolmenkymmenen metrin päässä... Se oli ihmeellistä — tämä puoli hänen kääntymyksestään vaikutti häneen enemmän kuin mikään muu. Hänen rakkautensa Hannaan oli ollut niin hurja ja vallitseva intohimo, että hän taipui nöyränä ja kunnioittavassa pelossa suuremman rakkauden edessä, joka oli sen taltuttanut. Olisi luullut, että jos häneltä riistettäisiin rakkaus Hannaan, niin ei enää olisi ollut mitään Robertia jäljellä... Ja tässä hän kuitenkin oli ja ylisti Jumalaa.

Yhteen yhtykäätte äänin paisuvin karitsan kunniaksi ja uhriverenkin...»

Onnen ja haltioitumisen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän painoi taasen poskensa syyhyiselle pielukselle.

Hänen jälleen herätessään oli täysi päivä — harmaa päivänvalo, jonka lävitse tihkui valjua sadetta. Se rapisi ja suhisi vankkurien kattoa vasten ja valua purskui sen saumoihin. Permannolle, kerääntynyt lätäkkö liotteli Bobin matrassin syrjää. Hän nousi istualleen, ojensi voimakkaat, nuoret käsivartensa ja työnsi päänsä taaksepäin. Poika ja akka olivat poistuneet, ja ulkoa tuoksahti hieno keittiön haju.

Hän avasi oven ja vilkaisi ulos. Ensin hän näki vain sadetta, mutta alkoi sitten erottaa leirintapaisen. Siinä oli toiset matkavaunut, melkein samanlaiset kuin ne, joissa hän oli nukkunut, täpösen täynnä tuoleja, vasuja ja luutia, jotka oli pantu niihin sateensuojaan. Oli myöskin muutamia ruskeita telttoja, joista yhdestä tuli tuo makuhermoja kutkuttava haju. Hän tunsi, että hänen täytyi kaikin mokomin peseytyä ja ajella partansa, ja siksi hän meni Dariuksen telttaan pyytämään vesiastiaa.

Ensiksi näytti sen sisusta yhtenäiseltä massalta; vaikuttiko sen savu vai yhteensullotut ihmiset, ei siellä vain ollut helppo mitään toisistaan erottaa. Keskellä oli hiilipannu, jonka yläpuolella Hanna — hän totesi vavahtaen, että se oli Hanna — käristi kaniinia. Ensiksi hän luuli, että savuinen hämäryys hänet suurensi, mutta tarkemmin katsottuaan hän tuskallisesti havaitsi, että tuo nainen oli käynyt kovin vahvaksi. Hän ei ollut ainoastaan imettävä äiti, vaan näkyi ylimalkaan levinneen ja tulleen karkeasyisemmäksi, mikä oli luonteenomaista hänen rodulleen, jonka naiset, jolleivät ne kutistu ja käpristy keski-ikäisiä muistuttaviksi, muuttuvat tavattoman veltoiksi ja karkeiksi. Hänen silmänsä katsoivat Bobiin vielä entiseen tapaansa tumman, siistimättömänä riippuvan tukan alta, mutta kasvot olivat sekä vaoittuneet että jäykistyneet. Robert peräytyi askeleen. Saattoiko tämä olla Hanna, joka ennen oli niin viehkeänä levännyt hänen käsivarsillaan?

Naisen ääni katkaisi hänen muistelmansa.

»Hyvää huomenta, herra Robert Fuller. Darius kertoi minulle, että olit täällä.»

»Minä nukuin viime yön matkavaunuissanne.»

»Oletko tullut saarnaamaan meille evankeliumia?»

»Kuunneltaisiinko sitten?»

Hän hengähti nopeaan ajatellessaan, että Hanna kuulisi evankeliumin totuuden hänen suustaan.

»Minä kuuntelen mielelläni hyviä sanoja.»

