Part 4

— Gregorics Pál on pöyhkeilevä, tahditon ihminen.

Olipa heillä syytäkin suuttua.

Sehän on ennen kuulumatonta hävyttömyyttä että mokomakin Gregorics kehtaa mennä edelle yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn. Tämä oli antanut lipusta kymmenen florinia, ja Gregorics menee työntämään kaksikymmentä. Sehän on suorastaan uhmailua! Hän, viinikauppiaan poika! Herra Jumala, kyllä on aikoihin eletty! Kirppukin nyt jo kovemmin äyskii kuin jalopeura. On aikoihin eletty! Kyllä on kummallisiin aikoihin eletty!

Yritti Gregorics parka mitä tahansa, kohtasi häntä aina kova onni. Jos hän joutuessaan jonkun kanssa riitaan, ei antanut perään, sanottiin häntä riitapukariksi; jos hän taasen antoi perään, sai hän kantaa raukan nimen.

Lainopin tutkinnon suoritettuaan hän ei aluksi ryhtynyt mihinkään toimeen, matkustihan vaan joskus maatilalleen, joka sijaitsi peninkulman päässä kaupungista ja jonka hän oli äidiltään perinyt, sekä myös joskus muutamaksi päiväksi Wieniin, jossa hänellä oli kivitalo, äidin perintöä sekin. Muutapa tointa hänellä ei ollutkaan, ja sentähden ahkerat kaupunkilaiset häntä sydämensä pohjasta halveksivat.

— Gregorics Pál — niin he sanoivat, — on oikea maanpainajainen. Ei pane viikkokausiin rikkaa ristiin. Mitä tekee maailmassa mokomakin vetelys?

Tämäkin puhe joutui Gregorics Pálin korville ja hän oivalsi, että ihmiset ovat oikeassa, ettei saa elämätänsä jouten kuluttaa. Onhan asia oikeastaan niin, että jokaisen ihmisen tulee työllä leipänsä ansaita.

Gregorics Pál tarjoutui siis hänkin käyttämään taitoansa joko kaupungin tai maakunnan palvelukseen.

No, se vielä puuttui. Sadat kielet heti vastustamaan tätä aijetta. Mitä? Gregorics Palko pyrkii virkoihin? Täällä meillä? Kun ei edes häpeä! Ottamaan leivän köyhän suusta, vaikka itse elää ylellisyydessä. Jättäköön toki täkäläiset virat niille, jotka niitä tarvitsevat.

Gregorics Pál oivalsi tämänkin olevan totta ja jätti virkojen hakemiset ja yleiset asiat sikseen, vetäytyipä erilleen toisten miesten seuroistakin, päättäen mennä naimaan ja ruveta perheelliseksi. Olihan sekin kunnioitusta ansaitseva tehtävä.

Hän alkoi nyt käydä perheissä, missä oli kauniita tyttäriä, ja otettiinkin hänet näissä mielellään edullisena kosijana vastaan. Mutta hänen juonittelevat velipuolensa, jotka yhä toivoivat tämän hintelän, aina yskivän miehen pian kuolevan, turmelivat ennen kuulumattomalla viekkaudella ja oveluudella kaikki hänen suunnitelmansa, — siitähän kelpaisi kirjoittaa kokonaan eri kertomus, — joten Gregorics Pál sai peräkanaa niin monet rukkaset, että hän tuli siinä suhteessa ihan kuuluisaksi siinä osassa maata. Myöhemmin olisi kyllä löytynyt neitoja, joita neitsyys oli alkanut liiaksi painaa — ikää karttuessa alkaa painaa sekin kunnia — mutta heitä taas pidätti häpeä. Eikä syyttäkään. Mennä miehelle, joka oli niin monen tytön hylkimä. Kukapa rukkaskuninkaan kuningattareksi? Ei kukaan... Uudenvuoden aattona sulatettiin ja upotettiin paljo tinaa taloissa Garamjoen varrella, mutta ainoatakaan kertaa ei ilmestynyt Gregorics Pálin haahmoa esiin. Yksi sana yhtä hyvä kuin sata, — Gregorics Pál ei kelvannut haaveileville neitosille. Lemmenrunoutta he haluavat eivätkä rahaa. Joku vanhapiika vielä tosin voisi ottaa vastaan hänen sormuksensa, jos niiksi tulisi...

