Part 2

— Tulitikkuja? ihmetteli poika suurin silmin. Hän oli niin vilpittömästi kummissaan, ettei näyttänyt heti osaavan ensinkään ajatella, että vastaus merkitsi hänelle sangen paljon.

— Ei Akulla ole ollut tulitikkuja! ehätti nuorempi selittämään.

— Olikos sinulla sitten!

— Ei. Ei ole ollut koskaan!

— Ei minullakaan, yhtyi vanhempi poika selitykseen.

Tilanne oli niin ylenmäärin selvä, että Haukka näytti käyvän melkein neuvottomaksi.

— Niin, ette taida olla tupakkamiehiäkään, hän virkkoi sitten naurahtaen.

Nimismiehen luo palattuaan Haukka totesi yksinkertaisesti:

— Pojat eivät ole paloa sytyttäneet.

— Eivätkö? sanoi nimismies itseviisaasti hymyillen.

Haukka ilmaisi lähtevänsä hieman katselemaan. Nimismies oli niin varma asiastaan, ettei suvainnut edes tulla mukaan. Sanoi olevan toisia virkatehtäviä.

Haukka lähti koiraansa taluttaen. Pappilan pihalta lähti joukko miehiä ja poikasia jälkeemme.

4. Luku.

Menimme ensin palaneen Kännärin talon raunioille. Kännärin isäntä oli muiden miesten mukana. Haukka pyysi häntä kertomaan palosta hieman tarkemmin.

— Minä heräsin vasta tulen räiskeeseen ja savuun, jota tihkusi makuukamariimme läpi laipion, aloitti isäntä. — Kun hypähdin pystyyn ja juoksin katsomaan, oli katto ja lakka valkean vallassa.

— Kuinka! huudahti Haukka ihmeissään. — Asuinrakennuksen lakkako?

— Niinpä, vastasi isäntä. — Ensin tulin ajatelleeksi että onkohan isä pidellyt tulta varomattomasti. Yritin mennä lakkaan, vinttikamariin. Mutta se oli mahdotonta. Lakka oli tulimerenä. Isä jäi sinne, sairas, halvaantunut isäni.

— Entä riihi? kysyi Haukka.

— Se oli tulessa kokonaan. Vasta sitten, kun sen näin mentyäni pihalle, käsitin, että kova tuuli oli sieltä paiskannut tulen tuparakennuksen tuohikattoon.

— Mutta välillähän olivat ulkohuoneet, ladot ja navetat! huudahti Haukka viitaten mustaan hiilikasaan pihan ylitse. — Eivätkö ne olleet tulessa?

— Niidenkin olkikatto oli jo tulessa useista paikoin, niin ettei sammuttamisesta voinut olla puhettakaan.

— Ei siis kauttaaltaan! huudahti Haukka. Ainoastaan paikoittain?

— Ei, näin aivan tulenkoskemattomiakin olkia, vahvisti isäntä.

Haukka mittaili välimatkoja katseellaan. Yhtäkkiä hän kysyi:

— Onko asuinrakennuksen ulko-ovi lukittu öisin?

— On tietysti, vastasi isäntä.

Haukka seisoi kuin käyristynyt kysymysmerkki ja tuijotti asuinrakennuksen kekäleihin. Yhtäkkiä hän hypähti lähemmin tarkastamaan mustia kekäleitä palopaikan reunalla. Siinä oli hiiltyneet tikapuut, joiden yläpää oli kokonaan palanut.

— Nämä tietenkin olivat asuinrakennuksen räystästä vasten? kysyi Haukka.

— Olivat.

— Ja katto oli tuohesta?

— Niin.

— Oliko vanhan isännän vinttikamari suunnilleen tikapuiden kohdalla.

— Oli kyllä, vastasi isäntä, ilmeisesti ihmetellen, mitä tämä kaikki kuului asiaan.

Haukka mietti jotakin niin ankarasti, että hän näytti aivan pöyristyvän omia ajatuksiaan.

— Entä jos asuinrakennuksen tuohikatto syttyikin ensin? hän kysyi sitten iskevästi.

