Part 11

»Hohhoo!» Jokainenhan sen muisti ja monta muuta muistoa liittyi yleiseen varastoon ennenkuin Bob Fullerista lakattiin haastelemasta.

Jim Fullerin olivat hänen veljensä uutiset saattaneet hämmästyksen ja autuaallisuuden sekaiseen tilaan. Ensiksi hän ja Mary voivat sitä tuskin uskoa. Että Robert kotoaan lähtiessään vannoi olevansa menemättä Mabelia lähelle edes haastellakseen tai juodakseen teetä ja sitten palasi kihlautuneena, sehän tiesi Bodingmaresissa tuntemattomia kosimistapoja.

»Hänen on täytynyt muuttaa mielensä», sanoi Jim yrittäen selitystä.

»Siltä näyttää», sanoi Mary nenäänsä tuhauttaen ja keikauttaen päätänsä, »ja kyllä hän sen vieläkin muuttanee».

»Eikä muuta. Minä en, lempo vieköön, salli hänen kiemurrella ulos tästä verkosta. Hän on nyt satimessa, sen sinulle sanon.»

»Sitä minä tosissani toivon.»

»On tulossa kolmannet bodingmaresilaiset häät isäparan hautajaisten jälkeen ja ainoat, joita meidän ei tarvitse hävetä.»

»Ehkä hän pysyy kunnollisena vihkimiseen asti eikä säikähdytä Mabelia tavoillaan.»

»Kyllähän pysyy kunnollisena, poikaparka. Hänellä ei ole puoltakaan entisestä sisustaan. Tämä avioliitto tekee hänestä uuden miehen ja sallii meidän vihdoinkin käydä pää pystyssä. Sanon sinulle, Mary, että säälin poikaa. Tiedän, että Hanna oli paha kapine ja että Bobin oli parasta päästä hänestä eroon. Mutta poika näkyy häntä tavallaan rakastaneen ja hän on ollut surkean alakuloinen senjälkeen, kun tyttö hänet jätti. Se, ettei hän ihan ryvettänyt itseään ja joutunut hunningolle eron jälkeen, vaan tosiaan on elänyt hiukan paremmin kuin Hannan aikana, osoittaa, että hänessä on jotakin hyvää. Minä sanon sinulle, että olen iloinen, kun hän on saanut siivon tytön, joka auttaa häntä unohtamaan huolensa ja tuottaa arvonantoa meille kaikille.»

»No, onhan äiti toki tässä suhteessa tehnyt yhden hyvän työn eläessään.»

Rouva Wheelsgate oli syystä ylpeä saavutuksestaan. Hän tunsi voittaneensa arvonantoa poika- ja tytärpuoleltaan ja oli sitäpaitsi pelastanut Robert-paran pitkästä, jatkuvasta kurjuudesta. Mabel oli hyvä ja ystävällinen tyttö, joka aina puhui varsin kauniisti ja oli niin kerkeä auttamaan Elizabethia vaatteiden leikkaamisessa eikä koskaan pitänyt sopimattomana tämän halua seurata muotia High Tiltin ankaran ankarien lakien uhallakin — eikä hän edes yrittänyt taivuttaa häntä jäljittelemään »rouvien pukumalleja», joiden Elizabeth levottomasti aavisti sopivan paremmin hänen vartalolleen ja vuosilleen kuin »Kuukautisen muotilehden» toisilla sivuilla solakkain hymyileväin tyttöjen käytettäväksi esitellyt paljoa iloisemmat ja kirkkaampiväriset uutuudet. Epäilemättä Mabel oli hyvin huomaavainen, ystävällinen ja hyväluontoinen, ja hänestä tulisi herttainen puoliso Robert-paralle. Rouvan ainoana huolena oli, ettei hän saanut miestään lausumaan mielipidettään tästä asiasta. »Kyllähän hän, rakkaani, on varsin sievä nuori nainen», oli kaikki, mitä hän viitsi sanoa ennenkuin pani piipun takaisin suuhunsa.

