Part 20

Bob ei työntänyt häntä eikä kiusaustaan luotaan, vaan puristi häntä rintaansa vasten, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat hänen tukkansa pehmeiden vallattomien kiharien yli avoimesta ikkunasta hedelmäpuutarhan takaa häämöittävään vihervään tähtitaivaaseen. Mabel itki nyt, nyyhkyttäen kuluneen vuoden tuskittelusta ja surusta, jotka olivat ainoastaan osaksi purkautuneet moitteissa ja kiukutteluissa esille. Hänen avioliittonsa oli ollut pettymys, täydellinen pettymys... Hän oli luullut menneensä naimisiin herrasmiehen ja hurjastelijan kanssa, ja tämä oli osoittautunut vain tavalliseksi maalaiseksi, ja vihdoin hänestä oli tullut raittiusmies, raamatunlukija, psalmien veisaaja — kaikkea, mitä Mabel enimmin vihasi ja halveksi. Hänen sydämensä oli täynnä pettyneiden toiveitten katkeruutta; hänellä ei enää ollut mitään toivoa tai ylpeyttä jäljellä.

»Älä itke, rakkaani», sanoi Robert; »älä tuskittele. Minä en usko, että Herra koskaan sallisi sinun poistua luotani, ja mitä muuhun tulee, niin eikö hän ole luvannut, että jokainen, ken menettää talot ja tilukset hänen tähtensä ja evankeliumin tähden, saa ne takaisin tulevaisessa maailmassa ynnä iankaikkisen elämän?»

»Minä en välitä niistä tulevaisessa maailmassa», nyyhkytti Mabel; »mitä hyötyä niistä meille siellä olisi? Minä tahdon ne nyt — kun lapsikin kasvaa ja varttuu ja niin poispäin. Ihmettelen, että et huolehdi hänestä, vaikket minusta välittäisikään.»

»Minä välitän teistä molemmista, mutta Herra pitää huolen. Täytyy luottaa Herraan. Mutta sanonpa sinulle Mabel, mitä teen. Minä pyydän Clemiä tulemaan tänne sunnuntaina. Hän ei välitä, mitähän Herran päivänä tekee. Hän voi sinun edestäsi paimentaa kananpoikia ja katsoa, että Podgam tekee tehtävänsä. Ja minä pyydän, että hän tuo Pollyn mukanaan; hän pitää sinulle seuraa ja ehkä hän hiukan hoivailee pienokaistakin.»

»Jollen saa pitää omaa miestäni, niin en huoli kenestäkään. Sitäpaitsi he eivät jouda kotoaan paitsi sunnuntaisin, ja minun täytyy olla lauvantai ja maanantai ypöyksin. Oi, tämä on liian julmaa!»

Eivät sanat eivätkä hyväilyt voineet saattaa heitä parempaan yhteisymmärrykseen. Ja lauantai-aamuna Robert lähti matkalleen raskain sydämin.

10.

Ilmassa oli hiukan syyskuun usvaista tuntua ja se säilytti tyyneydessään omenien ja palavien rikkaruohojen hajua. Kentin rinteillä Rotherin tuolla puolen siinti lämpimiä väriläikkiä — vaaleita sänkipeltoja, vielä leikkaamatonta kellervän ruskeaa viljaa, humalatarhojen kirkasta kellervää vehreyttä metsien tumman sävyn vastakohtana; pienet saviset kujat pensasaitojen välissä puunsivat punervina, ja siellä täällä näkyivät jonkun tilan kirjavat kotipalstat.

Robert asteli kukkuloita kohti nevaisen tien ruohottuneiden raiteiden ääritse; hänen takanaan oli Sussex metsäisessä mäkiseudussa, hänen edessään Kentin tuulimyllyt päiväpaisteessa liikkumattomina riippuvine siipineen. Rother oli nyt kääntynyt etelään päin Bodiamin sillan kohdalta, juosten Udiamin ja Churchsettlen ohi Salehurstiin. Rajana Kentin ja Sussexin välillä tällä kohtaa oli syvälle vainioiden väliin uponnut ja orjantappurain ja leppien tukahduttama Kentin puro.

