Part 3

— Kuinka sitten?

— Oma veli runteli Luolavuoren rinteellä. Oma veli runteli, tämä Kännärin isäntä. Herra häntä armahtakoon! Kumpikin katsoi omakseen sitä Luolavuoren vierua, ja Ristiniemen kapteeni pani renkinsä sieltä hirsiä hakkaamaan. Tämä Kännäri säntäsi hänkin sinne miehineen, ja siellä syttyi sota ja tappelun tuoksina. Tappelussa Ristiniemen kapteeni suistui alas jyrkältä rinteeltä, oma veli oli sysännyt. Ja oli kapteeni pomppinut kuin koppi kivestä kiveen, loukosta toiseen. Tiedottomana toivat hänet kotiin, ja siinä oli katkennutta käsivartta ja kylkiluuta, ja selkärangankin sanoivat taittuneen. Eikä noussut sen jälkeen kapteeni vuoteestaan, oma veli oli hänet siihen tuominnut.

Hartaalla, mutta kumman kirvelevällä liikutuksella eukko jatkoi:

— Ja lakkaamatta, jos vain kuka oli kuulemassa, pauhasi rampa vuoteestaan: Jumalan valkea on vielä polttava hänen talonsa, taivaan tuli tuhoava, ettei jää hirttä hirren päälle, ei hirttä hirren päälle... niin että lopulta alkoi kipinöidä silmissä ja kyteä kaikkien kyläläisten mielissä, ja monet sukupolvet tulevat sen kostonhuudon muistamaan. Kahdeksan pitkää vuotta sai Ristiniemen vanha kapteeni maata vuoteen omana, mutta ei lakannut hän taivaan kostoa huutamasta, hänen, jonka kosto on. Eikä tullut sovintoa veljesten välille, vaan kostoa huusi ja Jumalan valkeaa ennusti autuas kapteeni vielä ennen lähtöään.

Eukko alkoi nyyhkyttää.

— Vanhurskaan rukous voi paljon, jatkoi hän hieman tyynnyttyään. Tämä Kännärin isäntä sai ampujaisen kohta veljensä kuoltua ja sai kahdeksantoista vuotta maata vuoteen omana. Ristiniemen kapteenin poika luki tohtoriksi vai miksi rovisoriksi lie lukenut, myi perintötalonsa ja muutti muille maille näiltä veljesvihan kirokedoilta. Muilta nuoremmilta koko asia unohtui. Hiljaisessa mielessään vain vanhat muistelivat vainajan kostonhuutoa ja ennustusta, eivätkä siitä sanaakaan puhuneet. Mutta ihmeellisesti se vihdoin toteutui, ihmeelliset ja tutkimattomat ovat hänen tekonsa.

Saatuaan sydämensä kevennetyksi vanha vaimo itki hiljaa huojutellen laihaa ruumistaan ja sulin mielin ja leppyneenä koko maailmaa kohtaan. Kohteliaasti Haukka kiitti häntä tarinastaan.

— Jos Ristiniemen kapteeni vielä eläisi, niin tässähän olisi aihe epäluuloon häntä kohtaan, tuumaili pappi eukon lähdettyä.

— Entä hänen poikaansa kohtaan? rohkenin minä kysyä.

He istuivat molemmat kotvan äänettöminä, niin ystäväni kuin pappikin. Pappi ja minä odotimme Haukan vastausta. Mutta hän ei näyttänyt huomautustani ottavan ensinkään huomioon.

— Tiedetäänkö kapteenin pojasta mitään? hän kysyi vihdoin.

— Hän lienee apteekkarina jossakin Savon puolella, vastasi pappi.

Minä tunsin aivan kuin kirkkaan välähdyksen sielussani. Muistin kuopiolaisen tulitikkurasian, joka ystävääni oli niin kiinnostanut. Tähystelin tarkasti Haukan kasvoja, mutta en huomannut niissä mitään erikoista ilmettä. Ainoakaan hermo ei näyttänyt värähtävän. Ei suinkaan hän ollut unohtanut tärkeää rasiaa?