Clemin ja Pollyn mielipide horjui monien arveluiden vaiheilla.

»Olen aina sanonut», virkkoi Clement, »että naiminen on hänen ainoa pelastuksensa».

»Muttei avioliitto Mabelin kaltaisen tytön kanssa.»

»Mitä vikaa siinä tytössä on?»

Polly nyrpisti huuliaan.

»Hän ei ole Bobin lajia — hän on kaupunkilaistyttö.

Eikä Bob rakasta häntä.»

»Mikä saa sinut siihen luuloon?»

»No, onhan se kylläkin selvää. Hänen sydämensä kuuluu sille Hannalle.»

»Mutta kun hän ei voi Hannaa saada...»

»Sinä puhut niin maailmallisesti, Clem; luulisi sinun uskovan omia typeriä sanojasi. Sinä ja minä olemme olleet naimisissa jo toista vuotta ja kaihan meidän pitäisi jotakin avioliitosta tietää. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että avioliitto ei ole pelkkää sokeria ja hymyä ja että siinä sattuu asioita, joita ei suinkaan voisi kestää toisiaan rakastamatta.»

»Totta kyllä, tyttöseni. Mutta kaikki ei ole samanlaista kaikille, ja tahtoisitko sinä, että poloinen Bob jäisi iäkseen naimattomaksi, kun ei voi saada haluamaansa naista?»

»Eikö hän voisi hieman odottaa? Hannan menetyksestä ei ole kulunut vielä vuottakaan, ja näyttää rumalta, että hän hänet unohtaa, niin kamala kapine kuin se olikin. Minä sanon sinulle, että tällainen hirveä kiire ei vetele, kun ei jaksa odottaa edes siksi, että rakkaus sammuisi, saati sitten uuden syttymistä. Jos avioliitto on sakramentti, kuten minulle ennen ripillepääsyäni opetettiin, niin saattanee se olla tuomioksi, niinkuin jokaisen muunkin lahjan väärinkäyttö.»

32.

Olipa morsiuspari itsekin kaikessa hiljaisuudessa hiukan hämmästynyt. Mabel ei ollut koskaan aikonut huolia Robertista — hän oli tietoinen siitä, että avioliittoa heidän välilleen järjesteltiin, ja kyllähän hän oli toivonut nuorukaisen kosivan, mutta hän oli päättänyt antaa hänelle rukkaset. Bob ei ollut hänen makuunsa; hän toivoi jotakuta silatumpaa ja hiukan vähemmän miehuullista. Bob puhui joskus niin kummallisia asioitakin — ei olisi aavistanut hänen olevan niitä miehiäkään. Niinpä ei tyttö oikein voinut selittää itselleen, mistä syistä hän hänet otti — varsinkaan hänen kummallisen kosintansa jälkeen. Mabel ei koskaan unohtaisi, kuinka hän tuona kesäiltana oli tulla tuoksahtanut huoneeseen ja ilman mitään esipuhetta tai selitystä huudahtanut: »Mabel, olen pahoillani, että olen pysynyt poissa. Minä tahdon naida sinut. Ole minulle ystävällinen, sillä minä tahdon sinut» — ja sitten hän oli ottanut hänet syliinsä omituisin rukoilevin elein. Sensijaan että Mabel olisi työntänyt hänet pois, oli hän sietänyt häntä, ja jotakin hänessä oli sulanut... Bobin lämpimät, vetoavat käsivarret, hänen hehkuva poskensa painettuna tytön omaa vasten, hänen sydänparkansa hurja pamppailu hänen rintaansa vasten, kaikki tuo oli hillinnyt hänen suuttumuksensa ja kieltonsa vain leimahdukseen. Nuorukainen oli nyt päässyt entisestä karkeasta, käskevästä, kömpelöstä itsestään, ja hänen uusi vetoamisensa herätti neidossa uutta vastakaikua. Mabel oli pehminnyt ja tullut puolittain äidilliseksi, seisonut siinä ja kannatellut hartioillaan hänen hyväilyjensä painoa.

