Part 12

Tähän ei rouva Szliminszky osannut mitään vastata, vaan rupesi sensijaan jälleen hoivaamaan ja lellittelemään miestään, tapansa mukaan jatkaen sitä kaiken iltaa.

— Leikkaa pois hanhenpaistista tuo rasvakerros, Wladin!

Harmistuneena veti Wladin otsaansa ryppyyn ja entistä nopeammin liikkui hänen laihassa kaulassaan aatamin-omena, osoittaen että mies oli suuttunut.

— Mutta juuri siitä minä parhaiten pidän.

— Vaikkakin, Wladin. Minä en salli. Terveys ennen kaikkea!

Nöyrästi leikkaa Wladin pois rasvaiset osat.

— Minkätähden olet avannut takkisi? Etkö tunne, miten täällä on kylmä? Napita heti takkisi, Wladin!

Metsänhoitaja napittaa takkinsa ja ojentaa velvollisuutensa täyttäneen hyvällä tunnolla kätensä jälleen paistivatia kohti.

— Ei palastakaan enää Wladin! Ei rahtuistakaan. Jo riittää. Ei tarvitse sinun unissasi yöllä härkien kanssa otella.

Wladin laskee kuuliaisena kahvelin kädestään ja aikoo juoda lasin vettä.

— Anna se tänne ensin, — huudahtaa rouva kauhuissaan, — annas maistan, onkohan ylen kylmää.

Wladin ojentaa rouvalleen vesilasin.

— Saat juoda parisen kulausta. Onhan se tarpeeksi lämmintä. Mutta älä juo paljon, sillä nuo kaiken maailman nesteet eivät tee vatsalle hyvää. Ai, mitä nyt, Wladin! Sinähän juot kuin sateenkaari. Riittää, Jumalan tähden riittää!

Wladimir rukka! Hän on aviorakkauden marttyyri. Kuusitoista vuotta on hän ollut tämän herkeämättömän holhouksen alaisena. Vaikka hän naimisiin mennessään oli vankka mies eikä liioin senjälkeen ole koskaan sairastanut, pelkää hän joka hetki loppunsa lähenevän, sillä tuon alituisen valvonnan johdosta hän itsekin on ruvennut uskomaan, ettei muuta tarvita kuin tuulen henkäys tai liikapala suuhun, niin tuho tulee. Hän tuntee aina ja kaikkialla, miten luonto tuhansissa muodoissa murhahimoisena hänen ympärillään hiipii.

— Varo Wladin! Tuo koira voi purra sääreesi. Halli siellä pöydän alla pureksii sinne heitettyä luuta, hiiviskellen vierasten jalkojen lomitse; syrjempänä kissa katkerana naukuu, tahtoen sanoa: Antakaa minullekin vähäsen tuosta paljosta syötävästä.

Jo alkaa syntyä niin sanottu "amabilis confusio", miellyttävä sekamelska. Kaikki puhuvat yhtä aikaa mikä mistäkin. Neuvosmiehet alkavat jälleen keskustella yleisistä asioista, hirttäytyneen miehen aikaansaamasta pulmasta; rouva Mravucsán päivittelee ettei kukaan ole mitään syönyt, — hänen rehelliset kasvonsa käyvät ihan surullisiksi; sillaikaa kun pappi ylläpitää keskustelua madame Krisbayn kanssa, huudahtaa kanttori Klempa, jonka kielen punaviini on irralleen saanut, tahtoen kääntää kaikkien huomion puoleensa:

— Herrat neuvosmiehet, minun täytyy tehdä katuvaisen tunnustus.

— Kuulkaamme! Mitä?

— Koirien itsemurhasta!

— Ah tämä on merkillinen asia. Syntyy yleinen hiljaisuus; papinkin täytyy keskeyttää puheensa. Hst, hst! Kuulkaamme koirien itsemurhasta!

Paikkakunnalla onkin jo jonkun aikaa herättänyt suurta huomiota se seikka, että kanttorin mehiläistarhasta on melkein joka aamu tavattu koira, joka on yöllä ampunut itsensä kuoliaaksi, ei päähän vaan peräpuoleen.

