Part 12
Mabel puolestaan ei paljoa uskonut Clemin ja Pollyn aviolliseen lempeen. Edellinen ei voinut todella rakastaa vaimoaan, tuumi hän, sillä silloin ei hän olisi sallinut hänen niin paljoa uurastaa. Clem ei edes osoittanut hänelle sitä huomaavaisuutta, jota Mabel vihdoin oli onnistunut Robertille opettamaan. Clem istuskeli paitahihasillaan sanomalehteä lukemassa vaimon pestessä teekaluja; Clem ei koskaan avannut hänelle ovea, kuten Mabel oli huolellisesti opettanut Robertin tekemään; ja hän näkyi odottavan, että Polly pesisi ja paikkaisi hänen vaatteensa, puhdistaisi hänen asuntonsa ja keittäisi hänen ruokansa pitäen sitä kaikkea aivan luonnollisena asiana.
»Mikset teetä tuota miehelläsi?» kysyi Mabel eräänä päivänä tavatessaan Pollyn polttopuita pilkkomassa.
»Clemillähän on omat työnsä.»
»Mutta Robert ei mitenkään sallisi minun pilkkoa puita. Voisin lyödä sormiini.»
»Clem tietää, etten minä lyö sormiini.»
»Mutta puiden pilkkominen ei ole naisten työtä. Minua hävettäisi sitä tehdä. Tuo kirves on sinulle liian raskas, eikä ihmekään, että kätesi ovat karkeat ja kovat, kun niitä tuolla tavoin käytät.»
»Käteni kelpaavat kyllä», virkkoi Polly, alkaen suuttua. »Minusta on parempi, että minulla on työkykyiset kädet kuin hyödyttömät valkoiset», ja hän silmäili hetkisen Mabelin käsiä.
»Älähän välitä minun puheistani», sanoi hänen kälynsä hyvätuulisesti. »Mutta minä olen päässyt niin hyviin tuloksiin Bobin kasvattamisessa, että ajattelin sinusta maksavan vaivan yrittää siloitella Clemiäkin. En ole koskaan nähnyt mitään tökerömpää kuin se tapa, jolla aviomiehet täälläpäin käyttäytyvät, he kun odottavat vaimojensa ahertavan heidän hyväkseen aamusta iltaan. Rohkenen väittää sen olevan silkkaa tietämättömyyttä; heille ei ole koskaan opetettu kuinka herrasmiesten tulisi kohdella naisia. Mutta se, joka on tottunut hienostuneisiin tapoihin, voi saada ympäristössään paljon muutosta aikaan.»
»En halua mitään muutosta, kiitos», selitti Polly.
Mabel kohautti olkapäitään, ja he alkoivat haastaa muusta, kunnes Clem astui huoneeseen, iloisesti huutaa hoilahduttaen:
»Hei, muijaseni, missä on teeni?»
Eipä hänen käytöksensä aviomiehenä tosiaan ollut hienojen kaupunkilaistapojen mukaista. Hän noudatti Rotherin laakson vanhoja tottumuksia, joissa epäitsekäs ja harras rakkaus oli usein kätkettynä karkean ja kylmäkiskoisen pinnan alle. Mutta Pollykin oli naapuristonsa ja sukupolvensa lapsi eikä halunnut miehessään mitään muutosta. Päinvastoin hän olisi joutunut kovin hämilleen, jos Clem olisi rientänyt hänelle ovea avaamaan, mitä Mabel aina odotti mieheltä, tai olisi ryhtynyt kiilloittamaan omia saappaitaan tai auttamaan häntä lakaisemisessa ja pesemisessä. Clem uurasti hänen hyväkseen uutterasti aamusta iltaan, ei koskaan sallinut sukulaistensa hänelle ylvästellä ja osoitti hänelle hienotunteisuutta kaikissa heidän yhdyselämänsä tärkeimmissä asioissa, joissa Mabelin mittapuu ei olisi kokonaan kieltänyt omavaltaisuuttakaan. Näin ollen Polly kernaasti soi hänen nauttia iltaleponsa kotiaskareiden häiritsemättä, ottaa ammekylpynsä takkavalkean edessä vaimonsa vaivoja ylenmäärin säälimättä ja istua paitahihasillaan piippuansa poltellen kuulematta moitteita hienostumisen puutteesta.