— Ensin? ihmetteli isäntä.

— Niin.

— Ennen riihtä?

— Niin.

— Mutta kuinka Herran nimessä olisi tuli sitten päässyt riiheen vastatuuleen? huudahti isäntä.

— Ei tietysti, myönsi Haukkakin.

— Mitä kummaa sitten tarkoitatte?

— Riihi on voitu sytyttää heti perästä.

Isäntä seisoi kuin pyörällä päästään.

Kuka kumma ne sitten olisi sytyttänyt? hän kysyi epäillen.

— Siitä juuri on kysymys, vastasi Haukka.

Hän siirtyi tarkastelemaan pappilaa ja Kettelin taloa, joiden tontit rajoittuivat Kännäriin.

— Kuinka kummalla nuo saatiin pelastetuksi? hän kysyi silmäillen talojen mustuneita seiniä.

Ne oli saatu suojelluksi kirkon ruiskulla, selittivät miehet. Omituista kyllä, tämä harras seurakunta oli uskonut kaikkivoivan Jumalan niin vähän välittävän omasta huoneestaan, että kirkon turvaksi ukkosen nuolia vastaan oli hankittu varsin nykyaikaiset palokalut. Niiden avulla oli naapurit saatu pelastetuksi. Kylän takalistolla sijaitsevia taloja ei valkea ollut hätyytellytkään.

Kännärin isäntä oli muiden miesten mukana Haukkaa seuratessaan lähemmin miettinyt tämän kaameaa otaksumaa, että hänen talonsa asuinrakennus olisi sytytetty erikseen. Yhtäkkiä hän kysyi:

— Mutta mikäs ulkoriihen sitten sytytti?

— Niin, sitä minäkin ihmettelen, vastasi Haukka.

Miehet kertoivat, että keskellä paloa, hätää ja hälinää oli yleiseksi hämmästykseksi huomattu mainitun riihirakennuksenkin olevan valkean vallassa. Tuuli oli tosin ollut kova, mutta ihmeitten ihme oli, etteivät takimmaiset talot, eivätkä muut riihet pitkin peltoja, olleet ensinkään missään vaarassa. Kännärin riihi, joka oli kauimpana peltojen perillä, se yksin oli syttynyt.

— Jumalan valkea se oli! Jumalan valkea! Siinä on kyllin syntisille ihmisille ihmettelemistä! kuului silloin kimeä, uskonpauhuinen ääni miesjoukon takalistolta.

Vanha, laiha variksenpelätti leveässä röijyssään! Hänkin oli saapunut paikalle. Haukka vilkaisi hymähtäen minuun ja kysyi sitten miehiltä:

— Mistä sinne ulkoriihelle mennään?

Miehet lähtivät, vakaasti ja hitaasti, joukolla tietä näyttämään. Me kuljimme kylänraittia läpi kylän, jossa oli lähemmäs kymmenkunta taloa yhdessä rykelmässä. Sitten tulimme pelloille, jotka olivat aitaillut pieniin tilkkuihin, sillä eri talojen peltokappaleet olivat toistensa lomissa mitä somimmassa epäjärjestyksessä.

Matkan varrella oli monia olkikattoisia latoja ja riihiä. Mutta vasta peltojen perillä, missä Kännärillä oli isompi peltotilkku ja sen reunassa riihi, oli tuli tehnyt tuhojaan.

Koiraansa talutusnauhasta pidellen pysähtyi Haukka tuhka- ja hiilikasan ääreen, kaameasti ammottavan uunin lähelle. Siitä hän loi pitkän katseen kylää kohden.

En ollut koskaan nähnyt ystävääni niin tyhmän näköisenä. Hän seisoi siinä ja tuijotti pitkän aikaa, mutta ei ilmeisesti lopulta nähnyt mitään. Koko hänen ajatusjuoksunsakin näytti pysähtyneen.

Vihdoin hän osoitti jälleen elonmerkkejä. Hänen avuttomasti harhaileva katseensa suuntautui ensin tuhkakasan takana humisevaan metsään. Sitten hän silmäsi pisteaitaan, joka palaneen riihen nurkalta juoksi kylään päin.