— Minä oikeastaan murhaaja olen, puhui kanttori. Olenpa vain pistänyt ladatun pyssyn piippu ulospäin tyhjään mehiläispesään; hanan vedän vireeseen, mutta liipasimeen sidon vahvaa rihmaa, jonka toisen pään johdan pesän edustalle ja sidon siihen lihapalan. Saapuessaan paikalle alkaa koira haistella lihaa ja tarttuen siihen hampaillaan kiskoa sitä pois, mutta silloin pyssy paukahtaa ja kuolema seuraa paikalla.

Kertomukselle koirien kummallisesta kuolemasta aletaan nyt mahtavasti nauraa. Isäntä siitä kuitenkin ensin tekee opettavaisen johtopäätöksen.

— Itsemurhan syyt ovat tietenkin monenlaiset, mutta kamalin lienee janon vuoksi tehty itsemurha. Maistetaan, herrat!

Lasia kilistellään. Iloiseen hälinään sekaantuu kuitenkin vaikerrus:

— "Voi Wladin, Wladin!"

Näin huudahti rouva Szliminszky, joka ei olisi sallinut miehensä mitään maistavan. Siitä taas pahastui tuomarin apulainen, joka oli parhaansa mukaan koettanut rouvaa huvittaa, mutta tämän huomio oli yhä vain ollut mieheensä kiintynyt.

— Väkevät sikarit ovat epäterveellisiä, Wladin! Pane pois jo! Eiköhän pari haikua jo riitä.

— Minullapa vasta on työtä ja puuhaa ollut, ja kumminkin olen ehtinyt hankkimaan itselleni tämän puvun, joka nyt on ylläni.

Ihastuksella nuori lakimies silmäili uutta tummansinistä pukuaan; kuinka monta kertaa hän sitä jo tänä iltana lienee tehnytkään.

— Sievä puku. Mistä ostitte?

— Teetin mitan mukaan räätäli Klenerillä, aivan on kuin ylleni valettu...

— Vai niin!

— Tämä on galitsialaista kangasta, vahvaa ja vedenpitävää; sitä pitäisi päivän valossa nähdä.

— Niin, vaan paljoko maksoi? — tapaili puolalainen rouva hajamielisenä.

Pakka oli ihan koskematon, sen päässä oli vielä alku-raitakin, olin paikalla silloin, kun se leikattiin. Auringonpaisteessa sillä on aivan erikoinen värivivahdus.

— Hyvä, hyvä, mutta minä kysyn hintaa.

Tuomarin apulaista oli kuitenkin vaikea saada työntymään pois alottamaltaan ladulta, kun kerran oli päässyt uudesta puvustansa puhumaan.

— Sillä räätälillä on leikkaaja, joka ennen on työskennellyt Wienissä eräällä hoviräätälillä. Tämä sanoi minulle: Ei nyt pidä kitsastella, hyvä herra, sillä tämä on niin hyvää kangasta että mies sitä saadessaan tuskin nahassaan pysyy. — Koetelkaapas rouva!

— Pehmoista kuin silkki... Wladin kulta, lienee parasta, että me kaksi vaihdamme paikkoja. Tuossa on varmaan vetoa ovea avattaessa. No, mitä siinä murjotat? Vai rupeatko vastaan panemaan? Nouse pois Wladin, yks, kaks, kolme!

Tämä rakkauden marttyyri sai vaihtaa paikkaa puolisonsa kanssa, ja nyt pääsi rouva toiselle puolelle pöytää, nuoren asianajajan viereen, joka kaiken aikaa oli vain Veronkan kanssa seurustellut. Jo on neitonen saanut kielensä siteet irralleen, keskustelee vilkkaasti Wibran kanssa. Ja tämä kuuluisa, viisas mies, josta ennustetaan tulevan vielä Beszterczen edustaja, kuuntelee niin hartaasti hänen sanojaan, kuin olisi piispa puhumassa, eikä loisi neidosta katsettaan mistään hinnasta muulloin kuin ehkä Veronkan luodessa katseensa häneen..