Minusta tuntui sopimattomalta kysyä tai mainita siitä mitään, sillä ystäväni ilmeisesti vältti katsettani. Nähtävästi hänestä oli väärin ilman perusteita suunnata epäluulojaan niin aroille aloille.

Vaimon sanat, että palojuttua oli turha tutkia, näyttivät muuten toteutuvan täydelleen.

Me lähdimme mantereen puolelle ja tiedustelimme koko illan, oliko siellä nähty ketään, johon epäluulomme olisimme voineet kohdistaa.

Kyselimme tarkoin kaikista ihmisasunnoista eri teiden varsilla, joita kylästä lähti. Tiedustelimme puhelimellakin kaikista lähimmistä majataloista, arvellen, että hän olisi siellä näyttäytynyt päivällä, vaikka täällä liikkuikin yöllä. Mutta missään ei hänestä tiedetty mitään.

Hän oli kadonnut jäljettömiin. Kaikki tiedustelumme näyttivät turhilta.

7. Luku.

Haukalla oli asioita, jotka vaativat hänet seuraavaksi päiväksi kaupunkiin. Höyrypursi lähti sinne aamulla anivarhain.

Sitä paitsi hän heitti vielä viimeisen toivonsa juuri tähän purteen. Vaikkei Riitarannalla kukaan ollutkaan pannut merkille, että ketään epäilyttävää henkilöä olisi tullut tai mennyt purrella, niin saattoihan olla jäljellä joku mahdollisuus. Saattoihan olla, että hän oli tullut ja mennyt huomaamatta, ja tietysti hän ei tahtonutkaan herättää huomiota.

Vietimme iltayön majatalossa ja aamulla puoli neljän aikaan olimme jälleen purren kansisalongissa. Sen nimittäin täytyi varhain kuljettaa maalaisia kaupunkiin.

Haukka paloi halusta päästä kapteenin kanssa juttusille. Mutta olisi ollut rauhatonta keskustella ulkosalla kannella, ja Haukan kannalta olisi myöskin ollut kömpelöä kutsua kapteenia luoksemme.

Meidän ei sentään tarvinnut kauan odottaa tilaisuutta. Kapteeni oli kuullut, millä asioilla liikuimme ja tuli itse juttusille.

— No, mitäs herrat pitävät Pyhäsaaren muinaismuistoista? hän kysyi.

Haukka silmäsi kysyvästi häneen.

— Tarkoitan eläviä muinaismuistoja, selitti kapteeni. — Tuskinpa he perimmältään lienevät ihmisiä kummempia. Kullakin on vain oma hajunsa, tuumi ystäväni. — Ai, herra katsoo ihmisiä koiransa kannalta!

— Tottuu vähitellen, hymähti ystäväni. — Mutta muistin juuri, jatkoi hän, — tuliko Riitarannalta eilisaamuna mukaanne ketään herrasmiestä?

— Herrasmiestä...?

— Niin, tai jotakin siihen malliin.

— Ei nyt johdu mieleeni. Voitteko sanoa, miltä hän näytti?

— En. Hän on minulle aivan tuntematon. Mutta luullakseni pitkämatkalainen, ei paikkakuntalainen.

— Tuskin oli ketään sellaista. Mutta annahan olla... ei... hän ei tullut Riitarannalta...

— Mitä tarkoitatte?

— Tarkoitan, että joku herrasmies, tai ainakin kaupunkilainen, tuli kyllä laivaan. Mutta hän tuli Kynsilahdesta.

— Missä Kynsilahti on? kysyi Haukka vetäen turistikarttansa esiin.

— Kynsilahti on tuskin parin kilometrin päässä Riitarannalta.

— Ai, tuossa! löysi Haukka.

— Niin, kapea niemenkannas vain välissä. Meillä on alituinen riita kynsilahtelaisten kanssa, kun he eivät tahdo tulla kaupunkimatkoillaan tänne Riitarannalle, vaan vaativat sinne poikkeamaan. Saamme tehdä kuuden, seitsemän kilometrin mutkan heidän takiaan.