Sekä Polly että Clem tunsivat katkeraa pettymystä, kun he edelleenkin pysyivät lapsettomina. Clem suri sitä enemmän vaimonsa vuoksi kuin omasta puolestaan; eihän heillä ollut liiaksi maallista hyvyyttä, ja hän oli aivan tyytyväinen heidän nykyiseen yhdyselämäänsä; mutta hän tiesi, kuinka Polly aina oli rakastanut lapsia ja että tyttö oli mennyt hänen kanssaan naimisiin siinä luottamuksellisessa toivossa, että hänelle syntyisi lapsi. Clem oli niin usein nähnyt hänen pitävän toisen naisen pienokaista sylissään, että tuntui julmalta ajatella, ettei hän ehkä koskaan saisi kantaa omaansa käsivarsillaan. Nykyisin täytyi Clemin olla hänen lapsensa, ja hän mukautui yhä enemmän Pollyn rakkauden äidilliseen sävyyn, hellään huolenpitoon ja hoivailuun, suojelevaan ja lohduttavaan tuntuun hänen hyväilyissään. Polly ei koskaan valittanut eikä nureksinut, ja hänen alistumisensa herätti hänessä vastaavaa uhrautuvaisuutta, niin että hän useinkin oli nöyrä ja lempeä, milloin muutoin olisi ollut jokseenkin intohimoinen, ja antoi äidille etuoikeuden vaimon rinnalla.
He eivät voineet olla tuntematta tuskallista pistosta kumpikin, kuullessaan Mabelin odottavan pienokaista. Tämä oli nyt ollut naimisissa hiukan toista vuotta eikä hän kaivannut lasta.
»Minä en pidä lapsista», sanoi hän tuskitellen, »enkä luule itseäni kyllin vahvaksikaan».
»Näytäthän sinä varsin vahvalta», sanoi Polly.
»Lapsista on vaivaa ja kulujakin; se tuntuu kovin kiusalliselta.»
»Luulen Bobin olevan mielissään.»
»Hm, Bob — tietysti Bob on. Hänen ei tarvitse siitä vaivaa nähdä.»
»Mutta kuluja hänelle tulee.»
»Ei hän sitä sure. Kunhan meillä vain on kylliksi vaatteisiimme, ruokaamme, juomaamme ja talon pystyssä pitämiseen, on hän tyytyväinen. Hän ei koskaan ajattele edistystä.»
»Mutta kertoihan hän juuri viime keskiviikkona Jimille, että aikoi ostaa ne viisitoista eekkeriä niittyä, jotka ovat myytävänä, jos vain saa tänä syksynä kauroistaan hyvän sadon.»
»En minä sellaista edistystä tarkoita; se on varsin arkista ajattelua. Minä tahtoisin elää hienommin ja pitää palvelijattaren — sellaisen, joka voisi tarjoilla pöydässä. Ja nyt hän paiskaa minulle lapsen. Minun täytyy uurastaa entistä enemmän.»
»Älä sure; kyllä kai hän avaa oven sinulle edelleenkin», virkkoi Polly häijysti.
36.
Sen vuoden aikana, jonka Robert oli ollut naimisissa, hän oli vain vähän nähnyt Hannaa. Tämä oli palannut High Tiltiin pari kolme kertaa. Kerran Robert oli tavannut hänet ja sanonut: »Hyvää huomenta, rouva!» varsin äänekkäästi, ja toisella kerralla hän oli nähnyt hänet etäällä kävelemässä Dariuksen kanssa Megrimsin mäkeä ylöspäin. Mutta he eivät olleet koskaan muuta kuin tervehtineet eivät olleet koskaan haastelleet eikä hän tiennyt, mitä Hanna ajatteli hänen avioliitostaan.
