Part 3

— Voi, kulta kunnianarvoisa pastori, meillä olisi tässä vähän namusia. Olemme kuulleet että teidän pikku siskonne on saapunut ja ajattelimme että muutama makupala hänelle hyvää tekisi. Pitäisi tosin olla parempaakin, mutta ei sitä köyhä kykene kaikkia hankkimaan. Kyllä meillä on hyvä tarkoitus, mutta jauhot eivät ole parasta lajia, ja tuo mylläri roistokin ne vielä vähäsen poltti, ainakin mikäli se hornahinen ei niitä varastanut. Saisiko nähdä sitä pikku enkeliä? Voi, senhän sanotaan olevan niin erinomaisen kaunis. Tietenkin salli pastori emäntien mennä pikku Veronkan luo, häntä silittelemään, hyväilemään ja suutelemaan. Suutelipa muuan heistä hänen pikku jalkojaankin.

Pastorin täytyi usein kääntyä heistä poispäin, salatakseen seurakuntalaisiltaan niitä kyyneleitä, jotka mielen heltyessä väkisin nousivat hänen silmiinsä, varsinkin kun hän vielä sai tunnonvaivoja itseänsä soimatessaan:

— Olen arvostellut näitä ihmisiä aivan väärin. Parempaa kansaa kuin Glogovan ei ole koko maailmassa. Miten ne minua rakastavatkaan! Ihmeellistä, kuinka ne rakastavat!

Illan suussa saapui vanha Adammeczin leskikin, joka tosin ei tähän asti ollut näyttänyt suurestikaan uudesta pastorista välittävän, mutta joka sen nojalla, että hänen isänsä parta oli kasvanut vielä kuoleman jälkeen ja vainaja siten päässyt tavallaan pyhimysten pariin, katsoi olevansa oikeutettu puuttumaan kirkonkin asioihin.

— Kunnianarvoisa pastori, — hän virkkoi, — lapsi tarvitsee hoitajan.

— Niin tarvitsisi, — vastasi pappi hetken mietittyään, — mutta pieni on palkka ja seurakunta köyhä.

— Köyhä se pahus on, — kivahti Adameczin leski, — sillä kun ei ole sydäntä ensinkään. Mutta meillä on sydän paikallaan. Ja eihän pastori osaa tyttöä pukeakaan, ei pestä eikä kammata sen hiuksia. Välipalaakin se tarvitsee, ettekä te voi käydä lukkarissa lapsen kanssa aina syömässä. Täällä on ruokaa laitettava, pastori kulta. Sen sanon minä vanha ihminen. Kellonsoittaja kykenee tosin siivoamaan, mutta eihän se tolvana osaa lapsia hoitaa.

— Niin, niin, mutta mistä ottaa...

— Mistäkö ottaa? Tässähän olen minä. Olen aivan kuin papin emännöitsijäksi luotu, vaikk'ei minua vielä koskaan ole mistään semmoisesta epäilty.

— Niin, — sopersi pastori, — mutta mistä palkka?

Adameczin leski löi kahta kämmentä lanteilleen.

— Jättäkää se, pastori kulta, meidän kahden asiaksi, minun ja Jumalan. Hän kyllä vaivani palkitsee teidän sijassanne. Vielä tänä iltana tulen palvelukseen, tuon mukanani keittoastianikin.

Pastori kummasteli tuota kaikkea yhä enemmän, puhumattakaan Urszinyista, joka samana iltana käydessään toveriansa tervehtimässä sai kuulla päivän tapahtumista. Pastorin kertoessa Adameczin lesken tarjouksen hän jo löi käsiään yhteen:

— Vai Adameczin leski? Tuo vanha noita? Ja vielä palkatta? Jottako Jumala maksaa? Kuule János, ei ole vielä sitä kummaa kuultu että glogovalainen olisi Jumalaa takuumieheksi hyväksynyt. Olet todellakin lumonnut nämät ihmiset.