Haukka katsoi karttaa huulet vihellyssupussa. "Kas, minkä tepposen teki peittääkseen jälkiään!" olin lukevinani hänen silmistään.

— Menikö hän kaupunkiin? Haukka kysyi katkaisten kapteenin pakinan laituririidoistaan.

— Niin, se herrasmies! Joo, hän meni. Ja kaupungista hän tulikin.

— Samaanko laituriin?

— Joo.

— Edellisenä päivänä?

— Edellisenä? Annas olla... edellinen oli palopäivä... ei hän tullut sinä päivänä.

— Tarkoitankin palon edellistä päivää.

— Joo, hän tuli palon edellisenä päivänä.

— Tulitteko tarkastelleeksi miestä niin, että muistaisitte joitakin hänen tuntomerkkejään?

— Annas olla... alkoi kapteeni muistella, mutta samassa purren merkkipilli vihelsi. — Odottakaahan vähän, sillä tulemme juuri Kynsilahteen.

Käytyään selvittämässä purtensa jatkamaan matkaa, palasi kapteeni luoksemme.

— Siellä saa usein käydä aivan turhaan, hän valitteli. — Jaha, vai oli se mies epäiltävillä retkillä?

Haukka pudisti umpimielisesti päätänsä. Hän halusi udella itse eikä tyydyttää toisten uteliaisuutta.

— No, olkoonpa retkillä millä tahansa, lohduttautui kapteeni. — Mutta alaspäin näytti mies menneen. Olen näet nähnyt hänet ennenkin.

— Tunnette hänet! huudahti Haukka.

— No, tuntevani en juuri voi sanoa. En tiedä nimeäkään, mutta hän matkusti kerran purressani.

— Milloin?

— Viime kesänä. Ja hienossa naisseurassa! Hieno oli silloin mieskin. Puku aivan räätälin silitysraudan jäljiltä. Nyt se oli epäsiisti ja kulunut. Eikö lie ollut sama puku.

— Matkustiko hän silloinkin näille tienoille?

— Ei.

— Mihinkäs sitten?

— Ei oikeastaan mihinkään. Tuli vain mukaan naisensa kanssa, ja juomia oli kovasti eväinä. Niitä hoitelivat tässä samassa salongissa. Kyselivät, onko jossain kievaria rannalla. Kun neuvoin, että Tammilahdessa on, jäivät sinne maihin. Kievarissa olivat vuorokauden juopotelleet ja rähjänneet. Seuraavana aamuna palasivat.

Minä tunsin suurta pettymystä kapteenin kertomuksen johdosta. Mieleeni oli alkanut juurtua unelmallinen ajatus, että Ristiniemen kapteenin poika piili koko salaperäisen murhapolton takana. Mutta nyt tuntui unelmani särkyvän. Sillä kuinka joku savolainen apteekkari olisi tullut tänne länsirannikolle moisille retkille?

— Naisen, jatkoi kapteeni, — olin nähnyt ennen tarjoilijattarena Commerce-hotellissa. Kun väkevien tarjoilu on nyt lopetettu, ovat siitä ammatista monet antautuneet seikkailuun.

— Entä mies? kysyi Haukka. — Minkä näköinen hän oli?

— Vaaleaverinen, kookkaanpuoleinen. Kasvoissa oli jotakin onttoa, auhtoa, ikäänkuin liiaksi tuuletettua, niin että hän näyttää verettömältä, vaikkei silti laihalta. Molemmilla eri näkemillä hän oli muuten aivan erilainen käytökseltään. Viime kesänä rehentelevä, melkeinpä röyhkeä, virallisen varma, mutta samalla ikäänkuin väijyvä katseeltaan. Tuppautui silloin mielellään juttelemaan, etenkin politiikasta. Nyt mies oli arka ja hiljainen, painautui melkein piiloon konehuoneen nurkkaan, maalaisten joukkoon, ei liikkunut sieltä mihinkään ennen kuin perille päästyään pujahti matkoihinsa. Näytti aivan kuin pelkäävän tuttujen tapaamista.