He puhelevat hiljaa; luulisi heidän keskustelevan hyvinkin tärkeitä asioita, ja kumminkin ovat kyseessä vain joutavat arkiseikat. Mitä Veronkan on tapa päivisin tehdä? Lukee, kävelee. Tästä johtuu toinen kysymys: mitä lukee, missä kävelemässä? Veronka luettelee kirjoja. Wibra on ne kaikki lukenut ja nyt he alkavat muistella romanien sankareita aivan kuin yhteisiä tuttavia: Berendiä, Elisabet Ankerschmidtiä, Aranka Béldiä. Se Béldi Pál oli aika hupsu, kun ei ruvennut ruhtinaaksi.

— Entä jos hän sittenkin teki oikein kieltäytyessään, mitenkäs muuten olisi syntynytkään tuo kaunis romaani?

Sitte asianajaja alkaa kysellä Glogovan oloja.

— Eikö siellä ole kovin ikävä?

Veronka loi kummastellen kysyjään tummansiniset silmänsä.

— Ettäkö Glogova olisi ikävä? Sehän on sama kuin jos joku taitamaton kysyisi, eikö Parisi ole ikävä!

— Onko Glogovassa metsää?

— On ja mahtava onkin.

— Oletteko siellä käynyt?

— Montakin kertaa.

— Ettekä pelkää?

— Mitäpä häntä?

— Tiedättehän että metsässäkin on joskus asukkaita.

— Mutta meidän metsän asukkaatpa minua pelkäävät.

— Niinkö? Pitääkö teitäkin pelätä?

— Minä näet niitä otan kiini.

— Rosvojako?

— Menkää siitä! Minä annan teitä kämmenelle, jos vielä semmoisia puhutte.

— Antakaan vaan, tässä käsi!

— Kyllä sitte, kun vielä semmoista puhutte. Minä pyydän metsässä perhosia.

— Onko siellä kauniita perhosia? Koulua käydessäni oli minullakin perhoskokoelma. Onpa vieläkin joitakuita jälellä.

Nytpä Veronka kehuskelemaan:

— Näkisittepä minun kokoelmani. Siinä on joka lajia: Suruperhonen, amiraali, kaaliperhonen, Apollo. Vahinko vain että Apollostani on toinen siipi repeytynyt.

— Entä onko Hebe?

— On, ja niin suuri kuin kämmeneni.

— Onko teillä suurikin kämmen? Näyttäkää!

Veronka asetti kämmenensä pöytäliinalle. Eihän se suuri ollut, mutta niin hieno ja valkoinen kuin ruusun terälehti.

— Onhan se sylen mittainen peukaloisten maassa! — huomautti asianajaja veikeästi, ja ottaen tulitikun käteensä hän alkoi leikillä mittailla sen leveyttä.

Mittaillessaan hän sattui sormellansa koskettamaan kättä. Siitä neitonen säpsähti ja veti kätensä pois; kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.

— Täällä on kovin lämmin, — hän virkkoi hiljaa, kättänsä kasvoilleen nostaen, aivan kuin hän juuri siitä syystä olisi sen pöydältä ottanut.

— Onpa huone todellakin lämminnyt, — puuttui rouva Szliminszky puheeseen. — Avaa takkisi, Wladin.

Wladin ähkäsi kerran ja avasi sitten takkinsa. Veronka taasen palasi perhosiinsa.

— Perhosten pyynti on minun urheiluani. Aivan kuin teillä miehillä metsällä käynti.

— Minäkin olen perhosiin ihastunut, asianajaja vakuutti, — ne näet rakastuvat vain kerran eläissään.

— Minäpä pidän heistä muista syistä...

— Ettehän vain sen vuoksi, kun niilläkin on viikset...

Närkästyneenä käänsi Veronka hänestä päänsä pois.

— Herra Wibra, tehän alatte käydä sietämättömäksi.

— Kiitoksia tunnustuksestanne.

— Mistä tunnustuksesta?

— Siitä että alan olla sietämätön. Siispä en ole ollut tähän asti.

