Chapter 13

"Kuulkaa minua, korkeasti kunnioitetut herrat! Keksintöni on suuriarvoinen, sillä vaikka en vielä ole löytänyt neittä, niin olen löytänyt tien, jota myöten häntä tulee etsiä. Te olette lähettäneet sekä vapautettuja että orjia pitkin maita, mantereita, mutta onko kukaan heistä antanut teille osviittaa? Ei kukaan! Minä yksin olen antanut. Ja saattepa kuulla enemmänkin. Teidän orjienne joukossa saattaa olla kristittyjä, vaikkette sitä tiedä, sillä tämä väärä oppi on laajalti levinnyt, ja orjat ovat vieneet teitä harhaan, sen sijasta että olisivat auttaneet teitä. Paha on, että he näkevät minut täällä. Käske sentähden, jalosukuinen Petronius, Eunikeä pitämään suunsa kiinni, ja levitä sinä, jalosukuinen Vinitius, huhu, että olen käynyt täällä kauppaamassa voidetta, jolla voidellaan hevosia ja joka takaa niille voiton sirkuksessa... Minä tahdon yksinäni etsiä ja yksinäni löytää pakolaiset. Luottakaa te minuun ja tietäkää, että jos nyt saan etukäteen vaikka vähänkin rahaa, niin se vain kiihoittaa minua, kun aina toivon saavani yhä enemmän ja kun minä siten varmaan tiedän, ettei luvattu palkinto luista käsistäni. Niin, niin! Filosofina minä halveksin rahaa--Seneca, Musonius ja Cornutus eivät sitä tee, vaikkeivät olekaan kadottaneet sormiaan toista puolustaessaan ja vaikka osaavatkin kirjoittaa nimensä jälkimaailmalle. Mutta paitsi orjaa, jonka aion ostaa, ja paitsi Mercuriukselle lupaamiani hiehoja--te tiedätte, miten nautaeläimet ovat kallistuneet--tuottaa itse etsiminen paljon menoja. Kuunnelkaapa vain kärsivällisesti. Näinä muutamina päivinä ovat jalkani menneet ihan verille alituisesta kävelemisestä. Olen käynyt viinikellareissa juttelemassa ihmisten kanssa, olen käynyt leipurien, teurastajien, öljykauppiaitten ja kalastajien luona. Olen juossut ristiin rastiin kadut ja solat; olen käynyt karkuriorjien piilopaikoissa; olen hukannut miltei sata assia morapelissä; olen käynyt pesutuvissa, kuivatushuoneissa, köyhäinkeittiöissä, olen puhutellut muulinkuljettajia ja kuvanveistäjiä, puoskareita ja hampaanvetäjiä, olen lörpötellyt miesten kanssa, jotka kaupustelevat kuivia viikunoita, olen käynyt hautausmaalla--ja arvatkaapa mistä syystä? Kaikkialla piirtääkseni näkyviin kalan kuvan, katsoakseni ihmisiä silmiin ja kuunnellakseni, mitä he kuvastani sanovat! Pitkiin aikoihin en saanut kuulla mitään, mutta kerran tapasin suihkulähteen luona vanhan orjan, joka ammensi vettä ämpäreihin ja itki. Menin paikalla hänen luokseen ja kysyin, miksi hän itki. Istuuduimme sitten kaivon portaille, ja hän rupesi kertomaan, kuinka hän koko ikänsä oli säästänyt sestersin kerrallaan voidakseen ostaa vapaaksi rakkaan poikansa. Hänen herransa, muuan Pansa, oli ottanut rahat paikalla, kun ne näki, mutta ei ollutkaan antanut poikaa. »Ja minun täytyy itkeä», puheli vanhus, »vaikka toistamistaan toistankin: tapahtukoon Jumalan tahto! Sillä minä, vanha syntinen, en saata pidättää kyyneliäni.» Silloin minut valtasi ikäänkuin aavistus, minä pistin sormeni ämpäriin ja piirsin kalan. Mutta mies virkkoi: »minunkin toivoni on Kristuksessa.» »Tästä merkistäkö minut tunsit?» kysyin. Hän vastasi: »niin, ja rauha olkoon kanssasi!» Rupesin nyt urkkimaan häneltä asioita, ja se kelpo mies kertoi kaikki. Hänen herransa, vastamainittu Pansa, joka itse oli suuren Pansan vapautettu, toimitti kiviä Tiberiä myöten Roomaan. Kivet olivat aiotut rakennuksiksi, ja orjat ja päiväpalkkalaiset niitä purkivat kuormista yön aikana, jotteivät häiritsisi katuliikettä. Työmiesten joukossa on paljo kristittyjä, muitten muassa hänen poikansakin, mutta koska se työ on liian raskasta, oli hän päättänyt ostaa poikansa vapaaksi. Pansapa kuitenkin suvaitsi pitää sekä rahat että orjan. Tätä kertoessaan purskahti hän uudestaan itkuun, ja minä itkin hänen kanssaan--se oli minulle sangen helppoa, sillä olen hyväsydäminen ja sitäpaitsi olivat jalkani alituisesta kävelemisestä aivan verillä. Rupesin nyt kertomaan hänelle, että vasta pari päivää sitten olen tullut Napolista, etten tunne ketään veljistä enkä tiedä, missä he kokoontuvat pitämään yhteisiä kokouksiaan. Hän ihmetteli, etteivät Napolin kristityt olleet lähettäneet kirjeitä roomalaisille veljille, mutta siihen minä vastasin, että ne varastettiin tiellä. Hän kehoitti minua yön aikana tulemaan Tiberin toiselle puolelle, lupasi tehdä minut tutuksi veljien kanssa ja toimittaa minut rukoushuoneisiin ja vanhimpien luo, jotka johtavat kristillistä seurakuntaa. Tämän kuullessani ihastuin niin, että annoin hänelle sen summan, minkä hän tarvitsi poikansa lunastamiseksi, toivoen, että jalo Vinitius antaisi sen minulle takaisin kaksinkertaisena..."