— Sanoitte hänen olevan vaaleaverisen ja kookkaan, huomautti Haukka. — Kuulkaas, tunsitteko Ristiniemen kapteenin?

— Hänetkö, joka on kuollut jo lähes parikymmentä vuotta sitten?

— Niin.

— Tunsin hyvinkin.

— Entä hänen poikansa?

— Poikasena kyllä näin hänetkin.

— Olivatko he tummia vai vaaleita?

— Tummia, kuten koko sukukin.

— Mitä luulette, eikö matkustaja olisi voinut olla hän?

— Niin kapteenin poikako?

— Hän.

— E-ei, naurahti kapteeni.

— Kiitos! virkkoi Haukka. — Mutta ettekö vielä muistaisi tuosta tuntemattomasta matkustajasta mitään täsmällisempiä tuntomerkkejä?

— Annahan olla, muisteli kapteeni. — Hattu, musta huopahattu, oli ruttuinen ja tomuinen.

— Hyvä, arvosteli Haukka.

— Ja sitten muistan, että hän käveli näin... Kapteeni näytti mallia. — Kädet riippuivat omituisen hervottomasti... näinikään... ja hän käveli hartiat hieman kumarassa... näinikään...

— Hyvä, hyvä!

— Muuta en muista panneeni merkille, virkkoi kapteeni hymyillen.

— Se riittääkin.

— Ai, niin, jatkoi kapteeni. — Sen samaisen naisen, joka viime kesänä oli hänen mukanaan, näin muutama viikko sitten Cour-kahvilassa. Hän tietenkin tuntee miehen. Ja hän näytti olevan hyvä tuttu kahvilan tarjoilijattaren kanssa.

— Kiitos, se oli tärkeä huomautus, sanoi Haukka. — Mutta voitteko mainita joitakin hänenkin tuntomerkkejään?

— Hän on yhä mitä hienoin daami ulkoasultaan, hyvin putsattu ja pyntätty kaikin puolin. Keskikokoinen, kohtalaisen pyöreähkö, joustava ja kimmoinen, tumma tukka, ja posket taitavasti punatut.

Kapteenin täytyi jälleen mennä selvittämään purttaan jostakin laiturista, ja tyytyväisenä siihen, että olimme päässeet taas jäljille, me jäimme kiittelemään hänen kuvaustaitoaan.

— Yksi asia vain käy yhä käsittämättömämmäksi, tuumaili Haukka. — Se nimittäin, että miksi tämä mies kävi polttamassa Kännärin?

Vaikka variksenpelättimen kaamea tarina yhä tenhosikin tunteitani, en enää uskaltanut savolaisesta apteekkarista mainita mitään. Nähtävästi murhapolttaja oli tämän puolelaisia. Eikähän muuan tulitikkurasiakaan niin paljoa merkinnyt. Kuopiolaisia tikkuja saattoi olla kaupassa täälläkin, vaikkei ollutkaan yleisesti.

8. Luku.

Kaupunkiin päästyämme menimme Cour-kahvilaan. Siellä sain nähdä ystäväni uudessa osassa, jota hän mielestäni näytteli odottamattoman hyvällä menestyksellä. Nimittäin kevytmielisen vekkulin osassa. Tarjoilijattarelta, joka toi tilaamamme kahvit, hän kysyi koppavasti:

— Näkyikö heilaani täällä eilen illalla?

— Oliko tilaus! nauroi neitonen.

— Olipa niinkin.

— Miksette tullut sitten?

— Löysin toisen ja paremman.

— Jospa hänkin löysi toisen!

— Oliko hän sitten täällä?

— Minkä näköinen hän on?

— Kaunis!

— Tietysti. Mutta kauniitakin on monenkarvaisia.

— Punaiset silmät ja siniset posket! kuvasi Haukka.

— Kaunispa olikin! nauroi neitonen.