— Ah, siinä sitä oltiin! Niitä asianajajan temppuja! Lisätä toisen puheeseen sellaista, mitä hän ei ole sanonutkaan. Tiedättekö, teidän kanssanne on vaarallista puhella. Minä en virka enää sanaakaan.

Wibra asetti kätensä rukoilevasti yhteen.

— En tee niin enää. En milloinkaan. Kunhan vaan puhuisitte!

— Pidättekö te todellakin perhosista?

— Vakuutan kautta kunniani, että pidän heistä tällä hetkellä enemmän kuin jalopeuroista ja tiikereistä.

— Nähkääs perhoset ovat niin kauniita kuin ihanasti puetut naiset konsanaan. Mitä aistikkaita värien yhdistelmiä! Minusta näyttävät niiden siivet kuvitetuilta kankailta. Miten mainiosti sopivatkaan esimerkiksi Heben mustan ja punaisen kirjavat takasiivet keltaisiin etusiipiin!

Uskokaa pois, Parisin kuuluisimmat räätälit voisivat tulla meidän metsään oppimaan perhosilta pukemisen taitoa.

— Hiljemmin, Wladin! — huudahti tällä hetkellä rouva Szliminszky. — Montako keuhkoparia luulet itselläsi olevan?

Wladimir Szliminzky oli näet tällä välin joutunut sanakiistaan neuvosmies Fajkan kanssa siitä tärkeästä kysymyksestä, miten olisivat asiat, jos ihmiseltä kuulo puuttuisi, ja olivat ruvenneet väittelemään niin äänekkäästi, ettei hellä puoliso voinut olla muistuttamatta miestään tällaisesta keuhkojen liikarasituksesta.

— Istuvat vierekkäin ja kuitenkin huutavat toisilleen aivan kuin virstojen päästä — päivitteli rouva, päätään pudistellen. — Herranen aika, milloinkahan ihmiset oikein viisastuvat?

Nyt nousi neuvosmies Konopka kiittämään isäntää, Bábaszékin "uudeksiluojaa". Hän puhui ihan samanlaisella heikolla ja sahaavalla äänellä kuin Mrawucsánkin; jos olisi sulkenut silmänsä, olisi melkein saattanut luulla hänen siinä itseään ylistävän. Tämäkin seikka synnytti suurta hilpeyttä, varsinkin kun Mrawucsán vuorostansa karkasi pystyyn kiittämään lasi kädessä Konopkaa aivan samoin liikkein, samoin elein ja silmäniskuin, kuin Konopkan oli tapana puheessaan käyttää. Tälle seikalle taas kovasti naurettiin. Ja kumminkin tekevät samoin kuninkaatkin esiintyessään kohteliaisuudesta toistensa vaatteissa, mutta heillepä ei kukaan tohdi nauraa! Maljapuheita pidettiin nyt toinen toisensa perään.

— Jo päästit hallit irti kahleistaan, — kuiskasi Fajka Konopkalle.

Tuomarin apulainen piti puheen emännälle; Mrawucsán nousi uudelleen tyhjentämään maljansa puolisonsa ja omasta puolesta vieraspiirin terveydeksi, lausuen heille kiitokset heidän ystävällisestä saapumisestaan. Samalla hän huomautti, että kutsuvieraista vain rouva Münz oli jäänyt saapumatta, syystä että hän illan suussa oli saanut luuvalon sääreensä, eikä ihmekään, sillä siksi paljon oli vanhan rouvaparan täytynyt olla liikkeellä näin markkinain aikana. Isäntä tyhjensi maljansa Bábaszékin poissaolevan juutalaisrouvan tervehdykseksi.

Kohosi äänekäs ja innostunut eläköönhuuto.

Sen vaiettua Szliminszky huudahti:

— Nyt on minun vuoroni!

— Älä puhu, Wladin! — kielteli hänen rouvansa. — Älä puhu! Ääneensä puhuminen vahingoittaa keuhkoja.