"Kuule Chilon," keskeytti Petronius, "kertomuksessasi ui valhe totuuden pinnalla aivan kuin öljy veden päällä. Olet tuonut tärkeitä uutisia, sitä en tahdo kieltää. Myönnän, että Lygian etsimisessä on päästy aika askel eteenpäin, mutta älä sinä voitele uutisiasi valheella. Mikä on vanhuksen nimi, jolta sait tietää, että kristityt tunnusmerkkinään käyttävät kalaa?"

"Eurytius, oi herra. Hän on köyhä, onneton vanhus. Hän muistutti minusta parantaja Glaucusta, ja juuri se liikutti sydäntäni."

"Sen minä kyllä uskon, että tapasit vanhuksen ja että osasit käyttää hyväksesi hänen tuttavuuttaan, unitta rahaa sinä et antanut hänelle. Et antanut assiakaan, kuuletko! Et antanut mitään."

"Mutta autoin häntä nostamaan ämpäriä ja puhuin hänen pojastaan suurimmalla myötätuntoisuudella. Niin, herra! eihän tässä näy voivan salata mitään Petroniuksen tarkkanäköisyydeltä! En todellakaan antanut hänelle rahaa, tai annoin oikeastaan, sillä annoin hengessä ja annoin niin paljon, että sen pitäisi riittää hänelle, jos hän olisi todellinen filosofi... Tein sen, koska pidin tällaista lahjoitusta hyödyllisenä, jopa välttämättömänä. Ajattelin nimittäin, että se yhdellä iskulla liittää minut kaikkiin kristittyihin, avaa minulle pääsyn heidän joukkoonsa ja tuottaa minulle heidän luottamuksensa."

"Olet oikeassa," huomautti Petronius, "sinun täytyi se tehdä."