Hannan tilapäinen läsnäolo ei ollut tuottanut Robertille mitään levottomuutta. Hänen avioliittonsa oli parantanut loukatun ylpeyden haavan; hän saattoi pitää päänsä pystyssä; hän oli osoittanut Hannalle, että hänen mahtinsa oli murrettu. Sitäpaitsi oli High Tilt kahdeksan kilometrin päässä Campany's Hatchista, joten hänellä ei ollut alituista vaaraa Hannaa kohdata, eikä hän useinkaan tiennyt hänen käyneenkään ennenkuin hän oli jo jälleen lähtenyt. Sitäpaitsi oli hänen avioliittonsa saanut aikaan valtavamman muutoksen hänen elämässään kuin hän oli luullut. Se ei ollut tavallisen lemmensuhteen pelkkä vahvistuminen ja kodistuminen. Mabelilla oli häneen ihmeellinen vaikutusvalta, jollaista ei kellään tytöllä, ei edes Hannalla ollut aivan samalla tavalla ollut. Mabel hallitsi häntä järjestämällä hänen elämänsä mukavaksi, ja Bob maksoi hänelle kaikki noudattamalla hänen vaatimuksiaan pikkuseikoissa. Bob totteli häntä vähäpätöisissä asioissa: noutamisessa ja kantamisessa, nostamisessa ja avaamisessa — ja hänen tottelemisensa oli välttämätöntä, — kun taas Mabel suuremmissa, henkilökohtaisemmissa asioissa alistui hänen tahtoonsa.
Ylipäänsä Bob oli onnellinen. Hänen maatilansa oli hänelle tärkeä asia, ja kun se oli heti alussa hyvin varustettu elukoilla ja kun hänellä oli sekä pääomaa että kokemusta, ei se toistaiseksi ollut tuottanut hänelle paljoa levottomuutta. Hän uurasti oman tilansa hyväksi niin keskitetyn tarmokkaasti kuin ei koskaan olisi Jimille uurastanut; sitäpaitsi ei hän enää tuntenut mitään kiusausta seikkailuihin. Hänen vaistonsa olivat tyydytetyt, ja hän oli kiintynyt peltoihinsa niin uskollisesti, ettei koskaan ollut osoittanut samaa kiintymystä Bodingmaresin vainioihin. Hänen mielenkiintonsa keskittyi tuohon maalaiseen punaiseen rakennukseen kunnioitusta herättävine ulkosuojineen; hämärät, epämääräiset halut eivät enää viekoitelleet häntä pois velvollisuuksistaan. Tuntematon seikkailu ei enää viittonut hänelle taivaanrannalta.
Oli ehkä ihmeellistä, ettei hän kuullut sen kutsua, sillä ei hän suinkaan vielä ollut kutsujaa tavoittanut ja omakseen saanut. Campany's Hatchissa ei ollut mitään seikkailullista enempää kuin Mabelissakaan — kaiken uuden niissä hän oli oppinut noin viikon kuluttua. Eipä niin, että Robert koskaan oli tietoisesti seikkailuja etsinyt. Kutsu oli aina tullut hänen aistiensa hämäränä hämmennyksenä, ja sitä totellakseen hän oli juossut vain lähimpään kapakkaan... Mutta tämäkään hänen oman miehuutensa levoton ärsytys ei häntä enää yllyttänyt. Se oli tyydytetty ja kuuro. Se oli tiivistynyt ja kovettunut sen nälkiintyneen surun syvyyden yläpuolelle, joka yksinään olisi voinut vastata kutsuun taivaanrannalta, niinkuin syvä vastaa syvään. Hänen rakkautensa Hannaan oli hautaantunut sen vaistojen tyydytyksen alle, jonka Mabel ja Campany's Hatch olivat saaneet aikaan. Hän uskottelihe rakastavansa Mabelia. Tämä oli toisinaan ärsyttävä, ja silloin tällöin vaihdettiin heidän välillään teräviä sanoja, mutta ylimalkaan hän oli sievä, mukava lapsonen, ja Robertin elämä hänen kanssaan oli kuin uneliasta lepoa hänen Hannaa kosiskellessaan kokemiensa myrskyjen ja hänen yksinäisen elämänsä näännyttävän kuivuuden jälkeen.
