Chapter 11

Mutta Petronius, joka todella piti hänestä ja joka olisi tahtonut lieventää hänen tuskiaan, rupesi nyt miettimään, mitä tehdä.

"Ehkä sinun omat orjattaresi ovat kadottaneet uutuuden viehätyksen silmissäsi," huudahti hän hetkisen perästä. "Mutta katsopa--ja siinä hän rupesi silmäilemään Irasta ja Eunikeä, vuoroin toista, vuoroin toista, kunnes vihdoin laski kätensä kultatukkaisen kreikattaren lanteille,--katsopa tätä sulotarta! Fonteius Capito nuorempi tarjosi minulle hänestä hiljan kolme komeaa clasomenilaista poikasta. Kauniimpaa ruumista ei Scopaskaan voisi luoda. En itsekään käsitä, minkätähden hän tähän saakka on jättänyt minut aivan kylmäksi. Suhteeni Chrysothemikseen ei ainakaan ole ollut estämässä! Mutta minä lahjoitan hänet sinulle. Ota hänet!"

Nämä sanat kuullessaan kalpeni kultatukkainen Eunike äkkiä kuin vaate. Hän loi Vinitiukseen pelästyneet silmänsä ja näytti henkeä vetämättä odottavan hänen vastaustaan.

Mutta Vinitius karkasi ylös, painoi kädet ohimoilleen ja rupesi puhumaan kiireesti kuten ihminen, joka on sairas ja joka ei huoli mistään:

"Ei, ei!... En välitä hänestä! enempää kuin muistakaan!... Kiitos vain, mutta en minä tahdo häntä! Lähdenpä etsimään kaupungille. Käskepä antaa minulle gallialainen viitta päähineineen. Lähden tästä Tiberin toiselle puolelle... Kunhan saisin nähdä edes Ursuksen!"

Hän läksi kiireesti. Petronius ei koettanutkaan pidättää häntä, sillä hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi istua yhdessä kohden. Vinitiuksen puheen hän taas arveli johtuvan hetkellisestä vastenmielisyydestä jokaista naista kohtaan, joka ei ollut Lygia. Hän ei suinkaan tahtonut, että hänen jalomielinen lahjoituksensa menisi myttyyn, sentähden kääntyi hän orjattarensa puoleen ja lausui:

"Eunike, kylve, voitele ruumiisi, pukeudu ja lähde sitten Vinitiuksen taloon."

Mutta tyttö lankesi hänen jalkainsa juureen ja rupesi kädet ristissä rukoilemaan, että hän armahtaisi häntä ja sallisi hänen jäädä taloonsa. Hän ei mene Vinitiuksen luo, mieluummin hän täällä kantaa puita hypocaustumiin kuin on siellä ensimmäisenä palvelijana. Hän ei tahdo! Hän ei voi! Hän rukoilee, että herra häntä armahtaisi. Herra antaa vaikkapa ruoskia häntä joka päivä, kunhan vain ei lähetä pois talostaan.

Tyttö vapisi kuin lehti. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän pelkäsi ja ojensi tuskallisesti käsiään herransa puoleen. Petronius kuunteli häntä kummissaan. Perin outoa oli Roomassa nähdä orjatar, joka uskalsi vastustaa käskyä ja joka sanoi: »en tahdo enkä voi.» Petronius ei ollut uskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hänen kulmakarvansa rypistyivät. Hän oli liian sivistynyt ollakseen raaka. Hänen orjillaan oli enemmän vapauksia kuin orjilla tavallisesti, varsinkin huveihin nähden. Mutta sen sijaan piti heidän ankarasti täyttää velvollisuutensa ja noudattaa herransa tahtoa kuin jumalten lakeja. Jolleivät he täyttäneet näitä molempia ehtoja, odotti heitä kyllä sama rangaistus, jota tavallisesti vastaavissa tapauksissa käytettiin. Petronius ei sietänyt vastustusta eikä yleensä mitään, joka häiritsi hänen rauhaansa. Vähän aikaa hän katseli polvistuvaa tyttöä, mutta lausui sitten:

"Kutsu Teireisias tänne ja palaa itse hänen kanssaan."