"Olen tullut tänne juuri voidakseni panna tuumani täytäntöön."

Petronius kääntyi Vinitiuksen puoleen:

"Käske maksaa hänelle viisituhatta sestertsiä, mutta vain hengessä, ajatuksissa..."

Mutta Vinitius virkkoi:

"Minä panen mukaasi pojan kantamaan tarvittavaa summaa. Sano sinä Eurytiukselle, että poika on orjasi, ja maksa hänen läsnäollessaan rahat vanhukselle. Koska olet tuonut tärkeitä tietoja, saat sinä itse saman määrän. Tule illalla hakemaan sekä poikaa että rahoja."

"Kas siinä vasta oikea Caesar!" huudahti Chilon. "Salli, herra, minun uhrata sinulle kaikki työni, mutta salli myöskin minun tänä iltana tulla noutamaan rahat yksistään, sillä Eurytius sanoi minulle, että kaikki veneet jo ovat tyhjennetyt ja että vasta muutaman päivän perästä odotetaan uusia kuormia Ostiumista. Rauha olkoon teidän kanssanne! Niillä sanoilla kristityt jättävät toisensa hyvästi... Nyt ostan itselleni orjattaren... tarkoitan orjan. Kas, kalat tarttuvat ongenkoukkuun, mutta kristityt tarttuvat kalaan. _Pax vobiscum! pax! ... pax! ... pax!_... Rauha olkoon teidän kanssanne! ... rauha! ... rauha! ... rauha!..."

VIIDESTOISTA LUKU.

»Petronius Vinitiukselle:

Luotettavan orjan mukana lähetän sinulle Antiumista tämän kirjeen ja pyydän sinua viipymättä saman orjan mukana kirjoittamaan minulle, vaikka tiedänkin, että kätesi ovat enemmän harjaantuneet miekan ja peitsen kuin kynän käyttämiseen. Lähtiessäni olit hyvillä jäljillä ja täynnä toivoa, arvelen siis, että olet jo saanut suloisen kaihosi tyydytetyksi Lygian sylissä tai ainakin tulet tyydyttämään sen, ennenkuin kovat talvituulet puhaltavat Soracten kukkuloilta Campanian yli. Oi Vinitiukseni! olkoon opettajanasi Kypron suloinen jumalatar ja opeta sinä lygiläistä aamuruskoasi, joka pakenee rakkauden aurinkoa. Mutta muista aina, ettei kalleinkaan marmori sellaisenaan mitään merkitse ja että se saa tosi arvonsa vasta kun kuvanveistäjän käsi sitä muovailee. Rupea sinä tuoksi kuvanveistäjäksi, oi rakkahimpani! Pitää osata rakastaa ja pitää osata opettaa rakastamaan. Nauttivathan eläimet ja alhaisokin tavallaan rakkaudesta, mutta tosi ihminen eroaa heistä juuri siinä, että hän tekee rakkautensa jaloksi, itsetietoiseksi taiteeksi, joka jumalallisen arvonsa takia on hänelle kallis ja joka tyydyttää hänen sieluansa eikä yksin hänen ruumistaan. Monasti, kun täällä ajattelen elämämme tyhjyyttä, epävarmuutta ja turhuutta, tulen tehneeksi sen johtopäätöksen, että sinä ehkä sittenkin olet osannut oikeaan, kun et ole valinnut osaksesi Caesarin hovia, vaan sodan ja rakkauden. Ehkä ne kaksi ovatkin ainoat, joiden tähden kannattaa syntyä maailmaan ja elää.