Haukka aloitti uuden nuotin. Hän katsoi kauas ja puhui vienolla ja ihastelevalla äänellä. Mutta sanat olivat samat, joilla kapteeni oli kuvannut entistä tarjoilijatarta. Neitonen seurasi hymyillen hänen pilaansa, mutta kohta tytön silmät tuikahtivat niin kuin sen, joka on arvoituksen arvannut.

— Onko hänellä vihertävä harso? hän kysyi varmuuden vuoksi.

— On kai, vastasi Haukka. — Mutta hän kohottaa sen pois, kun...

— Pitikö hänen istua tuolla? kysyi tarjoilijatar viitaten pöytään oven poskessa, katuikkunan edessä.

— Siellä juuri, vastasi Haukka silmää räpäyttämättä.

— Sehän on sitten Ruura! huudahti neitonen nauraa kihertäen.

— Ruurako hän on? tuumi Haukka. — Emme näet ole vielä lähemmin tutut. Hän on ennen tarjoillut hänkin.

— Commercessa?

— Niin juuri. Oliko hän täällä?

— Onhan hän melkein joka ilta. Mutta hänellä on heiloja joka sormelle!

— Peijakas! harmitteli Haukka. — Mutta lupasiko hän tänään tulla uudestaan?

— Kyllä hän tulee, sanoi tyttö virnistellen.

Tytön poistuttua Haukka selitti minulle, että tämän kahvilan omistaja, entinen viinuri, suosi sellaisia somannäköisiä, hienosti puettuja kevytkenkiä, sillä hänestä ne olivat hyvä vetovoima kahvilalle.

Meidän täytyi siis odottaa iltaa. Sovimme ajasta, jolloin saavumme uudestaan.

Määräaikana istuimme juuri oven viereisessä pöydässä, katuikkunan alla. Minä odotin uteliaana, kuinka Haukka oli selviytyvä. Mutta se oli helpompaa kuin aavistinkaan.

Emme olleet kauan ehtineet istua, kun sellainen nuorehko nainen saapui, joka vastasi kuvausta. Kohta ovesta tultuaan hän katsoi yli olkansa meihin.

Haukka iski haikailematta silmää, nyökäytti päätä ja lisävarmuudeksi viittasi kädellään.

Ruura silmäili ympäri kahvilaa, katsoiko kukaan. Kun kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota meihin eikä häneen, hän lähestyi epäröiden.

Haukka viittasi uudestaan ja Ruura tuli luoksemme. Hän tarkasteli meitä arvostelevasti kauluksista aina kengänkärkiin. — Mitä kello on? hän kysyi sitten. Haukalla oli kahvilan seinäkello aivan edessään, mutta hän ei katsonut siihen, vaan veti kultakellonsa taskustaan, avasi kannen ja antoi neidin itsensä katsoa. Kultakello sai neidin sangen ystävälliselle tuulelle.

Jälkeenpäin Haukka selitti, että jos hän olisi katsonut seinäkelloa, olisi neiti luultavasti lähtenyt tiehensä. Se oli heikäläisten näppärä keino ottaa hieman selkoa toisen varallisuudesta. Jos ei miehellä ollut edes kelloa, voi kelloa kysyttyään hyvin sanoa, että oli kiire johonkin muualle.

Haukka viittasi kohteliaasti tuoliin, ja Ruura istuutui pöytäämme kodikkaasti kuin vanhojen tuttujen seuraan.

Kupposet juotuamme poistuimme. Kävimme hiljalleen katua eteenpäin.

— Mihinkäs mennään? kysäisi Ruura ammattiäänellä.

— Me asumme maalla kesällä, vastasi Haukka.

— Ettekö halua munkkia? kysäisi Ruura tunnustellen.

— Mistä sitä saa?

— Tulkaa meille... äiti käy noutamassa. Viisikymmentä markkaa kvartta...

— Mistä hän saa näin myöhään? kysyi Haukka yksinkertaisesti.

— Vaikka yösydännä!

Heillä oli siis kotona varasto. Haukka katsoi kysyvästi minuun, mutta eihän minulla ollut mitään sanomista siihen.