Sillä välin hän käristeli kaniinia kumartuneena hiilipannun yli, punainen hohto kasvoilla, joka armotta näytti silmäin ja suun ympärille kutoutuneen juovaverkon ja leuan karttuvan lihavuuden. Bob tuijotti häneen, ja hänen sydämensä oli liian täynnä hänen voidakseen puhua. Hänen mielessään liikkui omituisen sekavia tunteita — hän totesi pitävänsä Hannan rumuutta viehättävänä, koska se oli osa Hannasta itsestään... ja kun hänen rakkautensa tuota naista kohtaan kuitenkin oli kuollut, niin mitä sitten yhä oli jäljellä hänen kauneutensa menetyksen jälkeen?... Hän totesi myöskin erään toisen seikan, nimittäin, että koko toisiinsa liittyväin tapausten sarja, joka oli tuonut hänet Castwisellin leirille, oli ilmeisesti jumalallisen kaitselmuksen työtä, jotta hän käännyttäisi Hannan ja johdattaisi hänet Herran luo — jotta tuo nainen, joka ennen oli oppinut häneltä pahuutta, nyt oppisi häneltä hyvää...

Hänen lähetystoimensa uusi merkitys melkein yllätti hänet. Hannan sielu tuli hänelle äkkiä suurempiarvoiseksi kuin kaikki muut sielut, joita hän oli halannut — äitinsä, Mabelin, Clemin, kaikkien tienristeyksissä ja kylänurmikoilla tapaamiensa ihmispoloisten... Hän olisi uhrannut ne kaikki Hannan lunastuksen hintana. Hänen silmiinsä kumpusivat kyyneleet; niin hartaasti hän toivoi voittavansa hänet Kristukselle... Samalla kertaa hän tunsi olevansa ujosti häpeillään ja vastahakoinen; hänen oli vaikea löytää sanoja, joilla tämän hyvän sanoman kertoisi...

Hän teki parhaansa murkinan aikana, Hannan ja Dariuksen istuessa vastapäätä häntä tummine, loistavine silmineen. Aamiainen tuskin oli sovitun shillingin arvoinen, sillä kaniini oli huonosti savustettu, ja jostakin omituisesta syystä ei Robertia maittanut ruoka juuri ollenkaan. Kun ateria oli päättynyt, istui Hanna pienokaistaan imettämässä Ilmeisesti hän ei pannut pahakseen kolmen neljännestunnin saarnaa.

»Ei voi kieltää, herra Robert Fuller, että nuo ovat hyviä sanoja», virkkoi hän, »ja se on tosiaan ihan ihmeellistä, koska sinä entisaikaan juttelit niin häijysti».

»Minä olen kertonut sinulle, mitä minulle on tapahtunut; Herran iankaikkinen armo se minut on silmänräpäyksessä kokonaan muuttanut verenkarvaisesta lumivalkeaksi. Älä suinkaan luule, että se on omien töitteni ansio.»

»Olettepa te kovin vaatimaton, hyvä herra», sanoi Darius kohteliaasti; »minä olen kuullut kahdeksassatoista kylässä puhuttavan teidän hyvyydestänne ja hurskaudestanne. On perin ystävällistä teiltä tulla kertomaan meille näin miellyttäviä asioita, ja me olemme aamiaista syödessämme nautinnolla kuunnelleet. Tulettehan nukkumaan matkavankkureihimme toisenkin yön?»

»Minun täytyy mennä Wardiin saarnaamaan.»

»Mutta tulettehan illalla takaisin? Me haluaisimme kuulla enemmän. Tahtoisimme muuttua verenkarvaisista valkoisiksi, kuten tekin — eikö totta, rouva Ripley?»

»Kyllähän meidän pitäisi. Minulla on aina ohut korkea käsitys kristityistä ihmisistä, ja vanhempi vekarani on kristitty, vaan ei tää nuorempi, sillä olen kuullut sanottavan, ettei kaste sittenkään varjele lasta rokosta.»

»Ei, meidän nuorempi vesamme on rokotettu, mikä auttaa paremmin kuin kaste, hän ei saa koskaan isorokkoa, johon eno Wenzelow kuoli. Mutta kuoltuaan hän ei myöskään pääse taivaaseen. Vanhempi vekara pääsee taivaaseen, mutta pääsnee sinne tyttöparka aikaisemmin kuin olisi hauskaa.»