Olet ollut onnellinen sodassa, ole rakkaudessasikin! Ja jos sinua huvittaa kuulla, mitä Caesarin hovissa tapahtuu, niin lähetän sinulle silloin tällöin uutisia. Täällä Antiumissa me nyt olemme. Hoidamme jumalallista ääntämme, vihaamme yhä Roomaa ja aiomme talveksi lähteä Bajaehen tai julkisesti esiintyä Napolissa, jossa, asukkaat kun ovat kreikkalaisia, meille varmaan osaavat antaa enemmän arvoa kuin Tiberin rannalla, jossa asuu sudensikiöitä. Sekä Bajaesta että Pompejista, Puteolista, Cumaesta ja Stabiaesta on tulviva kansaa meitä kuulemaan. Meiltä ei tule puuttumaan suosionosoituksia eikä seppeleitä. Tämä kaikki tulee yhä yllyttämään meitä lähtemään aiotulle retkellemme Kreikkaan.

Entä joko pieni Augusta on unohtunut? Ei! me yhä itkemme häntä. Laulamme hänelle omatekoisia ylistyslauluja, jotka ovat niin ihanat, että sirenit kateudesta piiloutuvat Amphitriten syvimpiin rotkoihin. Delfinit sensijaan varmaan tahtoisivat kuunnella meitä, jollei meren kohina olisi häiritsemässä. Meidän tuskamme ei ole vieläkään tyyntynyt, vaan me yhä näyttelemme sitä kaikissa mahdollisimman taiteellisissa muodoissa ja pidämme erityistä huolta siitä, että se tulisi esitetyksi kauniina ja että ihmiset näkisivät sen kauneuden. Oi rakkaani, me kuolemme vielä kulhareina ja näyttelijöinä.

Kaikki augustianit, sekä miehet että naiset, ovat täällä. Sitäpaitsi on täällä viisisataa aasintammaa, joiden maidossa Poppaea kylpee, ja kymmenentuhatta palvelijaa. Välistä meillä on oikein hauskaa. Calvia Crispinilla vanhenee; kerrotaan hänen pyytäneen, että Poppaea kylvettyään sallisi hänen käyttää maitokylpyään. Lucanus syytti tässä hiljan Nigidiaa rakkaussuhteista erään miekkailijan kanssa ja löi häntä vasten kasvoja. Sporus joutui arpapelissä tappiolle ja sai antaa vaimonsa Seneciolle. Torquatus Silanus raukka on käynyt niin huonoksi, että häntä paremmin voisi pitää varjona kuin ihmisenä, vaikkei hän itse taida sitä tietää. Hänen kuolemansa on päätetty asia. Ja tiedätkö, mikä hänen rikoksensa on? Hän polveutuu jumalallisesta Augustuksesta. Hän ei ole millään pelastettavissa. Sellainen se meidän maailmamme on!

Olemme, kuten tiedät, odottaneet Tiridatesta tänne, mutta sen sijaan saimme Vologeseelta solvaavan kirjeen. Hän pyytää saada pitää Armenian Tiridatesta varten, koska hän on sen valloittanut, ja sanoo ettei hän siitä luovu, vaikkei pyyntöön suostuttaisikaan. Sulaa kiusantekoa! ja siksi me julistimmekin sodan. Corbulo saa saman vallan, joka suurella Pompeiuksella oli sodassa merirosvoja vastaan. Jonkun aikaa Nero sentään oli epäilevällä kannalla: nähtävästi hän pelkäsi kunniaa, joka lankeisi Corbulon osaksi, jos tämä saisi voiton. Oli puhetta siitäkin, että ylipäällikkyys uskottaisiin Auluksellemme. Sitä vastaan nousi sentään Poppaea, joka ei voi suoda anteeksi Pomponialle hänen hyveitään.