Mutta nuorista neitosista ei riitä yksi askel vanhoihinpiikoihin: tarvitaan kaksi. Siinä välillä ovat näet nuoret lesket. Vanhatpiiat tulevat viimeiseksi.

Nuoret neitoset ja vanhat piiat muodostavat kaksi eri maailmaa. Pikku Karoliinalle kerrotaan Gregorics Pálin sylkevän verta, ja tämän käydessä toista kertaa talossa on vain sääliä täynnä pieni sydän, joka vielä eilen nähdessään komean nelivaljakon koetti saada aivan toisia tunteita syttymään. Ah, Gregorics Pál rukka! Gregorics Pál sylkee verta! Mikä onnettomuus! — Turhaan hevoset valjaissaan levottomina päätänsä ravistelevat, kulkuset eivät enää soi niin veikeästi kuin eilen. Gregorics Pál sylkee verta!

Voi sinua tuhma Karoliina! Tiedän ja uskon sinua että Gregorics Pál on ruma ja heikko mies, mutta hänpä on rikas ja omaapa vertansa hän syleksii — mitä sinä siitä?

Usko minua että Rosalia, joka kävi "madamen" luona koulua kymmenen vuotta ennen sinua, ei olisi yhtä hupsu kuin sinä. Rosalia on jo oppinut filosofiaa, ja jos hänelle kerrottaisiin Gregorics Pálin yskivän verta, ajattelisi hän itsekseen:

— Todellakin, arvokas mies.

Mutta ääneensä hän huudahtaisi:

— Tahdon häntä hoitaa.

Ja syvimmällä, siellä pohjalla, missä makaavat vietit, jotka eivät vielä ole sanoiksi kehittyneet, koskapa eivät ole edes ajatuksiakaan, ovathan vain itsekkyyden pohjasakkaa, siellä alimmaisena piilevät laskelmat:

— Jos Gregorics Pál yskii verta, pääsen hänestä pikemmin.

Voi teitä tyttöletukat, te ette tunne vielä elämää; äitinne on teille antanut pitkät hameet, mutta järki on jäänyt lyhyeksi. Älkää suuttuko minuun, vaikka tätä teille sanon, mutta minun on pakko selvittää lukijoilleni syyt, minkätähden Gregorics Pál ei saanut teidän keskuudestanne puolisoa.

Asia on oikeastaan sangen selvä. Auennut ruusu ei enää ole puhdas; mehiläiset ovat siitä imeneet, joku kuoriainen siinä jo kuollut, mutta aukeamaisillaan olevaa nuppua ei ole vielä edes tomuhiukkanen koskettanut.

Sentähden Gregorics Pál sai nuorilta neitosilta niin monet rukkaset. Vähitellen alkoi hän itsekin käsittää, — hänpä oli, kuten jo sanoin, hyvä mies — ettei hän kelpaa aviomieheksi; neitoset olivat oikeassa karttaessaan häntä, kun hän sylki verta. Tarvittaisiin sitä verta muuhunkin. — Hän päätti pysyä naimatonna; ei enää katsellut neitosien puoleenkaan, vaan sen sijaan nuoria rouvia. Niitä hän alkoi lähennellä; kauniille, verevälle Vozáryn rouvalle hän tilasi Wienistä kukkavihkoja, komean Muskélyn rouvan puutarhaan hän eräänä kauniina iltana laski sadottain satakieliä, joita hän oli suurilla kustannuksilla hankkinut Siebenbürgistä asti. Patjoillaan venyessään kaunis rouva sitten kovasti kummasteli, kuinka linnut sinä yönä niin ihanasti livertelivät. Nuorten rouvien mielitteleminen ei koskaan ole tuloksetonta. Tyttöletukat eivät osaa miestä oikein arvostella eivätkä vanhatpiiatkaan, heillä kun kaikilla on kierot käsitteet, ratsastavat kukin omalla rumalla luudallaan, mutta nuoret rouvat, jotka katselevat maailmaa hyvän- ja pahantiedonpuun alta, jotka eivät enää haaveile eivätkä hätäile, osoittavat aivan julkisesti mikä arvo on miehellä.