Eunike nousi vavisten, kyyneleet silmissä, ja jätti huoneen. Vähän ajan kuluttua hän palasi atriumin ylipalvelijan, kretalaisen Teireisiaan seurassa.

"Ota Eunike," puhui Petronius, "ja anna hänelle kaksikymmentäviisi raippaa, mutta katso ettet vahingoita ihoa."

Tämän sanottuaan läksi Petronius kirjastoonsa, istuutui ruusunkarvaisen marmoripöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan teosta »Trimalchionin pidot».

Mutta Lygian katoaminen ja pienen Augustan sairaus häiritsi siihen määrään hänen ajatuksiaan, ettei hän kauaakaan voinut tehdä työtä. Varsinkin näytti tuo sairaus kehittyvän vakavaksi. Petroniuksen mieleen johtui, että jos Caesar saadaan uskomaan Lygian loihtineen pikku Augustan, niin hänkin voidaan vetää edesvastuuseen, koska tyttö hänen pyynnöstään tuotiin palatsiin. Hän toivoi heti ensi näkemällä voivansa jollakin lailla selittää Caesarille tuollaisen syytöksen mahdottomuuden ja luotti samalla Poppaean myötävaikutukseen. Poppaea nimittäin piti Petroniuksesta, ja vaikka hän huolellisesti oli koettanut salata tunnettaan, oli Petronius kuitenkin saanut sen selville. Hetken perästä hän sentähden kohautti olkapäitään koko pelolleen ja päätti lähteä tricliniumiin vahvistamaan ruumistaan. Hän aikoi vielä kerran kannatuttaa itsensä palatsiin, sitten Mars-kentälle ja vihdoin Chrysothemiksen luo.

Matkalla tricliniumiin astui hän käytävän läpi, joka oli määrätty palvelijain olinpaikaksi, ja siellä hän äkkiä näki Euniken siron vartalon nojaamassa seinää vasten. Hän muisti, ettei ollut antanut Teireisiaalle muuta käskyä kuin ruoskia Eunikeä. Kulmakarvojaan rypistellen alkoi hän etsiä häntä palvelijoiden joukosta.

Mutta kun ei hän häntä nähnyt, kääntyi hän Euniken puoleen.

"Joko sinä sait raippasi?"

Tyttö heittäytyi taasen hänen jalkoihinsa, suuteli hänen togansa lievettä ja virkkoi:

"Oi, kyllä, herra! Sain! oi, kyllä, herra!..."

Hänen äänessään soi ilo ja kiitollisuus. Varmaan hän luuli, raipat saatuaan, olevansa oikeutettu jäämään tähän taloon. Petronius ymmärsi hänen ajatuksensa ja hämmästeli orjattaren intohimoista vastarintaa. Ihmisluonnon kokeneena tuntijana käsitti hän paikalla, että ainoastaan rakkaus saattoi olla syynä sellaiseen vastustukseen.

"Onko sinun rakastettusi tässä talossa?" kysyi hän.

Tyttö nosti siniset, kyyneltyneet silmänsä herransa puoleen ja vastasi niin hiljaa, että ääni tuskin kuului:

"On, herra!..."

Hän oli erinomaisen kaunis, hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja toivo ja hänen silmänsä loistivat kultaisten hiusten alta niin rukoilevasti, että Petroniuksen, joka filosofina julisti rakkauden voimaa ja estetikkona antoi arvon kaikelle kauneudelle, kävi häntä sääli.

"Kuka noista sitten on rakastettusi?" kysyi hän nyökäyttäen päätään orjiin päin.

Mutta hänen kysymykseensä ei tullut vastausta. Eunike vaivutti päänsä hänen jalkoihinsa ja pysyi liikkumattomana.