— Mennään sitten, hän vastasi Ruuralle.

Otimme auton. Ajoimme aika komean kivitalon eteen. Tosin se sijaitsi laitakaupungilla.

Ruuran asunto oli ensimmäisessä kerroksessa. Hänen avatessaan amerikkalaista lukkoa ehdin nähdä, että ovella oli vaskinen nimikilpikin ja siinä nimi: Aurora Siven. Viereinen ovi näytti vievän keittiöön.

Somasti ja soreasti, niin kuin herrasväki konsanaan!

Sisälle päästyämme Ruura käski meidät istumaan ja pistäytyi keittiöön, mutta palasi kohta takaisin.

— Eikö tuoda kaksi samalla kertaa? hän kysyi.

Haukka hymähti väkinäisesti, mutta täytyihän hänen pitää yllä arvoaan!

Satamarkkasen saatuaan Ruura kävi keittiössä järjestämässä ja alkoi rimputella mandoliinia.

Kotvan kuluttua kuului keittiön ovelta hiljainen koputus ja sitten ovi aukeni arasti. Sieltä tuli vanha vaimo kantaen tarjotinta, jolla oli kahvit ja liköörit. Ystävällisesti, vieläpä nöyrästi sukoillen hän asetteli tarjottimen eteemme pöydälle ja meni menojaan. Ja pidot alkoivat.

Minulle johtui mieleeni, että Ruura oli maininnut äidistään.

— Oliko hän äitinne? kysyin. Äänessäni lie kuvastunut kummasteluni.

Ruura kehaisi:

— Olipa niinkin! Minä en jätä vanhaa äitiäni köyhäintaloon!

Haukasta varmaankin keskustelu tuntui alkavan liian vakavasti. Hän virkkoi viattoman hilpeästi Ruuralle:

— Minäpä olen nähnyt teidät ennenkin!

— Missä sitten? kysyi Ruura huvitettuna.

— Arvatkaapas!

— Ainahan minut...

— Se oli maalla.

— Maalla!

— Viime kesänä.

— Ja missä kummassa sitten?

— Tammilahden kievarissa.

— Tammilahden...

— Vaaleaverisen, pitkän herran keralla.

Ruura muisti vihdoin. Ja kumma kyllä hän näytti tulevan hieman hämilleen.

— En minä muista teitä yhtään, hän virkkoi.

— Minä vain hetkisen odotin kyytihevosta. Ja toisekseen...

Ruuraa ei näyttänyt se muisto kovasti huvittavan. Siirtyäkseen miellyttävämpään asiaan hän kysäisi:

— Tilataanko kolmas?

— Ehditäänpähän vielä, väisti Haukka. — Missähän mahtanee hänkin olla, se silloinen matkatoverinne?

— Kättökö! vastasi Ruura halveksivasti. — Kimpussani on yhä, että olen aivan pääsemättömissä!

— Milloin olette hänet nähnyt?

— Eilen illalla viimeksi!

Haukka vilkastui, mutta hän pidätti itsensä, ettei Ruura olisi huomannut mitään.

— Oliko hän täällä?

— Hyh! Hän! Täällä! tirskahteli Ruura myrkyllisesti.

— Ettekö sitten ole enää hyvissä väleissä?

— Minäkö! Minäkö sietäisin sellaisia... santarmikätyreitä!

Ruuran suusta tuli sana kuin sähkötäräys. Ja sähköisku, odottamaton isku se oli meille muutenkin. Se sai Haukankin hyväksi aikaa mykistymään.

Minä puolestani en voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen tapaan, jolla Ruura lausui tämän sanan. En ollut kenenkään muun kuullut sitä lausuvan niin myrkyllisesti. Halveksittu ilotyttö osasi nähtävästi halveksimisen taidon paremmin kuin muut. Kenties hän juuri läheisyyden vuoksi halveksi niin katkerasti... kaukaisemmat halveksivat viileämmin.

— Onko hän sitten sellainen? kysyi Haukka ikäänkuin ohimennen, mutta hänen äänensä tuntui omituisen kuivahkolta, värittömältä ja etäiseltä.

— Pahinta lajia onkin! huudahti Ruura.

Haukkaa näytti Ruuran sisuttelu jostakin syystä harmittavan.

— Eikö hän sitten ollut sama mies viime kesänä? hän kysyi terävästi.

— Eivät häntä silloin halveksineet muutkaan, vastasi Ruura puolustautuen.

— Ja hänellä oli viljalti rahoja? pisteli Haukka.

— Oli kuin roskaa! naurahti Ruura.

— Mutta nyt taitaa olla köyhä? kysyi Haukka entistäänkin terävämmin.

— Köyhä kuin kirkon rotta! puuskahti Ruura. — Eilen kyllä kehui rahoillaan. Ja pirtuakin kehui saavansa kuinka paljon tahansa. Mutta kukapa lääkäri hänelle kirjoittaisi pirtureseptejä! Tohtori Saarnio, vanha rahjus, jonka potilaat ovat jo kaikki kuolleet, kyllä antaa pirtureseptejä viidelläkymmenellä pennillä, kuka vain pyytää. Mutta sen resepteillä ei enää anneta apteekista pirtua, kun niitä tuli niin tukuttain. Muut lääkärit ottavat kolme markkaa pirturesepteistä, ja he katsovat ensin miestä silmiin. Mistähän sellainen hylky saisi pirtua! Mistäpä rahojakaan muuten kuin varastamalla!

Haukka kuunteli kärsimättömästi Ruuran pirtupakinaa, jolla tämä pelastautui hänen piikittelystään.

— Tiedättekö, missä hän asustaa? hän kysyi sitten.

— Mistäs minä... Manda tietänee! Se katosi, hylky, täältä kumouspäivien jälkeen, sillä hänet paljastettiin jo silloin. Mitä varten lie ilmaantunutkin takaisin viikkokausi sitten.

— Jaha, Manda on siis nyt hänen ystävänsä?

— Näkyivät menevän yhdessä eilen illalla, kun minä ajoin hänet matkoihinsa.

— Missä Manda asuu?

— Kysykää ajureilta! Heistä tietävät sen useimmat.

Ruura yritti työlästyä, mutta sitä seurasi hellyyden puuska. Hän alkoi arveluttavasti lähennellä Haukkaa, mutta Haukalle tuli odottamaton pelastus.

Ovikelloa soitettiin. Ja heti perään seurasi maltiton jyskytys nyrkillä. Kuiskuttaen Ruura varoitti meitä olemaan hiljaa.

Kuulin, että äiti avasi keittiön oven ja selitti ovenraosta, ettei Ruura ollut kotona, mutta vieras ei uskonut. Hän tempaisi oven auki ja saapasteli keittiön kautta sisään.

— Arvasinhan sen! puuskahti tulija, iso herrasmies. Hän seisoi keskellä lattiaa ja mulkoili meitä.

— Nämä herrat tulivat vain maistamaan lasin, rauhoitteli Ruura.

— Kyllä minä sinut tunnen! ärähti humalainen sysäten Ruuran luotaan ja mulkoillen meitä.

— Yksi kahta vastaan, mutta ei pelätä! hän pauhasi.

— Eipä tässä niin pahoin pelättäviä ollakaan, Haukka virkahti tyynesti.

— No, pannaan tupakaksi sitten, koska olette herrasmiehiä! rauhoittui humalainen. — "Herrasmiehiä mekin ollaan, vaikkei taireta ruottii", alkoi hän laulaa kaivaen rikkinäistä savukerasiaa taskustaan.

— Senkin mörkö! marisi Ruura. — Tules hiukan tänne siitä mölisemästä!

Ruura veti keittiöön uuden vieraansa. Hän palasi nopeasti ja kuiskutti meille:

— Olkaa hyvät ja menkää hetkeksi kävelemään! Muuten en saa häntä pois. Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudestaan, hän lisäsi liehitellen.

Me läksimme ajurilta kyselemään Måndan osoitetta. Pian löysimmekin ajurin, joka vei meidät hänen luoksensa.