Mabelilla oli tuo tunne häntä kohtaan vieläkin toisinaan. Bob-parka, hän oli kärsinyt paljon, eikä kukaan ymmärtänyt häntä paitsi hän, Mabel. Hän oli kuullut ääriviivat hänen suhteestaan Hannaan, mutta oli tullut hänestä siihen vakuutukseen, että se kaikki oli nyt ohi; eikä hän ollut niitä tyttöjä, että vaatisi miehiseltä hyveellisyydeltä mitään mahdottomia ennen häitä. Tuo kaikki oli tapahtunut ennenkuin Bob hänet tunsi... Neitonen uskotteli, että hän naimisiin mentyään siivosti asettuisi. Tuollaiset aina asettuivat; Mabel piti miehestä, jossa oli hiukan haukkaa, kunhan se vain tyyten loppui ennen avioliittoa. Eivätkä Robertin hairahdukset Bulverhythen katulamppujen valossa näyttäneetkään yhtä mustilta kuin Rotherin laakson valaisemattomilla sivukujilla. Sitten olivat hänen vikansa vain syrjäisten kapakoiden pikkusyntejä, pieniä vedonlyöntejä, pieniä velkoja, seikkailuja sydänheitukoiden kanssa ja kapakan biljardipöydän ääressä. Hänestä Bob näyttäisi jotakuinkin viattomalta lampaalta Leicester Squarella, ja hän, joka paremmin tunsi maailman menon, voisi hymyillä tyrmistyneille kyläläisille, jotka hänestä huolehtien antoivat hänelle vihjaavia varoituksia... Entäpä, jos se olisi ollut Hugh Cousins, joka aina kävi Lontoossa hummailemassa...

Täten eriteltyään Bobin siveellisesti, hän yritti onnitella itseään, että oli kihlautunut vakavaraiselle miehelle — vieläpä vanhasta suvusta lähteneelle, kuten hän ystävättärilleen kertoi. Fullerit olivat kerran olleet mahtavaa väkeä ja olivat vuosisatoja omistaneet Bodingmaresin. Eivät he nykyisin paljoa komeilleet, mutta hyväsukuiset ihmiset saattoivat tosiaan olla ulkonaisesta prameudesta välittämättä. Hän oli menetellyt viisaammin kuin jos olisi ottanut Stanley Hugginsin. Ja olihan Bob itse vanha rakas ystävä. Hän päätti katsella häntä sellaisena ja puhui hänestä siihen tapaan Murielille ja muille — se näytti sopivalta, koska nuorukainen oli kömpelö ja tyhmänlainen. Joskus Bob häntä tympäisi, mutta hän oli komeannäköinen, hyväsydäminen nuorukainen, eikä tyttö laisinkaan katunut, että oli häneen suostunut, — ihmeellistä kyllä, mutta hän ei katunut.