Mutta Gregorics Pál ei, suoraan sanoen, onnettomuudekseen saavuttanut menestystä nuorten rouvienkaan parissa. Aina ne rouvat hänelle antoivat matkapassit eivätkä miehet, vaikka hän siltä varalta lähti matkaan, että miehet hänen kimppuunsa ryntäisivät.

Hän oli jo aivan kyllästynyt elämään, kun ei tiennyt miten olla kuin elää, niin puhkesi Unkarin vapaussota.

Hän ei kelvannut siihenkään. Sanottiin hänen olevan liikaa pienen ja heikon, ei kestäisi muka sodan vaivoja, rumentaisi vain sotajoukon. Mutta hänpä tahtoi kaikin mokomin jotain tehdä.

Värvääjä kapteeni, joka oli hänelle vanha tuttu, antoi hänelle seuraavan neuvon:

— Olkoon menneeksi, kun nyt kerran tahdotte meidän kanssamme työskennellä, saatte valita jonkun vaarattoman viran. Sodankäynnissäkin tarvitaan paljon kirjureita. Asetamme teidät johonkin kansliaan.

Loukkaantuneena oikasi hän, Gregorics Pál, pää kenossa itsensä suoraksi, aivan kuin pöllö riikinkukkoa matkiessaan.

— Minäpä haluaisin valita itselleni kaikkein vaarallisimman toimen. Mikä olisi mielestänne semmoinen, herra kapteeni?

— Varmaankin vakoilutoimi.

— Rupean siis vakoilijaksi.

Niin tuli Gregoricsista vakoilija. Hän pukeutui kulkuriksi, jommoisia rappiolle joutuneita olioita siihen aikaan oli paljo, ja kulki leiristä leiriin, tehden Unkarin sotajoukolle hyödyllisiä palveluksia. Vielä nytkin vanhat soturit muistelevat punaista sateenvarjoa kantavaa miekkosta, joka ovelasti osasi pujahtaa läpi vihollisrivin niin tuhman tolvanan näköisenä, kuin ei mies olisi osannut kymmeneen asti lukea. Ihmiset kyllä huomasivat hänen kapeat haukankasvonsa, ylöskäärityt housunlahkeet, vanhan, nukkavierun ja rypistyneen hatun sekä punaisen, käyrävartisen sateenvarjon hänen kainalossaan. Joka hänet kerran oli nähnyt, ei helposti häntä unohtanut. Ja ainakin kerran oli hänet nähnyt jokainen, sillä hän oli aina liikkeellä kuten Jerusalemin suutari. Kukaan ei aavistanut, millä asioilla mies liikkui. Vain kenraali Dembinszky sen mahtoi tietää, koskapa kerran virkkoi: "Tuo punaista sateenvarjoa kantava pikku mies on oikea paholainen, kuuluu vain hyvien paholaisten sukuun".

Kun sodan myrskyiset ajat vaihtuivat haudan rauhaan, palasi hän jälleen Beszterczeen. Hänestä oli tullut täydellinen ihmisvihaaja. Suuresta vanhasta kivitalostaan hän ei enää liikkunut minnekään. Ei ajatellut enää seuraelämää, saati naimista. Hänelle kävi kuten vanhoillepojille yleensä, hän rakastui kyökkipiikaansa. Elämä yhä yksinkertaisemmaksi, asiat yhä yksinkertaisimmiksi. Se on kehitystä, viisautta. Se oli jo hänenkin käsityksensä. Yksi nainen tarvitaan palvelukseen, toinen rakkauteen. Siis kaikkiaan kaksi naista. Mutta eiköhän yksikin riittäisi näihin kahteen tarkoitukseen?