Heidän avioelämänsä alussa, kun hän oli ehtinyt herättää Mabelin intohimot, kyseli tämä häneltä paljon Hannasta, mitä ei ollut koskaan tehnyt heidän kosiskeluaikanaan. Mabel näkyi haluavan vaimentaa mustasukkaisuutensa, ja Bobin avulla hän oli siinä onnistunutkin. Bob oli vakuutellut hänelle, että kaikki oli ohi ja että hänen tunteensa Mabelia kohtaan olivat aivan toista kuin mitä hän oli tuntenut Hannaa kohtaan — mikä oli totta, vaikka Bob olisi häntä tyynnyttääkseen kyllä valehdellutkin kuinka paljon tahansa. Mabel oli uskonut hänen vakuuttelunsa, ja pian näkyivät kaikki hänen epäluulonsa haihtuneen. Juorut eivät High Tiltistä saapuneet Bodiamiin asti kuin vallan hämärtyneinä, eikä Hannan liikkeitä tunnettu eikä pidetty silmällä. Mabel oli varma miehensä rakkaudesta ja ylpeili hänestä, kun hän osoitti edistyvänsä opetetuissa hienoissa tavoissa.
Mutta kun hän tiesi, että hänelle oli syntymässä lapsi, näkyi osa tästä luottamuksesta haihtuvan. Syyt olivat epäilemättä osaksi ruumiillisia, mutta Mabel myöskin epäili puolisoaan, koskei hän enää luottanut omaan ulkonäköönsä. Hän sanoi itselleen, että hän oli »väritön», eikä odottanut Robertin pitävän hänestä kivuloisen näköisenä yhtä paljon kuin jos hän olisi näyttänyt terveeltä. Hän sanoi, että se oli häpeä, ja valitti katkerasti ystävälleen Murielille, koska Polly ja Mary eivät osoittaneet myötätuntoa eikä edes Elizabeth voinut käsittää, kuinka sellaisia toiveita kuin Mabelin kukaan saattoi tervehtiä muuta kuin suurella ilolla.
Muriel myönsi, että se oli häpeä ja että miehet olivat kaikki samanlaisia. Hän yhtyi Mabelin inhoon sen johdosta, että hänen miehensä vielä vietti monet illoistaan »Kuninkaan päässä», sensijaan että olisi istunut kotona vaimonsa luona.
»Vähin, mitä hän saattaisi tehdä, olisi luopua siitä ja osoittaa minulle hiukan huomaavaisuutta nyt, kun olen näin huonona.»
»Ne ovat kaikki samanlaisia», sanoi Muriel.
»Minulla on yksinäni niin ikävä — minä väsyn ompelemiseen.»
»_Ma belle_, jos sallit minun sanoa, niin teit erehdyksen, kun koskaan päästit häntä illalla ulos. Miehellä ei ole oikeutta kuluttaa iltojaan kapakassa, kun kerran on mennyt naimisiin.»
»Minä en voinut häntä estää. Ka, hän kävi 'Kuninkaan päässä' jo kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olimme tänne muuttaneet. Hänellä oli näet pahoja tapoja jo ennen avioliittoaan; mutta enhän minä toki luullut hänen niitä jatkavan. Hän sanoo, että tämä on hänelle ainoa tilaisuus tutustua seudun maanviljelijöihin, kosken minä halua, että he aina käyvät talossa.»
»Tapaileeko hän koskaan sitä naista, johon hän ennen oli niin kiintynyt?»
»Ei — tietysti ei. Miksi sitä kysyt? Kuka on sinulle kertonut, että hän oli kiintynyt johonkuhun naiseen?»
