Part 15

Mabel ja Bob lähtivät seuraavana aamuna kärryillä, jotka varta vasten oli vuokrattu Goudhurstin majatalosta. Bob näytti kiusaantuneelta ja kuihtuneelta, ja kun Campany's Hatchin rakennukset ja pehmeäsävyiset ladot alkoivat kiiltää Rother-virran partaalla, ei hänen silmissään välähtänyt tervehtivää innostusta. Mabel lyyhistyi hänen puoleensa, kuiskaten: »Eikö ole herttaista päästä kotiin jälleen?» Mutta toinen vastasi vain: »Kyllä, tyttöseni.»

Bob ei osoittanut sellaista mielenkiintoa taloon ja sen hommiin, kuin Mabel oli toivonut. Heidän poissaolonsa aikana, jota oli kestänyt lähes kaksi viikkoa, oli tilaa hoidellut Ethnamin Crouch; mutta vaikka Robert seuraavana päivänä kiersi hänen kanssaan taloa tarkastamassa, näytti hän omituisen elottomalta ja innottomalta.

»Hän ei vielä ole täysin toipunut», sanoi Crouch Mabelille. »Parin päivän perästä hän on vannaan entisellään taas.»

Mabel pakotti itseään häntä uskomaan. Olihan Robert edelleenkin ruumiillisesti heikko; Mabel oli Goudhurstin lääkärin neuvoa noudattaen tuonut hänet kotiin, niin pian kun sairas kykeni matkan kestämään. Kunhan herra Beeman vain olisi jättänyt hänet rauhaan, olisi hänelle tehnyt hyvää viipyä kauemmin tuossa mukavassa, hyvin järjestetyssä talossa, jossa kuparit loistivat, puiset huonekalut kiilsivät ja liinatavarat olivat vilpoisen valkoisia armovalinnan varjossa. Mutta Beeman ei halunnut jättää häntä rauhaan; hän oli henkisesti saapuvilla Campany's Hatchissakin kolmen pienen mustan kirjan muodossa. Ne olivat: »Hartin hymnejä», »Kutsumus ja valinta eli Syntisen toivo» Richard Huntingtonilta ja »Vapaan armon ihmeet» James Welleriltä. Robert istui iltasin näitä lukemassa, sivuuttaen sanomalehden, ja palasia niiden viisaudesta ajelehti Mabelinkin korviin unen ulappain yli, joissa hän ja Robert näkyivät levottomina yhdessä uiskentelevan. Unissaan hän oli aina tietoinen puolisostaan — silloin hän näkyi tahtomattaan osallistuvan hänen kokemuksiinsa, joista hän päivisin oli suljettuna pois. Päivällä ei Robert koskaan puhunut hänelle tuskistaan, koska tiesi, ettei Mabel niitä ymmärtäisi. Tämä oli kiusaantunut, suruissaan, häpeissään, ärtynyt ja pelokas, mutta ei ymmärtänyt mitään.

Päivää jälkeen hänen palaamisensa saapui Clem häntä katsomaan. Nuorempaa veljeä säikähdyttivät Bobin kalpeat, tuskastuneet kasvot ja silmien surumielinen tuijotus, ne kun olivat ikäänkuin tähdätyt johonkin käsin koskemattomaan ja näkymättömään kauhuun. Bodingmaresin väki ei ollut koskaan kuullut mikä tapaturma häntä oikeastaan oli kohdannut tai oikeammin, mitkä seikat sen olivat aiheuttaneet, ja yritettiin arvailla paljon sinne ja tänne. High Tiltissä huhuiltiin sellaistakin, että hän jälleen oli »yhtynyt Hannaan». Mutta Mabel kielsi sen. Hän myönsi, että hän ja Bob olivat kinastelleet Hannasta, olematta asiassa silti mitään vakavaa, ja nyt kun Hanna oli lähtenyt pois, ei hän välittänyt. Rouva Wheelsgate oli kerran käynyt Goudhurstissa poikaansa tapaamassa ja tuonut sieltä uutisia hänen sieluntilastaan, josta myöskin Mabel oli kirjeissään maininnut. Clem oli siis jossakin määrin valmistunut, mutta ei ollut odottanut näin järkyttävää muutosta, ei ollut odottanut näkevänsä vanhaa, ylvästelevää Robertia näin masentuneena, varsinkaan kun tämä viimeiseltä oli saavuttanut kunnioitustakin.