Petronius tarkasteli orjia, joiden joukossa oli sekä komeita että kauniita nuorukaisia, mutta hän ei kenenkään kasvoista voinut lukea vastausta kysymykseensä. Kaikki vain hymyilivät jonkinlaista kummallista hymyä. Vähän aikaa Petronius vielä katseli tyttöä, joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja läksi sitten vaieten tricliniumiin.

Syötyään käski hän kantaa itsensä palatsiin ja sieltä Chrysothemiksen asuntoon, jossa hän viipyi myöhään yöhön. Kotiin palattuaan kutsutti hän luokseen Teireisiaan.

"Saiko Eunike raippansa?" kysyi hän.

"Sai, herra. Kielsit kuitenkin vahingoittamasta hänen pintaansa."

"Enkö hänestä antanut mitään muuta käskyä?"

"Et, herra," vastasi »atriensis» levottomasti.

"Hyvä on. Kuka orjista on hänen rakastettunsa?"

"Ei kukaan, herra."

"Mitä sinä tiedät hänestä?"

Teireisias alkoi puhua hiukan epävarmalla äänellä:

"Eunike ei koskaan öisin jätä cubiculumia, jossa hän nukkuu vanhan Acrisionan ja Ifidan kanssa; sinun kylvettyäsi, herra, ei hän koskaan jää kylpylaitokseen... Toiset orjat nauravat häntä ja nimittävät häntä Dianaksi."

"Riittää," virkkoi Petronius. "Sukulaiseni Vinitius, jolle tänä aamuna lahjoitin Euniken, ei huolinut hänestä. Hän saa siis jäädä taloon. Saat mennä."

"Saanko vielä puhua Eunikesta, herra?"

"Käskinhän sinun kertoa kaikki, mitä hänestä tiedät."

"Koko palvelijakuntasi, herra, puhuu sen neidon paosta, jonka piti asua jalosukuisen Vinitiuksen talossa. Sinun lähdettyäsi tuli Eunike luokseni ja kertoi tietävänsä miehen, joka voisi löytää hänet."

"Kas vain!" huudahti Petronius. "Mikä mies se on?"

"En tunne häntä, herra, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa sen sinulle."

"Hyvä. Olkoon tuo mies huomenna täällä minun talossani odottamassa tribunia. Sinä saat minun nimessäni pyytää häntä aamulla tulemaan luokseni."

»Atriensis» kumarsi ja läksi.

Vaistomaisesti tuli Petronius ajatelleeksi Eunikea. Alussa näytti hänestä aivan selvältä, että nuori orjatar toivoo Vinitiuksen löytävän Lygian vain siitä syystä, ettei häntä pakotettaisi muuttamaan hänen taloonsa. Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että mies, jota Eunike suosittelee, saattaa olla hänen rakastettunsa. Ja tämä ajatus tuntui äkkiä hänestä ilkeältä. Olisihan tästä asiasta helposti voinut päästä selville yksinkertaisesti käskemällä paikalle Euniken, mutta oli jo myöhäistä. Pitkä seurustelu Chrysothemiksen kanssa oli rasittanut Petroniusta ja hän tarvitsi unta. Cubiculumiin astuessa muistui hänen mieleensä äkkiä--hän ei itsekään tietänyt mistä syystä--että hän tänään oli huomannut ryppyjä Chrysothemiksen silmäkulmissa. Samassa tuli hän ajatelleeksi, että Rooma oli huutanut hänen kauneuttaan paljon enemmän kuin se oikeastaan oli ansainnut sekä että Fonteius Capito, tarjotessaan Eunikestä kolme clasomenilaista poikaa, oli tarjonnut hänestä aivan liian vähän.

KOLMASTOISTA LUKU.