»Sinä itse, rakas ystävä, silloin kun hän alkoi sinua lähennellä. Ja asiasta on paljon juoruttu...»
»Ei senjälkeen kun hän meni naimisiin!»
»Ei, ei — mutta minusta vain tuntui omituiselta, että hän on niin paljon ulkona. Mitä hän kapakassa tekee? Eihän hän toki juoppo liene.»
»Eipä suinkaan — en voi sanoa nähneeni häntä liian liikutettuna senjälkeen, kun menimme naimisiin, vaikka hän kuulemma sitä ennen joskus maistoi enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.»
»Mitä hän sitten 'Kuninkaan päässä' tekee?»
»Hän tapaa niitä naapuriston miehiä, kuten sinulle kerroin. Ja pelaa biljardia ja harjoittaa typeriä urheiluja, kuten keihäänheittoa; ja niillä on tupakkakonsertteja ja kokouksia, — Bob sanoo aikovansa liittyä druideihin. Mutta ethän sinä Muriel vain luulle, että hän juoksee kenenkään perässä...?»
»En tietenkään, _ma belle_. Minua vain ihmetytti, että hän liikkuu niin paljon ulkona; mutta nyt kyllä tajuan, että asia on niinkuin sanot; hän tapaa naapuriston miehiä. Varmasti hän on uskollinen... Hänellä on luotettava ilme, ja vain siksi, että kaikki miehet ovat samanlaisia, en voinut olla tuumimatta — varsinkin, kun on niin paljon huhuiltu...»
»Huhuiltu mitä? Ei meidän avioliittomme jälkeen.»
»Ei, johan sen sanoin — tarkoitan vain niitä vanhoja huhuja. Olen moneen kertaan vakuuttanut olevani varma, että hän on kunnon mies. Luulen, rakas ystävä, että käyt levottomaksi. Parasta, ettet sallisi hänen sitä nähdä — se juuri hänet pilaisikin.»
Mutta Mabel ei voinut sitä puolisoltaan salata. Hän oli nyrpeä ja hermostunut, ja Murielin sanat saivat sairaloisen otteen hänen mielikuvituksessaan. Kuitenkin kaikitenkin oli varsin kummallista, että Bob oli niin paljon poissa. Mabel oli sitä aina vastustellut, mutta Bob ei halunnut mitenkään muuttaa tapojaan, edes nytkään, kun hän oli näin sairaana ja kurjana. Tietenkään ei ollut heidän avioliittonsa jälkeisinä lähikuukausina ollut kysymys mistään uskottomuudesta. Vaimo oli vallan varma, että mies oli tosiaankin käynyt tapaamassa naapuriston maanviljelijöitä, joiden hän ei halunnut käyvän talossa. Mutta nyt... nyt kun hänen ulkonäkönsä oli riutunut... nyt kun hän oli väsynyt ja haluton ja — hän myönsi sen, vaikka puolustelihe — tuskitteleva? Ehkä Bob oli antautunut jonkun muun pariin ajan ratoksi, kunnes Mabel olisi jälleen entisellään — tai ehkä hän oli palannut sen mustalaisnaisen luo? Tämä ajatus kiusasi häntä enemmän kuin edellinen — Mabel olisi voinut sietää tuntematonta kilpailijatarta paremmin kuin kilpailijatarta, jota hän jo oli oppinut pelkäämään. Se ajatus piinasi häntä, ja vihdoin hän tuli lausuneeksi sen ilmi.
»Bob, tapaatko sinä nykyisin koskaan Hanna Ideniä?»
Toinen luki Sussexin sanomalehteä takkavalkean ääressä ennenkuin menisi pelloilleen, ja vaimon täytyi toistaa sanansa ennenkuin ne kiinnittivät hänen huomionsa. Bob säpsähti hiukan.
»En, en tietenkään. Mistä sellainen ajatus yhtäkkiä on pistänyt päähäsi?»
»Enpä tiedä... kun sinä käyt niin usein kylässä ja jätät minut yksikseni...»
