Part 13

Herra pormestari ymmärsi asian.

— Niin, niin — hän vakuutteli säteilevin katsein, eihän sitä voi mennä maata pääsemättä koettelemaan, rakastavatko meitä vielä naiset vaiko eivät.

Näin sanoen hän aukasi piirongin laatikon ja veti sieltä esiin korttipakan.

Korteista puuttui tosin pataässä, mutta se ei Bábazékin sivistyneitä haitannut. Ennenkin olivat nämä pelanneet preferanssia, vaikka kortteja jakaessa viimeiselle tulikin yksi vähemmän; mielikuvituksessa se _henkinen_ kortti tuli hänen osalleen ja voitiin sitä pelissä käyttää. Jos pataa maalattiin, löi tämä esiin näkymättömän kortin sanoen:

— Minullapa on henkiässä!

Joskus hän voittikin sillä pelin, varsinkin kun pata oli valttina.

Puuttuvasta kortista huolimatta ryhdyttiin nyt innokkaaseen korttipeliin, jota kesti kotvan aikaa yli puoliyön. Siihen ottivat osaa neuvosmiehet, teurastaja ja kirkkoherra. Tuomarin apulainen toi viinituoppeja, rahaton Klempa — kaikkialla ne lukkarit ovat köyhimpiä — venyi sohvalla ja milloin missäkin, sillä häntä ajettiin paikasta toiseen, hän kun muka oli auttamaton renttu, mikä nimitys oikeastaan on sangen ikävä ja surullinen, mutta ei kumminkaan kunnianloukkaus. Klempa rukka vaelsi paikasta toiseen, siirtyi pelaajasta pelaajaan, kunnes viimein hänen väsynyt päänsä vaipui teurastajan ja kirkkoherran välisen pöydänkulman varaan ja mies siihen nukkui, pitkä ja tuuhea parta leuan alla päänaluksena, mikä seikka taasen tuotti hänelle kovan onnen, sillä tuo heittiö Kukucska, ollen hyvällä tuulella, ehdotti, että Klempan parta kiinnitettäisiin sinetillä pöytään. Mikä mainio tepponen, kun mies herää, eikä parta pääse pöydästä irti!

Tätä hienoa ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Mokry toi kynttilän, Kukucska tipahutteli lakkaa pariin kolmeen paikkaan parralle ja itse Mravucsán painoi sitä sinettisormuksellaan pöytään. Syntyy siitäkin aika kometiia!

Tapahtuipa toisiakin asioita, vaikka ei tosin niin tärkeitä. Madame Krisbay, jonka talon rouva itse johti makuuhuoneeseen, ei tahtonut asettua maata höyhenpatjojen väliin, pelkäsi näet sinne uppoavansa ja tukahtuvansa. Hän tahtoi kaikin mokomin päällensä sänkypeitteen. Mravucsánin rouvalla ei semmoista ollut, mutta kekseliäänä naisena hän toi miehensä suuret supiturkit ja levitti ne madamen päälle. Siitä tämä taas säikähtyi niin, että sai päänsäryn ja hänen täytyi kaiken yötä pitää kuivattua persiljaa ohimoillaan.

Veronkalle tapahtui toinen ikävä seikka. Jäätyänsä yksin Mravucsánin kauniimpaan kamariin hän tukki tarkasti sisältä oven, asettaen ovenkahvasta riippumaan päällysviittansa, jotta ei kukaan pääsisi avaimenreiästä sisään tirkistämään. Veti sitte pienen pihalle avautuvan ikkunan uutimen alas ja alkoi riisuutua, aukaisten ensin liivin; haka toisensa perään ponnahti auki; kalanluutkin sitä myöten antoivat perään, joten rinta ja vyötäiset saivat jälleen luonnollisen muotonsa — monin verroin kauniimman, kuin olisi voinut aavistaakaan. Jo aukesi viimeinen hakanen, joka piti kiini hametta, ja alkoi tämä vajota jalkoihin, ja nyt sai vuorostaan vajota alas kirjava poimutettu alushame, — aivan kuin ruusun nupusta putoavat pois viheriät verholehdet.