Vatinius kertoi meille, että Beneventumissa pian tapahtuu joku merkillinen miekkataistelu. Katsopa vain, mitä suutarit saavat aikaan meidän päivinämme, vaikka sananlasku sanookin: _ne sutor supra crepidam_, suutari pysy lestissäsi! Vitellius polveutuu suutarista, ja Vatinius on suorastaan suutarin poika. Lienee ehkä itsekin kiertänyt pikilankaa! Näyttelijä Aliturus esitti eilen erinomaisesti Oidipusta. Kysyin häneltä, koska hän on juutalainen, onko kristillisyys ja juutalaisuus samaa. Hän sanoi, että juutalaisilla on oma ikivanha uskontonsa, kristityt taas ovat uusi lahko, joka hiljan on syntynyt Judassa. Siellä oli Tiberiuksen aikana ristiinnaulittu muuan mies, jonka tunnustajien luku päivä päivältä kasvaa ja jotka kunnioittavat häntä jumalana. Ymmärsin, etteivät he tahdo tunnustaa mitään muita jumalia, varsinkaan ei meikäläisiä, enkä käsitä, mitä haittaa niistä voisi olla heille.

Tigellinus osoittaa minulle jo julkisesti vihamielisyyttään. Tähän asti ei hän vielä ole voinut päästä minun tasalleni, mutta parissa suhteessa on hän minua etevämmässä asemassa. Ensinnäkin hän rakastaa elämää enemmän kuin minä ja toiseksi hän on suurempi konna kuin minä. Nämä ominaisuudet tekevät hänet Vaskiparralle likeiseksi ystäväksi. Ennemmin tai myöhemmin tulevat he molemmat ymmärtämään toisensa, ja silloin on minun vuoroni tullut. En vielä tiedä, koska tämä tapahtuu, mutta kerran sen täytyy tapahtua, ja yhdentekevähän on koska. Sillaikaa pitää nyt koettaa huvitella. Elämä itsessään olisi aika hauskaa, jollei Vaskipartaa olisi, mutta hän pitää huolta siitä, että ihmisen välistä täytyy inhota itseään. Turhaan on verrattu taistelua hänen suosiostaan sirkuskilpailuihin, johonkin peliin tai kamppailuun, jossa voitto kutkuttelee itserakkautta. Olen itsekin monasti käyttänyt tätä vertausta, mutta toisinaan olen mielestäni oikea Chilon enkä ensinkään parempi häntä. Lähetä hänet minun luokseni, kun et enää tarvitse häntä. Minä pidän hänen mieltäylentävistä puheistaan. Tervehdä jumalallista kristittyäsi ja pyydä minun nimessäni, ettei hän kohtelisi sinua kalan tunteilla. Kerro minulle terveydestäsi ja rakkaudestasi. Opi ja opeta rakastamaan. Jää hyvästi!»

»M.C. Vinitius Petroniukselle:

Lygiaa ei vielä ole löydetty! Jollen pian toivoisi löytäväni häntä, et saisi tätä kirjettä, sillä ei tee mieli kirjoittaa, kun elämä tuntuu inhoittavalta. Tahdoin saada selville, pettääkö Chilon minua, ja sinä yönä, jolloin hän tuli noutamaan rahoja Eurytiukselle, kiersin ympärilleni sotilasviitan ja läksin huomaamatta seuraamaan häntä ja poikaa, jonka olin pannut hänen mukaansa. Kun he tulivat kaupungille, seurasin heitä kaukaa ja kätkeydyin porttipilarin taa, saadakseni tietää, oliko Eurytius todella olemassa. Alhaalla joella oli muutamia kymmeniä miehiä työssä tulisoihtujen valossa. He purkivat kiviä suurista veneistä ja lastasivat niitä rannalle. Näin Chilonin likenevän heitä ja puhuttelevan erästä vanhusta, joka hetken kuluttua lankesi hänen jalkainsa juureen. Toisia kerääntyi heidän ympärilleen, ja tuontuostakin pääsi heiltä hämmästyneitä huutoja. Näin nyt pojan ojentavan Eurytiukselle kukkaron, ja sen saatuaan rupesi vanhus rukoilemaan, kädet korotettuina taivasta kohti. Hänen rinnalleen polvistui joku toinen, nähtävästi hänen poikansa. Chilon puhui vielä jotakin, mutta sitä en saattanut kuulla. Sitten hän siunasi molempia polvistuvia ja muitakin läsnäolevia sekä teki ilmaan ristin merkin, jota he nähtävästi kunnioittivat, koska kaikki silloin lankesivat polvilleen. Minut valtasi halu astua heidän joukkoonsa ja luvata kolme samanlaista kukkarollista sille, joka toisi minulle Lygian, mutta pelkäsin häiritseväni Chilonin työtä, viivyin vain hetkisen ja jätin heidät sitten.