»Minähän käyn vain 'Kuninkaan päässä'. Sanoithan, ettet siitä välitä.»
»Tähän asti en juuri välittänytkään. Mutta nyt voin niin huonosti...»
Robert punastui. Tuskitteluillaan ja voivotteluillaan Mabel aina tärveli hänen luonnollisen, yksinkertaisen ilonsa lähestyvästä isyydestään. Hän ei voinut käsittää, miksei vaimo ollut yhtä mielissään ja toivehikas kuin hän. Mutta hän vastasi hänelle lempeästi, sillä vaikka se ärsyttikin häntä, vetosi vaimon tila hänen varsin miehiseen säälintuntoonsa.
»Olen pahoillani, ettet tunne voivasi hyvin, pikku rukka. Mutten minä tiennyt sinun välittävän käynneistäni — enhän minä koskaan viivy myöhään ulkona.»
»Mutta illat ovat ainoa rauhallinen tovi, jonka saamme yhdessä viettää.»
»On meillä muitakin aikoja, ja minähän käyn poissa vain silloin tällöin.»
»Viime viikolla kävit kolmesti.»
»Ka, meillä oli maanviljelijäyhdistyksen kokous, toisella kertaa taas druidien, ja kolmannella kävin tapaamassa Elpheetä niiden portugalilaisten rehunauriiden vuoksi, jottei tarvinnut vaivautua Wassallille asti.»
»Enpä välitä, kunhan et vain tapaa Hannaa.»
»Kuinka minä hänet tapaisin? Hän ei ole minun tavattavissani. Hän on parinsadan kilometrin päässä...»
Hänen äänensä, joka oli alkanut kärsimättömään sävyyn, päättyi aivan toisenlaiseen säveleeseen. Hän oli siitä tietoinen, vaikeni ja puri huuliaan.
»Bob, sinä välität hänestä edelleenkin; minä kuulen sen äänensävystäsi...»
»En minä välitä hänestä; älähän ole niin hupsu, mirriseni, tai minä suutun.»
Mabelin silmät vettyivät.
»Minä en tahdo sinua suututtaa, Robert; minä tiedän, että puhut totta. Mutta minä en voi olla tuskittelematta... sinä jätät minut niin paljon yksikseni... ja minä tunnen itseni niin sairaaksi...»
»Tahtoisitko, että lähettäisin hakemaan lääkärin?»
»Ei, ei; ei minua oikeastaan mikään vaivaa — olen vain väsynyt ja yksinäinen...»
Bobin närkästys suli sääliksi, ja hän kurotti käsivartensa vaimoaan kohti. Mabel tuli hänen luokseen ja nojasi raskaasti häntä vasten, hänen pehmeän, hajuvedeltä tuoksahtavan tukkansa valahtaessa hänen kasvoilleen ja hänen käsivartensa hiipiessä ja tiukentuessa hänen kaulansa ympäri, pitäen Bobin poskea omaansa vasten.
»Minä en mene kylälle, kosket sitä halua», jupisi mies. »Minä pysyn sinun luonasi, koska tunnet itsesi huonovointiseksi.»
»Siinä menettelet oikein, Bob; minä tiesin, ettet sinä käsittänyt minun tunteitani, sillä muutoin et olisi lähtenyt.»
Mabelin huulet liikkuivat hänen poskeaan kohti, ja Bob kääntyi häneen päin, kunnes heidän suunsa yhtyivät. Puristaen häntä tiukasti ja tuntien hänen lapsensa painon, Bob saattoi hetkiseksi unohtaa kuinka kitkerän suloinen hän oli ja tukehduttaa kaipuunsa sitä naista kohtaan, jonka hengen Mabel oli manannut esiin.
37.