»Ei kasteella taivaaseen päästä», aloitti Robert, ja Dariuksen oli hiukan vaikea palauttaa häntä keskustelun alkuperäiseen lähtökohtaan eli suunnitelmiinsa, että hän viettäisi toisenkin yön Castwisellissa. Sateli yhä ja ehkei ilma seestyisi, ja matkavaunut olivat muka hauska ja ihana yökoti; missään majatalossa ei voitaisi järjestää niin ruhtinaallista mukavuutta niin huokealla hinnalla.

Robert tunsi suuttumusta tuota pientä varasta kohtaan ja oli taipuvainen hylkäämään hänen nylkemisehdotuksensa. Mutta hän totesi hänelle asetetun tehtävän vakavuuden. Hän oli nyt varma, että oli saanut »kutsun» Shadoxhurstiin ainoastaan ja yksinomaan siksi, että tapaisi Hannan ja neuvoisi hänelle pelastuksen tien. Jos hän jättäisi hänet nyt, olisi hän tottelematon jumalalliselle käskylle. Hän siis lupasi palata illalliselle. Siihen mennessä hän toivoi ilman seestyneen, jotta hän voisi viettää yönsä ulkona kedolla.

14.

Hänen aikomuksensa oli tehdä kierros Castwisellin ympäri ja todistaa puolessa tusinassa paikassa. Hän oli hiukan tiedustellut Dariukselta, millaista maasto oli, ja käveli Ihorndenia kohti, missä oli pieni takalistokylä.

Mutta hän ei ehtinyt Hareplainia, Hammer-joen yläpuolella sijaitsevaa pientä mäkeä, kauemmaksi. Hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin vielä iässään oli tuntenut; hän ihmetteli, miksi häntä kahdeksankymmenen kilometrin taivalluksesta näin suurella uupumuksella rangaistiin; ja kun ilma oli hiukan kirkastunut, päätti hän istahtaa levähtämään. Niin hän istuutui puunrungolle muutamien genistapensaiden viereen ja katseli, kuinka sumu ajelehti Hammer-jokea pitkin ja mäkeä vasten.

Pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta eivät enää liidelleet tuulen edellä; sensijaan ne näkyivät liikkuvan juhlallisessa marssissa taivaanrantaa pitkin. Taivaankansi oli kuin savuttunut lautanen ja sitä vasten kuvastuivat metsät mustina, repaleisina ja sumun tuhrimina, ikäänkuin ne olisivat olleet nokisella puuhiilellä piirretyt. Ainoastaan genistat hänen vieressään näkyivät säilyttäneen ikäänkuin tulenvärin, jollaista kukkulalla hehkui.

Hän nojasi kyynärpäitään polviin ja painoi sänkisen, huonosti ajellun leukansa syvälle kämmeniinsä. Hänen silmänsä tuijottivat taivaanrannalla verkalleen liikkuvia pilviä kohti, muttei hän niitä nähnyt. Sensijaan hän näki mustalaisleirin Castwisellissa, josta molemmat karavaanit häämöittivät sateen läpi, teittäin ruskeat kumpulat ja tulipannun punaisen hohteen, joka loisti yhden teltan aukosta kuin vihainen silmä. Sitten hän näki Hannan hiilipannun yli kumartuneena, aivan kuumentuneena, pöhöttyneenä ja epäsiistinä, nuoruus ja kauneus poissa, mutta edelleenkin Hannana. Sitten hän näki hänet imettämässä pienokaistaan, sill'aikaa kun hän, Robert, puhui hänelle iankaikkisesta elämästä. Hannan silmät eivät olleet laisinkaan muuttuneet, kuten kaikki muu hänessä; ne olivat yhä samat loistavat, tummat, ahneet silmät, pikemmin eläimen kuin ihmisolennon, koska niiden kauneudella ja hurjuudella ei näkynyt olevan mitään juuria ihmissydämessä, vaan se kuului pikemminkin johonkin villin tuiman ja ihanan maan henkilöttömään ominaisuuteen tai luonnolle jossakin sen pienissä, hurjissa oikuissa, sen siroitellessa tantereelle ja ojiin pieniä ruumiita. Hannassa ei ollut mitään niin suurta eikä niin pientäkään kuin ihmisyys.