Tuskin oli Petronius aamulla ehtinyt pukeutua, kun Vinitius Teireisiaan kehoituksesta astui unctuariumiin. Hän tiesi, ettei kaupungin porteilta vielä ollut kuulunut mitään uutisia, ja tämän tiedon olisi pitänyt häntä rauhoittaa, koska se edellytti, että Lygia vielä oli kaupungissa. Mutta se vain huolestutti häntä entistä enemmän, sillä nyt hän rupesi pelkäämään, että Ursus ehkä ryöstön jälkeen oli kuljettanut hänet kaupungista, siis ennenkuin Petroniuksen orjat olivat ruvenneet vartioimaan kaupungin portteja. Tosin portit näin syksyllä, kun päivät kävivät lyhyemmiksi, suljettiin sangen aikaiseen, mutta ne avattiin myöskin kaikille kulkijoille, ja heidän lukunsa ei suinkaan ollut vähäinen. Sitäpaitsi muurin yli kyllä päästiin toisiakin teitä, jotka orjat, varsinkin kun tahtoivat paeta kaupungista, hyvin tunsivat. Vinitius oli lähettänyt väkeä kaikkien maaseudulle vievien teiden varsille ja pienempiin kaupunkeihin vartijoille ilmoittamaan, että kaksi orjaa oli karannut, kuvaamaan Ursuksen ja Lygian ulkomuotoa sekä selittämään, että heidän kiinniottajalleen annettaisiin palkinto. Sangen epäiltävää oli kuitenkin, onnistuisiko näiden lähettien saada heidät kiinni, ja jos onnistuisikin, katsoisivatko kaupungin viranomaiset itseään oikeutetuiksi pidättämään pakenevia Vinitiuksen yksityisestä pyynnöstä, ilman praetorin todistusta. Todistuksen hankkimiseen ei kuitenkaan ollut aikaa. Vinitius puolestaan oli koko eilisen päivän, puettuna orjan pukuun, etsinyt Lygiaa kaikilta kaupungin kaduilta, mutta löytämättä pienintäkään jälkeä. Tosin hän oli nähnyt Auluksen orjia liikkeellä, mutta hekin olivat näyttäneet etsivän jotakin, ja se oli ainoastaan ollut omiaan vahvistamaan hänessä vakaumusta, ettei Aulus ollut ryöstänyt Lygiaa ja ettei hän edes tietänyt, mihin hän oli joutunut.

Kun Vinitius sitten Teireisiaalta kuuli, että muuan mies lupaa löytää Lygian, kiiruhti hän henki kurkussa Petroniuksen talolle ja rupesi kysymään miestä, ennenkuin edes oli tervehtinyt isäntää.

"Saamme paikalla nähdä hänet," virkkoi Petronius.

"Hän on Euniken tuttava ja Eunike, joka juuri tulee järjestämään togani poimuja, saa antaa hänestä likempiä tietoja."

"Onko se sama tyttö, jonka eilen tahdoit lahjoittaa minulle?"

"On sama, jonka eilen hylkäsit. Olen sinulle muuten hyvin kiitollinen siitä, sillä hän on paras _vestiplica_, poimujen järjestäjä koko kaupungissa."

Tuskin oli hän lakannut puhumasta, kun _vestiplica_ tuli huoneeseen, otti togan, joka oli kääritty norsunluulla kirjaellulle tuolille, levitti sen ja heitti Petroniuksen hartioille. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet, hänen silmistään loisti ilo.

Petronius katseli häntä ja huomasi, että hän oli hyvin kaunis. Käärittyään hänen ympärilleen togan rupesi tyttö järjestelemään sitä ja kumartui tuontuostakin oikomaan poimuja. Petronius huomasi, että hänen hartioidensa väri oli ihanan vaaleasti ruusuinen ja että rinta ja käsivarret kuulsivat kuin helmi-emo tai alabasteri.

"Eunike," virkkoi hän, "onko mies tullut, josta eilen puhuit Teireisiaalle?"

"On, herra."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Chilon Chilonides, herra."

"Kuka hän on?"

"Parantaja, viisas mies ja ennustaja, joka osaa selittää ihmisten kohtalot ja ilmoittaa tulevat asiat."

"Onko hän sinullekin ilmoittanut tulevia asioita?"