Mandalta kuulimme, että herrasmies, jota etsimme, oli eilisaamuna matkustanut maalle. Hän oli kertonut, että hänellä oli kesämökki siellä, ja hän oli pyytänyt Mandaa sinne emännöimään. Mutta se oli ollut niin kaukana, ettei Manda ollut uskaltanut lähteä.

Nimi, jonka Manda mainitsi, oli pitäjän ja aseman nimi Savossa.

Savossa sittenkin!

Ja aamulla, kun ennen junan lähtöä kävimme kysymässä aseman pilettiluukulta, vastattiin meille, että eilisaamuna oli tosiaankin ostettu piletti mainitulle asemalle.

Haukka riensi puhelimeen ja järjesti tärkeimmät asiansa. Ja ensimmäisellä mahdollisella junalla hän jo höyrysi Savoa kohden. Minä jäin asemalle ja katsoin hänen jälkeensä.

Me kyllä jo ymmärsimme, että murhapolttaja oli vain kätyri, ja että takana oli toinen, mutta jännityksellä jäin odottamaan, millaiset näiden herrojen keskinäiset suhteet olivat yksityispiirteiltään.

9. Luku.

Haukka kertoi myöhemmin:

— Perille päästyäni kyselin asemamieheltä, tiesikö hän neuvoa minulle Kätön asuntoa, mutta hän ei tuntenut ketään sen nimistä henkilöä. Eivätkä asemalla tunteneet muutkaan.

Lähdin kävelemään kirkonkylää kohti. Tienhaarassa, jossa asematie erosi maantiestä, oli muutaman torpan edessä joukko lapsia. Mieleeni tuli, että lapset usein aikuisia paremmin voivat muistaa henkilön tuntomerkeistään. Matkin heille kapteenin näyttelemää kävelytapaa ja kyselin, olivatko he nähneet pitkää, valkoveristä setää, joka käveli sillä tavalla.

Juu, sellaisen sedän oli nähnyt muuan pikku tyttönen. Setä oli tullut asemalta ja mennyt suoraa päätä apteekille, ei apteekkiin, vaan taloon pihan puolelta. Sitten olivat lapset menneet leikkimään, eivätkä nähneet miehen paluuta.

Apteekkitalo näkyi aivan läheltä. Siellä tietysti tiedettiin, missä mieheni oleskeli. Minä mietin hetken, sopisiko minun mennä sieltä kysymään, sillä apteekkari saattoi alkaa epäillä. Lopulta kuitenkin päätin tutustua mieheen. Saatoinhan häntä säikyttää ja tehdä ymmärrettäväksi, että oli kysymys kätyrin muista kolttosista.

Astuin apteekkiin. Ovikellon kutsumana saapui apteekkari tiskinsä taakse. Hän oli noin neljäkymmentävuotias, tummaverinen ja synkännäköinen mies.

— Mitä saisi olla? hän kysyi.

Vastasin kohteliaasti, mutta täsmällisesti:

— Ei mitään. Tulin vain kysymään, tunnetteko erästä Kättö-nimistä miestä?

Apteekkari säikähti hirveästi, eikä osannut mitenkään sitä salata. Ja taitamattomasti, vailla kaikkea malttia, hän alkoi äreillä:

— Täällä käy niin paljon väkeä! Mikä tahtoo pirtua, mikä mitäkin...

— Pirtuako hän tahtoi? kysyin.

— Kuka sitten? hän ärähti.

— Kättö, vastasin minä.

— Mikäpä heidän tiennee nimensä, kaikkien kävijöiden...

— Kättö lie tuttu, koska oli tullut tänne pihan puolelta, eikä apteekin ovesta, huomautin.

— Ah, hänkö? oli apteekkari älyävinään. — Niin, hän tuli ja tahtoi pirtua, mutta eihän minulla ole lupa myydä ilman lääkärin määräystä. Kun hän kärtti kärttämistään, annoin vihdoin tilkan ilmaiseksi...