Hän meni sen yli Peter's Greenin kentän kohdalta ja poikkesi sitten kävelemään pientä, kapeaa, kalkkimuraista tanhuaa Sandhurstiin, ponnistellen lyhyessä keskipäivän helteessä Megrimin mäkeä ylöspäin. Juuri tältä tieltä oli hänet vuosi sitten löydetty juopuneena ja tiedottomana virumasta. Jollei hänelle olisi nimenomaan toisin opetettu, olisi hän pitänyt onnellisena seikkailuna sitä, joka oli hänet täten masentanut; sillä jollei hän olisi riidellyt Mabelin kanssa ja humaltunut »Kuninkaanpäässä» eikä tuupertunut ojaan eikä herra Beeman häntä sieltä korjannut, niin hän ei olisi saanut tuta iankaikkista armoa ja vapaan armoituksen ihmeitä... Mikä onnekas synti, joka oli niin autuaallisesti annettu anteeksi! Mutta hän ei saanut sitä ajatella; jos kutsu ja valinta olisi tullut hänelle jotakin toista tietä, vähemmän kohtalokkaasti, niin ehkei häneltä nyt vaadittaisi näin suuria ponnistuksia vastaukseksi... ehkei hänen tarvitsisi kärsiä vaikeuksia kodissaan ja sen ulkopuolella. Hän olisi voinut rakastaa Jumalaa mukavasti... vaikka sekin olisi ollut väärin... Oli epätietoista, saattoiko armoitettu ihminen koskaan tuntea elämänsä todella mukavaksi...

Näin kiirivät Robertin ajatukset rikkinäisinä, kunnes hän saapui Neljän tien risteykseen ja tunsi kutsun puhua siellä eräille tienkorjaajille, jotka nauttivat päivällistään tienviitan juurella. Näihin yhtyi kaksi naista, jotka olivat pärpätelleet erään mökin aidan yli, ja sitten muutamia lapsia kotimatkallaan Hawkhurstin koulusta. Ulkonäöltään, rotevalla vartalollaan, punervalla ihonvärillään ja sillä hulivilin ilmeellä, jonka hänen vaatteensa, lakkinsa ja pieni huulipartansa hänelle antoivat — sillä hän oli luopunut yrityksistään näyttää evankeliumin saarnaajalta — onnistui Robert herättämään jonkun verran uteliaisuutta. Hän ei ollut ennen puhunut Neljän tien risteyksessä, vaikka huhu hänestä oli kulkenut Hawkhurstista ja Newendenistä, ja hänen kuulijansa olivat mielissään, että vihdoin saivat hänet nähdä, voidakseen verrata muiden kylien vaikutelmia — »roteva mies, mutta varsin kummallinen meiningeiltään», totesivat he.

Hän puhui ainoastaan kymmenen minuuttia, painoi sitten lakin päähänsä ja jatkoi matkaansa. Hän ei jäänyt odottamaan vaikutuksia; hänen kokemuksensa oli opettanut hänet olemaan niitä odottamatta. Hän oli kerran uneksinut ihmeellisistä kääntymyksistä, äänistä, jotka äkkiä kohosivat hänen kanssaan Karitsan kunniaa ylistämään, helluntaiherätyksistä kylän nurmikolla. Mutta nyt hän oli oppinut tyytymään näennäiseen pettymykseen, kylvämään sanaa niin kuin kylvi jyviä mustan maaliskuisen peltonsa vakoihin, tietäen, että kylvö ei raisusti nousisi oraalle paitsi surkastuakseen ja kuollakseen... Siellä täällä tehtiin hänelle joku kysymys, esitettiin joku epäilys, kerrottiin joku hapuileva kokemus, mutta tavallisesti olivat hänelle osoitetut huomautukset virnistelevää laatua — sellaista leikinlaskua, joka elähdyttää »Nisulyhteen» tai »Kruunun» tarjoiluhuoneita.