Wibra Anna oli kookas, oikein "nelitahkoinen" nainen, kotoisin jostain Karpaattien vuoristosta, missä miehen mitta oikeastaan alkaa sylestä ylöspäin, kuten heidän metsiensä honkienkin. Mutta muodoltaan oli hän aika sievä, ja lisäksi hän iltasin astioita pestessään niin koreasti lauleli:

Tukkipoika lautallansa, poltteleepi piippuansa.

Hänellä oli niin vieno, korvia hivelevä ääni, että hänen isäntänsä kutsui hänet kerran kamariinsa, käskien istumaan pehmoseen, nahkalla päällystettyyn nojatuoliin. Anna ei ollut vielä eläissään semmoisessa istunut.

— Minä pidän laulustasi, Anna. Sinulla on kaunis ääni. Laula täällä sisässä, niin kuulen paremmin.

Anna alottikin erästä surunvoittoista slovakkisäveltä, sotilaspojan laulua, missä tämä lemmitylleen valittaa kohtaloaan:

Tiedätkö kulta, missä mä makaan? Kylmällä paadella viitallain, Siinä mä makaan, Vuoteeni on se. Entäpä ruoka? Hevosen luuta, Ei mitään muuta. Kuulit jo kulta, näin elän vain.

Gregorics Pál ihan heltyi laulusta, huudahti kolmeen kertaan:

— Mikä kurkku? Mikä ihmeellinen kurkku sinulla onkaan, Anna!

Sitte lähestyi hän tuota ihmeellistä kurkkua ja alkoi sitä kädellään sivellä, aivankuin haluten lähemmin tutustua sen merkilliseen rakenteeseen. Anna kärsei tätä sävyisänä, mutta kun Gregorics Pálin luiseva käsi sitte, sattumalta vai muuten, luisui alemmaksi, punastui Anna yhtäkkiä ja työnsi hänet äkäisesti luotaan.

— Se ei kuulu palkkasopimukseen, hyvä herra.

Gregorics Pálkin kävi punaiseksi ja sopersi:

— Älä ole milläsikään, Anna. Älä hupsi!

Mutta Anna ei tullut järkiinsä, vaan hyppäsi pystyyn, lähtöä tehden.

— Älä mene, hölmö! Enhän minä sinua syö.

Anna ei enää kuullut mitään, vaan juoksi keittiöön ja sulkeutui sinne. Turhaan lähti Gregorics Pál perään, turhaan hän huuteli oven takaa:

— En minä sinua syö. En syö, totta vie. Varroppas Anna, kyllä vielä kadutkin.

Seuraavana päivänä Anna tahtoi lähteä paikastaan, mutta isäntä sai hänet leppymään, antamalla hänelle kultasormuksen sekä sen lupauksen ettei koske enää sormellansakaan häneen. Ei sanonut voivansa päästää häntä, kun oli muka niin tottunut hänen ruokiinsa.

Anna oli mielissään ylistelystä ja kultasormuksesta, ja jäi taloon.

— Mutta muistakaa myös pitää lupauksenne, hyvä herra, sillä jos vielä kerran lähentelette, niin minä karkaan.

Mutta miten ollakaan, jonkun ajan kuluttua herra taas yritti lähennellä, ja Anna jälleen tahtoi lähteä talosta. Mutta Gregorics Pál taas lepytti hänet kultalukkoisella korallinauhalla, jommoisia paroni Radvánszkyn naiset kirkossa käyttivät ja joka oli näyttävä sangen kauniilta hänen jäntevässä valkoisessa kaulassaan. Korallinauha oli niin ihana, ettei Anna enää ruvennut ehdottamaankaan lähentelemisien lopettamista. Onhan isäntä rikas ja kellepä hän säästäisi?