Tämä tapahtui noin toistakymmentä päivää lähtösi jälkeen. Sittemmin on hän useita kertoja käynyt luonani ja kertonut voittaneensa suurta kunnioitusta kristittyjen joukossa. Syynä siihen, ettei hän vielä ole löytänyt Lygiaa, sanoo hän olevan, että kristittyjä on jo Roomassa lukematon määrä. He eivät siis kaikki tunne toisiaan eivätkä voi tietää, mitä kaikkea heidän joukossaan tapahtuu. Sitäpaitsi he ovat varovaiset eivätkä puhu paljoa, mutta kunhan hän tutustuu heidän vanhimpansa, joita sanotaan presbytereiksi, toivoo hän saavansa selville kaikki heidän salaisuutensa. Muutamien perille hän jo on päässyt ja yhä enemmän hän on koettanut urkkia, mutta varovaisesti, jottei herättäisi huomiota eikä vaikeuttaisi työtään. Vaikea minun on odottaa, ja kärsivällisyyteni on jo loppumaisillaan, mutta tunnen, että hän on oikeassa, ja odotan.

Lisäksi on hän kertonut, että heillä on yhteisiä rukouspaikkoja, monasti he kokoontuvat ulkopuolelle kaupungin muureja, tyhjiin taloihin, jopa hiekkakuoppiinkin. Siellä he kunnioittavat Kristusta, laulavat ja juhlivat. Sellaisia paikkoja on paljo. Chilon arvelee, että Lygia tahallaan välttää niitä, missä Pomponia käy, jotta tämä rohkeasti voisi todistaa, ettei tunne Lygian piilopaikkaa, jos joutuisi oikeuden eteen ja valalle. Mahdollisesti presbyterit ovat kehoittaneet häntä varovaisuuteen. Jahka Chilon saa tietää nämä paikat, aion lähteä hänen mukaansa, ja jos jumalat sallivat minun nähdä Lygian, niin vannon kautta Zeun, ettei hänen enää pidä päästä pakoon käsistäni.

Ajattelen alituisesti noita rukouspaikkoja. Chilon ei tahdo päästää minua mukaansa, sillä hän pelkää. Mutta en minä voi kotonakaan istua. Tunnen Lygian paikalla, vaikkapa valepuvussa tai hunnutettuna. He tosin pitävät kokouksiaan yöllä, mutta tunnen minä hänet yölläkin. Tuntisin hänet äänestä ja liikkeistä missä tahansa. Pukeudun itsekin valepukuun ja tarkastan joka tulijan ja menijän. Minun täytyy hänet tuntea, sillä ajattelen häntä alinomaa. Chilon on luvannut tulla huomenna, ja sitten me menemme. Otan aseita mukaani. Muutamat orjista, jotka olin lähettänyt maaseudulle, palasivat tyhjin toimin. Mutta nyt tiedän varmaan, että hän on täällä kaupungissa, ehkäpä aivan lähellä. Olen jo etsinyt monet talot, muka vuokratakseni niistä huoneita. Minun luonani tulee hänen paljoa parempi, sillä nyt hän elää keskellä köyhälistön vilinää. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä hänen tähtensä. Kirjoitat, että minä olen valinnut paremman osan--surut ja huolet olen valinnut. Ensin haemme niistä taloista, jotka ovat kaupungin sisäpuolella, sitten menemme muurien taakse. Joka aamu herää minussa uusi toivo, muuten minun olisikin mahdoton elää. Sinä sanot, että pitää osata rakastaa--oi, kyllä minä osaisin puhua Lygialle rakkaudesta! Mutta nyt minä ikävöin. Odotan juuri Chilonia ja täällä kotona tuntuu sietämättömältä. Hyvästi.»