Pappi hymyili vain itsekseen, syvä hartaus valtasi hänen mielensä. Hänkin ymmärsi ihmeen tapahtuneen. Tämähän kaikki oli niin kummallista, käsittämätöntä. Hän aavisti kuitenkin tämän muutoksen alkusyyn. Oli näet kuultu se rukous, jonka hän oli kirkon kivilattialle polvistuen Jeesuksen edessä rukoillut. Jeesus oli poistanut glogovalaisista itsekkään mielen ja antanut heille kullekin omansa sijaan. Jeesuksen henkäys vielä ilmeni noiden ihmisten kasvoilla ja käytöksessä...

Oli todellakin ihme tapahtunut! — Sateenvarjosta liikkuvia huhuja hän ei kaikkia saanut kuullakaan, ja yleensä hän niille vain nauroi. Hän ei tosin käsittänyt, miten se oli sinne joutunut, olipa tuota hetken ihmetellytkin, mutta sitte hän ei siitä sen enempää välittänyt, asetti sen vain erääseen nurkkaan siltä varalta että oikea omistaja tulisi sitä noutamaan. Vaikka eipä tuo ollut kaiken kaikkiaan edes viidenkolmatta kreutzerin arvoinen.

Mutta tämän päivän tapahtumat eivät vielä tähän loppuneet. Illalla levisi salaman tavoin tieto, että Gongoly Mihalyn, Glogovan pohatan emäntä oli hukkunut Bjela Voda-jokeen, joka rankkasateesta oli paisunut tulvimaan. Onneton vaimo oli mennyt porraspuita myöten toiselle rannalle noutamaan sinne joutuneita hanhiaan, olipa sieltä jo tuonutkin kerran hanhikukon ja mustahelttaisen hanhen kainalossaan, mutta yrittäessään mennä noutamaan vielä kahta luiskahti hänen jalkansa ja hän putosi vaahtopäisnä kuohuvaan koskeen. Herranen aika, aamulla ei siinä kohdassa ohut vettäkään, ainakin olisi vuohi jaksanut sen juoda yhdellä siemauksella, ja puolipäivään mennessä se jo oli paisunut vuolaaksi virraksi, niellen ainiaaksi emäntäparan, kun ei ketään edes sattunut olemaan lähettyvillä. Häntä etsittiin koko iltapäivä, koluttiin kellarit, ladot, ullakot, kunnes virta illalla heitti ruumiin rannalle Lehotan kylän kohdalle.

Sieltä löysivät hänet lehotalaiset ja muuan heistä lähti ratsain tuomaan sanaa Gongoly Mihalylle.

Tapaus synnytti kylässä suurta tohinaa. Suurissa joukoin kerääntyi ihmisiä kadulle keskustelemaan.

— Niin, voittaa se Jumala rikkaatkin!

Klincsok käväisi pappilassakin.

— Ylihuomenna on suuret hautajaiset!

Kellonsoittaja pistäysi, viinaryyppyä palkinnokseen toivoen, kanttorissakin:

— Nyt, herra kanttori, — hän virkkoi, — nyt pankaa kaikki taitonne liikkeelle. Meillä on lihava vainaja. Pitää olla koreat virret.

Kolmantena päivänä olivat sitten hautajaiset. Moniin aikoihin ei ollut niin komeita Glogovassa nähty. Gongoly nouti Lehotankin papin saattamaan, arkku tuotiin Beszterczestä, risti vietiin ensin Kopanyiczaan, puusepän maalattavaksi mustan väriseksi ja että tämä valkoisilla kirjaimilla siihen piirtäisi vainajan nimen ja hukkumispäivän. Kansaa oli saapunut äärettömän paljon, vaikka ilma ei suinkaan ollut kaunis, sillä pastorin lähtiessä täysissä juhlatamineissaan kuoripoikain kanssa surutaloon nousi jälleen yhtäkkiä kova ukkossade, jotta hänen täytyi kiireesti lähettää Kvapka takaisin.

— Menkää joutuun noutamaan sateenvarjo; se on siellä kaapin kupeella.