Mutta mikään ei enää voinut häntä hillitä. Tohvelin painon alla voi mies kyetä melkein mihin tahansa; hän voi napittaa takkinsa, avata takkinsa, olla syömättä ja juomatta, mutta olla pitämättä maljapuhetta, joka on ulospuhkeamaisillaan, semmoinen kuuluisuus on unkarilaisuuden aikakirjoissa tuntematon.

— Kohotan maljani, hyvät herrat, tämän seuran kauniimman kukan kunniaksi, Herramme Jesuksen Kristuksen pikkusiskon, viattoman karitsaisen, jonka hyväksi Jumala on ihmeitä tehnyt lausuessaan palvelijallensa: "joudu Pietari, älä anna pienokaisen kastua." Kauvan eläköön neiti Bélyi Veronka!

Veronka lensi tulipunaiseksi, varsinkin kun vieraat nousivat pöydästä suutelemaan kaikki järjestänsä hänen kättään; jotkut hänen eteensä polvistuivatkin, ja talon uskonnollismielinen emäntä kumartui maahan asti koskettamaan huulillaan hänen hameensa lievettä.

Kuullessaan metsänhoitajan lausuvan noita omituisia nimityksiä luuli Wibra ensimmältä miehen käyneen päästä pyörälle, mutta nähdessään koko seurueen ikäänkuin hullaantuvan, hän ihan hölmistyi ja omituinen ilkeä, vastenmielinen tunne hänet valtasi.

— Mistä ihmeestä miehenne puhuikaan? — hän kysyi, rouva Szliminszkyn puoleen kääntyen.

Kunnon rouva löi käsiään yhteen.

— Mitä? Ettekö te mitään tiedä? Ettekö todellakaan? Sehän on mahdotonta. Siitähän on jo painettuna ainakin slovakinkielinen runo.

— Mitä on painettuna?

— Onpahan kertomus sateenvarjosta... Wladin, sinunhan on sangen vari, olet punainen kuin rapu, hikoiletkin! Annanko sinulle viuhkani?

— Minkä sateenvarjon? — uteli asianajaja kärsimättömästä.

— No sepä kumma, kun te ette ole siitä mitään kuullut. Tapaus on seuraava: kun teidän kaunis naapurittarenne vielä oli pieni lapsi, oli hänet jätetty sinne pappilan pihaan makaamaan korissaan. Hänen vanhempi veljensä, Glogovan pappi oli mennyt kirkkoon rukoilemaan. Sillä aikaa nousi äkkiä ukonilma rankkasateineen, ja tuo hento lapsi olisi varmaan saanut keuhkokuumeen ja kuollut, jos ei olisi ihme tapahtunut. Mistä lie tullutkin, sinne ilmestyi vanha ukko aivan kuin taivaasta tipahtanut Jumalan lähetti ja levitti sateenvarjon lapsen päälle.

— Minun sateenvarjoni, — pääsi asianajajalta äännähdys.

— Mitä?

— Ei mitään, ei mitään.

Veret alkoivat kiehua hänen suonissaan, sydän sykki ihan kuuluvasti, kädet alkoivat huiskia ilmassa, jotta jo hänkin sattui kaatamaan lasinsa kumoon.

— Ristiäiset! Vielä yhdet ristiäiset! — huudettiin leikillään usealta taholta.

Viinilaikku alkoi virrata rouva Szliminszkyä kohden.

— Onnittelen rouvaa, — härnäili kirkkoherra Rafanides.

Rouva loi silmänsä maahan.

— Ei ole totta, — hän ujosteli. — Eihän, Wladin?

Mutta asianajaja ei antanut moisten typeryyksien vieroittaa ajatuksiansa siitä tärkeästä asiasta, josta hän vastikään oli vihiä saanut. Hän veti tuolinsa lähemmäksi metsänhoitajan nuorta rouvaa.

— Entä sitten? — hän urkki levottomana, kiihtyneenä.

— Vanhus katosi, usva edessä, usva takana; ei nähty hänestä enää jälkeäkään. Ihmiset, jotka ohimennen saivat hänet nähdä, tunnustelivat hänen olleen pitkäpartaisen pyhän Pietarin.