Euniken kasvoille valui puna, joka ulottui aina korviin ja kaulaan asti.

"On, herra."

"No mitä hän sinulle ennusti?"

"Että minua kohtaa tuska ja onni."

"Tuska sinua kohtasi jo eilen Teireisiaan kädestä. Onni on vielä tulematta."

"Jo se on tullut, herra."

"Millä lailla?"

Tyttö kuiskasi hiljaa:

"Sainhan minä jäädä tänne."

Petronius laski kätensä hänen kullankarvaiselle päälaelleen.

"Sinä olet tänään hyvästi järjestänyt poimut, ja minä olen sinuun tyytyväinen, Eunike."

Hänen kosketuksensa alla nosti onnellisuuden tunne silmänräpäyksessä kyyneleet tytön silmiin, ja hänen povensa alkoi kiihkeästi kohoilla.

Mutta Petronius ja Vinitius läksivät atriumiin, missä Chilon Chilonides heitä jo odotti. Heidät nähdessään teki hän syvän kumarruksen, mutta Petroniuksen täytyi hymyillä, kun hän ajatteli eilen epäilleensä, että tämä mies olisi Euniken rakastettu. Mies, joka seisoi hänen edessään, ei saattanut olla kenenkään naisen rakastettu. Se oli ihmeellinen olento, puoleksi inhoittava, puoleksi hullunkurinen. Ei hän ollut vanha: hänen siivottomassa parrassaan ja kiharaisessa pörrössään ei saattanut erottaa montakaan harmaata hiusta. Hänen vatsansa oli sisään painunut ja olkapäät kuperat, joten häntä ensi näkemältä olisi luullut kyttyräselkäiseksi. Kyttyrän keskeltä nousi suuri pää, jonka kasvot muistuttivat sekä apinaa että kettua. Katse oli läpitunkeva, kellertävä iho täynnä nyppyjä, ja nenä, niinikään nyppylöiden vallassa, todisti hellää rakkautta pulloon. Miehen huolimaton puku, jota täydensi tumma, pukinvilloilla täytetty tunica ja risainen viitta, osoitti joko todellista tai teennäistä köyhyyttä. Hänet nähdessään tuli Petronius ajatelleeksi homerolaista Thersitestä ja viitaten kädellään vastaukseksi hänen kumarrukseensa, lausui hän:

"Terve, jumalallinen Thersites! Miten nyt on laita vaaterisojen, jotka Ulysses Trojan edustalla sinulle lahjoitti, ja mitä hän itse nykyään toimittaa Elysiumin kentillä?"

"Jalosukuinen herra," vastasi Chilon Chilonides, "viisain vainajista, Ulysses, lähettää minun kauttani viisaimmalle elävistä, Petroniukselle, pyynnön, että hän uudella viitalla peittäisi risani."

"Kautta Hecate Triformiksen!" huudahti Petronius, "vastauksesi ansaitsee uuden viitan."

Siinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Vinitius virkkoi äkkiä:

"Tiedätkö tarkkaan, mistä on kysymys?"

"Ei ole vaikea tietää," vastasi Chilon, "kun kahden kuuluisan talon orjakunnat eivät muusta puhu kuin siitä yhdestä asiasta ja kun sitäpaitsi puoli Roomaa kaikuna toistaa heidän puheensa. Toissa iltana ryöstettiin neito, joka on kasvatettu Aulus Plautiuksen talossa, nimeltään Lygia, tai oikeammin sanoen Callina--kun orjasi, oi herra, olivat saattamassa häntä Caesarin palatsista sinun »insulaasi». Minä puolestani lupaan löytää hänet kaupungista tai, jos hän olisi poistunut kaupungista--mikä ei ole luultavaa--antaa sinulle, jalosukuinen tribuni, tiedon hänen pakopaikastaan."

"Hyvä on," virkkoi Vinitius, jota vastauksen täsmällisyys miellytti. "Mitä keinoja aiot käyttää?"

Chilon hymähti viekkaasti.