»Herra sen on tehnyt», sanoi hän Clemille. Hän ei käyttäytynyt veljeään kohtaan yhtä pidättyvästi kuin Mabelia kohtaan. He olivat aikoinaan uskoneet toisilleen liian paljon asioita, jotta hän nyt olisi pysynyt vaiti. He istuivat yhdessä Campany's Hatchin pienellä lasikuistilla, joka keskitti marraskuun iltapäivän auringonpaisteen hauskaksi lämmöksi.

»Minä sanoisin, että sinä olet tehnyt sen itse tuuperrellen maantiellä», virkkoi Clem. »Sinun pääsi on kaiteti vielä hiukan heikkona. Kun tulet vahvemmaksi, niin tunnet toista.»

»Enkä tunne», vastasi Bob väsyneesti. »Oi, Clem, minä olen syntinen.»

»No, älä nyt tuskittele. Sehän oli vain puuska. Joka tapauksessa on se nyt ohi, ja jos käyttäydyt säädyllisesti, niin ihmiset unohtavat sen.»

»Mutta minä olen kaiken ikäni ollut syntinen — Jumalan armon ulkopuolella. En ole totellut Hänen kutsuvaa ääntään, — sillä minä tiedän nyt, että Hän kutsui minua siinä kokouksessa, jossa nousin seisomaan... Mutta minä vihastuin ja luulin Hänen tehneen minusta pilaa — enkä minä halunnut tulla pelastetuksi, hylätä oluttani ja lakata tyttöjen kanssa juoksemasta.»

»Haluaisitko tulla pelastetuksi nyt?»

»Haluaisin kylläkin — mutta on liian myöhäistä. Minä olen myynyt esikoisoikeuteni hernerokkaan ja kun nyt sanon: siunaa minuakin, Isä, niin ei siitä ole mitään hyötyä.»

»Mutta mikä on sinut näin aivan äkkiä saanut muuttumaan?»

»Ei se niin äkkiä tapahtunut. Minä olen jo pitkän aikaa säikähdellyt tuon tuostakin... Ja sitten herra Beeman osoitti minulle, että olen tuomion tiellä.»

Clem muisti jotakin.

»Olenko sinulle koskaan kertonut unta, jonka kerran näin isäpoloisesta»?

»Minkälainen se oli?»

»Hän oli minulle sanovinaan: 'Minun on nyt keveämpi olla, kun leimuava tuomio on otettu pois.' Ja sitten minä näin hakasilla suljetun raamatun, jonka kansien alta leimahteli liekkejä.»

Robertin silmät pyöristyivät kauhusta.

»Liekehtivä raamattu... Mutta niinhän se juuri onkin. Tulta on leimahtanut raamatusta ja se on polttanut minut. Oi, Clem, mikä surkea, kauhistuttava uni!»

»Se oli hyvä uni. Isä sanoi, että tuomio oli otettu pois. Ehkä se oli tarkoitettu sinulle.»

Hetkiseksi välähti heikko toivonilo Robertin silmässä, mutta se sammui melkein samalla.

»Ei — ei suinkaan se minulle tarkoittanut. Jos minulla konsaan on ollut tilaisuus, niin olen kääntänyt sille selkäni. Minä olin vihainen siitä; että minusta tehtiin narri... ja minä halusin pitää hauskaa. Oi, Clem, ehkä minä olen tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.»

Hän tarttui veljensä käteen kauhusta tyrmistyneenä.

»Oi, minä sanoin, että minä näyttäisin Hänelle, mutta Hän lieneekin näyttänyt minulle — näyttänyt minulle ja tehnyt minusta ikuisen pilkan esineen.»