— Se oli juutalainen Münz.

— Sanoitteko jotain?

Wibra puraisi huuleensa harmissaan, kun oli jälleen ääneensä ajatellut.

— En mitään, en mitään. Jatkakaa, pyydän.

— Niin, niin, pyhä Pietari katosi, mutta sateenvarjo jäi.

— Se löytyy siis vielä? — kysyi Wibra ahnaasti.

— Kyllä. Sitä säilytetään Glogovan kirkossa kuin aarretta ainakin.

— Jumalan kiitos!

Mies henkäsi syvään, aivan kuin olisi raskas paino sydämmeltä vierinyt, ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä hikeä otsaltaan. Siellä se on! — mutisi hän itsekseen, ilmaan tuijottaen. Pelkäsi kaatuvansa tainnoksiin. Hän oli saanut tietää kaikki, ja tämä suuri onni oli hänet vallan rusentaa. Hän tunsi niskanikamiensa jäykistyvän, sydäntä ahdisti ja ilmassa alkoi kuulua kummallista suhinaa.

— Ja kelle kuuluu nyt tuo sateenvarjo? Kirkolleko? — hän konemaisesti tiedusteli.

Saattaa se vielä kuulua teillekin, — nuori rouva veikasteli. — Veronka sen viepi mukanaan miehelään. Niinhän kerran Glogovan kirkkoherra minulle kertoi. Sateenvarjo on hänen sisarensa oma, jos ei hän nimittäin miehelään mennessään sitä kirkolle lahjoita.

— Ei, ei, ravisteli asianajaja päätään, katseet sinne tänne harhaillen aivan kuin ei mies olisi ollut täydessä tolkussaan. — En salli... Fusta, mitä puhunkaan? Minun on kauhean vari. Aivan olen tukahtua. Herra Mrawucsán, eikö voisi vähäsen aukaista ikkunaa?

— Kyllä.

Isäntä juoksi ikkunan luo.

— Napita takkisi, Wladin!

Viileä kesäyön henkäys tulvahti ikkunasta huoneeseen; vallaton tuulahdus tupsautti yhtäkkiä kaikki kynttilät sammuksiin.

— Suukon vapaus! — veitikka Klempa huudahti pilkkopimeässä.

Puutarhasta kurottautui ikkunasta sisään syreenipuunoksa; sen uhkeista kukkasarjoista tulvi sisään lemmekästä tuoksua tupakansavun tuprutessa ulos.

Madame Krisbay kiljasi, nähtävästi pimeyttä säikähtäen, mutta tuo Klempa lurjus käytti tätä viatonta seikkaa hyväkseen tekemällä ilkeän huomautuksen:

— Minä se vaan en ollut, kautta kunniani!

Ylt'ympärillä syntyi salaperäistä hihitystä.

Pimeässä tuollaiset kikatukset tuntuivatkin tavallista salaperäisimmiltä. Rouva Szliminszky sitävastoin tahtoen siksi, kunnes kynttilät sytytetään, osoittaa olevansa tuollaisten raakojen sukkeluuksien yläpuolella, jatkoi hätäilemättä kertomustaan sateenvarjostaan, joten hän samalla sai todistetuksi käyttävänsä suutaan puhumiseen — eikä siis mihinkään muuhun.

— Se on kaunis legenda, uskokaa pois, herra Wibra. Minä en ensinkään ole taikauskoinen, olenpa muuten luterilainen — vaikka ei ole tapanani sitä juuri tunnustaa — mutta kaunis on sittenkin tämä legenda. Tuo sateenvarjo on oikea ihmekapine. Sairaat paranevat päästessään sen alle; onpa herännyt muuan kuollutkin, johon sateenvarjo kosketti. Turhaan puistelette päätänne. Asia on tosi. Tunnen sen ihmisen, hän elää vielä nytkin. Käsittämätöntä on, mitä kaikkea tuo sateenvarjo on aikaan saanut. On jo sekin jotain, kun se on tuonut Glogovan pappilaan suurta siunausta ja rikkautta.