KUUDESTOISTA LUKU.

Chilon oli viipynyt poissa niin kauan, ettei Vinitius lopulta tietänyt, mitä ajatella. Turhaan toisti hän itselleen, ettei etsiminen voi viedä varmoihin, toivottuihin tuloksiin, jollei se tapahdu varovaisesti ja vähitellen. Toivottomuus ja odotteleminen kädet ristissä oli hänen luonteelleen niin vastenmielistä, ettei hän millään voinut siihen tottua. Hän oli jo monen monituiset kerrat, puettuna tummaan orjanpukuun, kierrellyt kadutkin, joten samojen katujen kierteleminen alkoi tuntua oman toimettomuutensa peittämiseltä. Se ei enää voinut rauhoittaa häntä. Hänen vapautettunsa--kaikki tottuneita miehiä, joille hän oli antanut toimeksi omin päin etsiä Lygiaa--osoittautuivat paljoa epäkäytännöllisemmiksi kuin Chilon. Mutta Vinitiuksen rakkaus Lygiaan kasvoi miltei sellaiseksi kiihkoksi, jolla pelaaja haluaa voittaa pelinsä. Sellainen Vinitius aina oli ollut. Pienestä pitäen oli hän saanut tehdä mitä tahtoi ja luonteensa koko kiihkolla ajaa perille asiansa. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt, että joku yritys saattaisi häneltä epäonnistua tai että hänen pitäisi kieltäytyä jostakin. Tosin sotakuri joksikin aikaa oli laimentanut hänen hillittömyyttään, mutta samalla se oli juurruttanut häneen sen käsityksen, että kaikki käskyt, mitä hän antaa itseään alemmille, ehdottomasti ovat täytettävät. Pitkä oleskelu Itämailla nöyrien ja orjamaiseen kuuliaisuuteen tottuneiden ihmisten joukossa oli vain ollut omiaan lujentamaan hänessä sitä luuloa, ettei hänen tahdolleen ole rajoja. Tämä oli siis kova kolaus hänen itserakkaudelleen. Sitäpaitsi oli Lygian itsepintainen vastustus ja pako jotakin hänelle aivan käsittämätöntä. Se oli hänelle täydellinen arvoitus, ja hän ajatteli päänsä halki päästäkseen sen perille. Hän tunsi, että Acte oli ollut oikeassa, sanoessaan, että Lygia häntä rakasti. Mutta jos niin oli, niin minkätähden hän Vinitiuksen rakkauden, hellyyden ja komean kodin asemasta valitsi puutteen ja hädän? Siihen kysymykseen ei hän saanut vastausta. Sen sijaan alkoi hän hämärästi aavistaa, että hänen ja Lygian mielipiteiden, hänen ja Petroniuksen sekä Lygian ja Pomponia Graecinan maailman välillä on joku käsittämätön eroavaisuus, joku syvä kuilu, jota ei millään saa täytetyksi eikä tasoitetuksi. Silloin hänestä äkkiä tuntui siltä, että hänen täytyy kadottaa Lygia, ja tämä ajatus riisti häneltä tasapainon viimeisenkin jäljen, jota Petronius niin huolellisesti oli koettanut säilyttää hänessä. Oli hetkiä, jolloin hän ei itsekään tietänyt, rakastiko vai vihasiko hän Lygiaa. Hän tunsi vain, että hänen täytyy löytää hänet, että hän mieluummin upottaa itsensä vaikka maan alle, kuin lakkaa haluamasta häntä nähdä ja omistaa. Mielikuvituksen voimalla näki hän hänet välistä aivan selvästi, ikäänkuin hän olisi seisonut hänen vieressään; hän muisti jokaisen hänen sanansa, joka äännähdyksen, jonka oli hänen huuliltaan kuullut. Hän tunsi hänet ihan likellään, rinnallaan, sylissään, ja intohimo leimahti hänessä kuin tulen liekki. Hän rakasti häntä, hän huusi häntä luokseen. Kun hän sitten ajatteli, että Lygiakin rakasti häntä ja että hän vapaaehtoisesti olisi voinut saada kaikki mitä halusi, valtasi hänet raskas, rajaton tuska ja haikea ilo, joka mahtavana aaltona valautui hänen sydämeensä. Ajoittain teki kiukku hänet aivan kalpeaksi, ja silloin hän erityisellä nautinnolla heittäytyi ajattelemaan niitä nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, joita hän määrää Lygialle, kun hänet löytää. Hän ei tyydy siihen, että saa hänet omistaa: hän tahtoo omistaa hänet maan tasalle nujerrettuna orjattarena. Välistä hän saattoi vaipua ajattelemaan, kuinka ruoskan jäljet syöpyisivät hänen ruusunkarvaiseen ruumiiseensa, ja samassa hän tunsi halajavansa suudella ruoskan jälkiä. Hänen päähänsä juolahti, että hän olisi onnellinen, jos saisi surmata hänet.