Robert puolestaan oli Mabeliin mielistynyt. Tämä oli hänelle ollut turvapaikkana äkkiä uudelleen lisääntyneestä kauhusta. Nyt kun hänellä oli Mabel, saattoi hän toisinaan unohtaa olevansa yksinään ja hänen autiolla tiellään väijyi jotakin kummallista — tummia varjoja ja omituisia valoja, jotka säikyttivät hänen lapsellista sieluaan ja saivat sen etsimään oleellisten käsivarsien lohtua. Hän oli iloinen, että oli kysynyt häneltä noin aivan äkkiä — vaikkei ollut sitä aikonut ennenkuin oli kiitämässä portaita ylös. Tyttö oli ollut niin hellä ja viehkeä hänen ottaessaan hänet syliinsä, hän oli näyttänyt muuttuneelta ja vakavalta. Ja vaikkei hän koskaan sitten ollut näyttänyt ihan samalta — eihän siihen ollut tilaisuuttakaan ollut, — oli hän jo tuottanut hänelle paljon iloa. Hän oli herttainen tyttönen, jonka hipiä oli pehmeä ja puuteroitu, tukka pöyheä ja sävy sievän siro, — eikä mikään häijy lapsi. Bob vei hänet mielellään kävelylle, kuljetteli häntä kernaasti, näytteli häntä mielellään ihmisille; hän toivoi Hannan näkevän hänet Mabelin seurassa, — eipä niin, että Hanna koskaan olisi nähnyt heitä yhdessä, mutta olihan hänen täytynyt kuulla... Hän oli nyt lähtenyt High Tiltistä pois matkavankkureilla Rochesteriin... Oi, Bob oli iloinen Mabelistaan ja aikoi olla hänelle hyvä. Hänestä tulisi Mabelille oiva puoliso; hän pitäisi häntä niin tiukasti, että Hanna suruisine loistoineen sulkeutuisi pois, niinkuin vaskilantti voi kätkeä tähden.

Hän oli myöskin mielissään, että oli päässyt Jimin ja Maryn ja äitinsä suosioon, — hän ei olisi koskaan tunnustanut pitävänsä heidän kunnioitustaan arvossa, mutta hän ei voinut olla siitä ylpeilemättä, nyt kun oli sen jälleen saavuttanut. Jim menetteli mitä auliimmin pesän jaossa, eikä Powlardkaan myötäjäisissä kitsastellut. Oli päätetty, että nuoren parin tuli olla aivan itsenäinen ja asettua omalle pienelle maatilalleen. Mabel olisi halunnut siirtää Robertin kaupunkiin, mutta oli helppo nähdä, kuinka soveltumaton hän oli kaikkinaiseen kaupunkielämään. Ja juuri silloin sattui kolmenkymmenen eekkerin tila vapaaksi Bodiamin lähettyvillä. Huoneisto Campany's Hatchissa oli uusi, ja Mabel saattoi hyvinkin nimittää tölliään huvilaksi. Jim taas tarkasti maat ja talousrakennukset, huomaten ne sopiviksi. Noin kolmannes pinta-alasta oli hedelmäpuutarhaa ja peltoa, loput luhtamaata ja lammaslaidunta. Jim ja Powlard sopivat yhdessä talon sisustamisesta ja karjakannan hankkimisesta, ja vastanaineiden oli määrä asettua sinne Mikonpäivän aikaan.

33.

Häät vietettiin Bulverhythessä, ja ne olivat komeat kaupunkilaiskemut. Vieraat otettiin vastaan kahdessa palatsimaisessa salissa Devonshiren hotellissa, jonne oli kutsuttu melkoinen joukko ihmisiä — enimmäkseen Mabelin ystäviä, kimakasti rupattelevia tyttöjä ja aivan nuoria miehiä. Nämä viimemainitut raivostuttivat Robertia lausumalla morsiamen kättä puristaessaan: »Särkyneestä sydämestä toivotan sinulle onnea, Mabel.» Sulhasen vieraat ryhmittyivät mieluummin yhteen ja töllistelivät muuta joukkoa. Jokaiseen teki tilaisuus juhlallisen vaikutuksen, — Fullerit olivat sen tällä kertaa hyvin järjestäneet. Morsiamella oli valkoinen satiinipuku ja pitsihuntu ja morsiusneidoilla neilikkavihot. Hääkakku oli kolmikerroksinen, ja tarjottiin oikeaa samppanjaa, joka kutkutti kitalakea ja oli tukehduttaa juojan ennenkuin tämä ehti sen niellä.