Mutta hänen asemansa aviovaimona ja hänen äitiytensä olivat kesyttäneet häntä, saaden hänet mukaantumaan edes hellyyden ulkonaiseen muotoon. Tämä hellyys, vaikka se ehkä olikin vain hellyyden varjo, oli tehnyt hänet niin traagillisen suloiseksi hänen vuosi sitten seisoessaan pienokaisineen »Kahdeksan kellon» ulkopuolella Salehurstissa. Ilman sitä hän olisi ollut riemua, ihmettä ja intohimoa; mutta pienokaisineen hän oli jotakin enemmän, sillä hellyys oli antanut hänelle osan sekä elämästä että tuskasta.

Robert kohotti päänsä ja oikaisi olkapäitään, pannen kätensä ristiin polviensa välissä, mutta hän ei noussut puunrungoltaan Ihorndeniin lähteäkseen, vaikka hänen jo kylläkin olisi se pitänyt tehdä. Hän ei voinut saarnata evankeliumia, kun Hanna täytti hänen ajatuksensa. Hänen täytyi asettaa henki sydämessään ennenkuin hän saattoi toivoa puhelahjaa. Jokin sanoi hänelle, että ainoa keino siihen oli kieltäytyä häntä jälleen näkemästä — luopua kaikista aikeista palata Castwiselliin — ja taivaltaa päättäväisesti etelänpuolisten kylien kautta kotiin. Hän oli yhä heikko jumalallisesta voimasta huolimatta; hänen rakkautensa Hannaan ei ollut kuollut vanhan Aatamin kera, vaan oli salaperäisesti osana uudesta Kristuksessa elävästä ihmisestä. Jos hän ei enää näkisi Hannaa, oli hän kylläkin turvassa, mutta jos hän näki hänet, niin — vaikka hänen nuoruutensa olikin poissa, kauneus tärveltynyt ja intohimo taltutettu — halusi hän häntä edelleen, koska tuo nainen kuului hänessä osaan, joka ei ollut muuttunut, jonka hän nyt näki pysyneen järkähtämättömänä hänen kääntymyksensäkin maanjäristyksessä... yhtenä »niistä asioista, joita ei voida järkyttää», kuten sanassa sanotaan.

Niin, epäilemättä Bob olisi nyt mennyt kotiin, jos hänellä oli jotakin järkeä, ja tunnustanut, ettei hänen sopisi eikä luultavasti koskaan sopisi uskaltautua Hanna Ripleyn seuraan. Hän ei enää koskaan sallisi ajatuksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli voittanut, pöyhistyttää itseään; ehkäpä hänen nöyryytyksensä olikin rangaistus hänen itseluottamuksestaan, kun hän, joka oli matonen eikä mies, luuli sen voittaneensa... Mutta tällä suunnitelmalla oli vaikea vastus, ja se oli hänen tietonsa, että hänet oli johdatettu Kentiin juuri vartavasten, että hän käännyttäisi Hannan. Tämä, joka oli hänen suurena vaaranaan, oli myöskin hänen suuren tehtävänsä kohde, ja jos hän vaaran pelosta kääntyisi pois työstään, niin mitä ajattelisi Herra kelvottomasta palvelijastaan?