Lähdettyään Neljän tien risteyksestä hän kääntyi pienelle kujalle, joka kulkee Gun Greenin ja Furnace Millin kautta alas Benendenin joen laaksoon saarnimetsien lävitse ja sitten ylöspäin Scullsgaten ja Nineven kautta suurelle maantielle Crit Hallin luona. Päivä vaipui hänen kanssaan alas laaksoon, ja hän tuli sieltä ylös taivaan kumottaessa punaisena tuliroihuna hehkuvasta auringonlaskusta, joka lähetti pitkiä varjoja uiskentelemaan pelloilla — metsien, latojen ja humalankuivaushuoneiden korkeiden tornien varjoja, jotka liikkuivat Swattendenin ja Coarsehoarnen kukkuloilta tulvivan punaisen valon edellä.

Robert puhui jälleen Benendenissä tien vieressä viheriällä nurmella kirkon ulkopuolella. Kun oli lauantai-ilta, oli hänellä verraten runsas kuulijakunta. Oikeastaan hänen tuottamansa ajanviete särähti jokseenkin vaarallisesti niiden humuun, jotka tien toisella puolen leiskuivat »Uuhen ja karitsan» ravintolassa, siellä kun maanviljelijäin edistysseuralla parhaillaan oli ilonpidot, ja jumalanpalvelukseen kirkossa nurmikon toisessa päässä, jossa juuri oltiin aloittamassa kiitosjuhlaa elonkorjuun johdosta. Kumpainkin päämiehet olivat siitä suutahtaa — ravintoloitsija käski Bobin lopettaa tai muutoin hän näyttäisi mokomalle melunpitäjälle, ja pappi ehdotti, että hän tulisi kirkkoon ja vahvistaisi kiitollisuuttaan Herralle, joka oli lunastanut hänet, katselemalla ytykurkkuja ja muita runsaan elonkorjuun merkkejä.

»Ne ovat katoavaa ruokaa», sanoi Robert, »ja te pyydätte minua ja näitä lammasparkojanne luopumaan aherruksesta elämänleipää varten ja menemään unohtamaan nälkäiset sielumme katselemalla kaikkea tavaraa, mitä olemme saaneet ruumiimme ravinnoksi. Minä sanon teille, ystävät», ja hän kääntyi taaskin nurmikolla hajallaan seisoskelevien puoleen — »että on varsin vähän järkevää tuoda kiitokset vehnästä, jos itse olette niitä ohdakkeita, jotka kerran poltetaan sammumattomassa tulessa, tai lähettää mahtavia ytykurkkuja saarnapöydälle pinottaviksi, kun itse olette vain niiden häijyjen takkiaisten veroisia, jotka kasvilavasta kitkitte pois».

Kirkonkello kilahti hänen sanojensa välitse, ja käheä laulu kuului »Uuhen ja karitsan» avoimesta ovesta. Vähitellen hupeni hänen kuulijakuntansa, poistuen joko ravintolan neliömäisestä punaisesta oviaukosta tai kirkon viistokkaan muotoisesta ovikäytävästä niiden sisäpuolelle. Kun ovet oli suljettu, haihtui punerva valo ja kultainen valo ja ainoastaan eloajan kuun oranssinvärinen sakara riippui himmeän sinisellä taivaalla. Sakea sänkipelloilta, tuoksahtava ilma ikäänkuin katkaisi sen säteet. Mitään valoa siitä ei herunut taivaan kannen läpi maanpinnalle. Robert saattoi tuskin erottaa, keitä oli jäänyt häntä kuuntelemaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että joitakuita lapsia astuskeli häntä kohden nurmikon syrjästä, mutta kun ne tulivat lähemmäksi, huomasi hän ne hanhiparveksi...