Kvapka katsoi kummastellen pastoriin. Hän ei näet tiennyt mitä sateenvarjo onkaan.

— No menkää, — toisti pappi hoputtaen, — tuo iso pyöreä, kankainen, joka tavattiin pikku siskoni korin päällä.

— Jo ymmärrän.

Pastori vetäytyi sateensuojaa odottaessaan Majgo Peterin eteiseen, mutta hänen ei tarvinnut kauan vartoa varjoa, jonka pastori kaikkien suureksi kummaksi yhdellä ainoalla kädenliikkeellä työnsi selkoselälleen, jotta se ihan näytti siltä, kuin olisi tuhansia yölepakon siipiä siihen yhteen ommeltu. Sitten tarttui hän varteen ja nosti sen päänsä päälle, lähtien verkalleen ja arvokkaasti astumaan, vähääkään kastumatta. Vaikka sade vinhasti pieksi tuon kummallisen kapineen pintaa, ei se kumminkaan päässyt pastorin ruumiiseen asti; valui vaan sen kuvetta myöten koreasti maahan.

Haudalla kaikki vain sateenvarjoa ihmeissään katselivat. Sekä naiset että miehetkin siitä keskenään kuiskailivat.

Tuon on pyhä Pietari tuonut! Ainoastaan kanttorin kauniit värssyt vetivät hetkeksi yleisön huomiota puoleensa, kuuluipa joukosta jo nyyhkytystäkin, kun hän mitä hartaimmin vainajan nimissä jäähyväissanoja veisasi:

Hyvästi, hyvästi kaikki naapurini, Lajko Pal, Klincsok György lankoni.

Koko Lajkon perhe alkoi itkeä. Klincsokin emäntä huudahti ihastuneena:

— Herra Jumala, miten koreasti osaakin veisata!

Tämä huudahdus antoi kanttorille uutta intoa ja entistä kimakammin, hartaammin ja tunteellisemmin hän vainajan puolesta hyvästeli nimiltään kaikkia sukulaisia ja tuttavia järjestään. Ainoakaan silmä ei liene enää kuivaksi jäänyt.

Tuskin oli Gongolyn emäntä multiin saatu ja päästy hautajaisten komeudesta puhumasta, niin kylän eukot jo alkoivat, — Herra heidän jaarituksensa anteeksi antakoon, — kertoa, miten leski oli jo haudalla heittänyt helliä silmäniskuja Tyurek Annan puoleen, minkä johdosta sokeakin voi ennustaa etteivät emäntä-vainaan juhlatamineet kauankaan saa naulassa riippua. Ja tuskin olivat vieraat selvinneet hautajaiskestissä saamistaan viinoista, niin jo piti taas uusi hauta kaivaa. Gongolyn emännän perään meni näet pian Sranko János, joka nuorempana oli ahkerasti kosiskellut emäntävainaata, vielä sen jälkeenkin kun tämä jo oli miehelässä. Nyt menivät peräkanaa aivankuin yhdestä tuumasta. Mutta eipä voinut muuta odottaakaan. Joskus ennenkin kerrottiin emännän vainiolla kadonneen ruispeltoon, ja hetkisen perästä oli paikalle ilmestynyt Srankokin ja samoin hänkin hävinnyt ruispeltoon. Sitä jumalatonta ruista! Kasvaa vielä niin pitkäksi, että kykenee peittämään mitä hullutuksia tahansa.

Toinen toisensa perään he nyt siis iankaikkisuuteenkin siirtyivät... Hautajaisten jälkeisenä päivänä tavattiin Sranko aamulla kuolleena vuoteessaan; häneen oli luultavasti iskenyt tuonen "ukonvaaja", halvaus.

Srankokin oli varakas mies, kylän pomoja; hänellä oli kolmisensataa lammasta ja laajat pellot. Hänenkin piti saada komeat hautajaiset. Eikä leski kitsastellutkaan. Itse hän kävi sekä lukkarissa että pappilassa järjestämässä kaikki ihan samaan tapaan kuin Gongolyn emännän hautajaisissa. Maksoi mitä maksoi, mutta Srankon perhe ei ole halvempi kuin Gongolynkaan.