Kauhea epäilys valtasi Wibran mielen. Kun kynttilät jälleen saatiin palamaan, olivat hänen kasvonsa kalman kalpeat.

— Onko pappi rikas? — hän kysyi hiljaa, silmät aavemaisesti kiiluen.

— Sangen rikas, — rouva Szliminszky vastasi.

Nyt asianajaja kumartui lähemmäksi rouvaa, tarttuen kiihkeästi hänen käteensä. Tämä ei tietänyt mitä ajatella. Olisi sen edes varemmin tehnyt, — mutta nythän jo kynttilät paloivat.

— Niinkö hän löysi jotain sateenvarjosta? — hän kuiskasi läähättäen.

Rouva Szliminszky kohautti merkitsevästi pitsikauluksen lomitse kimaltelevaa, valkoista olkapäätään.

— Mitäpä tuollaisessa sateenvarjossa olisi? Eihän se ole mikään kattila eikä rautainen lipas. Mutta jo neljäntoista vuoden ajan on siellä käynyt pariskuntia vihkiytymässä sateenvarjon alla ja ne maksavat runsaasti. Ja Glogovan pappia kuletetaan sateenvarjoineen kaikkien varakkaampien sairasten luona Bjela Wódan varsilla ja hän saa heidät samalla sateenvarjollaan haudatakin.

Veronka, jolle talon emäntä oli näytellyt kirjaeltuja pöytäliinojaan ja muuta mainiota liinavarastoaan, alkoi vasta nyt toisella korvalla kuunnella naapuriensa keskustelua.

— Meidän sateenvarjostako puhutte? — hän kysyi teeskentelemättömästi tuolillansa kiikkuen.

— Niin neiti, — rouva vastasi hiukan hämillään. Wibra hymyili ivallisesti.

— No — kysäsi Veronka, — tehän ette näy uskovan...

— En.

— Ah, — neitonen virkkoi, luoden häneen nuhtelevaisen katseen. — Ja minkä tähden?

— Sentähden, kun en usko mitään tyhmyyksiä ja kun...

Jo oli suuri salaisuus tulla ilmi. Mutta hänen lauseensa suorastaan katkasi se loukkaantumisen ilme, jota koko neidon olento ilmaisi. Hän vetäytyi itseensä kuin lintu, jolta sulkia kynitään. Hän käänsi päänsä hiljaa poispäin ja alkoi äänetönnä tuijottaa lautaseensa.

Wibrakin vaikeni, vaikka hän tunsi suurta halua hypätä pystyyn ja huutaa: "Minä olen rikas, minä olen herra; tuohon sateenvarjoon ovat minun aarteeni kätketyt". Omituista on että ihmisen saavuttaessa suuren onnen hänen ensimäinen toivonsa — näitä hänellä yhä sittenkin on, vaikkapa on saanut toiveensa toteutumaan — on julkisuus; hän haluaisi saada hetikohta airueita toitottamaan kaiken maailman kuuluville sitä suurta tapausta.

Mutta vaikka ensimäinen ajatus onkin tällainen, on kohta sen kintereillä epäilys. Suurimmankin onnen takana hiipii synkkä varjo, ilkeä epäluulo. Wibrakin sitä nyt tunsi.

— Minkä näköinen on tuo sateenvarjo, neitiseni?

Veronka supisti suutaan aivan kuin hänestä ei olisi kannattanut enää tätä keskustelua jätkääkään.

— Eihän se mikään merkillinen ole, — hän kumminkin venytellen jatkoi; haalistunut punainen kangas, aivan kuin olisi jo tuhatvuotinen, ja tilkkujakin siinä on, miten monta lieneekään.

— Ja pitkin reunaa pieniä viheriöitä kukkia.

— Oletteko nähnyt sen?

— En, kysynpähän vain.

— Niin, onhan siinä reunassa sisäpuolella kukkia.

— Saako sitä nähdä?

— Tietysti, tuletteko katsomaan?

— Juuri senvuoksi lähdenkin Glogovaan.

— Senkö vuoksi? Miten sen käsitän, koskapa ette usko sen alkuperään?