Jo seuraavana päivänä hän saatuansa korallinauhan kiertäin, kaartain tiedusteli kamasaksalta, vanhalta Botharin leskeltä, joka oli vuokrannut pienen myymälän Gregoricsin talon alakerrassa:

— Tekeeköhän hyvinkin kipeätä, jos pistetään reikä korvalehteen?

Eukko nauroi.

— Sinua hupakkoa; jokohan aiot sinäkin hankkia itsellesi korvarenkaat? Aijai, Anna! Ajattelet sopimattomia asioita, Anna!

Anna suuttuneena viskasi mennessään oven kiinni sellaista vauhtia, että siinä oleva kello vielä neljännestunnin jälkeenpäin kilahteli ja vavahteli.

Tietysti hän halusi korvarenkaita. Mitä pahaa siinä olisi ollut? Olivathan hänen korvansa yhtä hyvin luojan luomat kuin minkä silkkipukuisen tahansa. Ja päivemmällä hän sai tietää ettei korvalehden lävistäminen tee kipeätä juuri enempää kuin kirpun purema.

Niin, hän tahtoi saada korvarenkaat, ja nyt oli hänen vuoronsa toimia. Hän ihan odotti että isäntä pian taas _käyttäytyisi tuhmasti_. Mutta semmoistahan voi _jouduttaa_. Jokainen Eevan tytär sen taidon osaa. Anna pukeutui tästäpuolen erittäin huolellisesti ja siististi, punoi tulipunaisen nauhan pellavanvaaleaan palmikkoonsa, puki yllensä hienon patistipuseron, niin hienon että se oli ihan läpikuultava, riisui pois entisen ahtaan liivinsä, joka vain puristi ja peitti vartaloa, sekä käveli näin höllällään, miessilmien lumoiksi, ne kun näet saattoivat nähdä rintojen liikunnankin.

Gregorics oli saattanut olla kylläkin ovela urkkijaksi sekä Itävallan että Venäjänkin armeijaan nähden, mutta nainen, jopa aivan yksinkertainen maalaistyttö, on sata kertaa ovelampi Gregoricsia. Seuraavana pyhänä hän jo esiintyi renkaat korvissa kirkolla, missä nuoret miehet ja naiset, jotka keskenään häntä nimittivät krenatööriksi, naurellen kuiskailivat toisilleen:

— Hm, "krenatööri" on johonkin kompastunut.

Muutaman viikon perästä koko kaupunki jo todellakin puhui siitä kauheasta asiasta, kun Gregorics Pál on suhteissa piikaansa. Sitä vanhaa pukkia! — Tiedettiinpä jo kertoilla hauskoja juttujakin, joita vielä hyvin hassunkurisiksi väriteltiin. Gregorics Pálin velipuolet niitä toitottivat pitkin kaupunkia vahvasti väritettyinä...

Gregorics piikansa kanssa! Kauheata! Onkohan vielä milloinkaan moista nähty?

Ihmiset kohauttelivat olkapäitään, — olihan sitä nähty kummempiakin; — sukulaisia rauhoitellen.

— Eihän se mitään ole. Melkein luonnollinen asia. Muutenkaan ei Gregorics Pálin asiat ole koskaan olleet oikealla kannalla. Teille vain on näin parempi; ei hän ainakaan joudu naimisiin, ja koko tuo suuri omaisuus jää lopultakin teille.

Paljoko näissä puheissa oikeastaan oli perää, ei voi mennä varmaksi sanomaan; tosiasia vain oli se, että nämät huhut vähitellen koreasti vaikenivat, viroten uudestaan eloon vasta vuosien kuluttua, kun ihmiset, jotka pääsivät käymään Gregoricsin visusti suljetussa talossa, saivat nähdä pihamaan nurmikolla leikkivän pienen poikalapsen lampaanvuonan kanssa.