Tosinhan ei Hanna näyttänyt valituksi sopivalta, mutta oli tärkeää epäillä ulkonaisia muotoja, ja vaikkei hänen onnistuisikaan nyt istuttaa häneen jumalallista sanomaa, saattaisi hän kylvää siemenen, joka itäisi jossakin vastaisessa tilaisuudessa. Hän näki Hannassa Jumalan erikoisen harrastuksen ja huolenpidon esineen ja itsessään Jumalan välikappaleen. Hän näki ihanan tilaisuuden osoittaa kiitollisuutta omasta armoituksestaan ja valituksi tulemisestaan ja myöskin osittain korvata ajan, jona hänen rakkautensa tuohon naiseen oli syntiä. Synti näytti nyt kaikki olevan hänen; hänen haltioituneessa muistissaan tuntui siltä kuin hän olisi hänet eksyttänyt ja vietellyt; ja nyt hän johdattaisi hänet takaisin, jotta he kaksi, jotka olivat vaeltaneet yhdessä pimeydessä, nyt yhdessä vaeltaisivat valossa.

Hän ei rohjennut kieltäytyä tehtävästään. Kyllähän Herra, joka sen hänelle oli määrännyt, myöskin soisi hänelle voimia sen toimeenpanemiseen; eikähän rakastanut Hannaa, niinkuin oli häntä ennen rakastanut, myrskyisellä, itsekkäällä intohimolla. Ehkä tuo hänen ulkomuotonsa riutuminen olisi hänelle avuksi... Voi Hanna-poloista, Hanna-parkaa! Hän kummeksui oliko tämä kärsinyt, oliko tuska piirtänyt nuo vaot hänen kasvoilleen ja riistänyt hänen ruumiiltaan joustavuuden ja solakkuuden. Hänestä oli vaikea ajatella, että tuo nainen, joka oli niin paljon tuskaa aiheuttanut, voisi itse tuntea tuskaa... Mutta niillä, jotka vaeltavat Kristuksetta, täytyi aina olla tuska, kuten hän hyvin tiesi... Hän ei koskaan unohtaisi niitä kauheita kuukausia, joita hän oli viettänyt ennen vapautustaan. Hänen täytyi johdattaa Hanna Herran karsinaan sekä Hannan itsensä tähden että kiitollisuudesta sitä rakkautta kohtaan, joka oli hänet lunastanut. Sitten hän lähtisi matkaansa eikä koskaan näkisi häntä enää.

15.

Oli omituista, että hän näiden haltioituneiden ja kiitollisten tunteiden jälkeen huomasi olevansa aivan kykenemätön saarnaamaan. Vihdoin hänen onnistui laahata itsensä Ihorndeniin, mutta hän kykeni ainoastaan kävellä hoippumaan, eikä hänellä ollut sanoja tai ajatuksia. Hän käveli muutamia kilometrejä kylästä ja tultuaan ravintolan kohdalle astui sisälle, tilaten leipää ja juustoa ja kupin teetä.

Hän otti raamatun taskustaan ja laski sen avattuna viereensä pöydälle. Sen käyttämisestä kuluneet sivut avautuivat seuraavien sanojen kohdalta: »Minä olen iankaikkisella rakkaudella rakastanut sinua; sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.» Hän punehtui riemusta; juuri nämä sanat olivat olleet hänen oman kääntymyksensä sinettinä ja panttina. Ne olivat nyt sitä Hannalle; Jumala kutsui häntä aivan samoilla sanoilla, joilla hän oli kutsunut Robertia. Jumala rakasti Hannaakin iankaikkisella rakkaudella. Tämä oli hänen valittujaan ja kallis sielu... Bob sulki kirjan vapisevin sormin.

Hän harhaili iltapäivän Ihorndenin lähistöllä; hän tunsi vieläkin olevansa kykenemätön puhumaan, vaikka hän meni Catherine Wheeliin ja rukoili hartaasti hengen lahjaa. Olikohan tässä merkki, tuumi hän... Oliko Herra vihastunut? Ei, ei noin siunatuin raamatun sanoin. Täytyi olla jumalallinen tahto, että hän Hannan tavattuaan saarnaisi evankeliumia ainoastaan hänelle. Hänelle kyllä annettaisiin puhelahja tänä iltana. Hän toivoi, että olisi aika palata Castwiselliin, mutta nyt oli vielä liian varhaista. Hänet valtasi äkillinen, melkein hillitsemätön halu polttaa piipullinen tupakkaa. Hän meni metsään ja laskeutui kuivalle kohdalle punertuvien pähkinäpuiden alle; mutta hän ei voinut levätä, vaikka tunsi itsensä kovin väsyneeksi. Kuinka hitaasti tunnit kuluivatkaan!... Hänen sydämensä sykki rajusti, ja valtimot hänen ohimoillaan ja kaulassaan jyskyttivät.

