Chapter 12

Chilon Chilonides kääriytyi uuteen viittaansa, piteli sen poimujen alla kädessään Vinitiuksen antamaa kukkaroa ja iloitsi yhtä paljon sen painosta kuin sen helinästä. Hiljalleen asteli hän eteenpäin, tutkiskeli tuontuostakin, katselisiko joku Petroniuksen talosta hänen peräänsä, sivuutti Liviuksen portin ja kääntyi Virbiuksen mäen kulmassa Suburraan päin.

"Lähdenpä tästä Sporuksen luo," puheli hän itsekseen, "ja valan Fortunalle hiukan viiniä. Vihdoinkin olen löytänyt sen, mitä kauan olen etsinyt. Hän on nuori, tulinen, antelias kuin Kypron vaskikaivokset ja valmis lygiläisen lintunsa takia uhraamaan puolet omaisuudestaan. Kas sellaista minä jo kauan olen hakenut. Täytyy sentään olla varuillaan, sillä nuo hänen kulmakarvojensa rypistykset eivät tiedä hyvää. Voi! sudenpenikat ne tähän aikaan hallitsevat maailmaa!... En minä sitä Petroniusta pelkäisi. Oi jumalat, välittäjätoimi tuottaa näihin aikoihin paljon enemmän kuin hyve. Hahhah! Vai piirsi hän hiekkaan kalan! Ottaisinpa tukahtuakseni pukinjuusto-palaseen, jos saisin tietää, mitä se merkitsee. Mutta minä hankin siitä vielä tiedon! Koska kalat elävät veden alla ja niitä on vaikeampi löytää veden alta kuin maan päältä, täytyy minun tästä kalasta saada erityiset maksot. Jos vielä saisin toisen tällaisen kukkaron, voisin heittää kerjäläispussit metsään ja ostaa orjan... Tai mitä sanoisitkaan, Chilon, jos neuvoisin sinua orjan asemesta ostamaan orjattaren?... Tunnen sinut! Tiedän että suostut!... Jos hän vielä olisi kaunis kuten esimerkiksi Eunike, niin hän nuorentaisi sinut ja toimittaisi sinulle hauskan ja varman toimeentulon. Möin Eunike-raukalle kaksi langanpätkää omasta vanhasta viitastani... Hän on tyhmä, mutta jos Petronius lahjoittaisi hänet minulle, niin kyllä ottaisin vastaan!... Niin, niin, Chilon Chilonin poika... Sinä olet kadottanut sekä isäsi että äitisi... Olet orpo, osta siis huviksesi edes orjatar. Hänen täytyy tietysti asua jossakin--Vinitius saa vuokrata hänelle asunnon, jossa sinäkin saat suojaa; hänen täytyy käydä vaatteissa--Vinitius saa maksaa hänen vaatteensa; hänen täytyy syödä--Vinitius saa elättää hänet. Oi, kuinka elämä on raskasta! Niitäkin aikoja, jolloin yhdellä oboluksella saattoi ostaa niin paljon papuja ja silavaa kuin ikinä sylissään jaksoi kantaa, tai niin pitkän palasen pukinverimakkaraa kuin kaksitoistavuotisen pojan käsivarsi!"

"...Mutta tuossahan Sporus, senkin roisto, jo onkin! Viinikellarissa on aina helpompi kuulla uutisia."

Näin puhellen astui hän viinikellariin ja käski tuoda itselleen ruukullisen »tummaa». Nähdessään isännän epäilevät silmäykset otti hän kukkarosta kultarahan, laski sen pöydälle ja virkkoi:

"Kuule, Sporus, olen tänään tehnyt työtä Senecan kanssa aamun koitosta aina puolipäivään asti, ja tämän antoi ystäväni minulle lähtiessäni."

Sporuksen pyöreät silmät kävivät rahan nähdessään vieläkin pyöreämmiksi, ja pian oli tilattu viini Chilonin edessä. Chilon kastoi sormensa viiniin, piirsi pöydälle kalan kuvan ja virkkoi:

"Tiedätkö mitä tämä merkitsee?"

"Eikö se ole kala? Kala merkitsee tietysti kalaa!"