Kenen tuo poika? Mitä se täällä? Miten se on joutunut Gregoricsin taloon? Joskus leikki Gregorics itsekin sen kanssa. Jos ken tirkisti lukitun portin avaimenreiästä pihaan, saattoi joskus nähdä Gregoricsin vatsalla punaisen vyön ja siitä lähtevän kaksi ohjasten tapaista rihmaa, joiden päät oli poikasen kädessä ja toisessa pieni piiska.

— Hei, hevonen!

Ja nyt ukkopaha laukkaamaan, välistä hiljentäen pieneksi raviksi tai hypähdellen ja taas juosten, yrittipä aina lomaan hirnahdellakin.

Siitä lähtien hän kävi entistään jurommaksi. Vain harvoin nähtiin hänet astuvan kampuroivan kadulla — hänellä oli näet, kuten joku koiranleuka oli sanonut, kumpikin jalka vasen, — yllä nukkavieru, omituinen takki, jota hän oli käyttänyt jo vakoojana ollessaan, sekä kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän kantoi mukanaan kesät, talvet, sateella ja poudalla ja jota hän ei kylässä käydessään koskaan jättänyt eteiseen, vaan otti sisään, pitäen sitä aina käsissään. Usein hänelle siitä huomautettiinkin: "Jättäkää setä tänne sateenvarjonne."

— Ei, ei, — intti ukko, — olen siihen tottunut; se pitää olla aina käsillä, muuten rupean voimaan pahoin. Kautta kunniasanani.

Paljon puhuttiin siitäkin, minkätähden hän niin oli sateenvarjoonsa kiintynyt. Käsittämätöntä! Olisiko se jonkinlainen pyhäinjäännös? — Kertoipa joku, — muistaakseni se oli maakirjanpitäjä Pazár István, joka oli ollut maanpuolustusväessä, — että Gregorics Pál sodan aikana kuletti tuossa vanhassa sateenvarjossa tärkeitä sähkösanomia ja asiakirjoja, sen varsi kun muka oli ontto. Ja voihan se olla tottakin.

Toiset Gregoricsit, jotka perintöä odottelivat, alkoivat aavistaa pahaa nähdessään tuon poikasen talon pihassa ja tutkivat asiaa niinkauan, kunnes löysivät nimen Privoreczin katolisen seurakunnan kirkonkirjasta, — Gregorics Pálin maatila kuului näet Privoreczin pitäjään. Lapsi oli merkitty Anna Wibran aviottomaksi, nimellä György (Yrjö). Poikanen oli kaunis ja terve, vilkas ja elinvoimainen; häneen saattoi vieraskin mieltyä.

HUONOJA ENTEITÄ.

Pikku Wibra Gyuri kasvoi kauniisti; hänestä tuli vankka ja pulska nuorukainen, rintakehä suuri kuin rumpu. Gregorics Pál tuon tuostakin saneli:

— Mistä on se saanut tuon rintakehän? Mistä hiidestä on sen saanut!

Hän heikkorintainen ihasteli enimmän tuota rintakehää; Gyurin muista hyvistä ominaisuuksista hän ei näyttänyt suurestikaan välittävän, vaikka poika oli hyvinkin lahjakas. Vanha, eläkettä nauttiva professori Kupeczky Márton, joka hänelle antoi yksityisopetusta, usein puheli innoissaan hänestä Gregoricsille:

— Lahjakas lapsi, uskokaa pois, herra Gregorics. Hänestä tulee etevä mies, herra Gregorics. Lyödäänkös vetoa, herra Gregorics?

Gregorics tunsi olevansa sangen onnellinen, sillä hän piti paljo pojasta, vaikka sitä koetti salata. Hymyillen hän vain vastasi:

— Saatanpa lyödä vetoa yhdestä sikarista ja pidän sen jo etukäteen menettäneeni.

Näin sanoen hän tarjosi paraimpia sikarejaan professorille, joka oli hyvin halukas lyömään vetoa ja tarinoimaan.