11.

Hän nukkui sen yön erään pellon korkealla pientareita Dockendenin luona Hän alkoi nyt tottua nukkumaan öitä kedolla eikä enää venynyt valveilla kuunnellen äänettömyyttä, vaan uinui virkistävästi, pää viileässä ruohossa. Kerran hän heräsi ja näki, että kuu oli laskenut ja että kauriin merkki riippui hänen yläpuolellaan, siroitellen valoa taivaan tummalle niitylle. Taivas tuntui olevan hyvin lähellä juuri tuolla hänen heräämisensä hetkellä, näytti kuin hän olisi voinut sitä koskea heilahduttamalla unista käsivarttaan ja kahmaista Jumalan karitsan kimmeltävät tähdet alas viereensä pellolle. Unisen tyytyväisenä hän käänsi kylkeään ja kätki kasvonsa hihaansa...

Hän heräsi aamunsarastuksen täydessä hohteessa auringon valon valuessa hänen päällensä pensasaidan lomitse. Kello oli noin kuusi, ja hänellä oli vielä monen kilometrin taival käveltävänä. Hän siis nousi ja kohenteli pukuaan, mihin kului paljoa vähemmän aikaa kuin hänen rukouksiinsa. Hänellä oli hiukan leipää ja juustoa taskussaan jätteinä edellisen illan ateriasta, ja ennenkuin hän lähti pellolta, hän murkinoi, huuhdellen ummehtuneen ravinnon alas muutamilla suullisilla vettä ruohikossa hiljalleen pulppuilevasta lähteensilmästä, jonka neste maistui maalta, puulta ja sateelta.

Hän oikaisi vainioiden yli, sillä hän oli edelleenkin tutulla seudulla, ja toivoi pääsevänsä Tenterdenin tielle Mockbeggarin ja London Beachin välillä. Kävellessään Tenterdenin katua kuului hänen korviinsa Tenterdenin kellojen soitto ja laulu: »Asuntoni on kylmällä, kylmällä maalla.» Tie oli täynnä kirkkomatkalla olevaa kansaa, mutta onneksi ei Robert tuntenut tarvetta kerätä itselleen kuulijakuntaa. Sillä ensiksikään ei ollut aikaa, kun hänellä vielä oli lähes neljän tunnin matka taivallettavana outoa seutua, ja toiseksi oli hän lyhyeksi tuokioksi lakannut tuntemasta sanan julistamisen kiihkoa. Hänen sydämessään oli levon tuntu, aivan kuin hän ruumiissaan tunsi hyvinvointia, minkä oli aiheuttanut hänen pitkä, terveellinen taivalluksensa ja yö ulkoilmassa. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja onnelliseksi ja oli omituisen vapautunut hengellisistäkin asioista. Hän oli varma, että Herra siunaisi hänen todistuksensa Shadoxhurstissa — ja tapansa mukaan hän ei miettinyt mitä hän sanoisi. Sellainen varovaisuus olisi ollut kovin epäkunnioittava Pyhää Henkeä kohtaan, joka epäilemättä vihjaisi Robertille hänen saarnansa ja myöskin osoittaisi hänelle siihen sopivan raamatunkohdan.

Hän lähti Tenterdenistä Ashfordin tietä pitkin, ja jonkun aikaa hänen matkansa kulki Rotherin ylempiä rantamia, jotka tunnettiin Shirleyn nevan nimellä. Täällä syntyy räme Highknockin laskuviemäristä, hiipien etelään päin Oxneyn saareketta kohti. Suuria aloja vihreää tasankoa laajeni etelää kohti, sulautuen Kentin puron ja Fivewateringin alempia rämeitä verhoavaan kullanhohteiseen sumuun. Sussex oli ikäänkuin liisteröity taivaan kanteen — ei ollut mitään etäisyyttä, ainoastaan rämettä latvottuine puineen ja ruokoisine vesiuomineen.