"Olet tyhmä, vaikka sekoitatkin viiniisi niin paljon vettä, että sieltä voisi löytää kaloja. Se on vertauskuva, joka filosofien kielessä merkitsee: Onnettaren hymy. Jos olisit arvannut oikein, olisit ehkä sinäkin löytänyt onnesi. Kunnioita filosofiaa, sen sanon sinulle, sillä muutoin muutan minä toiseen viinikellariin. Persoonallinen ystäväni Petronius on jo aikoja sitten kehoittanut minua tekemään sen."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Seuraavina päivinä ei Chilonia nähty missään. Vinitius taas, joka saatuaan Actelta tietää, että Lygia häntä rakastaa, yhä kiihkeämmin oli ruvennut häntä ikävöimään, ryhtyi nyt omin neuvoin häntä etsimään. Caesarin apua ei hän tahtonut eikä olisi voinutkaan käyttää, koska pienen Augustan sairaus oli upottanut Caesarin huoliin korvia myöten.

Temppeleissä uhrattiin ja rukoiltiin, lääkärit koettivat taitoaan, vihdoin turvauduttiin taikatemppuihinkin, mutta turhaan. Viikon päästä kuoli lapsi. Suru valtasi hovin ja koko Rooman. Caesar, joka lapsen syntyessä oli ollut tulemaisillaan hulluksi ilosta, oli nyt tulemaisillaan hulluksi surusta. Hän sulkeutui huoneeseensa eikä kahteen päivään huolinut mistään ravinnosta. Palatsissa vilisi laumoittain senaattoreja ja augustianeja, jotka olivat rientäneet lausumaan ilmi surunsa ja osanottonsa tunteita, mutta hän ei tahtonut nähdä ketään. Senaatti kokoontui ylimääräiseen istuntoon ja julisti kuolleen lapsen jumalaksi; sille päätettiin rakennuttaa temppeli, jolle asetettaisiin oma pappi. Kuolleen kunniaksi uhrattiin yhä uusia uhreja, hänen kuvansa valettiin kallisarvoisiin metalleihin, ja hautaus muodostui ennenkuulumattomaksi juhlallisuudeksi, jossa kansa sai kummastella Caesarin peittelemättömiä surunilmauksia, itkeä kilpaa hänen kanssaan, ojentaa kätensä anomaan almuja ja ennen kaikkea pitää hauskaa harvinaisen näytelmän kustannuksella.

Tämä kuolemantapaus huolestutti Petroniusta. Koko Rooma tiesi, että Poppaea piti noitumista kuoleman syynä. Samaa mieltä olivat lääkärit, jotka siten pääsivät selittämään syyn lääkkeiden tehottomuuteen, papit, joiden uhrit olivat osoittautuneet voimattomiksi, loitsijat, jotka pelkäsivät henkeään, ja koko kansa. Petronius oli hyvillään Lygian katoamisesta; eihän hän suonut pahaa Aulukselle, ja itselleen ja Vinitiukselle hän tietysti soi kaikkea hyvää. Kun sitten sypressi, joka surun merkiksi oli pystytetty Palatinukselle, oli otettu pois, läksi hän senaattoreille ja augustianeille valmistettuun vastaanottoon, kuulustellakseen, kallistiko Nero korvansa noitumishuhuille ja estämään siitä mahdollisesti johtuvia seurauksia.

Hän tunsi Neron ja tiesi, ettei hän uskoisi koko noitumisjuttuun, mutta tiesi myöskin, että Nero saattaisi teeskennellä uskovansa! Olisihan hänellä siten tilaisuutta huojentaa omaa suruansa ja puskea kostonhimonsa johonkin, mutta ennen kaikkea torjua päältään epäluulo, että jumalat olisivat ruvenneet rankaisemaan häntä hänen rikostensa takia. Petronius oli vakuutettu, ettei Nero kyennyt rakastamaan edes omaa lastaan syvällä ja vilpittömällä rakkaudella; tosin hän oli rakastanut sitä tulisesti, mutta aivan varmaan hänen surunsa oli liioiteltu. Petronius oli oikeassa. Nero kuunteli senaattorien ja ritarien valituksia kivettynein kasvoin, silmät tuijottaen yhteen kohtaan. Selvästi saattoi nähdä, että hän todellisen tuskan rinnalla ajatteli, minkä vaikutuksen hänen surunsa tekisi läsnäoleviin. Hän käytti esikuvanaan Niobea ja tahtoi antaa kuvan vanhempien surusta, kuten näyttelijä näyttämöllä. Hän ei kuitenkaan johdonmukaisesti osannut pysyä mykässä, kivettyneessä tuskassa, vaan teki tuontuostakin liikkeen ikäänkuin sirotellakseen multaa hiuksiinsa tai päästi syvän huokauksen. Kun hän näki Petroniuksen, säpsähti hän ja rupesi kaikkien kuullen huutamaan täydellisellä surunäytelmän äänellä:

"Voi, voi!... Sinäkin olet syypää hänen kuolemaansa. Sinun kehoituksestasi tuli näiden seinien sisäpuolelle paha henki, joka yhdellä silmäyksellään puhalsi elämän hänen rinnastaan... Voi minua, etteivät silmäni ikinä olisi nähneet Helioksen valkeutta!... Voi minua! voi minua!"

Hän korotti korottamistaan ääntään, kunnes se vihdoin yltyi aivan epätoivoiseksi. Mutta samassa päätti Petronius äkkiä tehdä lopun koko pelistä. Hän ojensi kiireesti kätensä ja vetäisi yhdellä otteella Neron kaulasta silkkisen huivin, jota tämä aina käytti, sekä asetti sen hänen suunsa eteen.

"Herra!" huudahti hän juhlallisesti "Rooma ja maailma ovat menehtymäisillään tuskasta--säästä meille toki äänesi lahja!"

Läsnäolijat hämmästyivät, ja hetkeksi hämmästyi itse Nerokin. Ainoastaan Petronius pysyi tyynenä. Hän tiesi varsin hyvin, mitä teki. Hänen mieleensä oli muistunut, että Terpnos ja Diodoros olivat saaneet nimenomaisen käskyn tukkia Caesarin suun, jos hän sattuisi korottamaan ääntään niin, että se saattaisi tuottaa hänelle jotakin vaaraa.

"Caesar," jatkoi Petronius entiseen juhlalliseen, surumieliseen tapaansa, "olemme kärsineet määrättömän tappion, salli meidän edes pitää tämä lohdutuksen aarre!"

Neron kasvonlihakset rupesivat vavahtelemaan, ja hetkisen perästä puhkesi hänen silmiinsä kyyneliä. Äkkiä laski hän kätensä Petroniuksen olkapäille, nojasi päänsä hänen rintaansa vasten ja virkkoi kesken itkuaan:

"Yksin sinä sitä ajattelet, yksin sinä! Petronius! yksin sinä!"

Tigellinus oli halkeamaisillaan kateudesta.

"Lähde Antiumiin!" lausui Petronius. "Siellä hän syntyi maailmaan, siellä vuoti sydämeesi ilo, siellä tulet löytämään lohtuakin. Virvoittakoot merituulet jumalallista kaulaasi; hengittäkööt keuhkosi suolaista viileyttä. Me, sinun uskollisesi, seuraamme sinua kaikkialle. Me lohdutamme sinua ystävyydellämme ja sinä lohdutat meitä laulullasi."

"Niin!" huudahti Nero surullisesti, "kirjoitan ylistyslaulun hänen kunniakseen ja sävellän sen."

"Sitten lähdet Bajaehen etsimään lämmintä aurinkoa."

"Ja sitten Kreikkaan etsimään unohdusta."

"Runouden ja laulun kotimaahan!"

Synkkä, painostava mieliala haihtui vähitellen, niinkuin pilvet haihtuvat peittämästä aurinkoa. Tosin keskustelusta vielä soi surumielisyys, mutta samalla se jo oli täynnä tulevaisuudensuunnitelmia. Juteltiin matkasta, taiteellisista esityksistä, jopa vastaanottojuhlallisuuksista, joita täytyi panna toimeen Tiridateen, Armenian kuninkaan, tulon johdosta. Tigellinus koetti kyllä vielä palata noituusjuttuun, mutta Petronius oli varma voitostaan ja kävi paikalla kiinni hyökkäykseen.

"Tigellinus," virkkoi hän, "luuletko noituuden vahingoittavan jumalia?"

"Caesar puhui itse siihen suuntaan," vastasi hovimies.

"Suru puhui--ei Caesar. Mutta mikä on oma mielipiteesi asiasta?"

"Jumalat ovat niin mahtavat, ettei noituminen voi heitä voittaa."

"Ethän vaan tahtone kieltää Caesarin ja hänen perheensä jumaluutta?"