Jim oli sulhaspoikana, voitonriemuisin mielin, mutta samalla hämmentyneenä. Maryllä oli uusi puku, jonka tiukka kuosi paljasti tähän asti aavistamatonta lupaavaa uhkeutta ja sai Weightsin Pepperin tuumimaan, että vieläkin oli tie avoinna liittoon Bodingmaresin kanssa. Clem ja Polly näyttivät yhtä noloilta ja vakavilta kuin omissa häissään — Polly oli verhonnut sinisen pukunsa purppuraharsolla, jotta se näyttäisi ikäänkuin uudelta ja jollaiseen hänellä ei ollut varoja, ja Bulverhythen muodinmukaisten nuorten naisten keskellä hän epäili sommittelunsa tulosta, vaikka se oli näyttänyt varsin ihmeelliseltä hänen pienen makuuhuoneessa olevan kuvastimensa ja Clemin ihailevien katseiden edessä. Elizabeth näytti nuorelta ja ketterältä ystävällisen vaiteliaan aviomiehensä rinnalla, jonka arvosteleva ilme näkyi tänä iltapäivänä korostavan silmäkulmia pitentäviä vanhuudenryppyjä.

Kun juhlallisuus oli ohi ja vastanaineet lähteneet kuherrusmatkalleen Wightin saarelle, palasivat Bodingmaresin, Pookwellin ja Marsh Quarterin väet yhdessä Salehurstiin.

»Ne olivat upeat häät», virkkoi Jim, »sellaiset, joita meidän kelpaa ikämme muistella».

»Eipä niin, että unohtaisimme Cleminkään häitä», sanoi Elizabeth, hymyillen nuoremmalle pojalleen.

»Entä omat hääsi, muijaseni?» kysyi hänen miehensä.

»Kenties ei meiltä vieläkään ole häät loppuneet», haastoi Elizabeth, salavihkaa vilkaisten Maryyn. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Pepperin käyttäytyminen tänä iltapäivänä, ja hän vainusi uusia avioliittosuhteita, mutta hänen tytärpuolensa katkaisi ripeästi romaanin.

»No, äiti, jätähän moiset tyhmät jaarittelut. Jos luulet, että vanha Pepper, josta et itsekään huolinut, juoksee minun perässäni, niin olet surkeasti erehtynyt, en muuta sano. Hän ei ennen tätä iltapäivää ole koskaan minuun vilkaissutkaan eikähän tänäänkään katsellut minua, vaan ruumiinmukaista pukuani, kuten kaikki saattoivat selvästi nähdä, joiden silmät eivät olleet sumussa. Ja ottaisinko minä itselleni miehen, joka ei edes osaa säädyllisesti solmia saappaittensa raksinauhoja...?»

»Bob näytti aika hienolta uudessa puvussaan», sanoi Clem; »ei voinut nähdä, kuinka housut oli korjattu».

»Ja Mabel sitten!» huudahti Elizabeth. »Eikö hän ollut ihmeellinen hunnussaan — ihan kuin enkeli!»

»Pikemminkin kuin palanen kylmää linnunpaistia ruokakaapissa», virkkoi Mary; »hän ei ulkonäöltään ollut parhaimmillaan».

»En ole koskaan pitänyt Mabelin ulkonäköä minään erikoisena», rohkaisihe Polly huomauttamaan, »ja hän paljasti tavattoman paljon ihoaan».

»Jätähän tuo», virkkoi hänen miehensä säyseästi; »sinä parjailet aina kälyäsi. Tällä kertaahan Bob osoitti hyvää makua.»

»Bob on menetellyt mainiosti», sanoi Jim, »tosiaankin kun ajattelee, mitähän on tehnyt ja mitähän olisi saattanut tehdä... Niin, se panee tosiaan miettimään.»

Hän nojautui taaksepäin istuimellaan, ja hänen kellonvitjansa valahtivat pulskasti esiin.

34.