"Keinot ovat sinun käsissäsi, herra. Mutta minulla on äly."

Petronius hymähti. Hän oli täysin tyytyväinen vieraaseensa.

"Tuo mies saattaa löytää neidon," mietti hän.

Vinitius rypisteli kokoonkasvaneita kulmakarvojaan.

"Jos sinä, kurja" virkkoi hän "vain voitonhimosta petät minua, niin annan ruoskia sinut kuoliaaksi."

"Olen filosofi, herra. Filosofia ei johda voitonhimo--varsinkaan ei sinun jalomielisen lupauksesi jälkeen."

"Vai olet sinä filosofi?" kysyi Petronius. "Eunike sanoi, että olet parantaja ja ennustaja. Mistä sinä Euniken tunnet?"

"Hän tuli kysymään minulta neuvoa, sillä maineeni oli kaikunut hänenkin korviinsa."

"Mitä neuvoa hän tahtoi?"

"Neuvoa rakkautta vastaan. Hän tahtoi parantua toivottomasta rakkaudesta."

"Entä paransitko hänet?"

"Tein enemmänkin, sillä annoin hänelle amuletin, joka tuottaa vastarakkautta. Paphoksessa Kypron saarella on temppeli, jossa, oi herra, säilytetään Venuksen vyö. Annoin hänelle kaksi langanpätkää tästä vyöstä, suljettuina mantelin kuoreen."

"Ja otit hyvät maksot tietysti?"

"Vastarakkauden lahjasta ei kukaan koskaan voi maksaa tarpeeksi. Kas, oikeasta kädestäni puuttuu kaksi sormea ja sentähden puuhaan itselleni kirjuri-orjaa, jotta hän kirjoittaisi muistiin ajatukseni ja toimittaisi oppini maailman tietoon."

"Mihin kouluun sinä sitten kuulut, jumalallinen tietäjä?"

"Olen kyynikko, herra, sillä viittani on risainen; olen stoikko, sillä kannan köyhyyteni kärsivällisyydellä; peripatetikkokin olen, sillä en omista kantotuolia, vaan kuljen jalkaisin viinikellarista viinikellariin ja opetan matkalla niitä, jotka lupaavat tarjota minulle viiniruukun."

"Käytkö sitten viiniruukun ääressä puhujaksi?"

"Herakleitos sanoi: »kaikki juoksee», ja voitko sinä herra, väittää, ettei viini juokse?"

"Hän sanoi myöskin, että tuli on jumaluus, ja se jumaluus hehkuu sinun nenälläsi."

"Jumalallinen Diogenes Apollonialainen sanoi ilmaa kaikkien kappalten alkulähteeksi. Jota lämpimämpi ilma, sitä täydellisempiä olentoja se synnyttää, ja lämpimässä ilmassa syntyvät viisasten sielut. Kun syksy käy kylmäksi, täytyy todellisen tietäjän lämmittää sieluaan viinillä... Sillä ethän voine kieltää, herra, ettei ruukku, vaikkapa ohuempikin, kuten capualaiset ja telesialaiset, johtaisi lämpöä tämän katoavan ihmisruumin luihin asti."

"Chilon Chilonides, missä on syntymäseutusi?"

"Mustanmeren rannalla. Olen kotoisin Mesembriasta."

"Chilon, olet suuri!"

"Ja tuntematon! lisäsi tietäjä surumielisesti."

Vinitius kävi taasen kärsimättömäksi. Toivonsa elähdyttämänä olisi hän tahtonut, että Chilon paikalla olisi ryhtynyt toimeen, ja koko tämä keskustelu tuntui hänestä turhalta ajan hukalta. Häntä harmitti Petroniuksen puheet.

"Koska alat etsiä?" kysyi hän, kääntyen kreikkalaisen puoleen.

"Olen jo alkanut," vastasi Chilon. "Tässäkin, vastatessani ystävällisiin kysymyksiisi, etsin paraikaa. Luota vain minuun, arvoisa tribuni, niin saat nähdä, että löytäisin yksin kenkäsi nauhankin, jos sattuisit pudottamaan sen, tai ihmisen, joka nauhasi kadulta otti."