"_Peractum est!_" mutisi Epirus Marcellus, joka seisoi likeisyydessä. Hän käytti samaa huudahdusta, jota kansa käytti, kun miekkailija arenalla heti ensi tiellä sai sellaisen iskun, ettei enää toista tarvinnut.

Tigellinus kiehui vihasta. Hän ja Petronius olivat jo kauan kilpailleet Neron suosiosta. Tigellinus oli siinä suhteessa voiton puolella, että Nero hänen seurassaan kursaili aivan vähän tai ei ensinkään, mutta aina kun hän törmäsi yhteen Petroniuksen kanssa, voitti Petronius älyllään ja sukkeluudellaan hänet täydellisesti.

Niin kävi nytkin. Tigellinus ei voinut muuta kuin vaieta ja merkitä muistoonsa ne senaattorit ja ritarit, jotka seurasivat Petroniusta salin perälle ja kerääntyivät hänen ympärilleen, vakuutettuina siitä, että hän yhä edelleen pysyisi Caesarin suosiossa.

Petronius jätti palatsin ja läksi Vinitiuksen luo. Kerrottuaan ottelustaan Caesarin ja Tigellinuksen kanssa, virkkoi hän:

"Nyt olen torjunut vaaran sekä Aulus Plautiuksesta että Pomponiasta, sekä meistä molemmista että Lygiasta. Tyttöä ei ruveta etsimään, sillä kehoitin kuparipartaista apinaamme lähtemään Antiumiin ja sieltä Napoliin tai Bajaehen. Hän lähtee, sillä näihin saakka ei hän ole uskaltanut julkisesti esiintyä Rooman teattereissa. Sen sijaan hän jo kauan on aikonut esiintyä Napolissa. Sitten hän näkee unta Kreikasta. Hän tahtoo laulaa siellä kaikissa suuremmissa kaupungeissa ja vihdoin panna toimeen voittokulun Roomassa, kaikkine seppeleineen, joita »graeculi», kreikkalais-nahjukset, hänelle uhraavat. Sillaikaa voimme me vapaasti etsiä Lygiaa ja vaaratta saattaa hänet turvapaikkaan. Mutta mitä? Eikö jalosukuinen filosofimme vielä ole tullut?"

"Jalo filosofisi on petturi. Ei, hän ei ole tullut, ei ole näyttäytynytkään eikä ikänä näyttäydy."

"Minulla on paremmat luulot hänestä, jollei juuri hänen rehellisyydestään, niin ainakin hänen älystään. Hän on jo kerran saanut iskeä kukkarosi suonta ja tulee aivan varmaan takaisin tehdäkseen sen toistamiseen."

"Varokoon, etten minä avaa hänen omaa suontaan."

"Älä tee sitä; ole kärsivällinen, kunnes saat hänet kiinni petoksesta. Älä enää anna hänelle rahaa, mutta lupaa runsas palkinto, jos hän tuo varmoja tietoja. Oletko itse puolestasi ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin?"

"Kaksi vapautettuani, Nymphidius ja Demas, etsivät häntä kuudenkymmenen miehen avulla. Se orjista, joka hänet löytää, saa vapauden. Sitäpaitsi olen lähettänyt väkeä kaikille Roomasta johtaville teille ja käskenyt majataloissa kuulustella lygiläistä ja tyttöä. Itse harhailen yöt, päivät kaupungilla, toivoen onnellisen sattuman kautta löytäväni hänet."

"Kunhan nyt saat tietoja, niin ilmoita minullekin, sillä minun täytyy lähteä Antiumiin."

"Hyvä."

"Mutta jos nyt jonakin aamuna herätessäsi huomaat, ettei tytön tähden sentään kannata kärsiä tuollaisia tuskia ja juosta noin monta askelta, niin tule Antiumiin. Siellä ei tule olemaan puutetta naisista enempää kuin huveistakaan."

Vinitius rupesi kävelemään pitkin askelin. Petronius seurasi häntä jonkun aikaa ja virkkoi vihdoin:

"Sanopa minulle kerran suoraan äläkä puhu kuin hurjapää, joka on antautunut mielikuvituksen valtaan ja turhanpäiten kiduttaa itseään--puhu järkevän miehen kieltä ja vastaa ystävällesi: vieläkö sinä todella yhtä kiihkeästi ikävöit tuota Lygiaa?"