— Minulla ei vielä ole ollut niin älykästä oppilasta, uskokaa pois, herra Gregorics. Olen saanut kaiken ikäni otella paljaiden tolvanoiden kanssa. Heihin olen kaiken kykyni tärvellyt. Se on sangen surullinen asia, uskokaa pois, herra Gregorics. — Ja suuren surunsa lievitykseksi ukko otti nuuskaa. — Minun laitani on sama, herra Gregorics, kuin rahanlyöjän valtion rahapajassa. Joko olette siitä kuullut, herra Gregorics? Vai ette? Niin, eräänä päivänä katosi rahapajassa isohko kultaraha. Etsittiin, vaan ei löydetty. Siitä syntyi ankara tutkimus ja vihdoin saatiin selville, että kultaraha oli epähuomiosta joutunut kuparikolikoiden sekaan. Niin oli asia. Ymmärsittekö minua, herra Gregorics? Olen vuosikymmeniä käyttänyt neroani paljaiden tolvanoiden opettamiseen, ja nyt vihdoin viimeinkin tapaan todellisen kyvyn. Ymmärrättehän, herra Gregorics?

Gregorics Pália ei tarvinnut kannustaa; itsekin hän miltei liiaksi suosi Wibran poikaa, ja lähipitäen oikeassa olivat ne, jotka kenties toisia Gregoricsia pelotellakseen tuon tuostakin ennustelivat: "Loppujen lopuksi hän varmaan nai Anna Wibran ja ottaa poikasen omakseen". Kupeczkykin saneli: "Se siitä lopuksi tulee. Lyödäänpä vetoa".

Niin olisi käynytkin. Sitä ajatteli Gregorics Pál itsekin, ja se olisi ollut suoraan sanoen oikeinta, mutta Gregorics rakasti siksi paljon pikku Gyuria, ettei hän lopultakaan rohjennut oikein menetellä.

Asiain säännöllisen kulun katkaisi pari omituista sattumaa. Toinen oli se, että Anna Wibra kerran lankesi rappusissa, katkaisten jalkansa niin pahoin että hän siitä lähtien ontui kaiken ikänsä, ja kukapa huolisi ontuvasta emännästä taloonsa?

Toinen seikka koski vielä kipeämmästi tuon vanhan erakon mieleen. Pikku Gyuri sairastui kerran äkkiä, kasvot kävivät sinisiksi, hän sai kouristuksia ja kuumetta; luultiin hänen jo kuolevan. Gregorics ei jaksanut enää teeskennellä, vaan lankesi sairaan vuoteelle, suuteli nyyhkien hänen kasvojaan, silmiään ja kylmiä käsiään, puhutellen häntä nyt ensikerran sydämestä käyvällä äänellä:

— Mikä sinua vaivaa? Mikä on kipeä, rakas poikani?

— En tiedä, setä kulta, valitti poikanen.

Vanha Gregorics oli tällä hetkellä, harva, punanen tukka kauhusta pystyssä, todellakin omituinen. Nähdessään lapsen tuskat ja vaarallisen taudin hänenkin hinterä ruumiinsa alkoi tuntea samoja tuskia, jäsenet alkoivat väristä, sydän särkyi, ja nyt pääsi salaisuus hänen huuliltaan.

Hän tarttui tohtoria käteen:

— Hän on minun poikani. Kuulkaa, hän on minun poikani. Saatte leipäkorillisen kultaa, jos pelastatte hänen henkensä.

Lääkäri pelasti lapsen ja sai korillisen kultaa, kuten Gregorics oli vaaran hetkellä luvannut. Tohtori ei tosin päässyt koria valitsemaan, vaan Gregorics sen vasite teetti eräällä Zólyomin slovakilla.

Lääkäri paransi pojan, mutta sai Gregoricsin sairaaksi, jättämällä hänen mieleensä pahoja epäilyksiä, hän kun oli ilmoittanut todentaneensa poikasessa myrkytysoireita.

Noita alinomaisia kalvavia epäilyjä piti vanhan Gregoricsin vielä saada. Miten olikaan sen asian laita? — Oletko poikaseni ehkä syönyt jotain myrkyllistä sientä?

Gyuri pudisti päätänsä.

— En ole, isäsetä. — Tämä oli uusi nimi. Poika oli näet ottanut käytäntöön "isä" -sanan, mutta ei heittänyt pois "setää". —

Mitä hän olisi syönyt? Äiti arveli sinne tänne. Ehkä sitä, tai sitä? — Kenties oli etikka kelvotonta. Mitä ruokia sinä päivänä olikaan? Ei ollut mahdotonta sekään, että kupariastia oli huonosti puhdistettu. Gregorics pudisteli vain suruisesti päätään.

— Älä hupsi, Anna!

Gregorics ajatteli aivan toista. Hän ei epäilyjään kellekään ilmaissut; ne jäivät hänen salaisimmiksi ajatuksikseen, mutta silti ne häntä kiusasivat ja vaivasivat, vieden häneltä unen ja ruokahalun. Hän epäili veljiänsä. Se oli niiden työtä. Kurkottelivat perintöä.

Särkyneet olivat ainaiseksi hänen aikeensa ottaa Gyuri poikanen lailliseksi lapsekseen sekä antaa hänelle nimensä ja omaisuutensa.

— Ei, ei. Se maksaisi hänen henkensä. He tappaisivat hänet, jos minä asettaisin hänet heidän tielleen.

Hän ihan vapisi ajatellessaan lastansa, mutta ei tohtinut häntä enää rakastaa. Nyt hän keksi toisen menettelytavan. Se oli puolustustaktiikkaa. Armotonta, hullunkurista taktiikkaa. Kun poikanen nousi vuoteestaan, käski hän tämän kutsua itseänsä tästäpuoleen armolliseksi herraksi ja olla häntä enää rakastamatta.

— Se oli vain leikkiä — hän virkkoi — kun minä olin olevinani isäsi. Ymmärrätkö?

Poikanen pillahti itkuun.

Gregorics ukko vapisi, kumartui poikasen puoleen, kuivaten suutelemalla hänen kyynelensä; hänen äänensä oli äärettömän alakuloinen.

— Älä vain sano kellekään, että olen sinua suudellut. Joutusit suureen vaaraan, jos se saataisiin tietää.

Vanhus kävi ihan hupsuuteen asti varovaiseksi. Hän otti taloonsa Kupeczkyn, ja tämän tuli pitää poikasta silmällä yöt ja päivät ja ensin maistella kaikkia ruokia. Ennenkuin poikanen laskettiin ulos talon portista, riisuttiin hänen yltään samettinuttu ja kauniit kiiltonahkakengät ja annettiin hänen juoksennella ulkona avojaloin ja rääsyisenä, jota varten hänelle oli hankittu erityinen, vanha, likainen puku, jotta ihmiset kaupungilla sanelisivat:

— Kukahan on tuokin poikaviikari?

Ne, jotka hänet tunsivat, saisivat siihen vastata: Sehän on Gregoricsin kyökkipiian pentu.

Johtaakseen sukulaisiaan täydelleen harhaan, hän otti kouluttaakseen sisarensa Marin, rouva Panyókin pojan, toimittipa hänet Wienin hienoimpaan kouluun herttuoiden ja kreivien lasten pariin. Lähettipä hän toisillekin veljesten lapsille tuon tuostakin lahjoja, jotta Gregoricsit, jotka eivät milloinkaan olleet tästä nuorimmasta veljestään pitäneet, vähitellen alkoivat häneen suostua.

— Hän ei ole huono ihminen — he sanelivat, — mutta suuri aasi.

Tultuaan kouluikään lähetettiin pikku Gyuri, latinakouluun mitä etäisimpiin seutuihin, Szegediin, Klausenburgiin, minne ei sukulaisten aavistuskaan ulottunut. Kupeczkykin silloin katosi kaupungista aivan salamyhkää. Hän kyllä olisi saanut lähteä vaikkapa rumpua edellään lyöttäen; koirakaan ei olisi udellut, minne hän oli menossa.