Ovi avautui sisältäpäin äkkiä Mabelin astuessa ulos sanomaan, että tee oli valmis, ja Bob vaipui takaisin tavalliseen tuskalliseen äänettömyyteen.

44.

Tuli joulukuu pilvisille, kuuraisine aamuineen ja kellervine varhaisine auringonlaskuineen, jotka näkyivät imevän koko iltapäivän kimaltelevan, lämmöttömän valon läikkeeseen. Vainioiden pinta oli jäässä, mutta kovien, ohuiden kokkareiden alla oli liejuista, savenlemuista pehmeyttä. Kelmeässä päiväpaisteessa, joka liikkui laikkoina vainioilla, oli alituista veden kiiltoa ruohossa sulavista kuuranjyväsistä, okaista riippuvista sadehelmistä tai kastemaisesta kosteudesta hiehojen turkissa. Maailma ei ollut koskaan oikein kuiva, vaikka marraskuun rankkasateet olivatkin ohi; ja heränneet työläiset kompuroivat ikkunoittensa luo päivän ensi kajossa, katsellen metsän yli etäisiin maataloihin, sillä sumu ei enää verhonnut Rotherin laaksoa tai täyttänyt talojen nurkkia veden ja kaislojen hajulla.

Työ hiljeni Bodingmaresissä, ja Clemillä oli useammin aikaa käydä Campany's Hatchissa. Myöskin Robert puolestaan saapui toisinaan häntä tapaamaan Pookwelliin tai kävi emätilalla Jimiä ja Marya tervehtimässä. Hänen mielensä oli yhä synkkä, mutta hän alkoi siihen nyt tottua ja liikkua siinä tilassa kuin käydä jyskyttävä automaatti. Taaskin hän meni markkinoille, korjasi rehunauriinsa ja viritti ansoja kaniineille. Ne, jotka sattumalta toisista taloista kävivät hänen luonaan, sanoivat, että herra Fuller oli toipunut vaivastaan paremmin kuin ansaitsikaan. Ainoastaan ne, jotka elivät hänen kanssaan tai tunsivat hänet hyvin, käsittivät, että tuska oli vain tunkeutunut syvemmälle. Se kaivautui vähitellen hänen sydämensä pohjaan, — hän ei enää kamppaillut sen kanssa kuin se olisi ollut ulkopuolella häntä, vaan hän liikkui siinä, ahersi, katseli maailmaa ja eli sen lumoissa.

Mabel ei tohtinut antautua toivorikkauden harhaan.

»Hän on tulossa hulluksi», sanoi hän Marylle. »Minusta tuntuu, että ennen pitkää saamme viedä hänet Hellinglyen mielisairaalaan. Oi, miksi päästinkään hänet ulos sinä iltana niin pahalla tuulella kuin hän oli? En voi olla moittimatta itseäni.»

»Minun käsittääkseni se ei ollut sinun syysi; vaimoa ei voi syyttää kaikista typeryyksistä, joita hänen miehensä tekee», virkkoi Mary, joka oli antanut rukkaset Weigtsin Pepperille. »Ei koskaan voi tietää, mitä tyhmyyksiä mies kulloinkin tekee. Minun täytyy sanoa, että Robertkin minua ihmetyttää.»

»Se ei ole hänen syynsä — hän kolhaisi päänsä, ja sitten se vanha pappi sai hänet käsiinsä ja pahensi asian. Tiedätkö? Hän kävi meillä viime viikolla ja sanoi, että Bobin näkeminen teki hänet onnellisemmaksi kuin mitä hän oli kuukausiin ollut. Onpa muutamilla ihmisillä kummallisia käsityksiä onnesta!»