Aidan takana heilimöi parhaillaan pitkäkasvuinen ruis. Muut läheiset peltotilkut olivat joko kesantona tai matalampana orastavassa kevätkylvössä.

Ikäänkuin vaistomaisesti Haukka meni pisteaidan varteen, nojasi siihen kyynärvarsillaan ja tähysti ruispellon ojaan. Minä seurasin häntä ja hänen katsettaan.

Oja kasvoi heinää aivan täydeltään, ja siniset elokaunokit pilkistelivät ruispellon olkien lomista. Kärpäset ja mehiläiset surisivat ojanurmen tuoksuvissa kukissa, ja loitommalla liiteli iso vaaleanvihreä apollo-perhonen. Olin pääsemäisilläni oikeaan maalaiseen suvitunnelmaan.

Mutta ystäväni ei tarkastellut kukkia, ei perhosia eikä muita hyönteisiä.

— Katsos, siitä on joku kulkenut tai luultavimmin kontannut aivan äskettäin, hän sanoi minulle.

Minäkin katsoin ojaan toisella silmällä. Siitä oli tosiaan joku kulkenut ja kyntänyt vahvaan heinikkoon syvän vaon. Jälki oli aivan veres, sillä taittuneet heinänkorret eivät olleet ensinkään kuivuneet.

Ystäväni alkoi innolla tarkastella pisteaidan ylimpiä aidaksenpäitä edessään. En tiedä, näkikö hän niissä mitään erikoista, mutta minä olin hänen kasvoissaan näkevinäni metsäkoiran sokeaa intoa, kun se näkee isäntänsä ottavan pyssyn olalleen. Se hyppelee ja touhuaa tolkutta ympäriinsä, kun ei vielä tiedä, minne päin lähdetään.

Aidanselkää tarkastellessaan ystäväni tuli silmänneeksi myöskin pientareelle aidan ylitse. Yhtäkkiä hän hypähti aidan yli niin ripeästi kuin vainolaistaan ahdistava villi. Hän harppasi niin innoissaan, että Silmä oli vähällä kuristua talutusnuorassaan, ennen kuin ehti jäljestä.

Yli päästyään hän kumartui ja otti maasta jotakin. Hänellä oli kädessään tulitikkurasia. Varovasti, ikäänkuin verenmyrkytystä peläten, hän piteli sitä molemmista päistä peukalonsa ja etusormensa äärimmäisten kärkien välissä.

— Tulkaa katsomaan! hän huusi miesparvelle.

Miehet lähestyivät suut uteliaisuudesta ammollaan, mutta pian he murahtelivat pettyneinä:

— Tulitikkurasia!

— Oletteko ennen nähneet tällaisia tikkuja? kysyi Haukka.

— Ovatko ne sitten tulitikkuja kummempia?

— No, eivät juuri, vaikka ovatkin hyviä. Mutta ne ovat kuopiolaisia. Hallmannin tikkuja Kuopiosta täällä maan länsirannikolla!

Miehet eivät ensinkään näyttäneet ottavan osaa hänen intoonsa.

— Voiko joku sanoa, onko tällaisia tikkuja kaupan täkäläisillä kauppiailla? hän kysyi tuumiskellen.

Muuan isäntämies tuli ja aikoi ottaa rasian Haukan kädestä, mutta nopeasti hän tempaisi kätensä syrjään.

— Katsoa saa, muttei koskea! hän varoitti.

Miehet tulivat ja tähystelivät vuoron perään rasiaa Haukan sormenkärkien välissä. Yhdestä suusta he vakuuttivat, ettei kukaan heistä ollut ennen nähnyt sellaista tulitikkurasiaa.

— Sen arvasinkin, sanoi Haukka.