Vihdoinkin vaipui levoton päivä hämärään. Kirkkaita kohtia ilmestyi taivaalle kuin järviä, joihin oli tähtiä siloiteltu. Pilvet kiitivät nopeasti keskitaivaan yli lakaisten noita pilvijärviä. Kuu ei ollut vielä noussut, mutta omituista hohtoa näkyi taivaan avoimilla kohdilla. Robertin kävellessä Castwisellia kohden alkoi sataa — ensin muutamia lentäviä pisaroita, ja sitte tuli rankka kuuro. Kun hän pääsi romaanilaisten leiripaikalle, raivosi jo musta myrsky.

Hanna keitteli maukasta illallista sienistä ja kananpojasta. Hän oli vielä ulkotamineissaan, kun oli juuri palannut vaatevaarnojen myynnistä, mihin hommaan hän epäilemättä oli liittänyt jotain edullisempaa, mutta vähemmän kunniallista. Hänellä oli pitkä plyyshitakki, johon kuului näennäisesti soopelinnahkainen kaulus, ja päässä oli iso sulilla koristettu hattu, jollaisia ennen käytettiin. Hän irvisti hilpeästi Robertille, ja tämä huomasi, että hän oli menettänyt etuhampaan. Aika varmaankin kosti hänelle hänen pitkän uhmansa Robertia kohtaan ja nyt Robert vihdoinkin oli häneen nähden voittopuolella.

»Hyvää iltaa, herra Robert; onko käännytetty paljon syntisiä?»

Robert pudisti murheellisesti päätänsä ja istahti.

»On ainoastaan yksi syntinen, jonka tahtoisin käännyttää, ja se olet sinä, Hanna.»

»Minä en ole syntinen. Minut vihittiin kirkossa ja minulla on vihkimätodistus; muuten tahtoisin vaivata sinua nimittämään minua rouva Ripleyksi.»

»Olen pahoillani», virkkoi Robert nöyrästi, »mutta jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin petymme eikä totuus ole meissä».

»Tuo on kai joku kaunis raamatunlause, eikö olekin?»

»On varmaan.»

»No, kyllähän herra Fuller saa minulle mainita kauniin raamatunlauseen. Mutta raamattu ei ole aina kohtelias — ja minä haluaisin, että herra Robert Fuller olisi minulle kohtelias.

»Kaihan minä aina ajattelen hyvää Hann... rouva Ripleystä.»

»Se on oikein. Ja nyt minä toivon, että herra Fuller syö meidän kanssamme illallista ja puhuu meille enemmän hyviä ja kohteliaita sanoja.»

Darius oli tullut telttaan.

»Illallisesta me pyydämme shillingin ja yhdeksän pennyä», vikisi hän, »koska olemme köyhiä ihmisiä ja olemme varanneet kananpojan, joka on kallista ruokaa».

Robert tiesi, että lintu oli joko varastettu tai kuollut vanhuuttaan, mutta hän tahtoi pysytellä ystävällisissä suhteissa Dariuksen kanssa, ja niinpä hän — koska ehdot olivat, että kaikki oli tinkimättä käteisestä maksettava — ojensi hänelle rahat. Mutta hän olisi tahtonut potkaista tuota mustalaista, sillä hän tajusi, että se pieni lurjus yritti ansaita mahdollisimman paljon rahaa evankeliumista. Ilmeisesti hän piti Bobin saarnailua jonkinlaisena mieskohtaisena suosiona, josta tämä oli aina valmis maksamaan. Mutta Hannan tähden täytyi häntä sietää, ja jos hän jollakin saattoi ostaa toiselta muutaman tunnin taistellakseen tuon kalliin sielun puolesta, niin silloin ei hinnasta tingittäisi.