"Onko sinua ennenkin käytetty tällaisiin toimiin?" kysyi Petronius.

Kreikkalainen loi silmänsä kohti korkeutta.

"Meidän päivinämme annetaan hyveelle ja viisaudelle niin vähän arvoa, että filosofinkin täytyy käyttää muita keinoja henkensä elatukseksi."

"Mitä keinoja sinä sitten käytät?"

"Minä näen kaikki, mitä tapahtuu, ja annan neuvoja tarvitseville."

"Jotka maksavat sinulle--eikö niin?"

"Oi herra, minun täytyy ostaa kirjuri. Muuten viisauteni menee hautaan minun kanssani."

"Jollet tähän asti ole saanut kokoon niin paljoa, että olisit voinut hankkia siistin viitan, niin eivät palveluksesi mahda olla suuriarvoisia."

"Vaatimattomuus on estänyt minua ylvästelemästä. Muista sitäpaitsi, herra, ettei näihin aikoihin enää ole sellaisia hyväntekijöitä kuin ennen. Heille oli yhtä suuri ilo saada kullalla peittää mies, joka oli heille tehnyt palveluksen, kuin kulauttaa kurkkuunsa Puteolin osteri. Palvelukseni eivät ole pienet, mutta ihmisten kiitollisuus on pieni. Kun joskus arvokas orja sattuu karkaamaan, niin kuka hänet löytäisi, jollei isäni ainoa poika? Kun muureilta tavataan kirjoituksia jumalallista Poppaeaa vastaan, niin kuka saisi selville niiden kirjoittajat? Kuka hakee kirjoista Caesaria vastaan tähdätyt säkeet? Kuka antaa ilmi, mitä senaattorit ja ritarit puhuvat kotonaan? Kuka kantaa kirjeet, joita ei rohjeta uskoa orjille, kuka kuuntelee uutisia parturien ovilla, kuka tietää kaikki viinikellarien ja leipäpuotien salaisuudet, kenelle uskoutuvat orjat, kuka saa nuuskia joka talon, atriumista aina puutarhaan asti? Kuka tuntee kaikki kadut, kujat ja piilopaikat, kuka tietää, mitä puhutaan kylpylaitoksissa, sirkuksessa, toreilla, miekkailukouluissa, orjakauppiaiden hökkeleissä, yksin arenoillakin? ..."

"Kautta jumalien! riittää jo, jalosukuinen tietäjä!" huudahti Petronius, "taikka me hukumme sinun palvelustesi, hyveittesi, viisautesi ja kaunopuheisuutesi tulvaan. Riittää jo! Tahdoimme tietää, kuka olet, ja nyt sen tiedämme."

Mutta Vinitius iloitsi, sillä hän arveli, että tämä mies, kerran päästyään vauhtiin, ajaa ajamistaan kuni jahtikoira eikä väsy, ennenkuin on piilopaikan löytänyt.

"Hyvä," virkkoi hän. "Tarvitsetko joitakin tietoja?"

"Tarvitsen aseita."

"Kummoisia?" kysyi Vinitius ihmeissään.

Kreikkalainen avasi toisen kätensä ja rupesi liikuttamaan toista, ikäänkuin laskeakseen rahaa.

"Ajat ovat sellaiset, herra!" huudahti hän huoaten.

"Sinä rupeat siis aasiksi," lausui Petronius, "joka valloittaa linnoituksen kultasäkkien avulla."

"Olen vain köyhä filosofi, herra," vastasi Chilon nöyrästi. "Kulta on teidän hallussanne."

Vinitius heitti hänelle kukkaron, ja kreikkalainen koppasi sen kiinni ilmasta, vaikka hänen oikeasta kädestään todella puuttui kaksi sormea.