Varovaisesti hän asetti rasian paikoilleen. Mutta samassa minusta näytti, kuin se iloinen herrasmies, jollaisena ystävääni olin tottunut pitämään, olisi tykkänään kadonnut. Haukassa oli todella jotakin haukkamaista. Hänen silmissään oli petomainen ilme, kasvoissaan pedon energiaa, kun hän kumartui ja päästi talutusnauhan koiransa kaularenkaasta.

— Silmä, nyt lähdetään! hän virkkoi äkäisesti usuttaen.

Arvasin, että Silmän oli lähdettävä jäljille.

— Eikö se jätä meidät? kysyin.

— Virkakoiria talutetaan nauhasta, virkkoi Haukka koppavasti. — Minun Silmäni osaa odottaa.

Hän osoitti tuimasti tulitikkurasiaa sormellaan.

— Silmä, uh!

Silmä syöksyi rasian ääreen ja nuuski sitä innoissaan. Kohotti sitten päänsä, katsoi herraansa ja liehutti kysyvästi häntäänsä.

— Uh! vastasi Haukka.

Silmä nuuskahteli ja usahteli touhuissaan pientareen nurmikolla ja kimmahti kohta keränä ruispellon ojaan. Haukka riensi jälkeen ja me muut yhdessä perästä.

Heinä oli ojassa niin korkea ja vahva, että Silmä olisi pian peittynyt meiltä näkymättömiin, jollei sen olisi täytynyt loikkia paksuimpien heinäpensasten ylitse. Juoksujalkaa me seurasimme häilyvää kippurahäntää ja vaaleanhallavaa karvatukkoa, joka tuon tuostakin kimmahteli heinikon latvojen ylitse. Ojan päähän päästyään Silmä poikkesi näkymättömiin. Mutta Haukka huusi samassa:

— Seh, Silmä, seh!

Ja kun mekin ehdimme ojan päähän, näimme Silmän siellä läähättäen seisovan ja odottavan. Se haukahti iloisesti meidät nähdessään ja lähti taas jatkamaan juoksuaan.

Se poikkesi raja-aidan vartta kulkevalle ajotielle. Mutta se ei juossut tietä, vaan alinomaa nuuskien jatkoi loikintaansa pitkin heinikkoista ojaa, joka oli tien ja ruisvainion välissä. Näki selvästi, että kulkijalla oli ollut syynsä hiipiä salassa.

Olin näkevinäni hänen kyyryisillään luikkivan pitkin ojaa ja tuon tuostakin vilkaisevan kylään, josta hän kenties kuuli tulipaloon heränneitten ihmisten hälinää.

Ojaa myöten loikki Silmä aina ruispellon ulkoreunaan saakka ja harppasi siellä aidan yli metsään.

— Seh, Silmä, seh! huusi Haukka.

Ja Silmä odotti. Metsässä ei meidän olisi ollut ajattelemistakaan pysymistä jäljillä, jollei Silmä siten olisi vähän väliä odottanut.

Metsiä myöten Haukka johdatti meidät siten monimutkaisessa kaaressa kylän ympäri. Jouduimme lopulta niin lähelle kirkkoa, että näimme sen ruskeanharmaat seinät petäjikön tyvien lomitse. Siitä jatkui retki pitkin vuorenrintamaa, joka ulottui yhä loitommalle salmenrantaa kohden. Siintävä salmenpinta pilkahteli jo silmiimme metsän lomitse.

Silloin kuulimme räyhäävää haukuntaa mäenrinteen alta. Silmä oli pysähtynyt korkeitten, jyrkkärintaisten kalliolohkareitten juurelle ja alkanut siellä haukkua.

— Se kuuluu Viikinluolasta, selittivät miehet.

Viikinluolasta! Tarujen rosvopesästä! Oliko Silmä löytänyt syyllisen sieltä? Vieläkö vanhat viikingitkin kummittelivat tällä muinaismuistoissaan elävällä saarella?

5. Luku.

Hengästyneinä ja jännittyneinä lähestyimme tarujen rosvoluolaa. Jokainen hermo oli kireällä.

Suunnattoman suuret kalliolohkareet nojautuivat vastatuksin, niin että niiden välissä oli ammottava aukko. Tummana ja tarumaisen kaameana tämä luola ammotti jo loitolle vastaamme.