Kaksi pappia pitää olla saattamassa sekä neljä kuoripoikaa mustissa kauhtanoissa, ja kellojen soittoa kaiken aikaa. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Pastori nyökäytteli tyytyväisenä päätään.

— Tehdään niin, tehdään niin.

Pastori laski, kynä kädessä, mitä se kaikki tulisi maksamaan.

— Niin, — puhui Srankon emäntä, mutta ottakaa laskuun, herra pastori, myöskin se _punainen_, paljoako kalliimmaksi tulisi sen kanssa.

— Mikä punainen?

— Se, jota piditte päänne kohdalla Gongolyn emäntävainaan haudalla. Sehän oli niin kaunis.

Pastori ei voinut olla nauramatta.

— Sehän on mahdotonta! Oh hoh!

Srankon emäntä kivahti suuttuneena seisoalleen, pää ylpeästi kenossa.

— Minkätähden mahdotonta? Eikö minun rahani ole yhtä hyvää kuin Gongolyn? Vai kuinka?

— Mutta, hyvä emäntä, silloinhan satoi, vaan huomenna on kaikesta päättäin kaunis ilma.

Srankon emäntä ei kumminkaan niin vähällä perään antanut, osasipa väitellä viisaammin kuin itse pastori.

— Jottako silloin satoi? Nythän voitte siis, rakas, kulta herra pastori, sitä mieluummin ottaa mukaanne sen, niin ei ainakaan kastu kallis kapine. Ja kyllä miesvainaani on sen ansainnut. Kyllä hän oli yhtä arvoisa henkilö kuin Gongolyn emäntäkin. Onhan mieheni ollut lautakunnassakin, onpa kirkollekin tehnyt lahjoituksen, hän kun näet viisi vuotta sitten hankki alttarille nuo koreat kynttilät, ja hänen sisarensa on virkannut sen suuren valkoisen alttariliinan. Se punainen pitää myös olla.

— Mutta minähän joutuisin naurunalaiseksi, jos käyttäisin haudalla sateenvarjoa kirkkaassa päivänpaisteessa. Heittäkää, hyvä emäntä, pois mielestänne nuo hullutukset.

Mutta nyt pillahti emäntä itkemään. Millä tavoin oli hän ansainnut sen häpeän, että Herran palvelija kieltäytyy tekemästä vainajalle kuuluvaa palvelusta, joka olisi jälkeenjääneillekin lohdutukseksi. Mitä ihmiset sanoisivatkaan? Sen sanoisivat että Srankon leski ei antanut miehellensä edes kunniallista hautausta, vaan antoi työntää hänet kuoppaan kuin minkäkin kerjäläisen. — Tehkää nyt niin hyvin, herra pastori, — hän rukoeli, ja pyyhkiessään nenäliinallansa kosteita silmiänsä hypisteli hän sen nurkkaa niin kauan, että siitä solmu aukeni ja sisästä putosi kymmenen florinin seteli.

Emäntä nosti sen lattialta ja asetti kainostellen pastorin pöydälle.

— Lisään vielä tämän, jotta vain tulisi täydet menot, pyydän nöyrimmästi.

Tällä hetkellä pujahti kyökistä sisään Adameczin leskikin kauha kädessä emäntää avustamaan.

— Niin, niin, herra pastori, Sranko oli jumalinen mies. Ne juorut, jotka hänestä ovat liikkeellä, eivät ole totta. Ja jos niissä perää olisikin, kohtaisi tuomio yhtä hyvin Gongolyn emäntääkin, — jolle Jumala rauhan suokoon! Kun kerran sateenvarjo oli toisen haudalla, saattaa sitä käyttää toisenkin haudalla. Taikka jos Jumala vielä on vihainen, on yhdentekevä, vaikka hän olisi sitä vähä enemmänkin, mutta jos hän on leppynyt, ei ole hän tästäkään pahastuva.

