Part 2

Lyhyesti sanoen, hän oli hyvin huonossa kunnossa ja laiha silloin, kun uusi pappi saapui ja suntio tälle näytteli uutta kotia, tyhjiä seiniä, rikkaruohoja kasvavaa puutarhaa, tyhjää tallia ja lättiä.

Nuori pappi hymähti.

— Ja nämäkö kaikki kuuluvat minulle?

— Kaikki, kaikki, mitä täällä näette. — Tämä koirakin — virkkoi Szlávik Péter hieman leikillisesti:

— Mikä koira se on?

— Sehän on kirkkoherra-vainajan peruja. Olisimme jo tappaneetkin tuon kelvottoman nartun, mutta kukaan ei ole tohtinut sitä tehdä; sanovat pelkäävänsä että vanha pappi sen näkee taivaasta käsin ja tulee vielä kummittelemaan.

Koira silmäili lempeästi, alakuloisesti, melkein rukoilevin katsein uutta pappia. Ehkäpä papinkauhtana hänet saattoi jälleen sellaiseen mielentilaan.

— Minä pidän sen — virkkoi nuori pastori, kumartuen silittämään koiran laihaa selkää. — Saanhan edes jonkun elävän olennon asuntooni.

— Hyväpä niinkin, — vastasi suntio leikkiä laskien. Maalaisten mielestä on näet erinomaisen hauskaa saada härnäillä pappiansa. — Jostain päästä sitä alottaa täytyy. Olisihan voinut hankkia ensin vartioitavan ja sitte vasta vartijan. Mutta hyvä on näinkin, herra pastori.

Pappi hymähti. Hän hymyili niin miellyttävästi kuin neitonen. Itsekin hän älysi ettei vanhalla Vistulalla tule olemaan täällä laajaa toiminta-alaa, vaan tulee hän olemaan koirayhdyskunnassa aivan yksikseeneläjänä.

Sillävälin kertyi pihaan yhä enemmän kansaa. Vaimot pysyttelivät loitolla siunaillen: Herra Jumala, niin nuori ja jo pappi. Miehet sensijaan astuivat luo, tarjoten kättä.

— Terve tultua! Kyllä täällä elää kelpaa.

Muuan vanha eukko huudahti:

— Saatte olla täällä kuolemaanne asti!

Toinen iällisemmistä emännistä virkkoi:

— Kaunis mies. Tottapa on äitikin ollut kunnon ihminen!

Sanalla sanoen, uusi pastori miellytti kaikkia.

Lempeästi ja sävyisästi hän keskusteli siinä vanhempien miesten kanssa, sanoi sitten olevansa väsynyt ja menevänsä opettajan luo; hän näet aikoi asua siellä, kunnes saisi pappilan edes vähänkään kuntoon ja kunnes palkkatuloja kertyisi.

Opettajan luo seurasivat häntä vain johtomiehet tekemään selkoa pitäjän asioista, Szlávik Péter, Glogovan pohatta Gongoly Mihály, sekä mylläri Klincsok György.

Näiltä hän siellä lähemmin tiedusteli virallisesti asioita, merkiten niitä muistikirjaansa, päästäkseen edes vähäsen oloihin perehtymään.

— Montako henkeä on pitäjässä?

— Eipä paljoakaan viidestäsadasta puutu.

— Entä mitä nämät maksavat papilleen palkkaa?

— Kunnon miehet luettelivat totisina, paljoko kertyy pääsiäisrahoja, halkoja, viljaa ja "zlevkaa". [Zlevkaksi siellä päin sanotaan viiniä, jota viinitarhain omistajat antavat papilleen ja josta yhteiseen astiaan kaadettuna syntyy hyvin kummallinen juoma.]

Nuori pappi kävi yhä alakuloisemmaksi...

— Kyllä se on vähän — hän virkkoi allapäin.

— Entä paljoko on sivutuloja?

— Niitä sitte on paljo, — vastasi kaikkitietävä Klincsok, — hautaamisista, mikä taas riippuu haudattavasta; vihkimismaksu on parikunnan mukaan, silloinhan miehet aina ovat anteliaita, ja kastetodistuksesta tulee kokonainen floriini... Sehän on jotain, se.

— Ja montako paria vihitään vuosittain?

— Hjaa, se riippuu potaattisadosta. Paljo potaattia, paljo häitä. Vuodentulo sen määrää. Sattuu niitä ainakin neljä, viisi.

— Vai ei useampia. — Entä montako kuolemantapausta?

— Hjaa, se taas riippuu potaattisadon laadusta. Jos potaatit tulevat huonoja ja pahenevat, on kuolleita enemmän, mutta potaattien ollessa hyviä on kuolevaisuus vähänen. Silloin ei kukaan ole niin hullu, että kuolisi. Aina kuitenkin joku jää vuosittain puun alle metsään, sattuupa joskus sekin onnettomuus, että rattaat kaatuvat maantien ojaan ja tappavat ihmisen. Hyvinä vuosina kohoaa kuolemantapausten luku aina kahdeksaan asti.

— Mutta eihän pappi niistä kaikista tule saamaan! — huomautti Glogovan pohatta, rehevästi suorien pitkää niskatukkaansa.

— Miten niin?— kysäsi pastori kummastellen.

— Eiväthän kaikki asukkaat koskaan joudu omaan hautuumaahan. Talvisin vievät niitä sudetkin, eivätkä ne suinkaan käy siitä pappilassa ilmoittamassa.

— Toiset taasen heittävät lusikkansa vieraissa maissa, — lisäsi Klincsok; — vain joku kirjalappu niistä sitte saapuu kunnanesimiehelle.

— Ettepä minulle niinkään hyviä toiveita anna. Entä pappilan maat? Paljokoon virkatalolla maata?

Jo nyt tahtoivat puhua kaikki kolme yhtä haavaa. Klincsok työnti suntion pois tieltään ja astui itse ihan Herran palvelijan eteen.

— Maatako? Että paljoko maata? Niin paljo, kuin vain haluatte. Vaikkapa sata auranalaa... — Mitä; sata auranalaa! Sanokaa viisisataa — huudahti Klincsok innoissaan. Emme papiltamme maata kiellä!

Pastorin kasvoilla alkoi näkyä ilon ilmettä. Mutta ilkeä suntio ei jaksanut sitä kauankaan nähdä.

— Asian laita on nähkääs niin, että Glogovan maat ovat vielä nytkin jakamattomat. Laillista maakirjaa ei ole. On tosin ollut jonkinlainen selitys maista, mutta vuonna 1823 paloi kunnan arkku ja siinä kaikki kirjat. Kullakin on siis niin paljon maata, kuin hän jaksaa viljellä, ja kyntelee sitä, kunnes se laihtuu ja ojat menevät umpeen, ja etsii sitte itselleen taas uutta kyntömaata. Puolet maista ovat aina ilman omistajaa, tietenkin huonompi puoli, jota ei kannata viljellä.

— Ymmärrän, — huoahti pappi — virkatalon pellot ovat sillä toisella puolella.

Heikot olivat siis tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin hän vähitellen rauhoittui. Kun näet huolet alkoivat painaa mieltä, huuhteli hän niitä pois rukouksella. Rukous oli hänen perintöomaisuuttaan ikuisesti kasvavine peltoineen; joka hetki saattoi niistä niittää tarpeensa: kärsivällisyyttä, toivoa, lohdutusta, tyytyväisyyttä. Vähitellen hän ryhtyi panemaan myöskin kuntoon asuntoansa voidakseen vihdoinkin elää isäntänä talossaan. Vain apulaispappi tietää, mitä tämä merkitsee. Kaikeksi onneksi keksi hän naapurikylästä muutaman entisen koulutoverinsa. Tämä nimeltään Urszinyi Tamás oli kookas, roteva mies, suorasukainen, mutta hyväsydäminen. Hän auttoi pappia antamalla hänelle pienen lainan.

— Glogova on koiranpesä, — virkkoi Urszinyi. — Mutta minkäs sille voi? Eihän tässä joka mies piispaksi pääse. Laiha lauma, laiha paimen. Mutta koettaa pitää. Daniel oli jalopeurain luolassa vielä huonommassa paikassa. Eivätkä nämät ole muuta kuin jääräpässejä.

— Ja vielä villattomia, — lisäsi pappi naurahtaen.

— On niissä villojakin, mutta niiden varalle sinulla vain ei ole saksia.

Muutamassa päivässä hän hankki lainaamillaan rahoilla joitakuita huonekaluja ja eräänä kauniina syksyisenä päivänä hän vihdoinkin pääsi muuttamaan omaan pappilaansa. Erinomaisen suloiselta tuntui, kun sai kävellä omassa kodissaan ja järjestellä sitä mielensä mukaan, ja makoiselta maistui uni omassa vuoteessa, — patjoilla, joihin äiti oli hankkinut höyhenet. Pitkän aikaa hän näitä asioita ajatteli, ja maata mennessään hän luki kattoparrut, jottei unohtaisi mitä unta oli yöllä näkevä.

Eikä hän sitä unohtanutkaan, sillä hän näki erittäin kauniin unen. Hän oli ajamassa synnyinkylänsä niityillä takaa perhosia, etsimässä linnunpesiä ja myyrän koloja yhdessä iloisten tyttö- ja poikatoveriensa kanssa, joutuipa jo riitaankin Szabó Palin kanssa, olipa antamaisillaan Palille selkäänkin, jo oli keppi kädessä koholla, kun joku yhtäkkiä ulkoa koputti ikkunaan.

Pappi heräsi äimistyneenä, koettaen karkoittaa suloista unta silmistään. Oli jo kirkas aamu, päivä paistoi huoneeseen.

— Kuka siellä? — hän huudahti.

— Avaahan ovi, Jankó!

Jankó! Kuka häntä täällä Jankóksi sinuttelee, ja unkariksi? Olisikohan joku niistä tovereista, joista hän vastikään unissaan erosi?

Nopeasti hän hyppäsi ulos vuoteestansa ja juoksi ikkunaan.

— Kuka siellä ulkona? Kuka puhutteli?

— Minä vain olen, Billeghi Máté sieltä kotipuolesta. Tulehan ulos János, tuota, tekisitte hyvin ja tulisitte vähän ulos, herra pastori; minulla olisi vähän tuomisia.

Kiireesti sieppasi pappi vaatteet yllensä. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä. Ehkä se jo osasi huonoja uutisia aavistaa. Hän aukaisi ulko-oven ja astui rappusille.

— Tässä olen, hyvä Billeghi. Mitä teillä on tuomisia?

Billeghi ei kuitenkaan seisonut enää siinä, vaan loitompana tiellä, viljakuormansa vieressä irrottamassa koria, missä pikku Veronka ja hanhi olivat. Hevoset olivat väsyneet, päät painuksissa. Toinen niistä olisi mielellään laskeutunut maata ja sitä jo yrittikin, mutta vetotanko esti. Koettaessaan painautua toiselle kylelleen se tunsi valjashihnojen painuvan nahkaansa, eikä hevosen kunnia salli mukavuutta etsiä niinkauan kuin valjaat ovat selässä. Oudosti ovat silloin asiat, kun valjaissa oleva hevonen makaamaan laskeutuu. Niin kehittynyt on hevosella velvollisuudentunto.

Billeghi sattui kääntymään ja huomasi nyt papin seisovan rappusilla.

— Ka, Jankó! Kas, kuinka olet kasvanut! Sinustapa on tullut solakka mies. Kyllä äitisi ihmettelisi, jos eläisi. Lempo vieköön tämän köyden, sain siihen liian lujan solmun.

Pappi astui muutaman askeleen rattaita kohden, missä isäntä Billeghi yhä puuhaili saadakseen koria kuormasta irti. Sanat "jos äitisi eläisi" tuntuivat hänestä kuin kiven isku vasten otsaa; päätä alkoi huimata, jalat horjua.

— Mitä puhuitte äidistäni? — sopersi hän kalpeana. — Onko äitini kuollut?

— Jo laski raukka lusikan kädestään. Mutta tässä, — ottaen taskustaan puuvartisen linkkuveitsen hän alkoi sahata poikki köyttä, — on pikku sisaresi, vaan Herra armahtakoon, minullahan on oikea kananpää, en jaksa edes muistaa että puhuttelen pappia... toin tänne kunnianarvoisan pastorin pikku siskon. Mihin saan hänet viedä?

Näin sanoen nosti hän kuormalta korin, missä lapsi nukkui sikeästi ja rauhallisesti, hanhi vieressään. Hanhi näytti vartioivan tyttöä kuten hyväkin lapsenpiika, karkoittaen alituisilla päänliikkeillä pois kärpäset, jotka olivat halukkaita asettumaan lapsen huulille, aivankuin hunajaa niistä imeäkseen.

Syksyisen päivän kalpea rusko punasi korin ja siinä nukkuvan lapsen. Kysyvästi loi isäntä Máthé vaaleansiniset silmänsä pappiin, odottaen että tämä jotakin vastaisi.

— Kuollutko? — hän vihdoin kysäsi. — Sehän on mahdotonta. Minulla ei ole siitä ollut aavistustakaan.

Sitten tarttui hän otsaansa ja huudahti katkerasti:

— Eikä kukaan minulle siitä ilmottanut, ei kukaan. En tietänyt tulla hautajaisiinkaan!

— Enpä ollut siellä minäkään, — vastasi isäntä. — Tämä oli kenties lausuttu lohdutuksen tapaiseksi; sitte lisäsi hän kuitenkin hyväntahtoisesti: Jumala hänet korjasi luokseen, nouti istuimensa eteen. Eipä jätä tänne meistä ketään. Hyi noita ilkeitä sammakoita; astuin taas yhden päälle.

Pappilan ruohoisella, vesiheinää ja hullunruohoa kasvavalla pihalla näet sammakot iloisesti hyppelivät suutaan maiskutellen, tultuaan esiin kirkon kosteasta kivijalasta tänne päivää paistattamaan.

— Mihin vien lapsen? — toisti Billeghi kysymyksensä, mutta kun ei saanut vastausta, laski hän korin varovasti rappusille.

Pappi oli aivan masentunut; hän seisoi siinä tunteetonna, raskaasti hengittäen ja maahan tuijottaen. Hänestä tuntui, kuin olisi maa taloineen, sälöaitoineen, Billeghineen ja korineen päivineen pyörinyt, mutta hän itse seisonut paikallaan, kykenemättä mihinkään liikkumaan. Tuolla loitompana suhisivat metsän hongat, aivankuin olisi jotain ihmeellistä, sydämeen käypää kuiskutusta äidin puhetta sieltä kuulunut. Vavisten hän sitä kuunteli, koettaen tarkata noita ääniä, mutta juuri kun hän oli niistä jotain eroittavinaan ja käsittävinään, hämmensi ne aina jokin erikoinen humaus. Vaan hiljaa, hiljaa! Taas kuului äidin ääni metsästä. Jankó, hoida lasta Jankó!

János-pastorin kuunnellessa näitä toisen maailman ääniä kyllästyi Billeghi-isäntä tuohon äänettömyyteen; — olisi joutanut edes suuren kiitoksen antaa, jos ei muuta. — Kun kerran niin on, niin on, — hän murisi äkäisenä, piiskaa viuhauttaen. — Hyvästi, herra pastori! Hei, hevoset!

Pappi en virkkanut vieläkään mitään, ei edes huomannut mitä ympärillään tapahtui; hevoset olivat jo lähteneet liikkeelle astumaan mäkeä ylöspäin, rinnalla isäntä Billeghi, itsekseen suuttuneena mutisten, miten tavallista on tässä maailmassa ettei kananpoika riikinkukoksi päästyään enää entisiään muista. Päästyänsä mäen päälle hän vilkasi vielä kerran taakseen ja huomatessaan entisen opettajan pojan yhä vielä seisovan siellä liikkumatonna hän huusi ikäänkäin rauhoittaaksensa mieltään velvollisuutensa täyttämällä:

— Toin teille, mitä oli tuotavaa! — Tämä huuto herätti pastorin jälleen tuntoihinsa; häntä puistatti. Hänen sielunsa palasi äskeiseltä surulliselta retkeilyltään. Se oli käynyt kaukana äitiä etsimässä. Ensi töikseen hän riensi äitinsä luo, hänen kanssaan hän vietti nyt vielä kerran sekä sen ajan, jonka hän oli elänyt hänen kanssaan, että myöskin mielikuvituksessaan sen, jonka hän oli viettänyt kaukana poissa hänen luotaan. Hän oli olevinaan äitinsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan, rukoillen, ja mitä äiti silloin ajatteli, mitä hänellä oli sanomista, hänen viimeiset huokauksensa olivat nousseet ilmaan, joka antoi ne tuulen tuotavaksi, ja tuuli taasen ne metsästä huhuili: hoida lasta Jankó!

Eipä tarvinnut pojan olla kotona saadakseen tietää kuolevan äitinsä viimeisen tahdon ja toivomuksen. Ei tarvinnut sitä panna paperille eikä toimittaa menemään sähkölankaa myöten, sen tekivät toiset, suuremmat voimat.

Vaistomaisesti tuli János ensin ajatelleeksi että oli juostava Billeghin perään, pyydettävä häntä pysähtymään ja kertomaan kaikki mitä mies tiesi hänen äidistään, miten tämä oli elänyt nämät kaksi vuotta, miten oli kuollut, miten haudattu, kaikki, kaikki. Mutta Halápin mies oli jo ehtinyt kauas, ja nyt vasta kiintyi hänen katseensa koriin.

Siinä siis nukkui hänen pikku siskonsa. Nuori pappi ei ollut häntä vielä koskaan nähnyt. Viimeisen kerran kävi hän kotonansa isänsä hautajaisissa, eikä pikku Veronkaa vielä silloin ollut, vain äitinsä kirjeistä hän sai sittemmin tietää hänen syntymänsä, ja nämät kirjeet olivat kovin häveliäät ja harvasanaiset.

János astui nyt korin luo, katsellen lapsen pyöreitä, kauniita kasvoja. Onpa äitinsä näköinen, hän ajatteli, ja hänen siinä katsellessaan ja lasta tarkatessaan, alkoivat nuo kasvot hänen kyyneltyneissä silmissään muuttua ja kasvaa, kunnes yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä pienintä piirrettä myöten äidin kasvot. Herra Jumala, mikä ihme tämä, mikä lumous! Sitä kesti vain puolisen minuttia. Sitte oli taas lapsonen hänen edessään. Kunpa avaisi silmänsä. Siitäpä János olisi ihastunut, mutta lapsi ei niitä avannut; pitkät ripset seisoivat suorina kuin mustat silkkiripsut.

Ja häntä minun pitää nyt ruveta kasvattamaan? — mietti János, ja hänen sydämensä aivan heltyi. — Sen teenkin. Mutta millä? Millä varoilla? Eihän ole syötävää itsellänikään. Mitä tehdä?

Kuten ennenkin mielen apeaksi painuessa ja käydessä alakuloiseksi muisti hän nytkin rukouksen. Niinpä hän siis lähti kirkkoon rukoilemaan. Herranhuoneen ovi sattui olemaan avoinna; parisen eukkoa oli siellä sisällä siistimässä.

János pastori ei astunut alttarin eteen, siellä kun eukot paraikaa hääräilivät, mutta aivan oven suussa oli seinällä vihkivesiastian kohdalla puusta ja läkkipellistä tehty Jeesuksen kuva; sen eteen hän polvistui.

PYHÄ PIETARI JA HÄNEN SATEENVARJONSA.

Niin, Jeesuksen eteen pappi polvistui. Hän kääntyi Jeesuksen puoleen — herramme Jeesuksen puoleen. Minkä onnen onkaan ihmiskunnalle tuonut tämä Jeesus, Jumala, joka oli ihminen. Jumalaa en pääse tuntemaan, mutta Jeesuksen tunnen. Jeesus on minun tuttuni, hän on kaikkein tuttu. Tiedän mitä hän on tehnyt, tiedän miten hän on ajatellut, tunnenpa hänen muotonsakin. Mieltäni ei rauhoita se tieto, että hän on herrani, vaan se että hän on tuttavani.

Parisentuhatta vuotta sitten eli maan päällä muuan tuttavani, mikä ihmiskuntaa yhteenliittävä ajatus! Silloiset ihmiset ja heidän jälkeläisensäkin ovat jo aikoja sitten tomuksi maatuneet, tomusta on ruohoa kasvanut, ruohosta Herra ties mitä, mutta hän, minun tuttavani, on aina elänyt ja tulee aina elämään.

Jos matkustan kauas vieraille maille, vierasten kansojen keskuuteen, missä ihmiset ovat toisenlaiset, eläimet, jopa kasvitkin oudot, taivas toisennäköinen, kaikki outoa, tulen ajatelleeksi yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen painostamana, etten ole enää koko tässä maailmassa, kunnes yhtäkkiä jonkun ihmisasutuksen laidassa silmiini siintää risti ja siinä riippumassa haavoistaan verta vuotava läkkipeltimies. Tämä on minun tuttuni.

Ah, hänkin täällä! Siis täälläkin hän! Enkä minä enää ole yksin enkä avutonna. Minäkin silloin polvistun hänen eteensä ja kerron hänelle aivan kuin tuo pappi, mikä mieltäni painaa. — Auta minua, Herra Jeesus — tällaisia ajatuksia János pastori nyt hänelle esitti. — Äitini on kuollut, pikku siskoni on tuotu tänne minun kasvatettavakseni. Olen köyhä, kokematon, en tiedä miten on lapsia kasvatettava. Ohjaa, Jeesus, ajatuksiani oikeaan! Ja vuodata pohjattomasta yltäkylläisyydestäsi keinoja voidakseni häntä elättää ja hoitaa. Tee minulle ihme, Herra Jeesus!

Läkkipellistä tehty jumalanpoika tuntui kuuntelevan hänen rukoustansa. Varjot ja valojuovat, jotka ikkunoista ja seinistä häneen sattuivat ja hänen kohdallaan väikkyivät, näyttivät hänen kasvojensa ilmeiltä. Kesken tuskiensa tuntui hän hymyilevän:

— Hyvä on, hyvä on. Tiedän kaikki. Puutun asiaan.

Kauan pastori oli siinä rukoukseen vaipuneena, yhä uudestaan alottaen, huomaamatta että sillä välin yht'äkkiä oli taivas käynyt pilveen ja nuo mustat pilvet ennustivat myrskyn tuloa, kuten syksyisin usein tapahtuu sellaisella, miltei luonnottoman lämpimällä ilmalla, mikä näinä päivinä oli vallinnut. Hänen astuessaan ulos kirkosta valuikin jo vettä virtanaan. Vuorilta kylän takaa vesi koskena kohisi puroissa, ja eläimet ammuten laukkasivat pitkin teitä. János joutui kauhun valtaan.

— Jätin lapsen sinne rappusille. Voi, nyt se meni!

Kuin mielipuoli juoksi hän pappilaa kohden, ja nyt vasta hän sai kummastella sitä näkyä, joka hänen silmilleen avautui.

Siellä oli kori vielä paikallaan. Lapsi istui korissa, mutta hanhi juoksenteli pihalla. Satoi rankasti edelleen, tuuli pieksi sadetta rappusillekin, vesi silläkin kohdalla virtana juoksi, mutta lapsi oli kuivana, terveenä, sillä korin päällä oli levällään suuri, haalistunut punanen sateenvarjo; sen kankaassa oli jo paikka paikan päällä, sisäpuolella tuskin voi enää eroittaa kapeata kukkaisreunustetta, joka kiersi ympäri laidan entisten aikojen muodin mukaan.

Nuori pappi loi kiitollisen katseen taivaille ja nostaen lapsen korista hän suuteli sitä hellästi, sekä vei sen ynnä sateenvarjon köyhään asuntoonsa.

Nyt olivat lapsen silmät auki, ne olivat siniset ja katselivat kummastellen pappia.

— Olipa onni, — äännähti pastori — kun lapsi ei kastunut, olisi voinut vilustua ja saada kuolemantaudin, varsinkin kun minulla ei olisi ollut antaa kuivia vaatteita ylleen.

Mutta mistä oli tuo sateenvarjo sinne tullut? Käsittämätön asia! Glogovassa ei ollut kellään sateenvarjoa.

Naapuritaloissa miehet kaivelivat ojia pihamailleen johtaaksensa vettä pois. Pappi tiedusteli heiltä kaikilta asian laitaa.

— Ettekö ole nähnyt kenenkään käyvän lapsen luona?

Lapsen he kyllä olivat nähneet, mutta heidän tietääkseen ei kukaan ollut sen luona käynyt.

Adamecz Matyasin leski oli pellolta kotiin hame pään yllä paetessaan nähnyt, että jotakin punaista pyöreää juuri silloin oli laskeutunut alas taivaasta. Hän saisi muka paikalla muuttua kivipatsaaksi, jos hän valehtelisi; itse Neitsyt Maaria oli laskenut alas tuon kapineen orvon suojaksi.

Joutavia höpinöitä nuo Adameczin eukon puheet! Akka kallistelee hieman liiaksi lasia, joten ei ole ihmekään, jos hän näkee liikoja. Mennä kesänäkin oli Pietarin-Paavalin yönä taivas hänelle auennut, hän oli kuullut enkelijoukkojen veisuuta ja nähnyt niiden kulkevan pitkässä saattueessa Jumalan valtaistuimen ohi. Siellä oli saattoväen seassa astunut hänen kolmanna kesänä kuollut tyttärenpoikansakin liinaisissa roimahousuissaan ja yllään punanen liivi, jonka Adameczin eukko itse oli aikoinaan neulonut, ja olipa hän nähnyt siellä joitakuita muitakin viime vuosikymmenenä kuolleita glogovalaisia, astuvan taivaallisen laulun tahdissa hitaasti ja juhlallisesti, ihan samoissa pukimissa, joissa heidät oli haudattukin.

Kun sitte Pietarin-Paavalin päivän jälkeen tämä näky tuli tiedoksi, oli sangen monella asiata pyhän lesken luo. Yhtämittaa kulki hänen luonaan ihmisiä, joiden omaisia nukkui nurmen alla, kysymässä oliko hän nähnyt heitä siellä taivaassa. Entä minun tyttöni? Entä isäni, entä miesraukkani?

Häntä uskottiin nytkin, sillä olihan luonnollista että Adameczin leskelle näytettiin taivaallisia asioita enemmän kuin muille vaimosta syntyneille. Tapahtuipa kerran hänen herrassa nukkuneelle isälleenkin, Flinta Andrásille, joka oli maan kuulu varas, todellinen ihme, kun näet Glogovan hautuumaasta noin kahdeksan vuotta sitte leikattiin palanen maantiehen ja aukaistiin hänen hautansa, jotta arkku voitaisiin siirtää toiseen paikkaan, ja kun tällöin vanhusta katseltiin, huomattiin se ihme, että parta oli haudassa kasvanut, vaikka viisi miestä tiesi varmasti todistaa että karjapaimen Gundros Tamás oli vainajan parran aivan puhtaaksi ajanut.

Että vanha Flinta nyt on taivaassa, se on yhtä selvä kuin se että kaksi kertaa kaksi on neljä, ja kun hän, tuollainen kelvoton veitikka kerran on siellä, saattaa hän kyllä joskus jättää oven raolleen laskeakseen tyttärensä sisään tirkistämään...

Tosin kellonsoittaja Kvapka Pál väittää aivan toista. Hän sanoo että kun hän rajuilman puhjetessa soitti kelloja pilviä karkottaakseen, ja sattui vilkaisemaan taakseen, hän näki vanhan juutalaisen näköisen ukon astua laahustavan pappilaa kohden ja että tämän kädessä oli tuo suuri punanen kangaslautanen, jonka pastori sitte oli tavannut korin päällä.

Kvapka ei tietenkään sen enempää siihen huomiotansa kiinnittänyt, unissaan kun vielä oli ja tuulikin pölyä lennätti hänen silmiinsä, muistaahan vain asian himmeästi. Mutta minkä muistaa, sen hän tohtisi vaikka valalla todeksi vannoa, — ja Kvapka on luotettava mies.

Tuon juutalaisen näköisen ukon olivat nähneet jotkut muutkin. Vanha se oli, pitkä, valkoinen tukka, koukkuselkä, kädessä keppi, jonka kahva oli solmussa kuin sian saparo. Pribilékin kaivolla oli tuuli vienyt hatun hänen päästään ja silloin huomattiin ukon olevan aivan paljaspäisen.

— Toden totta, — virkkoi suntio, joka myöskin oli nähnyt hänet avopäin, — hän oli aivan sen näköinen kuin kirkkokuvissa pyhä Pietari. Ihan samannäköinen, avaimia vain ei ollut kädessä.

Pribilékin kaivolta oli hän oikaissut yli Stropovin niityn, missä Krátkin lehmä, joka oli sinne omin lupinsa päässyt, yritti puskea juutalaisukkoa, mutta oli tämä sitä lyönyt kepillään, ja siitä lähtien oli lehmä — kysykää vain Kratkin perheeltä — ruvennut lypsämään neljätoista tuoppia päivässä. Sitä ennen sai kiittää onneansa, kun se antoi edes neljä.

Kylän laidassa vanhus oli vielä kysynyt myllärin piialta, mistä menee tie Lehotaan. Tyttö oli sen hänelle neuvonut, ja oli ukko lähtenyt kapuamaan polkua ylös vuoristoon. Vasta nyt muistaa myllärin piika havainneensa jotain sädekehän tapaistakin vanhuksen pään ympärillä tämän poistuessa hänen luotaan...

Tietysti se oli pyhä Pietari! Minkästähden ei olisi voinut hän olla? Olihan hän taivaltanut monet matkat ennenkin Herran Kristuksen kanssa. Onhan hänen tekosistaan niin monta kertomusta, että niitä muistellaan vielä sadannessa polvessa. Mikä silloin ei ollut mahdotonta, saattaa tapahtua vieläkin. Miehestä mieheen kulki kylässä ihmeellinen huhu että viime rankkasateen aikana Jumala oli lähettänyt kangasteltan pastorin pikku siskolle, jotta tämä ei kastuisi. Orpojen ja avuttomien suojelija oli juoksuttanut pyhän Pietarin itsensä sitä tuomaan.

Kelpasi lapsen nyt elää. Hän pääsi heti kaikkein lemmikiksi. Kylän emännät alkoivat kaikella kiireellä paistaa piirakoita ja pannukaakkuja viedäkseen niitä pikku tulokkaalle. Tuskin oli pastori ovensa auki saanut, niin jo alkoi heitä lappaa sisään, kantaen hienoilla ja puhtailla liinasilla peitetyltä ruokatavaroita, toiset toistaan hienompia. Pappi suuresti kummasteli, kun niitä yhä tuli uusia.