»Se johtuu siitä, että liian paljon mietiskelee uskon asioita, kuten olen sanonut monta monituista kertaa. Uskonto on varsin hyvä asia milloin sillä ansaitsee leipänsä, kuten pappi tai saarnamies, mutta jos siitä tekee ikäänkuin keppihevosen, silloin menee pää pyörälle. Bobin isähän oli niin uskonnollinen, että ihmiset tuskin voivat sietää hänen seuraansa, ja Bob taitaa tulla häneen. Jumalan kiitos, ettei se ole meihin muihin tarttunut.»

Joskus Mabel yritti puhua Bobille järkeä; joskus hän pyyteli hartaasti, sanoen hänelle, että hän tärveli hänen elämänsä ja heidän lapsensa onnen edellytykset. Toisinaan taas hän yritti loihtia ja tyynnytellä hänen tuskaansa pois. Mutta siitä kaikesta ei ollut mitään apua. He eivät voineet keskustella keskenään, koska he sellaisissa asioissa olivat vieraat toisilleen ja haastoivat eri kieltä. Tuntui pelkältä härnäilyltä pyytää häntä tekemään sellaista, mitä hän niin kauan oli turhaan yrittänyt. Ja vaikka Mabelin viehätys ei ollut loppunut enempää kuin Bobin halutkaan, oli jokaisessa ohimenevässä lohdun hetkessä sellainen valheellisuuden piirre, että lohtu välttämättömästi hukkui katkeruuteen. Kerran Mabel vei hänet kappeliin, johon hän oli jonkun aikaa kieltäytynyt lähtemästä, ja ensiksi se näkyi tekevän hänelle hyvää. Häntä oli lohduttanut raamatun lukeminen ja rukoukset, mutta kun seurakunta nousi veisaamaan virttä »vesilähteestä», yllätti hänet taaskin hyljättynä olemisen tunto, ja kun päästiin sanoihin

»Mä uskon, tahdon uskoa, ett' omain Jeesus on. Hän ristinpuulla eestäni on käynyt kuolohon»,

ei hän voinut kuunnella kauemmin ja oli heittänyt kirjansa pois ja lähtenyt kappelista, hylkiönä ja tuomittuna kaikkien nähden.

Clem oli kauhean levoton veljestään, vaikkei hän, kuten muut, luullut hänen tulevan mielipuoleksi. Bob-poloisella ei näkynyt olevan muuta kuin kärsimystä. Ensin rakkauden ja sitten uskonnon vuoksi. Ei olisi aavistanut Bobin olevan sellaisen, joka vaivaisi päätänsä uskonnolla, mutta hän näytti aivan yhtä onnettomalta nyt kuin sen päivän jälkeen, jona hän oli menettänyt Hanna Idenin; hänellä oli aivan sama säikähtynyt, harhaileva katse. Clem oli aina tuntenut syvää kunnioitusta uskovaisia kohtaan, ja usein hän valitti omaa kääntymätöntä tilaansa. Mutta eipä Bobin uskonto näkynyt tälle juuri hyvää tekevän — vaikka se hänen sanojensa mukaan johtui siitä, ettei häntä ollut otettu vastaan. Kaksi vuotta sitten oli Jumala kutsunut häntä Throwsin kappelissa, ja hän oli kieltäytynyt tulemasta, ja nyt kun hän halusi tulla, ei Jumala hänestä välittänyt. Samaan tapaan oli käynyt Clemille, kun hän ei ollut ottanut vastaan kutsua koulujuhlaan, koska luuli, että isä menisi sinä päivänä Cranbrookin markkinoille ja ottaisi hänet mukaansa — mutta sitten isä ei ollut lähtenytkään, ja kun Clem yritti koulujuhlaan, ei pappi päästänyt häntä sisälle. Näin oli tapahtunut Bobille, vain sillä erotuksella, että hänen hylkäämisensä ei tuottanut ainoastaan kielteistä ulkona odottelemista, vaan syöksi hänet ikuiseen hornaan, jonka kauhut hän oli niin elävästi osannut kuvailla Clemille, että Polly useinkin nurisi, koska hänen aviomiehensä Robertin luona käytyään aina kärsi painajaisista.