Kylmänä marraskuun päivänä Robert oli Salehurstin torilla ostamassa nuoria lampaita. Hänen suoniittynsä olivat kasvaneet niin hyvin, että hän tunsi kiusausta ja kykenikin laumaansa lisäämään. Hän tunsi vienoa tyydytystä, joka ikäänkuin löysi vastakaikua kellervästä päiväpaisteesta, kun se kimalteli puilla ja oksista ja okaista riippuvissa sadepisaroissa. Ilma oli kylläinen kostean, poljetun maan ja mahentuneiden lehtien imelästä tuoksusta. Kylmässä oli jotakin jähmettynyttä; se näkyi pitävän koko seutua viileän päiväpaisteen kylvyssä. Ei tuntunut tuulen värähdys; siellä täällä riippui heleänpunainen lehti liikkumattomana varvikossa, sillä välin kun ylempää kurottuvain oksain ohikulkevista kärryistä riipomat olkitukot kuulsivat alallaan ilmassa.
Robert teki kauppansa nopeammin kuin oli odottanutkaan. Hän osti kaksitoista mustapäistä uuhta eräältä Iden Greenin maanviljelijältä ja käski paimenensa saattaa ne Campanyyn. Sitten he menivät »Kahdeksan kulkusen» kapakkaan. Tarjoiluhuone oli hyvin täynnä ja kyynärpäät tyrkkivät toisiaan, samalla kun tervehdyksiä huudettiin olkapäitten yli — kun Boorman Copt Hallista äkkäsi Little Londonin Pixin tai Boarsneyn Willard tervehti Gablehookin viljelijää tai Harlakendenin vähäiseksi vaipunut maajunkkari toivotti hyvää päivää Scales Crouchille, Mountpumpsille tai Darwell Holelle. Oli iso joukko maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, ja Robert erosi pian ensimmäisestä toveristaan. Hän oli iloinen tavatessaan uuden arvokkuutensa ja pienen varallisuutensa pohjalla vapaatilallisia, jotka hänen hurjasteluaikanaan olivat häntä halveksineet. Hän kilisti Shovellin kanssa ja kilisti Pontin kanssa, ja sitten hän äkkiä huomasi, että Darius Ripley oli tullut kapakkaan.
Hän säpsähti. Hän ei ollut luullut Dariuksen olevan lähitienoilla, eikä ketään mustalaisista ollut näkynyt markkinoilla. Jos Darius oli täällä, ei Hanna voinut olla kaukana, ei ainakaan etäämpänä kuin Blindgroomsissa. Robert tunsi pistoksen sydämessään; hän oli luullut Hannan olevan puolentoistasadan kilometrin päässä täältä Chichesterin tuolla puolen, ja nyt täytyikin hänen olla aivan lähellä häntä, ehkä ihan ovella. Hän nyökkäsi Dariukselle, joka nyökkäsi vastaan ja irvisti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi tulevansa levottomaksi. Tarjoiluhuone leveäselkäisine miehineen, leveiden ääntiöiden putoillessa paikallismurrettaan haastavilta huulilta ja tutunomaisen oluenhajun ja piipuista tupruavan savun höyrytessä ilmassa, oli tullut sanomattoman ummehtuneeksi, ja ikäväksi. Hän lausui ohimennen pari joutavaa sanaa Pontille ja Shovelille ja painui heistä poispäin Dariusta kohti.
»Hyvää päivää», virkkoi hän.
»Päivää, päivää», vastasi mustalainen.
»En tiennyt sinun olevan täälläpäin. Oletko täällä hevosia myymässä?»
»Oletko sinä täällä hevosen ostossa?»
»En ole. Mutta kyllähän minä sinun pelisi arvaan. Sinulla on kaiketi muutama koni talutusnuorassa tämän kapakan takanurkalla.»
»Olen tuonut joitakuita pieniä harmaita Hampshiresta, yhtä vahvoja kuin teidän kovin isokokoiset vetohevosenne näillä seuduin. Haluaisitko vilkaista niitä?»
»En välitä. Onko Hanna täällä?»
»Hän on tämän saman ravintolan ulkopuolella. Hän ei voinut tulla sisälle pienokaisen tähden.»
»Pienokaisen!»
