Part 16

Clem säikähtyi nyt tosiaankin. Miksi oli Bob painunut Kentin tielle? Sitten hän ei ollut edes lähtenytkään kotiin päin... Oliko hän matkalla Goudhurstiin herra Beemania tapaamaan? Sehän oli mahdollista. Mutta jos hän taas todella oli menossa Goudhurstiin, ei hän olisi ratsastanut Delmondenin kautta, joka oli kolmisen kilometriä sivulla valtatiestä, vaan Hawkhurstin ja Gills' Greenin kautta... Mihin hän siten saattoi olla matkalla, ratsastaen yksinään pois, vaimonsa, veljensä ja ystäviensä luota? Ehkä hänen järkensä oli hämärtynyt sen omien synkkien mietiskelyjen painosta ja hän oli mielipuolena, harhaillen päämäärättä kujilla ja kentillä... tai ehkä hän oli päättänyt tappaa itsensä. Hirttäytyisi tai hukuttautuisi johonkin yksinäiseen paikkaan...

Clem riensi takaisin Pookwelliin, jossa hän tapasi Pollyn yksinään häntä levottomasti odottamassa. Tämä oli katunut tylyjä sanojaan Mabelia kohtaan ja oli kiihkeän halukas sovittamaan ne menemällä Campany's Hatchiin säikähtynyttä vaimorukkaa lohduttamaan.

»Kai hän joutunee puolittain tajuiltaan saadessaan meidän sähkösanomamme. Meidän täytyy lähteä hänen luokseen. Ei ole oikein jättää häntä yksikseen.»

»Mitä kello on?»

»Juuri seitsemän vasta; me ehdimme sinne ennen kahdeksaa, jos Jim antaa meille linjaalirattaat.»

»Hänen täytyy sitten lainata meille Nimrod; Spongey ei sitä matkaa suinkaan niin nopeasti potki.»

»Tietenkin hän antaa meille Nimrodin; se on ollut valjaissa vain tunnin ajan tänä aamuna. Menehän joka tapauksessa pyytämään.»

Clem meni Bodingmaresiin ja palasi Nimrod valjastettuna linjaalirattaiden eteen; Jim oli tosiaan mielissään, että he lähtivät Campany's Hatchiin, sillä Mary oli osoittanut hänelle, mitä ikävyyksiä olisi saattanut johtua siitä, että Mabel jäisi yksinään hermostuneeseen ja hysteeriseen tilaansa — sillä eihän mikään muu olisi voinut selittää niin outoa toimenpidettä kuin sähkösanoman lähettämistä, — ja jolleivät Clem ja Polly olisi ottaneet lähteäkseen Mabelia katsomaan, olisi häntä kaiken iltaa kiusannut levoton tunne, että hänen olisi pitänyt itse lähteä.

Ilta oli kaunis muutaman ison tähden tuikkiessa siellä täällä tummalla taivaalla. Äskeiset pakkaset olivat kovetuttaneet tiet, ja iltapäivän tallissaan seisonut Nimrod oli virkku. Niinpä Clem jo paljon ennen kahdeksaa ajoikin valkoisten portinpylväiden välitse Campany's Hatchin pihatielle, ja ajopelit ratisivat kalkkimullalla ja hiekoituksella taloa kohti.

»Hän luulee Robertin tulevan», virkkoi Polly. »Huuda hänelle, että täältä tulemme me, Clem.»

»Tietäähän hän, ettei Bobilla linjaalirattaita ole, sinä hölmö, — ja tuolla hän jo onkin ovella. Hei, Mabel — eikö Bob vielä ole tullut kotiin?»

»Älä häneltä tuolla tavoin kysy, pöllö. — Päätimme tulla sinua katsomaan, Mabel, koska näytit olevan hieman tuskaantunut — sillä ethän muutoin olisi sähköttänyt. Ei ole mitään tuskiteltavaa. Minä olen nähnyt Clemin myöhästyvän tuntikausia.»

Clemin silmät ja suu lensivät auki hänen nostaessaan Pollyn maahan. Hän kummeksui, mitä tämä senjälkeen sanoisi.

»Minä olen iloinen tulostanne», virkkoi Mabel. »Olen aivan ymmällä.» Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä, ja se oli painunut, ja siinä oli outo, heikko värähdys. Hän seisoi nojaten ovenpieltä vasten, miehensä päällysnuttu yllä. Oli kaiketikin ollut pihakujalla tuon tuostakin häntä tähyilemässä.