Campany's Hatch sijaitsi kaukana idässäpäin Salehurstista ja High Tiltistä Bodiamin pitäjässä lähellä sitä kohtaa, missä Rother laskee Kent Ditchiin Ethnamin alapuolella. Siinä oli uusityylinen, punainen, jokseenkin jylhä tiilirakennus, joka pieneltä töyryltä katseli unisesti virtaavaan Rotheriin, ja rykelmä ulkohuoneita, enimmäkseen noin satavuotiaita, tiilikattoisia ja tervalaudoilla vuorattuja. Rother virtasi ohi tiheäin kaislikkojen välitse, joissa aina tuntui hiukan tuulen suhinaa samalla kuin omituista voihkinaa veden kaivossa. Mabel kuuli sitä öisin, ja joskus hän virui valveillaan sitä kuunnellen. Se näkyi olevan osana maalaisyön hiljaisuudesta, joka oli häntä kammottanut ja häirinnyt hänen tultuaan uuteen kotiinsa häämatkaltaan. Se oli raskasta hiljaisuutta, jota jokainen yön hiipivä, huokaileva ääni tuntui korostavan, niinkuin taivaalle siroitellut tähdet näkyivät korostavan sen maaseutuista pimeyttä katulyhtyihin ja kaupungin punervaan hohteeseen tottuneille silmille.

Yöt peloittivat Mabelia; ne erosivat niin kovin päivistä. Tätä ennen hän ei ollut koskaan aavistanut, että maaseudussa oli jotakin outoa ja kammottavaa. Päivän valossa kentät näyttivät kylläkin yksitoikkoisilta ja kesyiltä; hän ei voinut nähdä niissä mitään kaunista enempää kuin hänen puutarhansa perällä sijaitsevassa rämeenkaistaleessa, joka idässä kapeni, kun Sussexin vuoret kohtasivat Kentin vuoret laakson käänteessä, Rotherin kuorsatessa hitaana virtana kaislojen ja latvottujen puiden välitse ja jonkun punaisen purjeen silloin tällöin välähtäessä sen pinnalla. »Seutu täälläpäin on varsin tavallinen», kirjoitti hän ystävättärelleen Murielille, »lakea ja arkinen, kuten sinä kai sanoisit, ja kaikki niin vanhaa...»

Mistä siis johtui, että tämä tavallinen, jokapäiväinen seutu öisin sai niin kummallisen ilmeen, että hän tunsi olevansa muukalainen vieraassa maassa? Viruessaan vuoteessaan harsomaisessa, kaupungissa valmistetussa yöpuvussaan, tähystellen tummaa tähtitaivasta, kuunnellen kaislojen huo'untaa ja laineiden voihkimista niiden kutoutuessa uinailevaan yleiseen äänettömyyteen, tunsi hän itsensä omituisen ja kammottavan yksinäiseksi, pieneksi poloiseksi maanpakolaiseksi, joka lämmintuntuisilta valaistuilta kaduilta oli eksynyt epäystävällisen tienoon yksinäisyyteen. Tavalliset, kotoiset pellot näkyivät saavan villin ja etäisen sävyn; ulkorakennukset tutunomaisine sakaroineen ja riippuvine räystäineen, metsät, jotka Padghamista ulottuivat alas rämeen reunalle laakson toisella puolella, tähtiä tavoittelevain Ewhurst Hillin tutunomaisten harjanteiden ääriviivat, kaikki näytti hämäräperäisesti uhkaavalta, vihaiselta ventovieraalta. Hänen vieressään lepäävä aviomieskin, nyt hänelle niin tuttu ja tavanomainen, päivisin hänen leikkitoverinsa, kumppaninsa ja herransa, tuntui nyt osallistuvan tästä kaikesta vieraasta, olevan hänestä satojen penikulmien päässä, vaikka koskettikin hänen kylkeään. Bob kuului tähän tummaan, epäystävälliseen seutuun, oli muovattu sen savesta; tienoon tuntu oli tunkeutunut häneen, hänen ihonsakin tuoksahti sen mullalta.