— Juuri sen vuoksi. Jos uskoisin, enpä lähtisikään.

— Te olette huono ihminen. Pakana.

— Veronka siirsi tuoliansa hiukan loitommaksi, ja nyt Wibra nähtävästi loukkaantui, kävi totiseksi.

— Loukkasinko teitä? — hän kysyi lempeästi, katuvaisena.

— Ette, pelästyin vain. — Hänen ihanat, soikeat kasvonsa ilmaisivat pettymystä.

— Uskon kaikki, kunhan ette vain minua pelkää.

Veronka hymähti.

— Olisi synti olla sitä uskomatta, puuttui rouva Szliminszky puheeseen. — Se ei ole taikauskoa; se on tosi asia. Tapahtumat ovat todistettavissa. Joka ei usko sitä, hän ei usko mitään. Joko ovat Kristuksen ihmeteot tosia, ja silloin voivat olla tosia nämätkin, taikka...

Mutta hän ei päässyt lopettamaan, sillä madame Krisbay antoi merkin nousta pöydästä, samalla ilmoittaen olevansa väsynyt ja menevänsä nukkumaan. Kaikki nousivat nyt pöydästä ja rouva Mravucsán johti sekä hänet että Veronkan kummankin omaan pihanpuoleiseen kammariinsa.

Wibra hiipi ovensuussa Veronkan luo tämän nyökätessä hänellekin hyvää yötä.

— Miten aikaseen aamulla lähdemme? — asianajaja kysyi.

Vastatessaan neitonen kumartui veitikkamaisesti, samalla taivuttaen lumivalkoista kaulaansa sivulle päin, aivan kuin olisi se katkennut.

— Miten herra _Tuomas_ käskee.

Wibra ymmärsi, mitä sana Tuomas merkitsi ja vastasi leikillisesti:

— Se taas riippuu siitä, miten kauan pyhät nukkuvat.

Veronka kääntyi vielä eteisessä ja uhkasi ankaran näköisenä, pikku nyrkki koholla asianajajaa kohti kuten maalainen ainakin:

— Vartokaa!

Wibra katseli häntä ihastuneena. Neito oli hurmaavan kaunis ja tuo uhkaava pikku nyrkki sopi niin mainiosti sille veitikalle. Tehkööt pyhimykset samoin, jos kykenevät!

Pian läksivät kotiin Szliminszkytkin. Mravucsán lähetti heidän mukaansa miehen kulkemaan lyhty kädessä, kun näet ei silloin ollut kuutamoa. Rouva käänsi Wladinsa kesätakkiin ja vielä sen päälle hän levitti sadetakin, kaulaan hän kääri suuren villahuivin ja käskien miehensä hengittämään ulkona vain nenän kautta hän kerkesi vielä tarinoimaan Wibrankin kanssa.

— Se on todellakin ihana legenda, ainakin minä siitä suuresti pidän.

— Ah noita kurjia legendoja! — Wibra vastasi.

— Jos vähän puhaltaisi tuollaiseen kauniiseen legendaan, jos puhaltaisi siitä pois kultakiillon, sen pyhän tuoksun ja salaperäisyyden savun, mikä ruma ja alaston totuus pohjalle jäisikään.

— Mutta ei pidä puhaltaa, — rouva vastasi. — Nosta sadetakkisi kaulus, Wladin!

Asianajaja vaipui mietteisiin.

— Ehkäpä olettekin oikeassa, — hän mutisi haaveksivin katsein.

Hetken odotettuaan Wibrakin lausui haluavansa päästä levolle, yksikseen, jonkatähden hän pyysi talon rouvaa osoittamaan hänelle yösijan.

— Hm, johan pohatta meni, horisi tuomarinapulainen.

Tuskin oli Wibra saanut oven perässään kiinni, niin jo teurastaja Kukucska iloisesti huudahti: "Madonsyömät menkööt". Hän riisui takkinsa, kääri mahtavasti ylös väljät paidanhihat — vasempaan käsivarteen oli härän pää tatuoitu — ja iski viekkaasti Mravucsánille silmää.