Part 4

— Oikeastaan ei siitä ole kysymys, huomautin. — Mutta jos hän oli tuntematon, miksi sitten annoitte pirtua ilmaiseksi?

— Äh, päästäkseni hänestä! ärähti apteekkari, mutta ilmeisesti hän sitten huomasi, ettei sekään selitys mahtanut tuntua oikein luonnolliselta ja ryhtyi selittämään lähemmin: — Ja sitten mies puhui vanhoista lapsuuden muistoista, sanoi, että hänen isällään oli ollut mökki minun isäni maalla, ja että olimme yhdessä lapsina leikkineet... Onko mies muuten tehnyt jotain laittomia? hän kysyi levottomasti.

— Laittomia taitaa olla koko mies täynnä, vastasin. — Tiedättekö, missä hän asuu?

— Sitä en tiedä tosiaankaan, hän vastasi. — Mutta mistä häntä syytetään?

— Kaikki sellaiset laittomuuden kätyrit aiotaan saattaa kiikkiin teoistaan, vastasin kaksimielisesti.

Se näytti hälventävän hänen pelkoaan.

— Mitkä kätyrit? hän kysyi tyynemmin.

— Santarmijärjestelmän kätyrit, sanoin selvemmin.

— Onko hän sellainen! ihmetteli apteekkari. — Jos oikein muistan, niin hän jutteli aikovansa pesiytyä johonkin autioon tölliin. Se lienee maantien varrella, lähellä hautausmaan nurkkaa, hän koetti muistella mahdollisimman lojaalisesti.

Apteekkari nähtävästi ajatteli, että jos hänen kätyrinsä valtiollisista syistä joutuu telkien taakse, niin sittenpähän hän on mieheltä rauhassa. Sanoin hänelle jokseenkin tuimat hyvästit, mikä ei ollut lainkaan viisasta.

Etsittyäni hetken löysin vihdoin hautausmaan nurkalta vanhan, pahanpäiväisen tuparähjän. Poikkesin sinne, avasin narisevan ja rusahtelevan oven ja astuin sisään.

Tuparähjä oli melkein pilkkosen pimeä. Seinänraoista ja pärein ja ryysyin tukitusta ikkunasta tihkui kuitenkin sen verran valoa, että saatoin erottaa miehen, joka makasi lattialla peränurkassa. Kun silmäni tottuivat hämärään, näin, että hän oli taitellut lehdeksiä alleen. Hänellä oli pirtupullo ja limonadipullo lattialla vierellään.

— Mitä te täältä haette? ärähti mies kohottaen päätään.

En katsonut olevan syytä selitellä ja kysyin vain kylmästi:

— Täällä kuulemma asuu eräs Kättö, entinen keisarin virkamies?

— Mikäs miliisi tai huliisi te sitten olette? hän kysyi äreästi vastaan.

— En ole miliisi enkä liioin poliisikaan, vastasin. Tulin vain kysymään erästä asiaa.

— Mitä asiaa?

Samassa huomasin sanomalehden lattialla miehen päänpohjissa. Otin sen. Se oli taitettu nelinkerroin, mutta niin, että päällimmäisenä oli kertomus Pyhäsaaren tulipalosta.

— Kas vaan! huudahdin. — Minun pitikin juuri kysellä lisätietoja Pyhäsaaren tulipalosta!

Mies hypähti pystyyn ja yritti riuhtaista lehden kädestäni.

— Mitä lisätietoja? hän puuskahteli kuin tulisilla hiilillä. — En tiedä mitään! En ole ollut siellä päinkään! Enkä...

— Ettekö? huomautin. — Mutta kun näytte olevan kiinnostunut asiasta, niin pyydän muistelemaan tarkemmin.

— En tiedä mitään!

— No, minä autan muistianne. Te menitte laivalla Kynsilahteen, piileksitte päivän metsässä, varastitte veneen yöllä, souditte saarelle, sytytitte Kännärin asuinrakennuksen tuohikaton...

— Lehdessä on, että palo syttyi riihestä!

— Sytytitte ensin asuinrakennuksen katon tikapuilta käsin, sitten koti- ja ulkoriihet...

— Ulkoriihi syttyi kipinöistä! muistutti humalainen puoleksi kiljaisten, puoleksi mielettömästi nauraen.

— Hiivitte ruispellon ojia metsään, makasitte päivän Viikinluolassa, souditte yöllä maihin ja aamulla hiivitte Kynsilahdessa jälleen höyrypurteen. Tahdotteko kuulla vielä tarkemmin?

— En, en, höpötti mies tuskallisesti torjuen. — Mutta kun tiedätte kaiken, mitä sitten tulitte kysymään?

Hän nauroi itkunsekaista humalaisen naurua, joka tuntui mielettömän kamalalta.

— Yhtä asiaa, jatkoin, — en aluksi oikein ymmärtänyt. Sitä nimittäin, mitä hyötyä teille oli Kännärin polttamisesta. Mutta sen sanoi minulle apteekkari, joka juuri on vangittu. Te olitte mennyt, ja kun tunsitte vanhan veljesvihan, tarjoutunut rahasta murhapolttajaksi, houkutellut hänet kostoon!

Se sattui, kuten olin tarkoittanutkin.

— Se on saatanan valhe! huudahti Kättö pyhällä suuttumuksella. — Vai minä olen "tarjoutunut" ja "houkutellut"! Vaikka itse kiehtoi, houkutteli ja viekoitteli Jumalan jos paholaisenkin nimessä!