Silmä seisoi luolan suulla ja haukkui äkäisesti. Se tuijotti luolaan silmäänsä räpäyttämättä. Hypähti tuon tuostakin, ikäänkuin näkymättömiä nuolia väistäen, mutta ei silloinkaan kääntänyt silmiään luolasta. Ja haukkui herkeämättä.

Lähestyimme varovaisesti luolaa. En voi olla tunnustamatta, että kaarsin muista hieman syrjään, kallionlohkareitten suojaan. Ettei vain surmannuoli ensiksi sattuisi minuun!

Haukka meni arastelematta koiransa luo. Minä rohkaisin mieleni ja menin perästä. Odotin näkeväni sen, jota etsimme, joko uhaten meitä tai kyyröttäen arkana jossakin luolan perimmässä kolkassa.

Tähystelin ja tuijotin luolaan. Mutta en erottanut mitään. Näin vain syvän, ammottavan kuilun, joka peremmältä hämärtyi hämärtymistään, pimeni pimenemistään. Ja näytti jatkuvan loputtomiin.

Jännittyneen odotuksen jälkeen tämä tyhjyys alkoi tuntua hieman naurettavalta. Muistin tarinan salakäytävästä, joka luolan aarresaleista muka vei mantereelle. Tuumailin ääneen:

— Se on mennyt mantereelle salakäytävää myöten...

— Eikös mitä! väitti muuan saarelainen vastaan.

— Mahdoton on mahdotonta, selitti toinen. — Mutta se on piiloutunut luolaan.

Nämä saarelaiset ottivat asian vakavasti ja niin tein minäkin.

— Pitäisi mennä luolasta etsimään, ehdotin.

— Lempo sinne lähteköön! kirosi muuan miehistä, hetken kaameudessa nähtävästi unohtaen hurskautensakin.

— Minä kyllä uskallan, jolleivät muut, uljailin.

— Älähän mene sotkemaan, huomautti Haukka. Hän tarkasteli jotakin luolan pohjalla. Siinä oli savukkeen pätkiä. Lähemmin katsoessani huomasin, että niitä oli luolan pohja kirjavanaan.

— Se on ollut täällä kauan, tuumi Haukka. — Kenties koko päivän.

— Miksei yötä? kysyin.

— Miksei, mutta mitäpä hän yöllä olisi täällä tehnyt.

— Mitä sitten päivällä?

— Oli piilossa.

— Ja se on ollut tupakkamies, uskalsin minäkin koettaa ajatukseni terävyyttä.

— Hyvin varustautunut matkalle, tuumi Haukka. — Hätiköidessään pani tulitikkurasiansa niin huonosti taskuun, että se putosi aidassa. Mutta ei joutunut pulaan.

Haukka tähysteli luolan pohjaa, ikäänkuin savukkeen pätkiä lukien.

— Niitä on toista laatikkoa, hän sanoi. — Hyvin on varustautunut! Hänelle on tupakka leipääkin tärkeämpi!

Uteliaisuuteni kannusti minua ryömimään luolaan ja tutkimaan, kuinka pitkälle se ulottui. Jaksoin sentään siitä pidättäytyä. Vanhoilla taruilla on viehätyksensä ainoastaan silloin, jollei niitä ja niihin liittyviä paikkoja ensinkään ryhdy tutkimaan ja repostelemaan. Utuharsot viihdyttävät tunnettamme, ja tutkimattakin tiedämme, että totuus on alaston.

Silmä oli isäntänsä saavuttua lakannut haukkumasta. Sen viisas katse tähysti vuoroin luolaan, vuoroin seurasi isäntänsä toimia. Kun Haukka vihdoin käänsi katseensa siihen, liehutti se iloisesti ja kysyvästi häntätupsuaan.

— Etsi vielä, Silmä! kehotti Haukka, lisäten tutun usuttavan äännähdyksen.