Brookin tielle päästyään hän jätti rämepolun kääntyen Boldshavesin ja Tiffendenin kohdalta pohjoiseen päin. Hän oli nyt oudossa seudussa, noin neljänkymmenen kilometrin päässä kotoa — Sebulonin ja Naftalin maassa, pakanain Galileassa. Mutta hän oli kävellyt viimeiset kilometrit nopeammin kuin oli odottanut ja huomasi, että hän pääsisi Shadoxhurstiin kokonaista tuntia ennen kolmea, jolloin jumalanpalvelus alkoi. Ja kun hän Colliam Greenissä joutui pienoisen kappelin kohdalle ja kuuli sieltä veisua, meni hän siis sisälle.

Kuulijoina oli ainoastaan kymmenkunta henkilöä — pari, kolme ukkoa, vanha nainen, jolla oli lempeät, murheelliset kasvot, muutamia keski-ikäisiä naisia, tarkkaamattomalta näyttävä poika ja jonkinlaisessa sairastuolissa istuva tyttö. Pastori oli jakamaisillaan Herran ehtoollista, ja Robert tunsi kutsun viipyä ollakseen hartaudenharjoittajana ennenkuin lähtisi evankelistan toimeen. Pienen kappelin ilmakehä oli ystävällinen ja rauhallinen, toisin kuin niin monien, joissa hän oli käynyt, — seinät olivat ruskettuneet paljosta päiväpaisteesta, aika ja aurinko olivat antaneet kirkonpenkeille ja saarnastuolille miedonnetun sävyn.

Bob kysyi papilta, saisiko hän jäädä ottamaan osaa ehtoolliseen, ja kun hän oli esittänyt todistuksen kääntymyksestään sallittiin se hänelle. Niin hän jäi tuohon pieneen päiväpaisteiseen huoneeseen näiden muutamien tuntemattoman kylän muukalaisten joukkoon, syöden ja juoden kuolemaan uhrautuneen rakkauden muistoksi ja ylösnousseen ja elävän, Jumalaan ja ihmiseen kohdistuvan rakkauden merkiksi. Runsaahkossa tunnissa oli kaikki päättynyt — rukoukset, lukeminen ja saarna. Sitten vanhukset astelivat pois päät kumarassa ja ikäänkuin etäisyyttä etsivin silmin, naiset lähtivät nopeasti kotejaan kohti valmistaakseen miehilleen päivällistä, hajamielisen näköinen poika kärräsi tytön ulos sairastuolissa. Pieni seurue hajosi puristettuaan toistensa ja vieraan, kättä.

Robert tunsi halua jäädä — ensi kertaa hän koki pyhän paikan viehätystä. Hän, joka nyttemmin alkoi tuntea olevansa levollinen ja oikeassa vireessä vain ulkoilmahartaudessa, olisi tahtonut olla polvistuneena hiljaiset tuntikaudet jossakin noista pehmeäsävyisistä penkeistä, joiden puu oli päiväpaisteesta lämminnyt, ja tuntea sielussaan monien rukousten, monien pyhien aterian rauhaa, jotka muut olivat rukoilleet ja muut nauttineet. Mutta pappi ja suntio odottivat saadakseen sulkea ovet, sillä lopun viikkoa tämä pienoinen Jumalan temppeli olisi lukittuna lippaana salattuine aarteineen.

12.