Mutta viimeiseltä Bob oli sanonut, ettei hän sellaisesta niin paljoa piitannut. Alussa häntä oli kauheasti peloittanut ajatus elää palavassa, liekehtivässä kaupungissa, missä kaikki oli ikuisesti tulikuumaa, niin että käveli ympärinsä kuin kissa hehkuvilla hiilillä eikä tohtinut mihinkään istahtaa... Se; mikä häntä nykyisin enimmin vaivasi, oli, että hän oli joutunut Jumalan rakkauden ulkopuolelle. Oli omituista, että Robert saattoi sydämessään rakastaa Jumalaa kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Mutta hän sanoi tosiaankin rakastavansa Häntä ja haluavansa olla Hänen lähellään. Sitäpaitsi oli hänen elämässään havaittavissa muutos. Hän oli paljoa leppeämpi ja kärsivällisempi Mabelia kohtaan, silloinkin, kun tämä oli tylyimmillään ja kovin ärsyttävä. Hän ei koskaan suuttunut eikä sadatellut — edes etelä-saksilaisten mahentuneilla kirouksilla. Hän antoi vaskikolikoita silmäpuolelle miehelle, joka soitti käsiharmonikkaa Salehurstin ja High Tiltin markkinoilla, eikä juonut muuta kuin sen ainoan lasin, jolla maanviljelijä sinetöi kauppansa.

Olisi saattanut sanoa, että Robert oli muuttumassa aivan kunnolliseksi, mutta hän ei näyttänyt sen onnellisemmalta. Hän liikuskeli yhä tuo murtunut, vetoava katse silmissään, jotka näkyivät ulkonevan hiukan enemmän kuin tavallista, ikäänkuin se etäinen kauhu, johon ne tuijottivat, olisi vetänyt niitä itseään kohti. Eräänä päivänä Salehurstin torilla tuntui Clemistä, että hänen veljensä näytti hurjalta; sillä ensi kertaa hän oli näkevinään oireita siitä mielipuolisuudesta, jonka saapumisesta toiset olivat olleet varmat jo kauan.

Hän seisoi lähellä moniaita maanviljelijöitä, jotka haastelivat sadoista, ilmasta ja hinnoista Burwashin markkinoilla. He eivät kiinnittäneet häneen huomiota, sillä Rotherin kylät olivat jälleen kääntyneet Robertia vastaan. Kertomus hänen viimeisimmästä riehahduksestaan oli kiertänyt ympäri dramaattisin lisin: Hän oli juopunut Hanna Idenin seurassa »Kahdeksassa kulkusessa» ja lopuksi tapellut Bodiamissa »Kuninkaanpään» kapakassa; hän oli iskenyt kaksi hammasta erään Bodiamin maanviljelijän suusta ja lyönyt eräältä toiselta silmän mustelmille; hän oli lähtenyt hurjana juoksemaan mustalaisten perässä, mutta oli humalapäissään kaatunut maantienojaan; muuan pappismies Goudhurstista oli hoivannut hänet kotiinsa ja hoitanut häntä juoppohulluuskohtauksen aikana, joka oli ollut niin voimakas, että se oli sumentanut hänen aivonsa ja hän oli tulemassa synkkämielisyydestä hulluksi. Ja oikeinpa hänelle — pääteltiin, — sillä Bob Fuller oli palannut oksennukselleen, kuten koira.

Hän ei välittänyt, sillä hän oli kokonaan menettänyt seurusteluvaistonsa. Mutta silti oli hänessä jotakin liikuttavaa, kun hän tänään seisoi siinä lähellä naapuriensa rupattelevaa ryhmää, mutta suljettuna heistä pois ei ainoastaan heidän, vaan omallakin tuomiollaan. Clemin sydän kirveli säälistä. Hän meni veljensä luo ja nykäisi häntä hihasta.

»Tulehan ottamaan lasi, vanha Bob.»

Robert pudisti päätänsä.

»Tulehan toki», kehoitti hänen veljensä.

»Ei minua janota.»