Silmä oli sekin ilmeisesti luullut ensin jälkien päättyvän luolaan. Nyt se aluksi nuuskahteli kaaressa luolan edustalla. Vihdoin se löysi jäljet uudestaan ja lähti vilistämään rantaa kohden. Rannalla se alkoi uudestaan haukkua. Tai ei oikeastaan haukkua. Pikemmin avuttomana ulvahdella.

Lähetessämme näimme sen tepastelevan rannalla ja suuntaavan kuononsa merelle. Jäljet olivat siihen katkenneet.

Se oli hiekkaranta. Hiekassa näimme uurron, jota myöten oli vedetty vene aivan rantaleppien väliin ja sitten taas työnnetty samaa jälkeään vesille.

— Arvasinhan, tuumi Haukka minulle. — Se ei ole tohtinut heti lähteä vesille, kun tiesi ihmisten heränneen tulipaloon. Se on maannut koko päivän luolassa ja luultavasti vasta viime yönä soutanut salmesta ylitse.

Tiemme oli noussut pystyyn. Minä en käsittänyt lainkaan, mitä meidän nyt oli tehtävä, mutta ystäväni tiesi ainakin yhden tehtävän. Hän lähestyi vesirajaa tähystellen hiekkaan. Ja sieltä hän löysikin etsimänsä.

Kosteassa vesirajassa oli sangen selväpiirteisiä suurenpuoleisten, leveäkärkisten kenkien jälkiä.

Haukka otti mittanauhansa, mittasi tarkoin jälkien pituuden ja leveyden ja merkitsi mitat muistikirjaansa.

Tyytyväisenä hän pisti muistikirjansa taskuunsa ja lähti astelemaan kylää kohden. Kävellessämme hän tuumiskeli minulle:

— Luulen, ettemme toistaiseksi voi tehdä muuta, kuin mennä mantereen puolelle tiedustelemaan, mistä miehellä oli ollut vene soutaakseen saareen ja takaisin. Kenties siten saamme jotakin vainua jäljistä, mutta luultavasti emme. Sillä mieshän on soutanut yöllä ihmisten nukkuessa, ja vene on nähtävästi ollut varastettu.

Emme päässeet heti mantereelle lähtemään, sillä pappilassa oli jo hyvät ajat odotettu meitä päivällisille. Ja kutsu oli sangen tervetullut.

Nimismies oli mennyt matkoihinsa ja vienyt pojat saaliinaan. Hän katsoi palojutun selvittäneensä ja oli lähtenyt pitäjälle ryöstämään papinsaatavia pitäjän aniharvoilta sosialisteilta, jotka eivät olleet pappia kuulleet eivätkä nähneet vuosikausiin, ja sen tähden paatuneet niin, etteivät hyvällä maksaneet kymmenyksiään. Nimismiehen käytyä he taasen saivat vuosikauden nukkua rauhassa suruttomuutensa unta.

Pappi oli muuten erittäin kiinnostunut asiaan, nimittäin palojuttuun, kuultuaan millä kannalla Haukan tutkimukset olivat.

Päivällisen jälkeen hän avuliaasti kyseli puhelimella mantereen puolelta, oliko siellä kenelläkään ollut venettä lainassa tai kateissa. Soitettuaan muutamiin paikkoihin hän saikin selville, että erään talon pikku vene oli koko eilisen päivän ollut teillä tietämättömillä. Sen katoaminen oli huomattu lähdettäessä tulipaloa sammuttamaan ja oli pelätty sen menneen niille teilleen, kun ei vielä illallakaan ollut tuotu takaisin. Mutta tänä aamuna se oli ollut jälleen rannassa, vaikka hieman toisessa paikassa.

Se kävi Haukan päätelmien kanssa yhteen, mutta enempää ei selvinnyt siitäkään.

Tiedettiin vain, miten perinpohjaisen järjestelmällisesti mies oli saarella tehnyt tihutyönsä, mutta ei enempää. Ei aavistustakaan siitä, mikä murhapolttaja oli miehiään. Eikä siitä, mitä kumman aihetta tällä tuntemattomalla miehellä saattoi olla polttaa Kännärin talo kaikkine suojineen, yksinpä molempine riihineenkin, jotka olivat muista rakennuksista erillään.