Robert havaitsi Shadoxhurstin valittujen olevan jokseenkin samanlaisia kuin oli nähnyt muillakin seuduilla. Se seikka, että he eivät olleet beemanilaisia, oli pelkästään hallinnollinen eikä uskon kysymys ja johtui heille hyvin luonnollisesta halusta nimittää sielujaan omikseen. He olivat innokkaita vakuuttamaan hänelle sekä oikeaoppisuuttaan että hyvää tahtoaan. Kukaan, sanoivat he hänelle, ei saattanut hetkeksikään nähdä mitään moitittavaa siinä, että hän tuli Shadoxhurstiin saarnaamaan, — sitten kylläkin, jos hän olisi saarnannut High Haldenissa tai Ebonyssä, jonka pappi oli siirtynyt High Haldeniin, vieden enimmät kuulijakunnastaan mukanansa, olisi hänen esiintymisensä herättänyt pahennusta, sillä High Haldenin ja Ebonyn välillä riehui julkinen uskonkiista, kun taas Goudhurstin ja Shadoxhurstin välillä oli hengellinen yhdysside, sitäkin lujempi, kun ei ollut mitään aineellisia rajoituksia. Beemanilaista rituaalia noudatettiin tarkoin, lukuunottamatta virsiä sillä eräällä edistyksen ja valistuksen hetkellä oli Shadoxhurstissa hyljätty Hartin hymnit, joita vielä käytettiin Goudhurstissa, ja niiden tilalle otettu sujuvammat ja uudenaikaisemmat Moodyn ja Sankeyn säveleet.

Kun iltapäivän tulikoe oli ohitse ja hän oli teellä kirkon esimiehen ja tämän perheen keskuudessa, jota hän piti varsin maailmallismielisenä, koska tytöt juttelivat keskenään puseroista ja isällä itsellä näkyi olevan vähemmän mielenkiintoa kirkollisiin kysymyksiin kuin satoon ja politiikkaan. Robertia, joka oli tottunut pitämään teepöytää vain tuttavallisempana ja tutkistelevampana jatkona saarnastuolille, tympäisi tämä maailmallisuus, joka hänestä myöskin oli varsin sopimaton Herran päivänä. Hän kieltäytyi kutsusta jäädä yöksi ja lähti pian kello viiden jälkeen, suunnaten matkansa Witters Oakia kohti.

Hänen taivaltaessaan eteenpäin ja mennessään Colliam Greenin lukitun tabernaakkelin ohi, juolahti hänen mieleensä, että hän menetti arvaamattoman tilaisuuden samoillessaan niin monien vieraiden seutujen läpi jättämättä jälkeensä evankeliumin murua. Hän oli kävellyt pitkän matkan saarnatakseen vain vanhurskaille, sillävälin kun tien varrella oli syntisiä, jotka eivät luultavasti koskaan olleet kuulleet erikoisesta armosta. Koska hän nyt oli niin kaukana kodista, sopisi hyvin kirjoittaa Mabelille, joka luultavasti saisi kirjeen maanantai-aamuna, että hän saapuisi kotiin vasta tiistai-iltana tai keskiviikkona.

Hän tuli ajatelleeksi, että Mabelia kai hiukan suututtaisi, jos hän viipyisi poissa viisi päivää, kun hän oli vastustanut jo kolmenkin päivän poissaoloa, mutta tällä hetkellä Mabel näytti niin paljoa etäisemmältä kuin evankeliumi... Hän janosi syntisten pelastamista (vanhurskaat herättivät hänessä poikkeuksetta tämän vaikutelman) ja hän kuvitteli kylvävänsä kallista sanaa uusiin vakoihin, julistaen vapaata armoa vieraissa tienhaaroissa, mistä jokainen tie vei tuntemattomaan seutuun...

Witters Oakin postitoimisto oli avoinna juuri ennen iltapostin lähtöä. Robert osti paperia ja postimerkin virantoimituksessa olevalta neidiltä ja kyhäsi kirjeensä jakelupöydällä levottomasti, tuumiskelematta sen vaikutusta Mabeliin, minkä ajatuksen vilkkaampi mielikuvitus olisi kylläkin saattanut hänessä herättää.

»Tunnen itseni virkistyneeksi sielussani ja olen, rakas Mabel, hellä puolisosi, Bob.»

Täten hankittuaan itselleen vapautta hän asteli pois Haffenden Quarteriin päin ja kääntyi Dogkennelin ja Witsundenin luota etelään. Hän todisti Wagstaffin nurmikolla ja niitti siellä kokemuksensa kirkkaimmat laakerit, sillä kun hän oli lopettanut puheensa, astui jykevä talonpoika esille, taputti häntä olkapäälle ja sanoi, ettei hän koskaan ollut kuullut niin hyviä sanoja — ei kirkossa eikä kappelissakaan. Hän oli matkalla jälkimäiseen raamattu kainalossa, mutta Robertin hyvät sanat olivat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, kuinka hyödytöntä oli etsiä pelastusta lain töistä, ja halusi mieluummin odottaa vanhurskaiden valintaa. Hän sai Robertin taivutetuksi lähtemään hänen kotiinsa illalliselle ja pohtimaan asiaa pitemmälti, pyysipä hän tätä viettämään yönsäkin lastensiirtolassa, mutta Bobin riemuitseva sielu kaipasi taaskin vapaata yötä ja hän jätti proselyyttinsä toivotettuaan hänet Herransa haltuun. Tämä talonpoika oli hänen lähetysseuransa esikoinen, jos jätti laskuista pois hänen Hawkhurstin tiellä tapaamansa kulkurin — kuten hän murhemielin aavisteli olevan syytä tehdä.

Hänen mielialansa oli reipas, kun hän lähti astumaan Dashnandenia kohti, vaikka saattoi nähdä, että viime viikon kaunis ilma oli muuttumassa. Pilvenriekaleita ajelehti alhaalla lounaistuulen kuljettamina, ja niiden takana tanssivat tähdet kuin uudinten raoista vilkkuvat valot. Kuu loi pilviin ja taivaalle vihaista, kellervää hohtoa, samoin kuin alas vainioiden kirjavuuteen. Ilma ei enää ollut sakea ja tyyni, vaan sateinen ja raikas, kirkas kuin juokseva vesi.

Mutta kaikesta tästä huolimatta ja hiukan katuen, ettei ollut mukavasti yöpynyt lastensiirtolan turviin, lauloi Robert astuessaan eteenpäin:

»Sun kauneuttas Jeesukseni kuin päivää vuoriston mun huulein ylistelköhöt — se riemunani on.»

Nämä sanat ja se rakkaus, jota ne ilmaisivat, tuntuivat täyttävän hänen sydämensä. Hänen lunastetun sielunsa Jumala ja siivekäs yö näyttivät olevan hyvin lähellä, ja hänen taivaallinen isoomisensa oli ikäänkuin tulemassa tyydytetyksi... Tämä oli suurin riemu, mitä hän oli kokenut — nälkä, joka oli osana tyydytyksestä, ja tyydytys, jossa vielä oli suloista nälkää... Hän ei voinut kuvitella mitään ihanampaa, ei voinut kuvitella ihanammaksi edes sitä täydellistä tyydytystä, jota oli oppinut odottamaan taivaassa:

»Kotivuorelle Siionin kaipailen, ei janoa, nälkää siellä.»

Hänen ehdittyään lähelle Castwisellia tipahti sadepisara hänen laulavaan suuhunsa, ja sitten alkoi tulla vettä tiheästi, valuen raskaana roiskeena pensasaitaan ja tienvieressä kasvaviin tammiin. Tuuli havahti ja alkoi vinkua, ja äkkiä värähti yössä kylmä viima. Robert huomasi, että hänen oli pakko luopua aikeestaan nukkua ulkosalla — nyt kun ilma oli muuttunut, tuntui hänen viehättymisensä sellaiseen melkein naurettavalta, ja hän kaipasi lämpimiä peitteitä ja kattoa päänsä päälle. Epäilemättä hän olisi saanut makuupaikan majatalossa, vaikka tiesikin, että useimmat maalaismajatalot olivat pelkkiä kapakoita, joissa harvoin oli enemmän kuin pari makuuhuonetta vuokrattavana niille, jotka eivät piitanneet kirpuista — ja niistä ei Bob piitannut.