— Apteekkari väitti toisin, ärsyttelin edelleen, mutta kehotin häntä kertomaan, kuinka asia oikein oli.

— Minä kerron, kerron uhallakin, koska hän kerran niin katalasti valehtelee! Onko hänet muuten vangittu? Sepä hyvä, se! Vai minä houkutellut!

Aivan selvästi hän ei malttanut kertoa, mutta kysellen ja muistutellen sain kuitenkin selon, kuinka kostoaate oli syntynyt.

Kätyri Kättö, katalasti kavaltamansa yhteiskunnan koston uhri, oli henkipattona pakolaisena harhaillessaan osunut niille main, varmaankin juuri apteekkaria, lapsuutensa toveria etsien. Hän oli hädissään mennyt tältä vippaamaan, vedonnut kotipuolen ja aikaisemman nuoruuden yhteisiin muistoihin, ja niin oli tullut puheeksi vanha veljesvihakin.

— Minä kyllä, jutteli Kättö, — kerroin hänelle, että olin ollut metsässä näkemässä, kuinka Kännäri runteli hänen isänsä, ja että iäksi olivat jääneet mieleeni raajarikon kostonhuudot. Silloinkos alkoi vuotaa sekä pirtu että konjakki! Ja tietysti minä yhä pidin miestä kuumana samalla jutulla. Kuinka ollakaan, kun olin humaltunut, kuumenimme kuumenemistamme, ja hän alkoi jutella minulle, että koska minua nyt miliisit ja huliisit niin sortavat, olisi minun kostettava puolestani. Sanoin kyllä vielä kostavanikin. Hän alkoi silloin tarjota tilaisuutta kostoon — hänen puolestaan! Kieltäydyin jyrkästi. Lopulta hän tunnusti takana olevan jonkun omituisen testamenttijutunkin, ja kuten Bobrikoff-vainajan kerrotaan erään herrasmiehen kanssa keskustellessaan ikäänkuin leikitellen työntäneen tämän eteen paksun setelitukun, ja kun herra oli sen aina työntänyt takaisin, oli Bobrikoff sen taas muutamin tuhansin lisättynä työntänyt uudestaan hänen eteensä, samoin tämä apteekkarikin latoi eteeni satasen toisensa päälle. Niin lopulta suostuin.

Niin kuin ainakin viaton, jota suotta syytetään, puuskahteli hän vieläkin:

— Vai minä muka häntä houkuttelin!

Minä huomautin hänelle, että meidän oli lähdettävä nimismiehen luo. Hän ei yhtään vastustellut, vaan laittautui mukaan.

Mutta samassa hän muisti pirtunsa! Häthätää hän tyhjensi pullot, hyvin tietäen, että se lysti oli häneltä kenties iäkseen lopussa. Juodessaan hän pahoitteli, että häneltä nyt meni hukkaan hyvä tilaisuus, sillä apteekkarilta hän olisi voinut kiristää pirtua, niin että olisi voinut juoda itsensä kuoliaaksi.

Pirtuaan lopettaessaan hän tuli niin humalaan, että minun täytyi hänet puolittain laahata nimismiehen luo.

Kätyrin olin siten saattanut talteen, mutta meidän velvollisuutemme nimismiehen kanssa oli vielä lähteä itsensä apteekkarin luo.

10. Luku.

— Me poikkesimme, jatkoi ystäväni kertomustaan, — apteekkitalon portista pihaan ja riensimme avoimesta ovesta sisälle. Palvelustyttö, jonka ensiksi kohtasimme, vei meidät konttorin tapaan sisustettuun huoneeseen apteekin vieressä.

— Apteekkarihan oli juuri täällä, kummasteli tyttö. — Mahtoikohan joku tulla apteekkiin?

Pahoja aavistellen riensimme apteekkiin. Siellä ei ollut ketään asiakkaita. Apteekkari seisoi muutaman suljetun kaapin ääressä ja avasi kiireesti pulloa.

Juoksujalkaa riensin tiskinkulman ympäri hänen luoksensa, mutta hän ehti kohottaa pullon huulilleen.

— Lääkäri! Missä on puhelin? minä huusin hädissäni.

— Se on turhaa, sanoi apteekkari ylpeästi. — Tietäkää, että apteekkari tuntee myrkyt!

Minä riensin konttorihuoneeseen ja soitin lääkärille. Palatessani tapasin apteekkarin seisomassa lääkehyllyn reunaan nojaten.

— Se on nyt täytetty! Olen aina muistanut isäni kirot ja kostonhuudot vielä kuollessaankin. Tulikirjäimin ne ovat leimunneet ja palaneet mielessäni, vaikkei minussa itsessäni ollut miestä tekoon. Mutta tämä aika on koston aika. Korkeina leimuavat koston liekit kaikkialla, ja huipuilta pohjasakkojaan myöten riehuu koko yhteiskunta myrkyllisestä kostonhimosta. Jollei ole miehiä mihinkään muuhun, niin on ainakin kostoon, millaiseen tahansa. Kostonhengetär toi luokseni miehen, joka viritti ja lietsoi liekin uuteen paloon, toi käsiini... aseen... ja... minä... kostin. Koston liekki... on... Jumalan valkea! Jumala itse... on... viha... ja kosto...

Kun lääkäri vihdoin saapui, hän saattoi ainoastaan todeta, että apteekkari oli kuollut.

— Loppu —