Vinitius pysähtyi hetkeksi ja katsahti Petroniukseen oudosti, ikäänkuin ei hän koskaan olisi häntä nähnyt. Sitten hän taasen jatkoi kävelyään. Saattoi nähdä, että hän tukahdutti tunteenpurkauksen. Vihdoin oman voimattomuuden tunne, suru, kiukku ja voittamaton kaiho pusersi hänen silmiinsä kaksi kyyneltä, ja ne vaikuttivat Petroniukseen voimakkaammin kuin kaunopuheisimmatkaan sanat.

Petronius vaikeni vähän aikaa ja puhkesi sitten puhumaan:

"Ei maailma lepää Atlaksen hartioilla--nainen sitä kannattaa, välistä pidellen sitä leikkikalunaan kuin palloa ainakin."

"Niin!" lausui Vinitius.

He sanoivat toisilleen jo hyvästi, mutta samassa hetkessä tuli orja ilmoittamaan, että Chilon Chilonides on etehisessä odottamassa ja pyytää päästä herrojen puheille.

Vinitius käski paikalla päästää hänet sisään.

"Hahhah!" huudahti Petronius. "Enkö sanonut sitä! Kautta Herkuleen, pysy vain tyynenä! Muuten hän kohta käskee sinua, etkä sinä häntä."

"Tervehdys ja kunnia jalosukuiselle sotilastribunille, kuten myös sinulle, herra!" lausui Chilon, astuen huoneeseen. "Kasvakoon onnenne yhtä suureksi kuin kunnianne ja ulottukoon kunnianne Herkuleen pylväistä aina Parttein maan ääriin asti."

"Terve, sinä hyveen ja viisauden lainsäätäjä!" vastasi Petronius.

Vinitius koetti pysytellä näennäisen tyynenä.

"Mitä uutta?"

"Viime kerralla toin sinulle toivon että neito löytyy, nyt tuon varmuuden."

"Sinä siis et vielä ole löytänyt häntä?"

"En, herra, mutta olen saanut selvän siitä, mitä tietää merkki, jonka hän sinulle piirsi, tiedän, mitä väkeä ne ovat, jotka hänet ryöstivät, ja tiedän, minkä jumalien tunnustajien joukosta häntä tulee etsiä."

Vinitius oli jo karkaamaisillaan istuimeltaan, mutta Petronius laski kätensä hänen olkapäälleen ja kääntyen Chilonin puoleen virkkoi:

"Jatka!"

"Tiedätkö varmaan, herra, että neito piirsi hiekkaan kalan?"

"Tiedän!" tokaisi Vinitius vastaukseksi.

"Siinä tapauksessa hän on kristitty, ja kristityt hänet ovat vieneet."

Hetkiseksi vaikenivat kaikki.

"Kuuleppas, Chilon," virkkoi vihdoin Petronius. "Tämä sukulaiseni on päättänyt antaa sinulle aika paljon rahaa, jos löydät neidon, mutta sinä saat saman määrän raippoja, jos aiot pettää hänet. Edellisessä tapauksessa voit ostaa vaikkapa kolme kirjuria, jälkimmäisessä tapauksessa ei kaikkien seitsemän viisaankaan filosofia--oma viisautesi siihen luettuna--riittäisi voitelemaan haavojasi."

"Neito on kristitty, herra!" huudahti kreikkalainen.

"Maltapa, Chilon. Sinä et ole mikään tyhmä mies. Tiedämme kaikki, että Junia Silana ja Calvia Crispinilla haastoivat Pomponia Graecinan oikeuden eteen kristittyjen taikauskon tunnustamisesta, mutta tiedämme myöskin, että kotituomioistuin vapautti hänet syytöksestä. Aiotko sinä taasen uudistaa tuon syytöksen? Aiotko väittää meille, että Pomponia ja Lygia vihaavat ihmissukua, että he myrkyttävät kaivot ja suihkulähteet, että he palvelevat aasin päätä, että he surmaavat lapsia ja viettävät mitä riettainta elämää? Varo, Chilon, ettei väitteesi vastaväitteenä kimmahda takaisin omaan selkääsi."

Chilon oikaisi kätensä, merkiksi ettei se ole hänen syynsä.

"Herra!" huudahti hän, "lausupa kreikaksi seuraavat sanat: Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja."

"Hyvä! Minä lausun!... Entä sitten?"

"Ota nyt ensi kirjain jokaisesta sanasta ja aseta ne niin, että ne muodostavat sanan."