Sitten hän nosti päätään ja virkkoi:

"Herra, tiedän enemmän kuin luuletkaan. En ole tullut tänne tyhjin käsin. Tiedän, ettei Auluksen väki ole ryöstänyt neittä, sillä olen puhutellut hänen palvelijoitaan. Tiedän, ettei hän ole Palatinuksella, jossa kaikki parhaillaan häärivät sairaan pikku Augustan ympärillä. Tiedän ehkä senkin, miksi herrat tahtoivat etsiä neittä minun avullani eikä käyttämällä vartijoita tai Caesarin sotamiehiä. Tiedän, että palvelija, joka on kotoisin samasta maasta kuin hänkin, auttoi hänet pakenemaan. Orjat eivät ole auttaneet heitä, sillä orjat vetävät yhtä köyttä ja he eivät olisi asettuneet sinun orjiasi vastaan. Ainoastaan uskonheimolaiset ovat voineet heitä auttaa..."

"Kuulepa, Vinitius," keskeytti hänet Petronius, "enkö sanonut sinulle sanasta sanaan tätä samaa!"

"Se on suuri kunnia minulle," lausui Chilon. Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen ja jatkoi: "epäilemättä neito palvelee samaa jumaluutta kuin siveä, jalo roomatar Pomponia. Olen myöskin kuullut, että Pomponia oli kutsuttu kotituomioistuimen eteen vastaamaan joidenkin vieraiden jumalien palvelemisesta. En kuitenkaan saanut hänen palvelijoiltaan tietää, mitä jumalia ne ovat ja miksi niiden tunnustajia sanotaan. Jos vain saisin sen tietää, lähtisin heidän luoksensa, rupeaisin hurskaammaksi kuin kukaan heistä onkaan ja voittaisin heidän luottamuksensa. Mutta etkö sinä, herra, joka, kuten olen kuullut, olet viettänyt muutamia kymmeniä päiviä jalosukuisen Auluksen talossa, voi antaa minulle tietoja näistä asioista?"

"En voi," vastasi Vinitius.

"Te olette, jalosukuiset herrat, kauan kysyneet minulta kaikenlaisia asioita, ja minä olen vastannut kysymyksiinne. Sallikaa nyt minunkin tehdä teille muutamia kysymyksiä. Etkö nähnyt, arvoisa tribuni, Pomponian tai jumalallisen Lygiasi käyttävän joitakin kuvia, joitakin uhreja, joitakin merkkejä tai amuletteja? Etkö nähnyt heidän keskenään käyttävän joitakin merkkejä, joita eivät muut ymmärtäneet?"

"Merkkejäkö?... Odotapa!... Kyllä! Näin kerran Lygian piirtävän hiekkaan kalan."

"Kalanko? Aa! Ooo! Tekikö hän sen yhden kerran vai useampiakin?"

"Yhden ainoan kerran."

"Ja oletko, herra, varma, että hän piirsi kalan? Ooo!..."

"Olen," vastasi Vinitius, jota keskustelu huvitti. "Voitko aavistaa mitä se merkitsi?"

"Voinko minä aavistaa!" huudahti Chilon.

Hän kumarsi jäähyväisten merkiksi ja lausui:

"Suokoon teille Fortuna runsaat lahjansa, jalot herrat!"

"Käske antaa itsellesi viitta!" huusi Petronius hänen jälkeensä.

"Ulysses kiittää sinua Thersiteen puolesta," vastasi kreikkalainen.

Hän kumarsi vielä kerran ja läksi.

"Mitä arvelet tästä jalosukuisesta tietäjästä?" kysyi Petronius Vinitiukselta.

"Arvelen, että hän löytää Lygian!" huudahti Vinitius iloisesti. "Tahdon sentään lisätä, että jos olisi olemassa roistojen valtakunta, niin tämä mies kelpaisi sen valtakunnan kuninkaaksi."

"Epäilemättä. Minun täytyy vielä likemmin tutustua tähän stoikkoon, mutta sitä ennen pitää täällä atriumissa savuttaa hänen jälkensä."