»Reipastu — hän palaa kyllä illalliselleen, palaa ihan varmaan. Ja, Mabel, olisit varsin ystävällinen, jos laittaisit meille vähän teetä. On näes aika kylmä ajeluilma.» Clem pani loimen Nimrodin selkään, ja he menivät kaikki keittiöön, jossa kattila kiehui yli hillityn alakuloisesti. Polly auttoi Mabelia teehommissa, samalla kun hän rupatteli hilpeästi aviomiesten yleisestä haihattelusta, heidän myöhästymisestään ja epävakaisista tavoistaan. Mabel näkyi hiukan reipastuvan — puuhailu, seura, rupattelu ja kaikki muu sai hänet tuntemaan itsensä vähemmän sokeaksi ja avuttomaksi tuskassaan.

»Kyllähän minä olen hupsu, kun tällä lailla tuskittelen — se johtuu siitä, että olen yksinäni kaiket päivät ja että Bob käyttäytyy niin kummallisesti kuin hän viimekuluneet kuusi viikkoa on käyttäytynyt.»

»Kyllä kai hän ennenkin on tullut myöhään kotiin.»

»Ei sen jälkeen, kun hän palasi Goudhurstista.»

Clem ei sanonut mitään. Hän ei voinut Pollyn tavoin kevyesti teeskennellä iloisuutta. Polly tietenkin teeskenteli, sillä olihan Clem kertonut hänelle, että Bob oli nähty Delmondenin seudulla, mutta hän koetti pitää Mabelia reippaalla mielellä hänen lapsensa tähden. Se oli juuri Pollyn tapaista.

»Kenties hänellä on kauppa-asioita jollakin maatilalla — mikä paluumatkalla äkkiä juolahti hänen mieleensä.»

»Se ei ole luultavaa — enkä minä voi ymmärtää, mitkä kauppa-asiat viivyttäisivät häntä näin kauan. Oi, hyödytöntä sinun on haastella, Polly. Minä olen varma, että hän on onnettomalla retkellä enkä minä voi sitä kestää — minä en voi sitä kestää.»

Hän laski käsivartensa pöydälle ja purskahti itkuun. Polly koetti häntä tyynnytellä, mutta lohdun lyhyt vaikutus oli ohi, ja hän nyyhki ja itki hysteerisesti.

»Oi, tää on kaikki liian julmaa... minun päiväni ovat niin kaameat... aina häistämme asti... Oi, kunpa olisin tiennyt, että se oli tällaista... Olihan hiukan verran onnea ... alussa... mutta nyt on kaikki kovin kauheaa... Kunpa vain tietäisin, missä hän on... Mutta minä olen varma... olen varma... että hän on sen naisen luona...»

»Mabel!»

Clem ja Polly huusivat hänen nimensä yhdessä.

»Ethän sitä tarkoittanut!» sanoi Polly suutahtaen. »Oi, Mabel, en olisi sitä sinusta koskaan uskonut. Ethän väittäne minulle, että kaiken tämän ajan — että kaikki tämä johtuu siitä, että olet mustasukkainen?»

»Mitäpä muuta voisin olla, kun hän viipyy poissa iankaiken, vaikka on minulle luvannut, että tulee kotiin? Minä tiedän, että hän yhä rakastaa sitä naista, tiedän hänen halajavan häntä. Oi, minä olen nähnyt sen hänen silmistään monen monta kertaa, kun te kaikki luulitte hänen tuskittelevan vain uskonnollisista syistä. Hannaa hän kaipaa eikä Jumalaa. Ja vain siksi, että te olette niin suuria hupsuja, ette te sitä huomaa.»

»Se ei ole totta», huudahti Clem kiukusta punastuen. »Hän ei hetkeäkään ajattele Hannaa. Sinun tulisi hävetä moisia puheitasi — saanet niitä vielä katua. Shovell Mountpumpsista näki hänen ratsastavan ylitse Delmondenin kohdalta tänä iltapäivänä. Suokoon taivas, ettei hän ole tullut hulluksi tai hukuttautunut tai hirttäytynyt puuhun.»