— Vai niin, ettekö häpeä puhua moisia tyhmyyksiä. Älkää kiusatko minua moisella taikauskolla! Teidän pyyntönne on suoraan sanoen naurettava.

Mutta eukot eivät vieläkään perään antaneet. "Kyllä meillä on omat tietomme, ei herra pastori pääse meitä pettämään!" — ja niinkauan he pyytelivät ja uikuttivat, kunnes lopulta päätettiin että Sranko Jánoskin siunataan sateenvarjon alla. Pastori sentään tähän lisäsi:

— Jos ei sen omistaja ennen tule sitä noutamaan. Sillä senhän on joku varmaan tänne jättänyt, ja jos sitä tullaan hakemaan, on minun se annettava.

Adameczin leski loi emäntään merkitsevän katseen:

— No, sen puolesta saamme rauhassa olla, sillä sen tuoja käy vain kerran tuhannessa vuodessa täällä maan päällä.

Ei tosiaankaan tullut kukaan sateenvarjoa noutamaan. Vaikka seuraavana päivänä oli mitä kaunein ilma, taivaalla ei pilven hattaraakaan, aukaisi nuori pastori lähtiessään astumaan arkun perässä sateenvarjon ja päätti siunata ruumiin sen alla seisoen.

Paaria, joilla ruumisarkku lepäsi, oli kantamassa neljä vankkaa miestä: Szlavik, Lajko ja rotevat Magatin veljekset. Mutta kaiketi Jumalan sallimasta toinen Magatin veljeksistä kompastui kylän pajan kohdalla kiveen ja kaatui. Siitä taas pelästyi perässä astuva Lajko, menetti malttinsa, horjahti, paaret kallistuivat pahasti ja arkku lensi kivikkoon.

Kuului kova rusahdus, arkku särkyi, kansi aukeni, liikahtipa virkattu kasvojenpeitekin, ja nyt tuli näkyviin kuollut, joka ankaran sysäyksen johdosta heräsi valekuolleista, liikahti syvään hengittäen ja huudahti:

— Herra Jumala, missä minä olen?

Kovasti siinä hämmästyttiin, ihan ihmeissään olivat ihmiset. Sepästä saatiin sentään patjoja ja päänalusia, pihasta saatiin raudoitettavana olevat työrattaat, joihin tehtiin sija kuolleelle, jonka Jumala erityisen ihmeen kautta oli henkiin herättänyt. Ja nyt muuttui äskeinen surusaatto Jumalaa ylistäväksi juhlakulkueeksi; virsiä veisaten saatettiin kotiinsa kunnon Sranko János, joka matkalla toipui siihen määrin, että kotona jo kohta pyysi ruokaa.

Hänelle tuotiin maitoa. Hän puisti vain päätään. Lajko ojensi hänelle viinahaarikan, joka oli täytetty hautajaisia varten. Jo mies hymyili.

Satu sateenvarjosta sai oikeastaan tästä merkkitapauksesta alkunsa, ja nyt se levisi kauas salojen taakse yli pilviin kohoavien vuortenkin, yhä loitommaksi, kasvaen, nuortuen, yhä uusilla yksityisseikoilla kullattuna.

Kun kallioissa tavattiin joku omituinen syvennys, oli se varmaan pyhän Pietarin jalan jälki, ja kun jossain nähtiin oudonvärinen kukka, oli pyhän Pietarin sauva siihen koskettanut. Kaikesta, niin kaikesta päättäen oli pyhä Pietari vastikään käynyt Glogovassa. Ja sehän on, hyvät ihmiset, tärkeä tapaus.

Salaperäisyyden ihmeloiste valaisi siis tätä sateenvarjoa. Se juuri siinä oli hämärää, miten se oli joutunut pikku Veronkan korin päälle. Muuta ei tarvittukaan. Taikausko etsii hämäryyttä, hämäryys taas vetää taikauskoa puoleensa. Näiden kahden saalisna oli tuo nukkavieru sateenvarjo.