Maalaistalon palo, joka alkujaan oli näyttänyt hyvin yksinkertaiselta, oli muuttunut käsittämättömäksi ongelmaksi.

6. Luku.

Pappi kertoi hymyillen, että pyhäsaarelaiset jonkin vanhan tarinan nojalla julistivat Kännärin palon taivaan ihmeeksi, Jumalan valkeaksi. Niin että viranomaisten ja muiden syntisten ihmisten oli turha, jollei suorastaan syntikin ryhtyä sitä tutkimaan.

Pappi itse oli kuitenkin niin jumalaton, että lupasi sievän rahapalkinnon Haukalle, jos tämä saisi mystillisen rikoksen selvitetyksi, sillä olihan tulipalo niin läheltä uhannut pappilaakin.

Ja ystäväni Haukka oli siinä määrin tavallinen kuolevainen, että lupaus melkoisessa määrin syvensi hänen kiinnostustaan asiaan. Hän ei ollut ensinkään niin ihanteellinen kuin romaanien etsivät, ettei olisi välittänyt rahoista. Hänellä ei ollut niitä liikoja.

Hän tuumaili lähteä iltapäiväksi mantereen puolelle tiedustelemaan, oliko siellä nähty liikkuvan ketään epäilyttävää henkilöä. Sillä emmehän missään tapauksessa päässeet palaamaan kaupunkiin ennen kuin huomisaamuna.

Mutta ennen kuin ehdimme lähteä, tultiin keittiön puolelta sanomaan, että siellä oli muuan vaimo, joka tahtoi tavata vierasta herraa.

— Ketä vierasta herraa? kysyi isäntämme.

— Sitäpä kaupunkilaista koirapoliisia, rohkeni lihavahko köksä selittää eukon omin sanoin.

Pappi nauroi makeasti tai oikeammin ilkikurisesti ystäväni uudelle arvonimelle. Mutta itse asiassa se oli aivan oikeaa ja viatonta kielenkäyttöä. Sillä niin kuin koira, joka seuraa poliisia, on poliisikoira, niin poliisi, joka seuraa koiraa, on koirapoliisi.

Köksälle sanottiin, että hän toisi vaimon sisälle. Tämä näyttäytyikin kohta ovella. Leveä röijy, ristikko sisällä. Vanha tuttu variksenpelätti, joka jo pari kertaa oli avannut suunsa ja todistanut. Varmaan hänellä oli enemmänkin sydämellään.

Eukko astui epäröiden sisälle. Luulenpa, että hän arasteli virallista sielunpaimentaan. Tämän ylemmyys varmaankin tuntui vaikuttavan häiritsevästi tehtävään, jota varten hän oli tullut. Eukko vilkuili ja yskähteli, tuskin muistaen edes niiata.

— No, mitäs se Karukka haluaa? kysyi pappi.

Ilmeisesti eukko olisi halunnut puhua koirapoliisille yksin, mutta nyt hän joutui puhumaan papille. Se hämmensi häntä, mutta juuri hämmennys pakotti hänet ponnistamaan kaikkensa päästäkseen voitolle itsestään. Siitä hän innostui puhumaan entistäänkin kimeämmällä äänellä:

— Sitä minä... sitä... että turha on sitä Kännärin asiaa maailman viisaitten työntyä tutkimaan! Yksi on, yksi ainoa, joka sen on tiennyt jo kuusikolmatta vuotta...

— Kuusikolmatta vuotta! Kuka sitten? kysyi Haukka uteliaana.

— Hän, joka sen on tiennyt jo aikojen alusta...

— Mutta mitä tarkoitatte sitten kuudellakolmatta vuodella? kysyi Haukka.

— Sitä, vastasi eukko hämillään, — että silloin sen jo tiesivät hänen valittunsakin.

Haukka ei enää puuttunut eukon naiselliseen logiikkaan. Hän silmäili tarkkaavaisesti eukon teräväsärmäisiä kasvoja, ilmeisesti tutkistellen, miten saisi vieraansa hieman tasaantumaan.