Hän näki valoja tienristeyksestä ja tapasi ravintolan pikemmin kuin oli odottanutkaan. Se oli Castwisellin »Kruunu», pieni epämiellyttävän näköinen paikka; mutta sen tarjoiluhuoneen ikkunasta säteili hauska punerva valo. Robert ei ollut käynyt ravintolassa sen jälkeen, kun hän häpeällisellä tavalla, oli lähtenyt »Kuninkaanpäästä» Bodiamissa. Hänen yrityksensä käännyttää kapakkain vieraita olivat kaikki tapahtuneet ovikäytävissä, mikä takasi turvallisuutta sekä sisällistä kiusausta että ulkonaista hyökkäystä vastaan. Hän astui sisälle hiukan värähtelevin sydämin; sahajauhojen kitinä hänen jalkojensa alla, oluen ja piippujen tuoksu ja käheiden äänien sorina, kaikki herätti hänessä niin monia ärsyttäviä muistoja niiltä päiviltä, jolloin hän oli riehunut kaikissa Salehurstin kapakoissa... Paikka oli täynnä, koska sulkemisaika läheni, ja tuskin kukaan näkyi häntä huomaavan, kun hän astui sateesta sisälle. Tarjoilijaneitiin teki edullisen vaikutuksen tämä komea, nuori mies, jonka hän näki tunkeutuvan häntä kohti, mutta hän tunsi sekä kummastusta että pettymystä, kun vieras tilasi lasillisen limonaadia. Neitosen kummastus muuttui melkein säikähdykseksi ja hänen pettymyksensä inhoksi, kun mies hänen ojentaessaan hänelle tuon halvan nesteen huomautti: »Nyt on otollinen aika, nyt on pelastuksen päivä.» Robertin päähän oli viimeiseltä pälkähtänyt ajatus »siroitella sanaa» jokaiselle kujilla tai kapakan vierillä tapaamalleen tilapäistuttavalle. Tähän asti eivät tulokset olleet näyttäneet rohkaisevilta, mutta koko hänen kokemuksensa evankeliumin julistajana olikin opettanut hänet olemaan odottamatta mitään niin kuollutta ja lainkirjaimen mukaista tulosta.

Tarjoilijaneiti ei näkynyt hänen sanoistaan välittävän, olipa kääntänyt hänelle selkänsäkin, ja Bob vei virvokkeensa eräälle sivupöydälle. Hän istui siellä jokseenkin alakuloisena, epäröiden, pitäisikö hänen tilata vuode vai sillävälin todistaa tälle perin tympeälle ihmisjoukolle; mutta silloin muuan mies livahti äkkiä tuolille häntä vastapäätä ja sanoi:

»Terve mieheen, hyvä isäntä!»

»Terve», vastasi Bob.

Ensin hän ei tuntenut miestä, mutta sitten hän huomasi, että se oli Darius Ripley, joka oli kasvattanut itselleen ison mustan parran.

»Minä en tuntenut teitä», puolusteli Bob.

»Eihän minua uusine leukoineni — ja kuitenkin minä tunsin teidät, vaikka teillä on uusi sydän.»

Robert säpsähti ja mustalainen nauroi.

»Kun vaimoni kertoo muukalaisille moisia asioita», virkkoi hän, »sanoo hän, että se on Dukerin Duk eli onnen henki ja saa heidän hopeakolikoitaan. Mutta minäpä sanon teille, että asiasta haastellaan kahdeksassatoista kylässä.»

»Mistä haastellaan?»

»Että teistä on tullut evankeliumin tukkukauppias ja että puhutte hyviä sanoja. Kenties puhuisitte hiukan näille ihmisparoille.»

Robert ei vastannut. Hänen mielessään kuvastui kookas nainen nojaamassa kyläkapakan seinää vasten lapsi sylissään, kuivien lehtien kahisten kasaantuessa hänen jalkoihinsa...

»Missä on vaimonne?» kysyi hän.