Kauas levisi sen maine. Pitkin Bjela-Vodan varsia slovakit siitä kertoivat paimennuotioittensa ääressä tai kehruutalkoissa asioita, jotka vaikuttivat heidän mielikuvitukseensa ja kohottivat heidän innostustaan, mitä kummallisimpia ja omituisimpia seikkoja. Oli muka nähty tuo tuttu pyhä Pietari, taivaan portin vartija tuomassa sateenvarjoa, ettei papin pikku sisko kastuisi. Mitenkähän vanhus laskeutui taivaasta maan päälle? Istui varmaankin jonkun pilven longalle, ja se laski hänet koreasti alas vuorenkukkulalle.

Vielä kerrottiin myöskin sateenvarjon ihmeellistä vaikutuksista, miten muuan kuollutkin oli sen nähtyään herännyt henkiin, ja näin levisi kertomus yhä laajemmalle, temmaten mukaansa myöskin Glogovan papin ja tämän pikkusisaren nimet. Kukapa miekkonen senkin neitosen kerran puolisokseen saapi! — Kun joku varakkaampi mies kuolee kymmenennessäkin kylässä, noudetaan sinne János pastori virkapuvussaan ynnä pyhä sateenvarjo, josta on tullut oikea pyhäinjäännös. Mutta häntä ei viedä ainoastaan hautajaisiin, vaan myöskin sairaita ripittämään kahdenkin päivän matkoille, sillä välipuheella että hän levittä sateenvarjon sairaan ylitse tätä ripittäessään. Aivan varmasti se auttaa; sairas joko paranee, taikka jos ei paranekaan, tulee ainakin autuaaksi.

Parikunnatkaan, jotka tahtovat parempia vihkiäisiä, — ja sitähän ne aina tahtovat, — eivät tyydy siihen, että heidän oma pappinsa heidät vihkii, vaan tekevät lisäksi pyhiinvaellusretken Glogovan kirkkoon, antaakseen siellä vielä sen sateenvarjon alla toisilleen kättä. Silloin se vasta tepsii. Kellonsoittaja Kvapka pitää tuota kangassientä heidän päänsä päällä, ja aina siitäkin heruu pientä hopearahaa hänen taskuunsa. Mitä taasen tulee Glogovan pastoriin, valuu hänelle rahaa ja lahjoja aivankuin säkin suusta kaataen.

Ensimmältä hän kyllä esteli, mutta vähitellen hän alkoi itsekin uskoa että tuo sateenvarjo, joka kävi päivä päivältä yhä enemmän kuluneeksi ja nukkavieruksi, todellakin oli Jumalan lähettämä. Eiköhän se vain tullutkin suorana vastauksena hänen rukoukseensa pikku tytön suojaksi. Siitähän johtuu koko hänen hyvinvointinsa ja varallisuutensa, kuten hän oli rukoillutkin.

"Herra Jeesus" — niin oli hän sanonut tuona surullisena aamuna — "tee minulle ihme, jotta voisin kasvattaa lapsukaisen."

Ja kas, ihme on tapahtunut. Rahaa, hyvinvointia, rikkautta vuotaa vanhasta paikatusta sateenvarjosta, aivankuin olisi se sadun ihmekaritsa, joka itseänsä ravistellessaan sirotteli kultia villastansa. Sateenvarjon maine saapui korkeampiinkin piireihin. Hänen ylhäisyytensä Beszterczen piispakin kävi uteliaaksi ja kutsutti eteensä papin sateenvarjoineen. Tutkittuaan sitä ja kuultuaan kertomuksen sen ilmestymisestä hän virkkoi, hartaasti silmiänsä ristien:

— Deus est omnipotens, Jumala on kaikkivaltias.

Tämä tiesi sitä, että hänkin uskoi sateenvarjoon.

Muutaman viikon kuluttua piispa toimi asiassa muutakin. Antoi János pastorille määräyksen että hän ei tästäpuolen saa säilyttää tätä pyhäinjäännöstä luonaan, vaan kirkossa muiden pyhien esineiden kanssa.