»Älähän sitten näytä niin säikähtyneeltä ja alakuloiselta. Et suinkaan sinä heidän tähtensä ole kuohuksissasi?» Ja hän vilkaisi rupattelevaan ryhmään päin.

»Ei, en minä heistä välitä.»

»Älä sitten, Bob, näytä noin...» Hän ei halunnut sanoa »hullulta». Mutta juuri sellaiselta Bob näytti; ja Clem huomasi toisten tuijottavan uteliaina hänen veljeensä. Tähän asti hän ei ollut luullut kenenkään tietävän Bobin tarinan kaikkia vaiheita. Mabel oli ollut liian häpeillään lörpötelläkseen, ja sukulaiset olivat kahlehtineet kielensä joko häpeäntunteesta tai hellyydestä. Mutta oli alettu huhuilla, että Bob Fuller oli omituinen, ja nyt tähtäytyi häneen useampi kuin yksi katse salavihkaa tai avoimesti, hänen seisoessaan siinä kookkaana, masentuneena ja kömpelönä, punoittavin ja hurjin silmin. Äkkiä käsitti Clem, että oli välttämätöntä toimittaa hänet pois.

»Tule kotiimme juomaan kupillinen teetä minun ja Pollyn kanssa.»

»Minä lapasin Mabelille, että palaisin kello neljältä.»

»Ja senhän voit tehdäkin — ainakaan et myöhästy puolta tuntia enempää. Sinulla on aikaa istua hetkinen kanssamme ja virkistyä.»

»Clem, minusta tuntuu kuin sydämeni olisi pakahtumaisillaan.»

»Älä sitä ajattele. Ehkä tunnet huojennusta, jos tulet minun mukaani.»

»Tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Jos Jumala lähettää minut helvettiin, menettelee hän siinä oikein. Minä ansaitsen sen, ja hän tekee vain hyvin ja oikein.»

»Älä enää sellaisia puhu. Tulehan pois.»

Hän tarttui veljeään käsivarresta ja talutti hänet hänen vastustelemattaan »Kamelikurkeen», jonne hän oli jättänyt hevosensa. Bodingmaresinkin rattaat olivat siellä ja niiden perässä vasikka verkossa. Eläin mölysi haikeasti, sillä se oli pistänyt päänsä ulos verkon silmukasta. Clem pani kaikki kuntoon. »So, so, hiehoseni; ei tätä kauan kestä. Tuskin tunnin matka, ja sitten saat imeskellä maitoa Pollyn sormista.» — Hän toivoi, etteivät sen silmät olisi niin muistuttaneet Robertin silmiä — osaksi ilmeellään, osaksi muljotuksellaan.

Bob oli mennyt talliin hevostaan noutamaan, mutta kun Clem oli kiivennyt istuimelleen ja alkanut ihmetellä miksei veljeä kuulunut, tuli »Kamelikurjen» isäntä esille nurkkauksen takaa.

»Herra Bob lähti jo, herra Clem. Hän pyysi minua sanomaan teille, että hän oli muuttanut mielensä ja ajoi suoraan kotiin.»

»Sitä vietävää!» huudahti Clem. Hän oli mielissään, että Robert edes oli lähtenyt markkinoilta, mutta hänestä veli ei ollut sopivassa mielentilassa jäädäkseen yksikseen tai mennäkseen Mabelinkaan seuraan Campany's Hatchiin. Kupillinen teetä kaikessa rauhassa Pookwellissa hänen veljensä ja Pollyn seurassa olisi ollut Bobille paljoa parempi. Se olisi tyynnyttänyt häntä, ja hän olisi sitten palannut kotiinsa paljoa järkevämmässä mielentilassa. Mutta ei hyödyttänyt yrittää häntä saavuttaa, vaikka hänellä olikin ainoastaan viiden minuutin etumatka. Hän ratsasti vahvalla hevosella, mutta Clemillä oli vain ruohoilla syötetty koni ja sillä rattaat ja vasikka vedettävinään. Hän menisi huomenna Campany's Hatchiin; se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä.