»Delmonden! Mitä se muuta osoittaa kuin että hän on johonkin sinnepäin matkalla? Miksi hän ratsastaisi seitsemättä kilometriä Delmondeniin, hirttääkseen itsensä? Senhän hän voisi tehdä missä hyvänsä. Ei, se osoittaa minulle selvästi... minä tiedän... olen varma, että hän etsii Hannaa, ettekä te koskaan saa minua toisin ajattelemaan. Te olette sokeita — sokeita. Te ette välitä minusta hitustakaan... samantekevää teistä, vaikka hän pettää minua... te ajattelette vain häntä, joka on elämäni näin katkeroittanut, joka on...»

»Ole hiljaa!» virkkoi Clem. »Sieltä hän varmaan tulee.»

Kaikki kolme vaikenivat. Hevosen kavioiden pehmeää poljentoa kuului ajotien kalkkimullalla. Se lähestyi nopeasti ja pysähtyi ovelle.

Mabel kalpeni ja hetkisen näytti kuin hän voisi pyörtyä.

»Se voi olla kuka hyvänsä...» aloitti Polly. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ulko-ovi aukeni ja sitten sisäovi.

»Bob!» huudahti Clem hänen veljensä astuessa huoneeseen.

Robert oli kuumissaan ja kurjassa kunnossa; hänen takkinsa oli toiselta puolen mudan tahraama ja häneen oli tarttunut kuivia lehtiä ja ruohoja. Hänen hiuksensa riippuivat pörröllään ja takkuisina lakin alta, ja hän näytti ylimalkaan sellaiselta kuin olisi jonkun kanssa tapellut.

»Sinä elukka!» huudahti Mabel ja purskahti jälleen itkuun.

»Bob», toisti Clem astahtaen hänen luokseen. Hän tarttui Robertin käteen ja silloin äkkiä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Tämä ei ollut sama epätoivoinen ja murheellinen Bob, joka oli yksinään ratsastanut pois Salehurstin markkinoilta, vaan mies, joka oli ihmeellisellä tavalla voittanut itseluottamuksensa takaisin, joka ei enää kontannut nelinryömin, vaan seisoi pystyssä. Clemin valtasi äkkiä kauhea epäluulo. Kenties Mabel oli oikeassa, ehkä Bob sittenkin oli ollut Hannaa tapaamassa...

»Olen pahoillani, että tulen näin myöhään», sanoi Robert. »Älä itke, Mabel. Olen pahoillani, lintuseni.»

Hänen silmänsä loistivat, ääni soinnahti kirkkaalta, ja koko hänen ryvettyneessä ulkonäössään ja hänen olemuksessaan oli luottamuksen ja itsetietoisuuden sävy, joka tuskin saattoi viitata muuhun kuin menestykselliseen lemmenseikkailuun. Clemin epäluulot vahvistuivat.

»Missä sinä olet ollut?» kysyi hän.

»Siellä Scales Crouchin puolella — lähellä Scacoxin nummea. Minä kerron siitä sinulle myöhemmin.»

»Hän on käynyt Hannan luona», nyyhkytti Mabel.

»Enkä ole», vastasi Robert, mutta aivan suuttumatta.

»Min' en usko sinua. Sinä olet minulle niin monesti valehdellut.»

»Mutta tällä kertaa en valehtele. Älä siis kimmastu, rakkaani.»

Hän meni Mabelin luo, veti hänen päänsä itseään kohti ja suuteli häntä, vaikka hän väisteli. Bob näytti entistä enemmin rakastuneelta mieheltä, jonka ylivuotava lempi kohdistuu jokaiseen ympäröivään esineeseen, olkoonpa se kuinka vastaanottamaton ja halpa tahansa. Mutta sittenkään ei Clem voinut olla häntä uskomatta, kun hän vakuutti, ettei hän ollut käynyt Hannaa tapaamassa.

»Miksi sitten viivyit näin kauan poissa?» kysyi Mabel nyrpeänä. »Sinä säikähdytit minut kuoliaaksi ja Clemin ja Pollyn myöskin.»

»Olen pahoillani, että säikähdytin teidät. Mutta minä tapasin ystävän.»

»Kyllä sinulla on somia ystäviä — aina niistä saa ikävyyksiä. Ken se nyt taas oli?»

»Herra Jeesus Kristus.»

Mabel purskahti äänekkääseen nyyhkytykseen.

»Oh, tuo vie kaikesta voiton — vie kaikesta voiton! Sinä olet hullu kuin keväinen jänis — et kelvollinen liikkumaan yksinäsi. Voi, minä kuolen häpeästä sinun tähtesi...»

»Hst, Mabel, hst!» virkkoi Polly. Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja yritti saada hänet nousemaan. »Tule yläkertaan minun kanssani. Sinä kai haluaisit mennä vuoteeseen — on myöhäinen, ja varmaankin olet väsyksissä.»

Aluksi hän koetti työntää Pollya pois, mutta antoi sitten äkkiä perään. Katkerasti nyyhkyttäen hän nousi yläkertaan, ja Robert ja Clem jäivät kahdenkesken.

46.

Vähään aikaan ei kumpikaan heistä puhunut. Sitten sanoi Clem:

»No, Bob — mitä on tapahtunut?»

»Minä olen löytänyt pelastuksen.»

Clem ei sanonut mitään. Hän muisti aikaisemman tilaisuuden, jossa hänen veljensä oli »löytänyt pelastuksen» epäilyttävin tuloksin. Mutta hän ei nyt voinut olla näkemättä hänessä tapahtunutta muutosta. Jo tapakin, jolla hän istui pöydässä, jolla hän käveli ja puhui, haastoi jostakin ihmeellisestä tapahtumasta, jostakin kokemuksesta, joka oli elvyttänyt voimaan ja eloon äsken Salehurstista ratsastaneen kiusatun hahmon. Clem hapuili piippuaan, otti sen esille, täytti sen ja sytytti verkalleen, ojentaen sitten tupakkakukkaronsa Bobille.

»Ei, kiitos. Minä olen sen lopettanut. Minä en, suokoon Jumala, enää ikänäni polta enkä ryyppää.»

Clem joutui hiukan hämilleen. Uskontoa, jolle viaton ja lohdullinen haiku tai joku tilapäinen tuopillinen olutta oli loukkaus, ei voinut pitää pelkkänä siunauksena; ja hetkisen hän riemuitsi omasta parantumattomasta tilastaan. Mutta kun hän tuijotti Bobiin, ei hän voinut olla toteamatta, että tämä sittenkin oli hyvin onnellinen.

»Sinä, Clem, et mitenkään voisi uskoa, mitä Herra on minulle tehnyt.»

»Tottahan sinä kerrot?»

»Kerronhan toki. Kah, Clem, minä olen kuin Saban kuningatar, eikä minulle puoliakaan sanottu.»

»Toivottavasti sinä kokonaan olet luopunut kaikista niistä kauheista mietteistäsi. Nyt sinä et näytä sellaiselta kuin pelkäisit helvettiä.»

»En suinkaan minä pelkää. Mitä on helvetti Jumalan valitulle? Minä olen pelastettu, eikä saatana minua koskaan saa.»

»Mistä sen tiedät? En tarkoita, että minä epäilisin, Bob. Mutta sinun on kerrottava minulle, mitä on tapahtunut. Markkinoilla sinä tosiaan näytit aika alakuloiselta. Mikä sai sinut ratsastamaan pois yksinäsi?»

»Minä tunsin, että minun oli lähdettävä johonkin yksinäni, sillä muutoin olisi pääni pakahtunut. Minä en tahdo loukata sinun tunteitasi, mutta minusta oli kuin en olisi voinut sietää sinun haasteluasi. Päässäni oli kuin vasaroita, ja sydämessänikin ne takoivat. Kai minä olin melkoisesti kiihdyksissäni. Tuumin lähteä kotiin ja sitten tuumin mennä herra Beemanin puheille ja sitten ajattelin: 'Ei siitä mitään hyötyä ole, hän ei voi minulle mitään lohduttavaa sanoa; minä olen kadotettu ja minun täytyy se tietää.' Sitten ajattelin mennä hirttämään itseni.»

»Bob, minä pelkäsinkin sinun niin tekevän.»

»Aivan turhaa sinun oli pelätä, sillä minä en suinkaan olisi sitä tehnyt. Sillä keinoin olisin ehkä saanut neljääkymmentä vuotta pitemmän helvetin, ja sehän olisi ollut ihan hupsua. Niissä tuumissa ratsastin Scacoxin nummelle asti, ja sitten käsitin, kuinka järjetöntä se olisi ollut. Sitten minusta tuntui, että ainoa järkevä teko olisi juoda itseni humalaan, etsiä sitten tyttö ja pitää lystiä. Minun täytyy ottaa kaikki ilo irti elämästä, ajattelin, koska ei minua voi mikään kadotusta pahempi kohdata. Se näytti järkevältä. Mutta minä huomasin — se oli omituista, — mutta minä huomasin, etten halunnut sitä tehdä. Minä tiesin, etten olisi voinut saada mitään onnea väkijuomista tai tytöistä — en edes Hannasta. Ainoa, mitä halusin, oli Jumala, ja kun ei Hän minusta huolinut, ei ollut mitään sellaista, mitä olisin ottanut hänen tilalleen. Sitten minä astuin satulasta ja sidoin vanhan Strangerin veräjään lähelle Mopesdenia ja kiipesin aidan yli pellolle; sillä minä tunsin olevani aivan pökerryksissä ja väsyneenä. Siellä laskeuduin maahan metsästä lennelleiden kuivien lehtien sekaan ja kaiketikin ryvetin itseni aika lailla, mutta en siitä välittänyt. Minä en voinut ajatella muuta kuin Jumalaa ja tuumin: Hän on ihmeellinen. Hän on ihmeellisin, mitä on olemassa, ja jos voisin tuntea olevani hänen valittunsa, niin en mistään muusta huolisi. Sitten ajattelin, että Hän on oikea kaikissa neuvoissaan ja vanhurskas kaikissa töissään ja että minulle oli oikein ja kohtuullista joutua helvettiin, jos se oli Hänen tahtonsa; ja minä sanoin: 'Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi. Minä en mitään tiedä. Minä menisin helvettiin tehdäkseni Sinulle mieliksi.' Sitten minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni.»

Hän vaikeni ja katseli kirkkailla ja loistavilla silmillään suoraan Clemiä, joka imeskeli vimmatusti sammuneen piippunsa vartta.

»Minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni», toisti hän, »ja sitten se kaikki tapahtui. Oli kuin säteilevä hopeinen valo olisi minut yllättänyt, ja sydämeni keventyi rauhasta ja riemusta, ja sitten tuntui kuin jokin minussa olisi kuiskannut: 'Minä olen rakastanut sinua iankaikkisella rakkaudella ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.' Ja sitten minä tunsin sulavani ilosta, lankesin polvilleni, otin tämän raamattuni taskustani ja sanoin: 'Herra, minähän olen kuin Gideon ja tahdon merkin. Annahan minulle merkki.' Sitten minä avasin kirjan — ja mitä luulet minun nähneen? Ka, juuri ne samat sanat: 'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.' Minä näin ne kolme kertaa, ja kolmas kerta toden tekee. Se oli se teksti, joka riippui seinällä minun ollessani herra Beemanin kodissa, ja hän sanoi, että ne olivat kirjoitetut valituille. Koska siis Jumala osoitti ne minulle, niin tietenkin minä olen hänen valittujaan, tietenkin olen yksi Jumalan edeltäpäin valitsemista. Minä olen turvassa, minä en enää koskaan vaella kadotuksen kauhu sydämessä. Oi, Clem, kun ajattelen, mitä minä olin — pelkkä maan matonen enkä ihminen, niinkuin sanassa sanotaan — ja kun sitten ajattelen, kuinka Hän otti minut vastaan, ei vanhurskaiden töitteni vuoksi, vaan sulasta vapaasta armostaan, niin tietenkin minä uhraan koko elämäni Hänelle palvellakseni Häntä ja rakastaakseni Häntä enkä minä suinkaan enää iässäni ryyppää enkä polta enkä toru Mabelia.»

»Sinä puhut ihan kuin saarnaaja», virkkoi Clem ihaillen.

»Minulla on näes evankeliumi kielelläni. Oi, Clem, minä melkein voisin musertaa tämän talon rakkaudella ja riemulla. Kai minun nyt täytyy mennä kertomaan Mabelille, mitä olen sinulle kertonut.»

»Parempi olisi jättää hänet rauhaan tällä kertaa», virkkoi Clem varoittavasti; »hän on varsin väsynyt. Voit kertoa hänelle huomenna.»

»Saatat olla oikeassa. Joka tapauksessa voin jutella sinulle ja Pollylle, kun hän tulee.»

Clem pelkäsi, ettei Polly olisi aivan myötätuntoinen, mutta kun tämä vihdoin tuli alas Mabelin huoneesta, jätettyään hänet nukkumaan, kuunteli hän Robertin tarinaa — jonka kertomiseen ei viimemainittu näkynyt koskaan väsyvän — tavallista auliimmin. Sittenkin Robertin ulkomuoto ja sävy antoi hänestä paremman kuvauksen kuin hänen vaivainen, kömpelö kielensä. Puhuessaan hän kykeni vain sitomaan solmuja englanninkielen sanoista ja syytämään syytämällä kalvinilaisuuden kankeita lauseparsia, mutta hänen silmänsä ja äänensä esittivät vähemmän sotkuista viisautta — niissä ilmeni hänen kokemuksensa kömpelöiden tulkitsemisyritysten tärvelemättä. Clem oli iloinen, että Bob oli löytänyt lohdutuksen ja rauhan, vaikka hän nimittikin niitä kummallisilla suuta halkaisevilla sanoilla. Polly ei kenties voinut mennä yhtä pitkälle kuin Clem, mutta ilmeisesti hän iloitsi nähdessään lankonsa näin muuttuneen parempaan päin; ja lähtiessään hän suuteli häntä sisarellisesti, samalla kehoittaen häntä olemaan herättämättä »Mabel-parkaa ja jättämään sanottavansa huomiseksi».

»No mitä siitä ajattelet?» kysyi Clem heidän ajaessaan kotiin.

»Vielä on liian aikaista sanoa, mitä siitä tulee. Mutten voi olla toivomatta, että hän olisi tavoittanut sellaisen pelastususkon.»

»Hän ajatteli aina siihen tapaan — se oli isä-paran tapa, ja kai se on hyvä tapa, vaikken minä sitä koskaan ole voinut oikein omaksua.»

»En tahdo sanoa mitään häntä, poloista Bobia, vastaan, kyllä kai hänellä on ollut vaikeat aikansa. Ja olen varsin iloinen, että hän on niistä päässyt, ainakin toistaiseksi. Mutta hän on omituinen mies, hyvä Clem, ja pelkäänpä, että Jumalan tie osoittautuu hänelle aivan yhtä tukalaksi kuin ennen paholaisen tie.»

II OSA

1.

Tämän jouluajan jälkipäivät olivat Robertille nöyrän ja ihmeellisen onnen kausi. Koko hänen elämänsä oli muuttunut, kun sitä pimentänyt varjo oli poistettu. Aamulla herätessään hän tahtoi huutaa ja laulaa, ja kun hän oli syönyt aamiaisensa, halusi hän lähteä kertomaan jokaiselle, kuinka hyvä Jumala oli hänelle ollut. Työssä ollessaan hän ulkona kedolla usein tunsi, kuten hän Clemille kertoi, ikäänkuin saavillinen valoa olisi kaadettu hänen päälleen, ja, käsi yhä lapionvarressa tai aurankurjessa, lankesi hän monesti polvilleen haltioituen rakkauden ja ylistyksen hurmioon. Hänen koko sielunsa ja sydämensä oli sulautunut tähän uuteen kokemukseen. Hän ei osannut ajatella tai puhua mistään muusta, ja asiat, jotka tähän asti olivat olleet jokapäiväisiä, tulivat äkkiä suurenmoisiksi ja jumalallisiksi.

Tämä muutos osoittautui selvimmin hänen suhtautumisessaan ihmisiin. Hän rakasti jokaista niinkuin ei ollut koskaan ennen rakastanut. Hän rakasti Mabelia, kunnes hänen rakkautensa loimusi suurena, valkeana tulena, joka oli polttaa kohteensa karreksi, hän rakasti äitiään, veljiään, sisartaan, appeaan ja kälyään ja teki heille alati pieniä ystävällisiä palveluksia; hän rakasti kaikkia tilallisia Campany's Hatchin ympäristöllä, henkilöitä, joita tapasi markkinoilla tai huutokaupoissa tai päivän työmailla. He loistivat kaikki uudessa valossa, kaikki olivat tehdyt sen Jumalan kuviksi, joka oli hänet vapahtanut ja jonka yltäkylläisestä armosta hän nyt vaelsi rauhan kentillä, kun leimuava tuomio oli otettu pois »eikä enää ollut kirousta».