Tähän János pastori kuitenkin oitis vastasi että puheena oleva sateenvarjo oikeastaan kuului hänen alaikäiselle sisarelleen Bélyi Veronkalle ja ettei hänellä ollut oikeutta sitä myydä eikä kirkolle luovuttaa. Mutta kun tyttönen tulee täysivaltaiseksi, on hän varmaankin lahjoittava sen kirkolle.

Joka tapauksessa tuotti sateenvarjo suurta hyötyä pastorille, joka ennen pitkää hankki itselleen karjaa ja vetojuhtia sekä rupesi harjoittamaan laajaa maanviljelystä, rakensipa itselleen muutaman vuoden kuluttua sievän kivitalonkin, sekä käytti vaunuja ja kaksivaljakkoa matkoillaan. Glogovan kuntakin sen kautta kohosi. Kesäisin saapui sinne suurissa parvissa vallasnaisia läheisistä kylpylaitoksista, kreivittäriäkin — useimmiten sentään vanhoja kreivittäriä — lukeakseen edes yhden rukouksen sateenvarjon alla. Näitä varten rakennettiin erityinen vieraskoti vastapäätä pappilaa, nimeltä "Ihmeitätekevä sateenvarjo". Lyhyesti sanoen Glogova alkoi silminnähtävästi kohota; kuntalaiset alkoivat monien matkustavaisten tähden hävetä vanhaa kellotapuliansakin ja rakensivat kirkkoonsa uhkean peltikattoisen tornin, hankkien siihen kaksi uutta kelloa Beszterczestä. Tuonelasta palaamisensa muistoksi Srankó János antoi leikata puusta ihmeen kauniin pyhän Kolminaisuuden patsaan kirkon ovipieleen. Kotiopettajatar — János pastori oli näet sittemmin ottanut Veronkaa varten oikean hattupäisen opettajattaren — istutti pappilan pihan täyteen georgiineja ja fuksioita, jommoisia kukkia glogovalaiset eivät koskaan ennen olleet nähneet. Kaikki muuttui siellä somemmaksi ja siistimmäksi, lukuunottamatta Adameczin leskeä, joka oli käynyt yhä vain rumemmaksi. Olivatpa glogovalaiset tulleet niinkin ylpeiksi, että he pyhäiltoina, kun oli joutilasta aikaa kaikenmoisia rupatella, alkoivat puhua siitäkin, että pitäisi Glogovaan rakentaa kalvaaria, pyhiinvaelluspaikka, jommoinen oli Selmeczissäkin, jotta toivioretkeläiset tänne tullessaan toisivat heille rahaa ja synnyttäisivät vilkkaampaa liikettä.

TOINEN OSA.

GREGORICSIT.

TAHDITON GREGORICS.

Useita vuosia ennen kertomuksemme alkua asui kuninkaallisessa vapaakaupungissa Beszterczebányassa muuan Gregorics Pál niminen mies, jota yleensä sanottiin tahdittomaksi, vaikka hänen elämänsä pääharrastuksena oli elää kaikille mieliksi. Gregorics Pál kosiskeli kansansuosiota, joka on kaunis, keikaileva neitonen, mutta tapasi aina kritiikin, joka taasen on vanha vihainen, kierosilmäinen noita.

Gregorics Pál oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, täsmälleen yhdeksän kuukautta hautajaisista lukien, menetellen siis jo silloin tahdittomasti äitiänsä kohtaan, joka muuten oli sangen kunniallinen nainen. Jos hän olisi syntynyt edes muutamia viikkoja aikaisemmin, olisi hän ituunsa tukahuttanut monet ikävät juorut. Mutta eihän Gregorics Pál sille mitään voinut, ja toiset elossa olevat Gregoricsit päivittelivät sitä, että hän ollenkaan oli syntynyt, kun näet täten oli tullut yksi perillinen lisää.