Tämä tuska, kidutus ja epävarmuus kuluttivat hänen terveyttään ja kauneuttaan. Hänestä tuli ankara ja julma herra. Orjat, jopa vapautetutkin, likenivät häntä vavisten, ja kun rangaistus ilman minkäänlaista syytä, armottomana ja ansaitsemattomana kohtasi heitä, rupesivat he salaa vihaamaan häntä. Hän sen kyllä tunsi, niinkuin hän tunsi kamalan yksinäisyytensä, mutta sitä suurempi syy oli hänestä kostaa heille. Ainoastaan Chilonia kohtaan hän vielä hillitsi mieltään, sillä hän pelkäsi, että tämä heittäisi etsimistyönsä sikseen. Kun taas Chilon sen huomasi, tuli hän yhä vaateliaammaksi ja käskevämmäksi. Alussa käydessään Vinitiuksen puheilla oli hän aina vakuuttanut, että kaikki käy pian ja helposti. Nyt oli syntynyt kaikenlaisia vaikeuksia. Tosin hän aina muisti vakuuttaa, että etsiminen johtaisi toivottuihin tuloksiin, mutta hän ei enää salannut, että etsiminen tulee kestämään kauan.

Pitkien aikojen odotuksen perästä saapui Chilon vihdoin Vinitiuksen luo niin synkän näköisenä, että nuori soturi kalpeni hänet nähdessään ja karatessaan häntä vastaan tuskin sai puhutuksi:

"Eikö hän ole kristittyjen joukossa?"

"Totta kai, hyvä herra," vastasi Chilon "mutta minä olen heidän joukostaan löytänyt Glaucuksen, parantajan."

"Mistä sinä nyt puhut? Kuka se on?"

"Sinä olet, herra, taitanut unohtaa vanhuksen, jonka kanssa kuljin Napolista Roomaan ja jota puolustaessa menetin nämä kaksi sormea, niin etten enää voi pitää kynää kädessäni. Rosvot, jotka ryöstivät hänen vaimonsa ja lapsensa, pistivät veitsen hänen rintaansa. Hän oli kuolemaisillaan, kun jätin hänet Minturnaen majataloon, ja minä surin häntä kauan! Mutta voi kauhistus! Nyt olen tullut vakuutetuksi siitä, että hän elää ja että hän kuuluu Rooman kristilliseen seurakuntaan."

Vinitius ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti koko tällä jutulla. Sen hän vain oli ymmärtävinään, että tuo Glaucus jollakin lailla esti Lygian löytämistä. Hän koetti hillitä kiukkua, joka oli hänet jo valtaamaisillaan, ja virkkoi:

"Jos sinä olet puolustanut häntä, niin hänen pitäisi olla kiitollinen ja auttaa sinua."