Hänellä oli omat noitakeinonsa. Matalalla, lempeällä, melkein suojelevalla äänellä hän virkkoi:

— Huomasin jo aamupäivällä, että te ymmärrätte asian paremmin kuin muut. Mutta kertokaahan kaikki alusta alkaen. Muuten en ymmärrä, mitä tarkoitatte.

Kuinka tämä uskonkiihkoinen akka ilostuikaan ystäväni imartelusta! Voitonriemuisesti, melkein ylenkatseellisesti hän silmäsi pappiin. Ja sitten hän lähestyi antautuvalla luottamuksella koirapoliisia, jonka saapuminenkin oli hänestä ennen ollut pahennus. Kaiketi hän iloitsi syntisen parantumisesta...

— Hyvä herra, lasketti hän virtanaan, — kuusikolmatta vuotta sitten sen tiesi jo Ristiniemen autuas kapteeni ja puhui siitä puhumasta päästyäänkin, ja kyllä sen sai kymmenet kerrat kuulla tämä Kännärin vanha isäntäkin, hän juuri, jonka nyt Herra kutsui tuomiolle tulessa ja liekeissä, ja saipas sitten ampujaisenkin, niin että hänen piti maata niin kuin Ristiniemen autuaan kapteeninkin, ja nytkään ei päässyt liikkeelle, vaan hukkui liekkeihin talonsa mukana. Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Ihmeellistä oli tämä eukon puhekin. Ihmeellistä ja käsittämätöntä sekamelskaa. Mutta tunsin, että siinä sittenkin oli kumma teho, joka helposti tarttui. Niin kuin luja usko aina herkästi tarttuu ja valtaa monet ihmiset kokonaan, vaikkei sillä olisi mitään järkisyitä puolellaan. Tunsin, että eukon sekavien sanojen takana oli rikas pikku maailma, omituisen tukehtunut ja ummehtunut unelmamaailma, jossa vallitsi palava, mutta samalla kivettynyt tunnekylläisyys. Kivihiilethän todistavat meille, että on vuoria, jotka palavat, eivätkä kuitenkaan ole tulivuoria.

— Kuka oli Ristiniemen kapteeni? kysyi Haukka.

— Kukako? ihmetteli eukko, alkaen tilanteen ymmärrettyään kertoa aivan ymmärrettävästi. — Eikö herrastuomari sitä tiedä? Se oli tämän Kännärin veli. Herra häntä armahtakoon! Veljekset olivat, mutta millaiset veljekset! Vihaa ja alituista riidan härskettä, alituista toraa ja tappelua koko kylän ja pitäjän pahennukseksi! Uskovaisia olivat molemmat ja rukoilevaisia. Mutta mistä luulit riidan ratkenneen, mistä kiehtyneen kaunan? Maailman mammonasta, katoavasta tavarasta kamppailivat. Vanhempien perinnöstä ja sukutiloista. Kuinka monet Herran vuodet olivatkaan jo otelleet, kuinka monet maanmittarit olivat jo käyneet rajoja ratkomassa! Mutta sopua ei syntynyt, ei rakentunut rauha, yhä yltyi vain tora ja temmellys. Koko saaren perisynti lie mennyt miehiin, hornan henki, joka ei täältä kuunaan lähde tekemästä tihujaan, täytisen tuli, jonka usein on nähty öisin Viikinluolassa palavan.

Kuinka kummasti eukko voi puhua itsensä lämpimäksi, yltyä omista sanoistaan! Mutta aina käytännöllinen Haukka koetti saada häntä jälleen rajoihin.

— Mitä tapahtui kuusikolmatta vuotta sitten?

— Mitäkö tapahtui? kertasi eukko. — Kuusikolmatta vuotta sitten alkoi Ristiniemen kapteeni ennustaa tätä Kännärin paloa, paunasi siitä lakkaamatta, maatessaan rujona ja rampana vuoteessaan.

— Hm, silloinko hän tuli rammaksi?

— Silloin.