Päivällä Mabel nauroi itseään öisen kammonsa vuoksi. Päivät olivat täynnä touhua ja tilaisuutta — maalaiselämä ei vielä ollut alkanut näyttää hänestä yksitoikkoiselta. Hän kulutti aamunsa siistimiseen ja keittämiseen. Hän oli tavattoman ylpeä vierashuoneestaan (nuhteli Robertia nasevasti, kun tämä nimitti sitä päivähuoneeksi), verhoiluistaan, kretonkiuutimistaan ja pianinostaan. Hän piti hauskana pyyhkiä tomua maljakoista ja koruesineistä, joita oli saanut häälahjoina, kattoi mielellään puolisonsa päivällispöydän ruokasaliin ja oli hyvillään havaitessaan, että hän jo oli saanut opetetuksi tälle hiukan parempia pöytätapoja.

Iltapäivät olivat vähemmän mielenkiintoisia kuin olisi sopinut odottaa. Mabel ei käynyt vieraisilla naapuriensa luona. Pari käyntiä toisissa taloissa oli saanut hänet vakuutetuksi, että niiden asukkaat olivat varsin tavallista väkeä. Hän tunsi pettymystä siitä, että paremmat ihmiset eivät heillä käyneet; hän oli uskotellut itselleen, että huvilat ja pappila antaisivat tunnustuksensa Robertin vanhalle suvulle. Mutta kirkkoherra ei käynyt muuta kuin kirkkoherrana ja lopetti senkin, sitten kun Robert oli lausunut hänelle mielipiteensä valtiokirkosta. Sillankorvassa sijaitsevan mökin kaksi vanhaa neitiä eivät koskaan pysäyttäneet rillojaan Campanyn portille, ja rouva Simpson-Scott Fowl-brook Housesta näkyi tuumivan, että hän kylläkin saattoi olla kauppasuhteissa rouva Robert Fullerin kanssa, vaikkei yhteiskunnallisesti häntä tuntenutkaan, ja saapui itsepintaisesti taloon voita ja munia ostelemaan, kunnes vihdoin huomasi erehtyneensä.

»Joskus autamme tuttaviamme», virkkoi Mabel ylväästi, »mutta me emme palvele varsinaisia ostajia».

Rouva Simpson-Scott töllisti häneen ja kysyi vielä samana iltapäivänä kirkkoherralta, tiesikö tämä, mistä ihmeestä Campany's Hatchin uusi haltija oli keksinyt vaimonsa.

Mabel huomasi, että hänen odotettiin käyvän niiden naisten seurassa, jotka käyttivät esiliinaa kaiken viikkoa ja sunnuntaisin mustia, luuhelmillä koristettuja viitankauluksia, jotka voimakkaasti tuoksahtivat kanvertille. Hänen odotettiin löytävän huvia tukevien, karkeakätisten tyttöjen lörpöttelystä, jotka puhuivat vasikoista ja kananpoikain ruokkimisesta ja osoittivat hilpeää riemua nähdessään vanhoja amerikkalaisia seikkailufilmejä, jos he joskus miespuolisten jalomielisyydestä tai hellyydestä riippuen pääsivät eläviinkuviin. Hän kiukutteli ja sanoi itselleen, että hän oli mennyt naimisin herrasmaanviljelijän kanssa, joten hänen ei voitu odottaa viljelevän kanssakäymistä henkilöiden parissa, joilla ei ollut minkäänlaista hienostumisen vaistoa tai tahtoa. Eipä niin, että hänen herrasmaanviljelijälläänkään oli. Tämä viihtyi Mabelin halveksimain naisten aviomiesten ja isäin seurassa, vaikka Mabel ponnistelikin saadakseen hänet tajuamaan onnensuuruutensa.