45.

Hän pääsi kotiin kello kolmen korvilla. Jonkun aikaa hän puuhaili uuden vasikan kanssa. Hän huusi Pollya tuomaan sille puoli kiulullista maitoa. Vaimo saapui, iho punoittaen ulkotyöstä.

»Vai siinä se veitikka on», virkkoi hän kääriessään ylös hihansa. »Paljonko hänestä maksoit?»

»Kolmekymmentä shillingiä.»

»Se ei ollut huono kauppa. Suotta sinä noin synkältä näytät.»

»Olen huolissani Bobin tähden.» Ja Clem kertoi hänelle, millaiselta Bob oli markkinoilla näyttänyt, ja kaikki mitä oli tapahtunut.

»Ka, Clem, oletpa sinä aika tolvana», virkkoi Polly; »sinä et olisi saanut sallia hänen sillä tavoin lähteä».

»Minä en olisi voinut häntä pysähdyttää.»

»Sitten sinun olisi tullut lähteä hänen perästään.»

»Kuinkapa minä sitä voin — kun oli sadan naulan painoinen vasikka takanani kärryissä? Bob ratsasti Strangerilla».

»No, toivoakseni hänelle ei tapahdu mitään ikävää.»

»Kuinka niin voisi käydä?»

»Omien sanojesi mukaan. Mainitsithan, että hän näytti mielipuolelta; eikä mielipuolten ole turvallista liikkua yksinään.»

»Minä puhuin vain kuvaannollisesti. En tarkoita, että Bob on mielenvikainen; mutta hän tuskittelee vallan kauheasti. Tahtoisinpa haastella sen vanhan saarnamiehen kanssa, joka hänessä moisia ajatuksia herätti.»

»Soisin, ettet olisi sallinut hänen sillä tavoin lähteä.»

»Millä minä olisin sen estänyt? En luullut hänen minua pettävän, muutoin olisin lähettänyt pojan Strangeria noutamaan. Ethän luulle, että hän käy raivopäiseksi tai tekee itselleen pahaa, Polly?»

»Epäilemättä hän pysyy kylläkin tolallaan», sanoi vaimo luopuen moitiskelusta kuullessaan Clemin katuvaisen äänensävyn. »Olen vain pahoillani, ettei hän tullut meille, vaan meni sen itsekkään Mabel-heilakan luo; se kiittämätön kappale ei ajattele muuta kuin itseään ja omia tunteitaan.»

Kello viideltä peitti pimeys maan, ja pian pysähtyi työ latojen ja kuivaushuoneiden varjossa, mistä joku lyhty siellä täällä levitti värähtelevää valoaan. Clem ja Polly menivät mökkiinsä teetä juomaan ja hiukan haukkaamaan.

Huolehtivana emäntänä oli Polly tukehduttanut hiilenmuralla tulen hellasta ja nyt hän työnsi sinne hiilihangon kohentaen vireille liekit, joiden hohto heijastui kattoparruihin. Clem istahti tyytyväisenä tuolilleen ja sytytti piippunsa. Hän katseli kattilan kiehumista Pollyn kattaessa teepöytää. Siinä oli vain voita ja leipää, sillä heillä ei ollut varaa siansylttyyn, säilykkeihin ja muihin sellaisiin herkkuihin joka päivä; mutta muonaa oli riittävästi Cleminkin ruokahalun tyydyttämiseksi, ja kumpikin sai tarpeekseen. Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; se oli hiljaisuuden rauhaisa hetki. Sittemmin he vetäisivät tuolinsa valkean eteen ja juttelisivat hiukan.

Clem kaatoi juuri kolmatta kupillista teevatiinsa, kun puutarhan polulta kuului askeleita; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kolkutettiin ovelle.

»Sisään!» huusi Polly, sillä ovi oli säpissä, ja Jim astui huoneeseen, keltainen paperi kädessä.