Ainoana okaana hänen salaperäisessä riemussaan oli, ettei hän kyennyt sitä muille jakamaan. Hän ei yrittänytkään sitä pidättää itselleen, hän ei kieltäytynyt ilmaisemasta suloista salaisuuttaan, hän oli aina valmis kertomaan kääntymyksensä tarinan jokaiselle, ken vain halusi kuunnella, ja pian se varsin hyvin tunnettiin kautta Salehurstin, Bodiamin ja High Tiltin pitäjän. Mutta kukaan ei näkynyt kykenevän näkemään sitä valoa, jonka hän näki, tai tuntemaan sitä lämpöä, mitä hän tunsi. Pikemminkin oltiin taipuvaiset pitämään häntä joko viiripäänä tai narrina. Monesta oli jotakin ehdottoman lystikästä ajatella Bob Fulleria pelastettuna — ajatella, ettei Bob tahtonut jalallaan astua kapakkaan, vaikka jokainen tiesi, että hänet tuskin kolme kuukautta sitten oli »Kuninkaanpäästä» heitetty pähkähumalassa ulos — kuulla Bobin kielen nyt vierittelevän raamatunlauseita, niinkuin se ennen oli vieritellyt kirouksia — nähdä Bobin, jolla ennen oli ollut suurempi varasto siivottomia juttuja kuin kellään sillä paikkakunnalla, vievän jonkun tuttavansa juhlallisesti syrjään ja siniset silmät muljollaan, kertovan hänelle kääntymyksensä tarinan... Eihän sellaiselle voinut olla nauramatta. Toiset kuitenkin näkivät hänen tilassaan enemmän häpeää kuin huumoria. Heistä oli loukkaavaa ja inhoittavaa kuulla miehen, joka oli Hanna Ideniä rakastellut ja joka Megrimin mäellä oli juopuneena korjattu maantienojasta, nyt kertovan jokaiselle, että hän oli pelastettu, valittu ase, Jumalan valitsema. Se loukkasi heidän säädyllisyydentunnettaan — he vainusivat teeskentelyä.

»Minä pidin hänestä enemmän hänen ollessaan rehellinen syntinen», sanoi Little Londonin Pix.

Perheeltään ja omaisiltaan ei Bob saanut paljoa enemmän myötätuntoa osakseen. Jimin ja Maryn mielestä hän taaskin tuotti heille häpeää.

»Mitähän Bob seuraavalla kerralla tekeekään? Sen haluaisin tietää», sanoi Mary. »Ensin naikkonen, sitten väkijuomat, sitten piru ja sitten Jumala; kyllä hän on koettanut kaikki mahdolliset keinot saattaakseen meidät häpeään.»

»Minä en Bobista enää välitä», vastasi Jim; »tehköön hän mitä haluaa, minä en hänen tähtensä enää aio vaivata päätäni».

»Ei minulla ole mitään uskontoa vastaan, kun se pysytetään oikealla paikallaan, mutta uskonnon paikka on kirkossa sunnuntaina, aivan kuin päivällinen katetaan pöytään päivällisajalla eikä jokaiseen nurkkaan jokaisella hetkellä päivästä. Kanatkin tietävät, että niiden tulee munia ainoastaan laatikkoihinsa.»

»En voi olla epäilemättä, että isäparka on perussyynä tähän. Hän kasvatti meitä kaikkia vakaviin ajatuksiin, ja nyt on Bob ajatellut itsensä ylösalaisin.»

»Hän ei ole pysynyt kiinni isän mielipiteissä. Hän ei tahdo pistäytyäkään isän kirkkoon Throwsin luona, sanoen sikäläisen pastorin olevan armenialaisen, vaikka taivas tietää, että hän on yhtä englantilainen kuin minä ja sinä.»

»No, Bob on nyt oma herransa, joten hän voi, kuten sanotaan, pitää oman lakinsa ja olla oma hupsunsa, — minä en siihen puutu.»

Robert tapasi äidissään hiukan enemmän ystävällisyyttä kuin Jimissä ja Maryssä. Rouva salli hänen istua käsivarsi hänen vyötäisillään ja kertoa ihmeellisestä vapahduksestaan, ja kun poika kehoitti häntäkin etsimään vapahdusta, oli hänen tapansa sanoa: »Kyllä, rakkaani,» pehmeällä, tyytyväisellä äänellään. Mutta Bob tiesi hänen tositeossa vain tuntevan iloa siitä, että hän nyt söi ja nukkui paremmin ja ettei hänellä enää ollut sitä kauheaa tuskaa sielussaan. Äiti oli, niin tuumi Bob, täysin tyytyväinen kotinsa mukavuuteen ja puolisonsa rakkauteen — hän ei käsittänyt olevansa köyhä, sokea ja alaston.