Lapsena hän oli kitulias; toiset Gregoricsit, hänen täysikasvuiset velipuolensa yhä toivoivat hänen kuolevan, mutta hänpä ei kuollutkaan — hän näet oli kun olikin jo ennakolta tahdittomaksi määrätty — vaan voimistui, tuli täysi-ikäiseksi ja otti omaan haltuunsa perintönsä, mikä suurimmaksi osaksi oli äitivainajan osuutta, josta eivät ensi aviosta syntyneet lapset saaneet mitään, eikä se ollut niinkään pieni, vaikka ei tosin isänkään jättämä perintö ollut vähäpätöinen, sillä vanha Gregorics oli viinikauppiaana kerännyt sievosen omaisuuden. Siihen aikaan oli näet helppo rikastua sillä kaupalla niillä seuduin. Viiniä oli viljalti, mutta juutalaisia ei ensinkään. Nyt viinikauppiailta usein puuttuu oikeata tavaraa, mutta Garam-joen vettä kyllä sensijaan löytyy.

Luonto oli Gregorics Pálille antanut kesakoiset kasvot ja punasen tukan, josta ihmiset tekevät yleensä sen johtopäätöksen, että kaikki punatukkaiset ovat häijyjä luonteita. Gregorics Pál tahtoi toki osoittaa olevansa hyvä mies. Tuollaiset puheenparret ovat vain vanhoja astioita, joissa entiset sukupolvet ovat keitoksiaan keittäneet. Ainakin yhden noista rähjistä Gregorics Pál tahtoo särkeä. Hän on oleva niin hyvä kuin vehnäpulla, niin sulava kuin voi, jota saattaa levittää yhtä hyvin mustalle kuin valkeallekin leivälle.

Hän teki vahvan päätöksen olla hyvä ihminen, oikein miellyttävä mies; hänen elämänsä päämääränä oli saavuttaa kanssaihmisten rakkautta.

Ja uskollisesti hän päätöstään noudattikin; mutta mitäs siitä, kun joku häijy henki aina kulki hänen edellään johtamassa ihmisten mieliä niin, että he aina arvostelivat nurjasti hänen kaikkia tekojaan.

Kun hän saavuttuaan kotiin Pestistä, missä hän luki lakitiedettä, ensi kerran poikkesi myymälään ostamaan itselleen hienoja havannasikareita, pääsivät pahat kielet heti liikkeelle.

— Tuo veitikka imeskelee neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Niinkö pitkällä sitä jo ollaan? Sehän on kauhea tuhlari! — Saadaan nähdä että se mies vielä kuolee vaivaistalossa! Jospa voisi isävainaja nousta haudastaan ja nähdä hänen polttavan neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Herranen aika! Ukko sekotti tupakkaansa kuivatulta potaatinlehtiä ja kostutteli sitä kahvisakalla, jotta se hitaammin palaisi.

Gregorics Pál sai kuulla, että hänen kalliit sikarinsa olivat synnyttäneet pahennusta pikku kaupungissa ja rupesi heti käyttämään halpoja kahden kreutzerin sikareja.

Sekään ei ihmisille kelvannut.

— Tuo Gregorics onkin oikeastaan kelvoton kitupiikki. Vielä suurempi lurjus kuin hänen isänsä. Hyi sitä häijyä ahneutta!

Gregorics Pál oli sangen pahoillaan siitä, että häntä pidettiin saiturina, ja ensi tilaisuudessa, saapuessaan hyväntekeväiseen iltamaan, — ne olivat vapaaehtoisen palokunnan tanssiaiset, jonka korkeana suojelijattarena oli itse yli-ispaanin rouva ja joihin sai lunastaa jäsenlipun "korotetuillakin hinnoilla", — hän suoritti kaksikymmentä florinia yhdestä kahden florinin lipusta, ajatellen itsekseen: minäpä näytän, ettei Gregorics Pál ole mikään kitupiikki.

Mutta nytpä juhlan hommaajat jälleen kuiskaamaan: