Part 1

PYHÄN PIETARIN SATEENVARJO

Kertomus Ylä-Unkarista

Kirj.

KÁLMÁN MIKSZÁTH

Unkarinkielestä suomentanut

N.E.W. [Niilo E. Wainio)

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.

SISÄLLYS

Mikszáth Kálmán

I OSA: LEGENDA

Pikku Veronka. Entinen Glogova. Glogovan uusi pastori. Pyhä Pietari ja hänen sateenvarjonsa.

II OSA: GREGORICSIT.

Tahditon Gregorics. Huonoja enteitä. Gregorics Pálin kuolema. Ahneet Gregoricsit.

III OSA: JÄLJET

Sateenvarjo pujahtaa esiin Meidän Rosalia Jäljet vievät Glogovaan Korvarenkaat

IV OSA: BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.

Pormestarin illalliset Yö tuo hyviä neuvoja

V OSA: KOLMAS PAHOLAINEN.

Czobor Marian ruusupensas j.n.e. Kolme kekälettä Pikku Veronka.

MIKSZÁTH KÁLMÁN

Mikszáth Kálmán (lue Miksaat Kaalmaan, ensin suku-, sitte ristimänäni, kuten unkarilaisilla aina on tapana, ja sanakorko aina ensitavulla) on suomalaiselle yleisölle vielä jokseenkin tuntematon kirjailija. Hänen kansalaisensa unkarilaiset asettavat hänet kuitenkin etevimpiensä Petőfin ja Jókain rinnalle, jopa suorastaan viimemainitun seuraajaksi. Onpa hän eräässä suhteessa kansansa kirjailijoista etevinkin, hän on näet heidän suurin humoristinsa. Suorasukaisen, joskin vilkkaan unkarilaisen leikillisyys aivan tuoreena ja luonnonomaisena pulppuaa Mikszáthin kertomuksista ja varsinkin kansanelämän kuvauksista, luoden näihin eloisuutta ja pirteyttä. — Esitän tässä lyhyin piirtein hänen elämäntarinansa ja kirjallisen tuotantonsa.

Mikszáth K. syntyi tammikuun 16:na 1847 Kürtabonyin kylässä — joka kuuluisan kirjailijan muistoksi on vastikään ottanut nimekseen Mikszathjalya (M:in kylä) — Nogradin komitaatissa eli piirikunnassa Pohjois-Unkarissa, Budapestista miltei suoraan pohjoista kohti. Hänen isänsä oli aitounkarilaista maalaisaatelia, samoin kuin äitikin, maanviljelijä sanotussa kylässä, missä hän sai lapsena jotakuinkin vapaasti leikkiä ja juoksennella kylän maalaisten kanssa. Ollen tunnustukseltaan luterilaisia panivat vanhemmat poikasen protestanttiseen kimnaasiin, mistä hän 1866 tuli ylioppilaaksi. Koulussa hän ei suinkaan ollut etevä eikä ahkera. Kotikylän muistot, lapsenhoitajan tarinat ja kummitusjutut — kotitalo kun vielä sijaitsi vastapäätä hautuumaata — sensijaan hänen päässään pyörivät samoin kuin kansan sadut ja kaskutkin. Matematiikka ja saksankieli varsinkin olivat vaikeita oppiaineita. Myöhemmin hän usein kertoi leikillään ettei hän matematiikan opetuksesta mitään muuta enää muistanut, kuin mitä hänen opettajansa tätä ainettaan ylistellessään oli tuontuostakin lausunut: "Mitä kieltä tulevassa elämässä puhutaan, emme tiedä, mutta kaksi kertaa kaksi on sielläkin neljä ja tulee niin olemaan ijankaikkisesta ijankaikkiseen." — Pojan saadessa huonoja arvosanoja saksankielessä isäukko kerran hänelle virkkoi: "Jos saat ajetuksi maasta kaikki saksalaiset tiehensä, saat olla lukematta heidän kieltään, mutta muuten saat keppiä." Koulussa Kálmán sensijaan jo esiintyi runoilijana, saaden sekä tovereiltaan että opettajiltaankin osakseen paljon tunnustusta, jopa pieniä palkintojakin. Ylioppilaaksi tultuaan hän luki lakitiedettä Budapestin yliopistossa, aina lomassa myöskin runoillen. Näitä hänen kynänsä tuotteita ilmestyi useita eräässä _Igazmondó_ (Totuuden ystävä) nimisessä kansanlehdessä v:na 1869—72. Tutkinnot suoritettuaan hän pääsi "ylimääräiseksi" piirinsä lääninhallitukseen Balassa-Gyarmathiin. Siinä toimessa hän ei kuitenkaan oikein menestynyt, hänen esimiehensä kun väittivät ettei hänellä ole "stiiliä", lahjaa oikein sommitella juristikielellä asiakirjoja. Sensijaan hän oli hauska seuramies, tervetullut kaikkiin piireihin leikinlaskunsa ja henkevän tarinoimiskykynsä vuoksi. Kun hän huomasi, ettei hänellä ollut kuivalla virkauralla menestystä, rupesi hän ennen pitkää vapaaksi asianajajaksi, joutuen silloin perunkirjoitus-, ulosotto- y.m. toimissa paljon tekemisiin yleisön kanssa. Tähän aikaan ilmestyi painosta hänen ensimäinen novellinsa runoilemisen oli hän nyt ainiaaksi heittänyt — _"Sielun myrkyttäjä"_ äskenmainitussa lehdessä. Pian väsyi hän asianajotoimeenkin; mieli paloi sinne, missä hän sitte parhaan menestyksensä oli saavuttava. Tukku käsikirjoituksia laukussaan hän lähti pääkaupunkiin saadakseen siellä jotain kirjallista tointa Täällä hän pääsikin _"Unkarin kansanlehden"_ päätoimittajaksi, missä toimessa hän oli parisen vuotta. Nyt hän v. 1874 julkaisi painosta ensimäisen teoksensa "_Kertoelmia_", jotka eivät kuitenkaan vielä erikoista huomiota herättäneet, samalla kirjoitellen milloin mitäkin myös muihin pääkaupungin lehtiin. Mutta palkkiot olivat pienet ja toimeentulo niukka, jonka tähden M. otti (1878) mielihyvällä vastaan ehdotuksen lähteä Szegeiin sikäläisen _Szegedi Napló_ (Sz:n Päivälehti) nimisen sanomalehden toimittajaksi. Täälläkin hänelle pian avautuivat kaupungin paraimmat seurapiirit. Täällä ilmestyi myöskin hänen sitte niin suurta suosiota saavuttanut novellikokoelmansa "_Slovakkikansalalset_" (1881). Saatuaan sen korehtuurin luetuksi hän meni Mehadiaan kylpemään, missä ei kahteen kuukauteen ottanut sanomalehteä käsiinsä. Tultuaan sieltä takaisin hän ihmeekseen huomasi, että arvostelu oli tuon kirjan johdosta tehnyt hänestä yhtäkkiä kuuluisan miehen.

Pääkaupunki alkoi nyt vetää häntä entistä enemmän puoleensa. V. 1881 hän tuli siellä etevän valtiollisen lehden "Pesti hírlapin" (Pestin sanomat) toimitukseen Jókain rinnalle ja sitte tämän jälkeen sen kuuluisimmaksi kynämieheksi. Salanimellä Scarron hän kirjoitti siihen useita vuosia pirteitä "lehterikirjeitä" eduskunnasta, joita yleisön suuresti suosimia kirjoitelmia sitte v. 1892 ilmestyi painosta paksu nide. Silloinen pääministeri, kreivi Tisza, joka oli Miksáthiin suuresti ihastunut, kysäsi tavattuaan hänet eräänä päivänä parlamenttitalon — eli kuten unkarilaiset sanovat: maatalon — eteisessä, mikä olisi hänen hartain toivomuksensa. "Naula takilleni tässä talossa", kuului leikillinen vastaus. Kreivi ymmärsi oitis Mikszáthin haluavan edustajapaikkaa ja nyt hänet asetettiin erääseen piiriin ehdokkaaksi ja hänestä tuli kun tulikin edusmies v. 1887, mikä luottamustoimi hänellä oli sitte jatkuvasti, uudistuneiden vaalien johdosta kuolemaansa asti. V. 1886 hän luopui "Pesti hírlapin" toimituksesta, ruveten nyt yksinomaan kirjailijaksi. Politiikka häntä ensimältä suuresti viehätti, mutta myöhemmin hän joskus toivoi, ettei olisi tullut tuota noitaa ja sen keittiötä milloinkaan tuntemaan. Kumminkin hän sen ohessa arveli eduskuntatalon hyvin kelpaavan unkarilaisen kirjailijan kolmanneksitoista opistoksi, siellä kun tulee tuntemaan koko maan tarpeet, pyyteet ja intohimotkin. Tämä aika oli hänen henkisesti hedelmällisimpänsä. Romaani ja novellikokoelma toisensa perästä ilmestyi painosta hänen kansansa suureksi ihastukseksi. Elämänsä loppuvuosina oli hän vielä Unkarin etevimmän kuvallisen viikkolehden _Vasárnapi Ujságin_ (Sunnuntailehti) kirjallisena toimittajana, edusmiehen Hojtsy Pálin ollessa, kuten vielä nytkin, vastaavana. Moni Mikszáthin kertoelma onkin ensin tässä lehdessä ilmestynyt.

Unkarin kansa toivoi tästä lempikirjailijastaan vielä paljon, kun sen yllätti keväällä 1910 sanoma hänen verrattain äkillisestä kuolemastaan — keuhkotulehdukseen. Hänen aikaisemmin lausumansa toivomus saada pysyä valjaissa, kirjallisessa työssä viime hetkeen asti, oli kuitenkin toteutunut. Häntä jäi kaipaamaan hänen perheensä — ja koko Unkarin kansa. Eräs hänen elämäkertansa kirjoittaja on lausunut että miten kirjallinen maku ja sen suunnat muuttunevatkin, tietää Mikszáthin runous ikuista kevättä, jonka hedelmät eivät menetä viehätystään ainakaan niinkauan, kuin yksikin unkarinkieltä osaava lukija maailmassa löytyy.

Mikszáthin kirjallisesta tuotannosta on ensiksikin huomattava hänen edellämainitut ensimäiset novellikokoelmansa v:lta 1881 "_Slovakkikansalaiset_" ja "_Kunnon palatsit_", lyhyitä pirteitä kuvauksia Pohjois-Unkarin kansanelämästä, jotka hänen maineensa perustivat ja joista on tullut hänen maamiestensä lempinovelleja. Näitä seurasi "_Pikk-aatelia ja kansaa_", kolmisenkymmentä kuvausta sikäläisistä kotoisista oloista (1884). Hänen ensimäinen romaaninsa "_Hyvin arvoisaa herrasväkeä_", koomillinen kuvaus talonpoikaistuneesta maalaisaatelista, ilmestyi samana vuonna. Sitä seurasi neljä novellia nimellä "_Kunnioitettava komitaatti_" (1885), mutta seuraava vuosi oli sentään runsassatoisin: neljä nidosta perätysten. Näistä on pitempi novelli "_Lohinan ruoho_" hänen paraimpiansa, sitä seurasi kokoelma "_Herroja ja talonpoikia_", "_Kaksi kerjäläisylioppilasta_", kertomus nuorisolle Rákóczin ajoilta, sekä lahterikuvauksia "_Eduskunnasta_". Muutamia vuosia levähdettyään Mikszáth taas julkaisi (1889) historiallisen kertomuksen "_Puhuva puku_" turkkilaisvalloituksen ajoilta, kuvauksia nuorisosta nimellä "_Kevätsilmukoita_", "_Vainuja vehnässä_", "_Kyyhkynen häkissä_" (1893), "_Höytyä_" (1893), "_Myytävä maatila_" (1894), "_Pyhän Pietarin sateenvarjo_" (1895), "_Beszterczen piiritys_" (1895), "_Lublon aave_" (1896), "_Kavaljeereja_" (1897), Mm satiirisin kuvaus eräänlaisista herrasmiehistä, laaja romaani "_Uusi Zrinyias_" (1898) sekä seuraavat novellikokoelmat: "_Szelistyen rouvat_" (1901), "_Musta kukko_" (1901), "_Vanhat rattaat, huonot valjaat_" (1901). Syvällisempi, melkein alakuloinen, vaikka samalla entisen veitikkamainen tunnelma vallitsee hänen kahdessa seuraavassa kertomuskokoelmassaan, kuten näiden nimetkin osoittavat: "_Yölampun sammuessa_" ja "_Illalla kiiltomatokin kiiltää_", kumpikin v:lta 1906. Kypsyneenä humoristina hän v. 1903 kirjoitti romaaninsa "_Akii-Miklós, keis.-kun. hovinarri_", Kuvaus Itävallan keisarin Frans I:en ajalta, sekä laajahkon novellin "_Vanha konna_" (1906), missä hän nähtävästi säälien kuvaa Unkarin vanhan aateliston aineellista rappeutumista. Mikszáthin viimeiset teokset — niin mielellään kun hän muuten novellin alalla liikkuikin — olivat laajahkoja romaaneja: "_Nuoren Nosztyn suhde Tóth Mariaan_" (1908) ja "_Omituinen naimakauppa_" (1909). Kun tähän vielä lisäämme hänen mainion elämäkerrallisen teoksensa "_Mauri Jókain elämä, ja aikakausi_" (1907), olemme hänen parhaimmat luomansa luetelleet.

Suomenkieleen ei näistä ole ennemmin käännetty muita kuin novellikokoelma "_Kunnon palatseja_" (nimellä "_Kunnon kansalaisia_", Porissa 1888, eikä liene enää sekään kirjakaupoissa saatavana), sekä slovakkikertomukset, nimellä "_Tarinoita_" (Porvoossa Werner Söderström 1891). — Se kertomus, "_Pyhän Pietarin sateenvarjo_", joka nyt tässä suomalaiselle yleisölle tarjotaan, on Mikszáthin onnistuneimpia, sangen suosittu Unkarissa, jopa ulkomaillakin. Sitä nimenomaan suositteli suomennettavaksi tunnettu Suomi-ystävä prof. Julius Zolnai viime kesänä täällä käydessään. Tämän suomentaja silloin rohkeni hänelle huomauttaa että useilla kirjan henkilöillä ja paikoilla on slovakinkieliset nimet, joita meikäläinen yleisö helposti luulee unkarinkielisiksi, kuten Glogova, Klincsok, Mra vuscán j.n.e. — yleensä kaikki kahdella konsonantilla alkavat nimet, jommoisia unkarinkielessä ei ole koskaan — ja senvuoksi jonkunverran lukijaa eksyttävät. Tähän hän selitykseksi vastasi, etteivät he siellä ole tulleet tuota seikkaa ajatelleeksikaan, syystä, että olot Pohjois-Unkarissa ovat ihan sellaiset jommoisiksi Mikszáth niitä tässä kirjassaan kuvailee, siellä kun varsinkin Karpaattien vuoristossa asuu ammoisista ajoista myös slaavilaista kansanainesta, n.s. slovakkeja. Mutta — hän lisäsi — kaikki kirjan henkilöt ovat hyviä unkarilaisia, he ajattelevat, tuntevat ja toimivat kuten unkarilaiset konsaan. Aito unkarilaista on Mikszáthin runous yleensäkin, ja eritoten on sitä "Pyhän Pietarin sateenvarjo".

Suomentaja.

ENSI OSA.

LEGENDA.

PIKKU VERONKA.

Halápin kylässä oli opettajan leski kuollut. Opettajankin hautajaisissa saattajat saivat istua kuivin suin. Mitenkäs sitte muuten lesken kohta perään mennessä? Eihän tältä jäänyt maailmaan muuta kuin yksi vuohi, lihotettava hanhi ja kaksivuotias tyttölapsi. Hanhea olisi pitänyt lihottaa vielä ainakin viikon päivät, mutta nähtävästi ei opettajan rouvaparka jaksanut niin kauan odottaa. Hanheen nähden hän kuoli liian aikaseen, lapseen nähden liian myöhään, sen ei näet olisi pitänyt syntyäkään, — kunpa olisi Jumala ottanut luokseen vaimon samalla kertaa kuin miehenkin. Lapsukainen syntyi isän kuoltua, ei sentään liian myöhään, jo kuukauden, parin perästä. Saatte leikata kielen suustani, jos menen jotain pahaa puhumaan. En puhu, enkä ajattelekaan.

Rouva oli kunnon ihminen — mutta miksi hänelle vielä tuo kuopus? Helpompi olisi hänen ollut mennä toiseen maailmaan, jos olisi voinut viedä kuormansa mukanaan, kuin nyt jättämällä hänet tänne. Mutta syntihän olisi ollut sellaista ajatellakin...

Ja herranen aika, olihan opettaja-vainaalla jo papiksi lukenut aikuinen poikakin. Kelpo mies, vahinko vain ettei ollut vielä kyennyt äitiänsä auttamaan, itsekin kun tähän asti oli ollut erään kovin köyhän papin apulaisena jossain kaukana slovakkien maassa. Vasta nyt huhuttiin hänen parisen viikkoa sitten päässeen vakinaiseksi kirkkoherraksi erääseen Glogova-nimiseen pitäjäpahaseen jossain Selmeczbányan ja Beszterczein vuorten vaiheilla. Asuupa täällä meidän kylässä mieskin, Kapiczány János, joka on kerran karjapoikana siellä käynyt; hänen mielestään se on ihan kelvoton maailman kolkka.

Juuri nyt kun pappi olisi kyennyt vähäsen auttamaan äitiänsä, piti opettajanrouvan kuolla.

Mutta emmehän me saa häntä enää henkiin heräämään, vaikka miten päivittelisimme, jonkatähden tahdonkin vain Halápin kylän kunniaksi mainita että rouva-vainaja saatettiin hautaan kaikella kunnialla. Hautauskustannuksiin ei tosin kertynyt tarpeeksi varoja, pitipä niiden täytteeksi vielä myydä vuohikin, mutta hanhi toki jäi. Vaan kun ei sille jäänyt maissia ruuaksi, laihtui se jälleen; äskeisen raskaan läähätyksen sijaan palasi säännöllinen hengitys, suuri maha katosi ja hidas käynti vaihtui entiseen ketteryyteen, sanalla sanoen hän pelastui varmasta kuolemasta suorastaan toisen olennon kuoleman kautta. Jumalan viisaasta kaitselmuksesta näet elämä sekä sammuu että säilyy. Uskokaa pois, kun sanon että taivaallisiin kirkonkirjoihin ovat merkityt järjettömät eläimet yhtä hyvin kuin järjellisetkin ja että edellisistä ehkä pidetään yhtä hyvää huolta kuin kuninkaista ja ruhtinaistakin.

Joka tapauksessa hyvä Jumala on viisas ja voimallinen — mutta eipä kunnanesimieskään eli kylätuomari ole mikään pieni herra. Kohta hautajaisten jälkeen hän määräsi että tyttölapsi — ristinimeltään Veronka — saa kulkea yö ja talo; kymmenniekka vieköön hänet joka aamu paikasta toiseen ja katsokoon että lapsi saa tarpeellista hoitoa.

— Ja kuinka kauan tätä tulee kestämään, herra tuomari? — kyselivät lautakunnan jäsenet huolestuneina.

— Kunnes katson sopivaksi toisin määrätä, — vastasi Nagy Mihály lyhyeen.

Tällä kannalla olivatkin asiat kymmenisen päivää, kun levisi tieto että Billegi Máthé ja Koczka Ferencz lähtevät Beszterczrbányaan myymään vehnäänsä, siellä päin kun näet eivät juutalaiset vielä kuulu olevan niin ovelia kuin täällä.

Nagy Mihály käytti tilaisuutta hyväkseen.

— Kun kerran vievät sinne viljaansa, ottakoot mukaan tuon lapsenkin veljensä luo Glogovan pappilaan. Jossain sielläpäinhän se Glogova lienee.

— Ei suinkaan, ei se sielläpäin — inttivät miehet.

— Siellä pitää olla, ja siihen piste, — päätti kunnanesimies asian.

Isännät kyllä estelivät ja päivittelivät, miten suuren mutkan tekee se matka heille ja miten se käy heille vaikeaksi, mutta mikään ei auttanut. Käsky kuin käsky. Muuanna keskiviikkopäivänä nostettiin Billegin rattaille vehnäsäkkien päälle kori, jossa istua kyykötti Veronka ja hänen ainoa perintönsä hanhi hänen rinnallaan. Kylän hameväki oli paistanut piirakoita ja pannukaakkuja eväiksi orvolle lapsiparalle tämän lähtiessä suureen avaraan maailmaan, panivatpa mukaan kontin täyden kuivatulta päärynöitä ja luumuja, ja raskaan kuorman lähtiessä liikkeelle itkivätkin vielä pienokaista, joka ei tiennyt minne hänet viedään ja minkätähden, katselihan vain naurussa suin, miten hevoset läksivät liikkeelle, mutta hän itse ei liikkunut paikaltaan säkkien selästä koristaan; talot, puutarhat ja puut vain lähemmäksi tulivat.

ENTINEN GLOGOVA.

Glogovassa ei vain Kapiczany ollut käynyt; näiden rivien kirjoittajakin siellä kerran käväsi. Karu, autio seutu, alastomien vuorten rotkossa kyyhöttää ahtaassa laaksossa kyläpahanen.

Näille seuduille ei ollut silloin lähimaillekaan edes kelvollista maantietä, saati rautatietä. Vasta viime vuosina kuuluu olevan saatu jonkilainen höyryveturin tapainen kulkemaan Beszterczen ja Selmeczbányan väliä, mutta sekään ei kulje Glogovan kautta. Kuluu varmaan vielä viisisataa vuotta, ennenkuin Glogova pääsee sivistyneiden seutujen tasolle.

Maaperä on kovaa ja laihansitkeää savikkoa. Sanotaan sen taipuvan kasvattamaan vain eräitä harvoja kasvia, kuten kauraa ja potaattia. Muuta se muka ei lupaa antaa, — ja näitäkin pitää sen povesta saada esiin viekottelemalla, jopa puoliväkisin.

Semmoinen maa ei ole mikään emo, vaan äitipuoli. Sen povi on täynnä mukulakiviä ja ilkeitä halkeamia; sitä on visusti ojitettava, ja sittenkin pientareet ovat täynnä saviheinää kuten valkoiset hapset äitivanhan niskassa.

Lieneekö tämä maa jo liian vanha? Eihän sen pitäisi olla vanhempi täällä kuin muuallakaan. On vain nopeammin vanhettunut. Tuo viljava alamaa on kasvattanut vuosituhansia vain heinää ja ruohoa, mutta täällä on kasvanut suuren suuria tammia ja pyökkiä. Eipä kummaa, jos onkin ennemmin väsähtänyt.

Köyhyys, jopa kurjuuskin täällä vallitsee, mutta kumminkin on siellä samalla jotain viehättävää, jopa runollista. Nuo mahtavat vuoret katsellessaan alas laaksoon kaunistavat kylän rumia hökkeliä. Eipä sopisi turmellakaan noita komeita kallioita millään uudenaikaisilla huvilinnoilla; näiden tornit vain olisivat omiansa näköaloja häiritsemään.

Ilma on täynnä katajan ja seljakukkien tuoksua. Muitapa kukkia ei täällä olekaan. Korkeintaan kasvaa joku malva siellä täällä pienissä puutarhantapaisissa, joko valkeine tai punaisine kukkineen. Avojalkaiset, liinatukkaiset slovakkitytöt niitä siellä kastelevat.

Olen vieläkin näkevinäni edessäni tuon pienen slovakkikylän semmoisena kuin se oli vuonna 1873, jolloin siellä käväsin. Silmissäni ovat sen pienet talot, puutarhat, joihin oli kylvetty lusernia ja maissia, keskellä muutama luumupuu, oksat pönkitettyinä. Hedelmäpuut näet sentään siellä parastansa koettavat, aivan kuin olisivat tehneet yhteisen päätöksen koettaa elättää näitä köyhiä slovakkeja.

Minun siellä käydessäni oli silloinen pappi vastikään kuollut. Tuomarin kanssa olin siellä toimittamassa perunkirjoitusta. Eipä ollut meillä siellä suurtakaan tehtävää; ei ollut jäänyt muita peruja kuin joitakuita kuluneita huonekaluja ja huonoja virkapukuja.

Kyläläiset tuntuivat kaipailevan vanhaa pappiansa.

— Hän oli hyvä mies, sanelivat, mutta ei osannut hoitaa talouttaan. Niin — ja, eipä hänellä ollut juuri mitään hoidettavaakaan.

— Miks'ette palkkaa paremmin pappianne? — nuhteli esimieheni.

Kysymykseen vastasi muuan roteva, rokonarpinen slovakki, korskasti suolivyötänsä kohennellen:

— Pappi ei ole meidän palvelijamme, vaan Jumalan. Palkatkoon itsekukin renkinsä.

Perukirjoituksen pidettyä pistäysimme sillä aikaa, kun hevoset valjastettiin, katsomassa koulua, — tuomari näet esiintyi mielellään kansanvalistuksen ystävänä.

Koulutalo oli matala ja ränstynyt, katto tietenkin päreistä, — vain Jumala oli saanut paunukaton Glogovassa. Mutta yksinkertainen oli hänenkin huoneensa, tornia siinä ei ollut, vain matala kellotapuli edustalla.

Opettaja oli pihalla vastassamme. Hänen nimensä oli Majzik György, jos oikein muistan. Kookas, vanttera mies, parhaassa iässään, viisaan näkönen, puheessaan suora ja avomielinen. Herätti meissä hetikohta myötätuntoisuutta.

Hän vei meidät oitis lasten luo; tytöt istuivat vasemmalla, pojat oikealla puolen salia, kaikki siistiksi kammattuina. Astuessamme sisään he nousivat kaikki suurella touhulla seisomaan ja huusivat laulavin äänin:

— "Vitajtye panyi!" (Olkaa tervetulleet, herrat).

Tuomari teki muutamia kysymyksiä noille siisteille pulleaposkisille lapsille, jotka suurilla ruskeilla silmillään meitä kovasti kummastellen katsella töllistelivät. Jokaisella oli todellakin ruskeat silmät. Kysymykset eivät tietenkään olleet vaikeita: montako on Jumalaa, mikä on tämän valtakunnan nimi ja muita samanlaisia, — ja kuitenkin näkyivät ne tuottavan lapsille jonkun verran päänvaivaa.

Esimieheni ei ollut mikään ankara herra; ystävällisesti taputtaen opettajaa olkapäähän hän virkkoi:

— Olen sangen tyytyväinen.

Opettaja kumarsi ja läksi avopäin seuraamaan meitä pihalle.

— Sieviä lapsia — virkkoi tuomari hyvillä mielin vielä pihalla, — mutta mistä se johtuu, domine fráter, että ne kaikki ovat niin yhdenmuotoisia?

Glogovan koulumestari joutui ensin hieman hämilleen, mutta pian levisi vilpitön hilpeyden ilme hänen punakoille kasvoilleen.

— Se johtuu siitä, kunnioitettava herra, että koko Glogovan miesväki on kaiket kesät poissa kotoaan, peltotöissä Alamaalla, ja minä olen siiloin täällä ypöyksin aina syksyyn saakka. (Miehen huulille ilmestyi veitikkamainen hymy.) — Ymmärrättekö?

— Montako vuotta olette täällä ollut? — kysäsi tuomari vilkkaasti.

— Neljätoista vuotta, pyydän nöyrimmästi. Kysymyksestänne huomaan että olette asian ymmärtänyt.

Tämä lyhyt keskustelu on Glogovasta jäänyt mieleeni nykyhetkeen asti. Rattaisiin noustuammekin vielä sitä muistelimme ja sille nauroimme. Kotona tuomari esitti kauan aikaa seuroissa sitä mainiona kaskuna, ikäänkuin hyvänäkin jälkiruokana päivällispöydässä.

Parisen viikkoa tämän jälkeen levisi tieto että glogovalaiset olivat saaneet muutaman nuoren apulaisen papikseen. Erään Bélyi János nimisen. Tuomari, muistan sen aivan hyvin, silloin huomautti:

— Nyt ei siellä koulumestari ainakaan ole yksin kesäisin kotona.

GLOGOVAN UUSI PASTORI

Uusi "kunnianarvoisa" oli tulossa. Yksillä kuluneilla rattailla glogovalaiset noutivat pappinsa. Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi pitkäsarvista lehmää. Matkalla noutaja, suntio Szlávik Peter niitä lypsikin, tarjoten uudelle pastorille maitoa.

— Erinomaista maitoa — hän virkkoi, varsinkin tuon toisen Bimbó-nimisen. Maan mainiota, ihan jumalten malvaasiaa. — Vähän oli uudella papilla kapineita, maalaamaton puulaatikko, käärö vuodevaatteita ja parisen keppiä ynnä piipunvartta rihmalla yhteen sidottuina. Siinä kaikki.

Naapurikylissä ihmiset matkalla härnäilivät glogovalaisia:

— Ettekö voineet hankkia parempaa valjakkoa pappianne noutamaan?

Oli miten oli, glogovalaiset olivat tuosta nyreissään ja koettivat lykätä syyn uuden papin niskoille.

— No, no! Kyllä tämä kelpaa. Nämät vähät kapistukset olisi sonnimullikkakin jaksanut vetää.

Jos pastori Bélyi János ei tuonut mukanaan paljon omaisuutta Glogovaan, eipä siellä perilläkään ollut muuta kuin tyhjä, rappeutunut pappila. Edellisen papin sukulaiset olivat vieneet mukanansa kaikki; vain yhden koiran olivat jättäneet, kirkkoherravainajan lempikoiran, joka tosin kokoon ja karvaan katsoen oli aivan tavallinen piski, mutta onnettoman luontonsa tähden oli alkanut saada erikoisesti vihatun maineen kansan keskuudessa, sillä kun oli tapa herkuttelemishaluansa tyydyttääkseen käydä kylässä talo talolta, hiiviskellen ihmisten keittiöihin, aivan samoin kuin oli hänen isäntävainajallaankin ollut tapana kutsuttaa itsensä vuoron perään taloihin päivällisille, jolloin hän aina otti koiransakin mukaan.

Koira, nimeltä Vistula, (olipa ollut turha vaiva mennä hakemaan sille joen nimeä niin kaukaa, kun Bjela-Vodan joki juoksee ihan seudun kautta), alkoi surukseen huomata että he papin kanssa kahden olivat enemmän olleet arvossa pidetyt, — vaikka hänen koiranfilosofiansa ennen oli hänelle osoittanut että kunnianarvoisa herra syö häneltä kaikki ruuat. Niin kyllä, mutta häntä sitä kuitenkin kunnioitettiin! Nyt ajetaan jo Vistula ulos kyökeistä, ennenkuin on ehtinyt mitään aikaansaamaan, onpa hänelle joskus annettu keppiäkin.