»Niin, meillä on soma kakara — kristitty kakara, nimeltä Gwendolen Aurora... Jäähyvästi, herra Reuhaaja — niin, minulla on joitakuita pieniä siroja juoksijoita tuolla pihassa...»
Robert tyrkättiin pois. Hän katsoi miesten päiden yli avoimelle ovelle ja lähti sitten äkkiä sitä kohti. Hän tiesi, että jos hän pysähtyisi ajattelemaan, jäisi hän seisomaan paikalleen, eikä hän siis ajatellut.
Ulkona hän ei nähnyt ketään. Hän seisoi hetkisen oviaukossa kurkistellen kadulle, missä päiväpaistetta välähteli rakennusten päätyjen luomassa varjossa, mutta sitten joku liikahdus hänen vieressään sai hänet kääntämään päätänsä, ja hän näki Hannan aivan lähellä itseään seinää vasten nojaamassa. Tämä seisoi omituisen hievahtamattomana, ruskeana käärönä, kantaen pienokaista huivissaan, kuivien lehtien kahistessa tuulen ajelemina hänen jalkojaan vasten. Hän tuijotti Bobiin, ja hetkisen pysyivät molemmat vaiti.
Sitten Bob sanoi hänelle: »Hyvää päivää!» kuten oli sanonut hänen miehelleenkin. Hanna vastasi: »Hyvää päivää!»
»Eikö sinua palele seisoessasi täällä ulkona?»
Toinen pudisti päätänsä.
»Minä en saa tulla sisälle tämän pienokaisen vuoksi. Sellainen on laki.»
Bob oli tullut häntä lähelle ja seisoi tuijottaen lapseen. Se oli hyvin pieni, ruskea ja ryppyinen. Hänestä se näytti paljoa enemmän »muukalaiselta» kuin isä tai äiti. Ranteessa oli pienoinen rannerengas, joka tätä muukalaisuutta vieläkin korosti.
»Kuinka vanha se on?» kysyi Bob koneellisesti.
»Lähes neljä kuukautta.»
Hän saattoi nähdä Hannan käden pienokaisen ruumiin alla, ja siinä oli jotakin pingoitettua ja hellää, mikä todisti ominaisuutta, jollaista hänen ei ollut koskaan sallittu Hannassa nähdä. Hänen katseensa liikkui hitaasti lapsesta äidin rinnoille ja viipyi sitten pelokkaana hänen kasvoillaan...
Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että tuntui kuin Hannan olisi täytynyt se kuulla. Mutta hän ei virkkanut mitään. Hän tunsi hetkiseksi pakotusta lausua tunteensa ilmi, kaipauksensa, joka oli kasvanut satakertaiseksi, kun hän näki, että Hanna olisi rakastanut hänen lastaan. Mutta hän pysyi ääneti osaksi toivottomuudesta, tietäessään, että Hanna nyt kuului toiselle miehelle ja tuolle käsivarsillaan pitelemälleen lapselle, osaksi tietoisena siitä, mikä ei ollut niin paljon uskollisuutta kuin tosiasian myöntämistä, että hän itse kuului toiselle naiselle ja vielä syntymättömälle lapselle...
Äkkiä hän huomasi, että Darius Ripley seisoi heidän takanaan. Yksi ja toinen oli tullut ulos hänen jutellessaan Hannan kanssa, mutta hän oli ollut selin sinnepäin eikä ollut ketään huomannut.
»Eikö ole soma kakara?» sanoi Darius.
»Mainio», myönsi Robert.
»Luuletko, että tyttönen tulee enemmän minuun kuin äitiinsä?»
»Ehkä enemmän sinuun»; sillä lapsen pienuus viittasi enemmän pienikokoiseen isään kuin hänen vaimoonsa, joka rotuisekseen oli iso nainen, — vaikka lapsi kasvoista päättäen ei näkynyt olevan kummankaan, vaan jonkun heidän yhteisen hämäräperäisen esivanhempansa.
»Minä otan sen nyt», sanoi Darius, »jotta sinä voit mennä juomaan kulauksen, rakkaani».