Hänen vierailunsa rajoittuivat siis sukulaisten perheisiin, ja täälläkin hän tapasi paljon nöyryyttävää. Elizabeth oli kun olikin naimisissa maalaiskirjeenkantajan kanssa, ja vaikkei se seikka ollut kiusannut Mabelia ystävättärenä, kiusasi se häntä suuresti nyt, kun hän oli miniä. Pookwell taas oli vähäpätöinen tölli, ja Clem ja Polly olivat aivan tavallisia. He elelivät aivan kuin työmies ja hänen vaimonsa; kerran sinne saapuessaan Mabel tapasi Pollyn siistimässä Clemin jäljiltä, joka oli ottanut ammekylvyn keittiössä... Ihmekö siis, ettei Bob voinut käsittää, miksi hän ei saanut koskaan peseytyä keittiönaltaassa. Mabel ei halveksinut heitä siksi, että he olivat köyhiä, — eipä tietenkään; köyhyys oli usein varsin hienostunutta, — mutta he olisivat voineet pitää päänsä pystyssä ja kätensä siistinä, sensijaan että vaipuivat ympäristönsä tasalle.

Bodingmaresissa oli vähän parempaa. Toinen satoisa kesä oli johtanut uusien porsliinien ja ikkunaverhojen ostoon, ja Jimin hyvä onni ja menestys oli tuottanut hänelle arvonantoa Bodiamissa asti. Mabel päätti, että hän voi hyvällä syyllä nimittää häntä herrastilalliseksi, ja otti joskus hiukan osaa hänen ylpeyteensä, kun hän näytti hänelle lupaavaa turnipsivainiotaan tai uutta sonnimullikkaa tai puhui taitavasta ja kokeneesta karjantuntijasta, joka tulisi hänelle Churchsettlesta. Bodingmares oli vankka, hyvässä maineessa ja kukoistava, ja sen arvokkuutta tehostivat huolellisesti lakaistut lattiat, puhtaat lakanat ja kuparipannut. Tietysti oli paljon loukkaavaakin — keittiössä aterioiminen, paitahihasillaan oleskelu ja työmiesten tallustelu sisälle ja ulos ikäänkuin ei olisi minkäänlaista juopaa heidän ja heidän isäntäväkensä välillä ollutkaan. Mutta ylimalkaan Mabel antoi tunnustuksen Bodingmaresille ja ylisteli sitä ystävilleen »vanhanaikaisena, omamallisena, todellisena herraskartanona ja niin poispäin — joka oli kuulunut Fullereille jo vuosisatoja».

Näin vietti Bobin vaimo päivänsä pienessä ylpeydessä, pienissä ponnistuksissa ja pienessä seurustelussa ja virui yönsä valveilla, yksinäisenä ja ikäänkuin vilussa värjöttäen, peläten pimeyttä ja äänettömyyttä seudulla, jolla hän oli vieras.

35.

Clemille ja Pollylle ei koskaan juolahtanut mieleenkään kadehtia Campany's Hatchia — ei ainakaan Clemille; ja jos Polly olisikin jotakin kateutta tuntenut, piti hän sen omana salaisuutenaan. Robert oli aina ollut niin paljoa vanhempi veli... Hänellä oli aina ollut enemmän rahaa kuin Clemilla, enemmän vapautta, hänelle oli oltu huomaavaisempia, ja nyt näytti vain luonnolliselta, että hän eli itsenäisesti somalla, pienellä tilallaan, sillä välin kun Clem vaimoineen asui työläisen nelihuoneisessa mökissä ja ahersi uutterasti kaiken päivää toisten hyväksi. Sitäpaitsi oli Mabel herrasnainen; eipä niin, että Clem sellaisista paljoa välitti — mitä enemmän hän katseli Mabelia, sitä kiitollisempi hän oli, ettei hänen oma vaimonsa moista arvonimeä vaatinut, — mutta yhtä vähän hän olisi ryhtynyt pyytämään hienoa neitiä asumaan Pookwellissa, pesemään lattioita ja puolisonsa paitoja, kuin olisi katsonut sopivaksi pitää rotutammaa maalaistalon tallissa. Mabel oli erilaista rotua, ja häntä oli ruokittava ja kohdeltava erilaisesti, jottei hän tärveltyisi.