»Sähkösanoma — tuli juuri Mabelilta. Hän haluaa tietää, missä Robert on.»

Clem ja Polly tuijottivat suut avoinna näin korskean tiedustelun johdosta.

»Bobin olisi pitänyt olla kotona jo tuntikausia sitten», sanoi Clem; »hän lähti heti kello kahden jälkeen».

»Sanoinhan minä sinulle, ettei häntä olisi saanut päästää yksinään lähtemään», sanoi Polly.

»Ehkä hän on jossakussa kapakassa», huomautti Jim. »Mutta minä päätin tulla tänne kysymään, olitko kenties tavannut hänet kotiin palatessasi.»

»Salli minun nähdä mitä hän sanoo», virkkoi Polly. '»Onko Robert teillä, sanoi tulevansa kotiin neljältä kovin levoton Mabel.' Se on saattanut maksaa hänelle osoitteineen toista shillingiä. On juuri hänen tapaistaan sähköttää sen sijaan että lähettäisi miehen tiedustelemaan, kuten jokainen järkevä ihminen olisi tehnyt.»

»Siitä on 'vastaus maksettu'. Meidän on siis lähetettävä vastaus.»

»No, sähkötä 'Ei'; se tulee ainakin huokeaksi.»

»Häpeähän toki, muijaseni», sanoi Clem, »että häntä noin sorrat. Kyllä kai hän on hirveästi säikähdyksissään.»

»Miksi? Että hänen miehensä viipyy kahta tuntia kauemmin kuin sanoi viipyvänsä! Hän ei ollenkaan ymmärrä miehiä.»

»Ehkä hän on opettanut Bobin täsmälliseksi, eiköhän Bob nykyisin haihattele. Minun täytyy sanoa, että olen itsekin hiukan säikähtänyt.»

»No, lähettäkäämme hänelle vastaus», virkkoi Jim. 'Bob lähtenyt markkinoilta kahdelta ei tiedetä hänestä enempää.' Kelpaako se?»

»Kuulostaa hieman siltä kuin emme välittäisi», virkkoi Clem; »sanotaan, että etsiskelemme häntä».

»Mistä häntä etsisimme?»

»Voinhan minä toki juosta Haiselmanin taloon kysymään, näkivätkö hänen ratsastavan ohi.»

»Hyvä, mutta lähettäkäämme ensin vastaus; poika odottaa. Kuinkas tämä sopisi: 'Bob lähtenyt kotiin kahdelta tiedustelemme'?»

Clemistä ja Pollysta se sopi varsin hyvin ja se kirjoitettiin siis lomakkeelle ja annettiin Bodingmaresissa odottavalle lennätinpojalle. Clem lähti heti Haiselmanin taloon. Hän oli hirveän levoton ja moitti itseään siitä mielentyyneydestä, jolla oli suhtautunut hänen yksinäiseen lähtöönsä. »Jos olisin luullut hänen tekevän jotakin pahempaa kuin tuskittelevan, niin olisin päästänyt Spongeyn aisoista ja ratsastanut hänen peräänsä. Mutta minä sallin hänen mennä, ja jos jotakin ikävää tapahtuu, on se siis minun syyni. Minä kai en ajattele asioita niinkuin pitäisi.»

Kukaan ei ollut nähnyt Bobia Haiselmanin talossa, mutta eihän heidän ollut tarvinnut nähdä häntä, jos hän vain oli ratsastanut ohitse kujalla. Ensimmäiset tietonsa sai Clem kotimatkalla tavatessaan Mountpumpsin Shovellin, joka ratsasti itäänpäin. Clemin mieleen juolahti kysyä häneltä oliko hän nähnyt Robertia.

»Kyllä, minä näin hänet kolme, neljä tuntia sitten; hän oli Delmondenin tienoilla.»

»Dehnondenin!»

»Niin, ratsastamassa ulos pitäjästä.»

»Puhuttelitteko häntä?»

»Minä toivotin hänelle hyvää päivää, muttei hän ottanut sitä huomatakseen.»