"Kala!" huudahti Petronius kummissaan.

"Kas siitä syystä »kala» on tullut kristittyjen tunnusmerkiksi," puhui Chilon mietteissään.

Hetken ajan vaikenivat kaikki. Kreikkalaisen väite tuntui niin todenperäiseltä, että molempien ystävienkin täytyi vaipua mietteisiin.

"Vinitius," kysäisi Petronius, "ethän vain erehdy--piirsikö Lygia todella eteesi kalan?"

"Kautta kaikkien Manalan jumalien!" huudahti nuorukainen vimmoissaan. "Tässä tulee aivan hulluksi. Jos hän olisi piirtänyt linnun, niin tietysti sanoisin, että linnun!"

"Siis hän on kristitty!" toisti Chilon.

"Siis," puuttui Petronius puheeseen, "Pomponia ja Lygia myrkyttävät kaivot, ottavat kiinni lapsia kadulta ja surmaavat, viettävät rietasta elämää! Tyhmyyksiä! Sinä Vinitiushan olit pitemmän aikaa heidän talossaan, minä olin vain käymätietä, mutta tunnen sekä Auluksen että Pomponian ja Lygian niin hyvin, että voin sanoa: panettelua! hullutusta! Jos kala on kristittyjen tunnusmerkki--mikä kyllä näyttää todenmukaiselta--ja jos he ovat kristittyjä, niin kautta Proserpinan! silloin eivät kristityt ole sitä, miksi heitä luulemme!"

"Sinä puhut kuin Sokrates, oi herra," lausui Chilon.

"Kuka koskaan on tutkinut kristittyjä? Kuka on ottanut selvää heidän opistaan? Kun kolme vuotta sitten kuljin Napolista tänne Roomaan--oi, jospa olisinkin jäänyt sinne!--liittyi seuraani muuan mies, parantaja, jonka nimi oli Glaucus ja joka oli kristitty. Mutta silti teki hän hyvän ja kelpo miehen vaikutuksen."

"Tältä kelpo mieheltäkö sinä sait tietää, mitä kala merkitsee?"

"Valitettavasti en, herra! Matkalla eräässä majatalossa pisti joku veitsen kelpo vanhuksen rintaan, mutta vaimon ja lapsen veivät orjakauppiaat. Heitä puolustaessani menetin nämä molemmat sormeni. Toivon kuitenkin, että ne kasvavat paikoilleen, koska kristittyjen kesken usein kuuluu tapahtuvan ihmeitä."

"Mitä? Koska sinä olet ruvennut kristityksi?"

"Eilen, herra, eilen! Kala sen sai aikaan. Katso, mikä voima siinä on. Ja muutaman päivän perästä olen minä oleva innokkaista innokkain, jotta pääsisin kaikkien heidän salaisuuksiensa perille ja saisin tietää, missä neito piilee. Ehkä kristillisyyteni näihin aikoihin kannattaakin paremmin kuin filosofiani. Lupasin tässä Mercuriukselle, että jos hän auttaa minua löytämään tytön, niin uhraan hänelle kaksi samanikäistä ja samankokoista hiehoa, joiden sarvet olen antanut kullata."

"Vai sallii eilinen kristillisyytesi ja entinen filosofiasi sinun uskoa Mercuriukseen?"

"Minä uskon aina siihen, mihin minun milloinkin tarvitsee uskoa. Se on minun filosofiaani, ja siihen Mercuriuskin saa tyytyä. Te tiedätte kuitenkin, arvoisat herrat, että Mercurius on epäluuloinen jumala. Valitettavasti! Hän ei pane mitään arvoa rehellisten filosofien lupauksiin, vaan tulee luultavasti vaatimaan hiehot etukäteen. Se tuottaa hirveitä menoja. Senecoja ei ole paljo, ja minä en sellaisia rahoja saa mistään, jollei jalosukuinen Vinitius tahtoisi antaa jotakin siitä summasta, jonka..."

"Ei oboliakaan, Chilon!" huudahti Petronius, "ei oboliakaan! Vinitiuksen anteliaisuus on suurempi kuin aavistatkaan, mutta vasta sitten, kun Lygia on löydetty, nimittäin kun sinä olet ilmoittanut meille hänen piilopaikkansa. Mercuriuksen täytyy jäädä odottamaan hienojaan, vaikka se onkin hänelle vastenmielistä, kuten hänen älystään saatan päättää."