Jo putosi alushamekin alas, paljastaen toisen lumivalkoisen pikku hameen. Hän oli jo päästämäisillään senkin nauhat — tämä ei näet ollut varustettu hakasilla, vaan nauhoilla kiinnitettäväksi — kun hän kauhukseen huomasi siinä pari veripilkkua...

Nyt pujahti sängyn alta esiin harmaankirjava kissa ja katseli neitiä niin uteliaasti, tarkasti ja hartaasti, kuin olisi tämä ollut jokin kissaksi lumottu kuninkaanpoika.

Säikäyksissään Veronka tarttui jälleen aukipäästämäänsä liiviin ja kumartuen alas hän äkkiä toisella kädellä tempasi ylös jalkoihin vajonneen alushameen, josta juuri oli ulos astumaisillaan, samalla kiljaisten ja käskevällä äänellä koettaen säikyttää kissaa tiehensä.

— Mars, kissa! Hyss, häijy kissa! Älä katso tänne, kissa!

Neitonen todella ujosteli riisuutua kissan nähden. Hän pukeutui jälleen täydelleen ja alkoi ajaa kissaa ulos huoneesta, mutta tämä piiloutui huonekalujen taa tai hyppäsi kaapin päälle. Turhia olivat kaikki yritykset, se ei lähtenyt huoneesta ulos.

Rouva Mravucsán kuuli tämän hätäkän ja kysyi seinän takaa:

— Mikä hätänä, neitiseni?

— En saa kissaa ulos, täti hyvä.

— Ei se mitään, kultaseni, vaikkapa jääkin sisään, se on aivan viaton elukka.

— Mutta kun se näkee, — vastasi Veronka hätääntyneenä.

Hän sammutti nyt kynttilän, aikoen riisuutua pimeässä, mutta nytpä tuo ilkeä kissa tuli ihan keskilattialle ja sen silmät kiiluivat pimeästä entistä selkeämmin.

— Varropas sinä utelias kissapaha, kyllä minä sinulle näytän.

Hän teki nyt tuoleista rintavarustuksen ja tämän takana hän, aivan kuin linnassa, johon ei kukaan pääse näkemään, istui sängyn reunalla ja asettaen jalkansa ristiin hän alkoi ensi työksi riisua kenkiään. Mutta kissakin alkoi huomata tämän lujan linnan. Hän oikasi vartalonsa ja loikkasi yhdellä hyppäyksellä pesukaapin päälle; vielä hyppäys, ja se oli Veronkan vuoteella, keskellä päänalusta. Vaan ei olisi pitänyt tulla niin likelle. Veronka sai nopeasti kurottautuen kissan heti kiini.

— Jopa jouduit kiikkiin, kissa kuomaseni! Pian, pian, mistä saisin huivin? Kyllä minä opetan sinua katselemaan, kun tytöt riisuutuvat. Tiedätkö kissa rukka, ettei se sovi.

Hän löysikin paksun villahuivin, sitoi sen kissan päähän, ihan silmien eteen. "Katsele nyt, jos voit!" — ja alkoi uudestaan riisuutua.

YÖ TUO HYVIÄ NEUVOJA.

Tällaisten hassunkuristen pikkuseikkojen häiritessä hameväkeä ja kanttori Klempan nukkuessa parta sinetöitynä vanhurskasten unta — kukaan ei voinekaan nähdä kauniimpia unia kuin tuollainen uinuva ritari — valvoi Wibra ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin riisuutui ja meni maata, mutta ei voinut nukkua. Hänen riisuutumistaan — älkää vain pelästykö — en mene seikkaperäisesti kertomaan, se näet on sivistyneiden ihmisten käsitteiden mukaan jotain ihan säädytöntä. Ja minkätähden? En tiedä. Se on rumaa, ja siis on sitä mahdoton kuvata. Naisen riisuutuminen on runollista, varsinkin jos se hyvin kuvaillaan; naisen ruumis on hieno, lukija tuntee sen hurmaavan tuoksun lemuavan jo painomusteestakin ja kirjaimista, mutta miehen riisuutuminen, hyi, sitä en saata mainitakaan. Hameista voi kirjoittaa runoja ja dityrambeja, mutta housujahan sanotaan "nimittämättömiksi". Ja minkätähden? Jumala tiesi. Ja mitä se todistaa? Sitäkö että mies olisi epäesteettisempi olento kuin nainen? Eiköhän sentään vain sitä, että se joka on keksinyt sopivan ja sopimattoman lait, on ollut suuri aasi.

Pahempi seikka oli kuitenkin se, kun ei kertomuksemme sankari voinut nukkua. Hänen vatsansa ei tosin ollut talon rouvan ruokia liian täynnä, mutta hänen sielunsa, hänen aivonsa olivat täyttyneet päivän suurista tapahtumista. Monenmoiset mietteet pyörivät sekamelskana hänen päässään. Muutamassa tunnissa tunsi hän eläneensä monta vuotta. Herra Jumala, miten pitkä aika oli kulunutkaan siitä, kun hän Münzin vinnillä oli ollut sateenvarjoa etsimässä! Ja nyt se on löytynyt. On ilmestynyt kuin sallimuksen kautta. Jumala on sen antanut erään enkelin huostaan. Näin siirtyivät hänen ajatuksensa sateenvarjosta itse "enkeliin". Sievä tyttö todellakin. Ei ensinkään epämiellyttävä kuten kehitysvuosinaan muut neidot, jotka ovat niin jäykkiä, elottomia, teeskenteleviä, ja jotka siis eivät ole vähääkään luonnollisia. Veronka on poikkeus. Veronka on vallan mukava nuori neitonen. Ompa vähäsen niinkuin miellyttäväkin...

Wibra muisteli nyt alusta pitäen kaikkia neidon sanoja, kaikkia hänen liikkeitään, jotka olivat olleet hänelle suosiota ilmaisevia. Näitä hän muisteli yhä uudelleen, ja oli niissä kolmannella ja neljännellä kerralla yhä enemmän hunajaa; mutta johtaessaan siinä muistojansa yhä enemmän taaksepäin ja liittäessään toisiinsa neidon hymyilyjä, lausumia sanoja, hellää äänen painoa, varomattomia, vaistomaisia liikkeitä suloiseksi kokoelmaksi, hän löysi niiden seasta myös välinpitämättömyyttä, jopa kylmyyttäkin ja siirtyi alakuloisena, puolittain väkisin haaveilujen maailmasta selvään todellisuuteen — sateenvarjoon.

Hän saattoi todellakin tuntea olevansa onnellinen. Hänen ei tarvinnut enää ruveta selvittelemään kaikenlaisten puolikasvuisten tyttöletukoiden oikkuja. Hänestä oli tullut tänäpäivänä herra, naabob, pohatta. Hän oli elävä tästäpuolen kuten herttuat, viettävä talvensa Budapestissä tai Rivieralla, kesänsä Ostendessa ja Monacossa, sanalla sanoen, hänestä tulee suuri herra, joka ei enää viitsi papin tyttäriä katsellakaan. (Ja kuitenkin palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuohon pikku Veronkaan).

Hän ei saanut unta silmiinsä, ja miten olisikaan nyt saattanut nukkua? Tuumat ja suunnitelmat, toiset toistaan koreammat leijailivat hänen ohitsensa kuten perhoset Glogovan metsässä. Hän ajoi niitä yhä takaa... Kunpa päivä sarastaisi, jotta tästä pääsisi liikkeelle.

Hänen taskukellonsa nakutti iloisesti yöpöydällä pään kohdalla. Hän katsoi kelloa, tämä osoitti puoliyötä. Mahdotonta! Niinkö vähän vasta? Ehkäpä se käykin väärin? Jossain kolmannen talon pihassa alkoi kukko kiekua, aivankuin tahtoen sanoa: "Kellonne käy oikein, herra Wibra!"

Kapakasta kuului vielä laulua ja soittoa tänne asti. Joku päihtynyt paimen siellä suruissaan lauleli tuota tuttua slovakkilaista lampurien laulua, jonka alkusäkeet vapaasti käännettyinä kuuluivat seuraavasti:

Lampur ei se, _punnitun_ ken lihan syöpi, Mullikkaa ei omista se, ken sen myöpi.

Wibra sytytti sikarin ja savun tuprutessa käänsi tuo kelvoton laulu hänen ajatuksensa aivan nurin närin.

Todellakaan ei mullikka aina ole sen oma, ken sen myöpi. Mistä tulikaan esiin tuo sateenvarjo? Tuota, eipä se ole vielä tullutkaan. Eihän se vielä ole hänen kädessään. Asiaa tarkemmin ajatellessaan hän ei ollut sitä juuri sen lähemmäksi päässyt. Tähän asti hän oli arvellut, että se oli arvottomana rojuna heitetty jonnekin tunkiolle lahoamaan ja sen tähden hänellä oli hyvin vähän toivoa sitä löytää. Ja mitä olikaan tapahtunut? Asia oli kääntynyt kokonaan ylösalasin. Nyt oli se pulmana, kun tämä sateenvarjo oli todellinen arvoesine, kirkollinen pyhäinjäännös. Mitenkä tässä lopulta käynee? Mitä on hän sanova huomenna Glogovan papille? Ettäkö tulin noutamaan sateenvarjoani? Pappi on varmaan naurava hänelle vasten silmiä, sillä joko on hän tekohurskas ja uskonkiihkoinen ja siis uskoo täydelleen että pyhä Pietari on sen tuonut hänen sisarellensa, taikka on hän teeskentelijä, fariseus, eikä hän silloin ole niin hullu, että antaisi itseänsä paljastaa.

Ulkona kävi tuuli, vihasesti puhaltaen huonoilla ikkunoilla ja ovilla varustettuun huoneeseenkin, mihin rouva Mravucsán oli hänet asettanut nukkumaan. Huonekalutkin tuntuivat liikkuvan ja ratisevan. Hyvin saattoi kuulla Liskovinan metsän huminan. Siellähän heiluu hirressä mies, josta Mravucsán mainitsi. Wibra sammutti jälleen kynttilän, jonka liekkiä tuuli kaiken aikaa oli häirinnyt, ja veti jälleen peittoa umpikorviin, sulkien silmänsä. Mutta nytpä sai mielikuvitus pimeässä uutta vauhtia; hän oli näkevinään miten mies heiluessaan hirressä hänelle virnistellen päätä nyökkäsi, hokien: "kylläpä teille, herra Wibra, Glogovan pappilassa nauretaan."

Kirottu pulma! — hän päivitteli itsekseen, levottomasti kääntyillen lumipuhtaitten lakanoitten välissä, joista vielä levisi kesäisen päivänpaisteen omituinen tuoksu, ne kun olivat olleet vastikään aidalla kuivumassa. — Samapa se, — punoi hän ajatuksiaan — sateenvarjo on kun onkin minun. Hädän tullen voin sen todistaa oikeudenkin edessä. Todistajia ovat Sztolarik, rouva Müntz ja hänen poikansa, jopa koko Beszterczen kaupunki.

Nyt purskahti hän katkeraan nauruun.

— Tuota, eihän sitä voi todistaa; olenko minä ihan mieletön? Eihän sateenvarjo ole minun vaan Münzien. Heidän isänsä on sen ostanut laillisessa Gregoricsin perujen huutokaupassa joutavien romujen mukana. Sateenvarjo on siis Münzien, minulle kuuluu vain se, mitä on sen sisässä. Mutta voinko esittää sitäkään vaatimusta? Saatanko sanoa papille: kuulkaa, herra pastori, sateenvarjon varressa on parin, kolmensadan tuhannen florinin pankkiosoitus; antakaa se tänne, sillä se kuuluu minulle...

Wibra alkoi nyt aprikoida, mitä pappi on tähän vastaava.

Joko uskoo hän legendan sateenvarjosta todeksi ja vastaa: "Mene hiiteen! Eihän pyhä Pietari ole niin hullu että olisi sinulle taivaasta pankkiosoituksia tuonut." Taikka viehättyy hänkin lähemmin asiaa tutkimaan ja löytää sen tuon sateenvarjon aukaistavasta varresta, mutta silloin hän on sanova: "Minkä toi, sen toi varmaan minulle", ottaa talletustodistuksen ja nostaa itse sillä rahat. Miksipä hän sitä Wibralle antaisi? Miten voisi tämä todistaa rahojen hänelle kuuluvan?

Asianajaja jatkoi aprikoimisiaan.

— Entä jos esittäisin hänelle elämäkertani, puhuisin hänelle alusta loppuun kaikki äidistäni, isästäni, hänen kuolemastaan. Otaksukaamme, että mies uskoo todeksi kaikki alusta loppuun, mutta mitä siitä? Käypikö siitä selville, että aarre on minun? Ei todellakaan. Ja jos hän oivaltaisikin sen minulle kuuluvan, luovuttaisiko hän sitä silti minulle? Ihminen se on pappikin! Rupeaisinko käräjöimään, jos hän ei antaisi? Mitä vielä! Mies ottaa koreasti talletustodistuksen huostaansa, ja millä minä sen sitte todistan, että se on ollut tuohon sateenvarjon varteen kätkettynä?

Hiki tippui Wibran otsalta, hän pureskeli raivoissaan tyynyä. Niin lähellä perintöä, ja kuitenkin niin äärettömän kaukana siitä!... Musta yö, anna hyvät neuvot!

Yön puoleen kannattaakin kääntyä. Wibra teki oikein pyytäessään siltä neuvoa; sehän on kaikkien epäröivien ja neuvottomien ystävä.

Kultaisten neuvojen joukkoon voisi vielä lisätä tämänkin: "Mieti kaikkia tärkeitä asioita yölläkin, vaikkapa olisit niistä jo päivällä päättänyt." Ihmisellä on näet yöjärkensä ja päiväjärkensä. Kumpi on parempi, sitä en osaa sanoa.

Epäilen ettei kumpikaan ole täydellinen. Kankurin lailla kutoo päivänpaiste omia värejään meidän ajatuksiimme, mutta yökin sirottelee niihin mustista siivistään höyheniänsä. Ne maalailevat ja korjailevat, suurentavat ja pienentävät, väärentävät siis kumpainenkin. Yö tekee armaasi haahmon silmissäsi kauniimmaksi, kuin se onkaan, vihollisesi voimallisemmaksi, se suurentaa vaivojasi ja pienentää ilojasi. Se ei ole häneltä kauniisti tehty, mutta yöpä onkin yksinvaltias, jonka ei tarvitse kellekään tiliä tehdä.

Pidä se mielessäsi semmoisena kuin on, mutta älä sitä sivuuta, sinä kärsivä sielu, totuutta etsiessäsi... Mutta ethän sinä totuutta etsikään, — väistäisit sitä, jos vastaasi sattuisi. Tulin lausuneeksi väärin; älä sivuuta yötä etsiessäsi keinoja pulasta päästäksesi.

Hän vain on olevinaan vaitelias. Osaat kuitenkin kuiskata korvaasi niin mainiosti, ettet sitä huomaakaan. Kun niiksi tulee, tuo hän, varpaisillaan luoksesi hiljaa hiipien sinulle unen ja käärii siihen erinomaisella kekseliäisyydellään neuvojansa.

Jo tyyntyi ulkona tuuli, soitto kapakassa vaikeni. Wibra ei enää kuullut muuta kuin hiljaista huminaa, — ja nyt hän oli jo kulkevinaan toisilla seuduilla, pyytämässä Veronkan kanssa perhosia Glogovan metsässä.

Heidän siellä edetessään viidakossa astuu polulla yhtäkkiä heidän eteensä vanhus, kädessä kultainen käyräkahvainen sauva, sädekehä pään ympärillä, ja hattu riippuen rihmasta kaulassa.

"Oletteko herra Wibra?" — vanhus kysyy.

"Olen, entä te?"

"Minä olen pyhä Pietari."

"Mitenkä?"

"Aion allekirjoittaa erään todistuksen teidän hyväksenne."

"Minunko hyväkseni?"

"Olen saanut kuulla, ettette pääse omistamaan sateenvarjoanne. Gregorics ystäväni on pyytänyt minua auttamaan teitä. Kirjoitan sentähden mielelläni todistuksen, että minä en antanut neidille tuota sateenvarjoa."

"Se hyvä, mutta minulla ei ole täällä paperia eikä mustetta. Palatkaamme kylään!"

"Ei käy laatuun, ei ole aikaa. Kuten tiedätte olen ovenvartija, minun pitää mennä."

"Mitä on siis minun tehtävä? Miten voin saada sateenvarjoni?"

Pyhä Pietari palasi olkapäätä kohauttaen takaisin pitkin mansikkarönsyistä polkua. Erään suuren tammen luona hän kuitenkin pysähtyi, viitaten Wibraa tulemaan lähemmäksi.

Wibra totteli.

"Tiedättekö mitä, ystäväni; älkää enää viisastelko, vaan naikaa Veronka, niin saatte samalla sateenvarjonkin."

"Tulkaa! — Wibra huudahti, tarttuen lujasti pyhimyksen viittaan. — Kosikaa häntä minulle!"

Wibra tempoi tempomistaan, mutta tällä hetkellä oli jokin voimallinen käsi tarttuvinaan häneen takaa ja vetävinään häntä kauhealla voimalla poispäin. — Hän heräsi.

Ovelle koputettiin.

— Sisään, — hän murahti konemaisesti pää sekavana.

Talon piika astui sisään haukotellen, hiukset hajallaan.

— Tulin noutamaan kenkiä.

Wibra hieroi unen silmistään. Oli kirkas aamu. Aurinko paistoi ikkunasta sisään.

Hän muisteli vielä nopeasti haihtuvaa untansa yksityiskohtia myöten. Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä voinut hämärästi nähdä kohtauksen pienimpiä piirteitä myöten. Kaikki tuntui vielä niin elävältä ja tuoreelta. Ikäänkuin olisivat sanajalatkin kahisseet pyhän Pietarin jaloissa ja hänen hyvänsävyinen äänensä juhlallisesti kaikunut: "Naikaa ystäväni Veronka, niin saatte sateenvarjonkin."

— Omituinen uni, — ajatteli Wibra, — ja aivan loogillinen. Olisihan asia muutenkin voinut mieleeni johtua.

... Eipä olisikaan johtunut! Yö se käski unen tulla ja kutoa oikean asian niistä aineksista, jotka miehen mielessä pyörivät.

* * * * *

Wibran pukeutuessa oli aurinko jo korkealle kohonnut. Talossa vilisi ihmisiä kuin mehiläispesässä. Mikä kantoi raintaa, mikä siivilää, oli näet lypsyn aika. Portilla, jonka öinen tuuli oli työntänyt auki, seisoi Wibran kuski piippu suussa muiden mukana ihmettelemässä tuulen voimaa. Huomatessaan isäntänsä hän kohotti pulskaa kurensulkaista hattuaan.

— Joko valjastetaan?

En tiedä vielä. Kuules tyttö! Joko neidit ovat nousseet?

— Ovat jo aamiaisella puutarhassa, — vastasi muuan nopsajalkainen piika vieden sinne kiehuvaa maitokannua. — Käykää vain tänne!

— Saat siis valjastaa, János.

Siellä suuren pähkinäpuun alla tapasi Wibra heidät kaikki ison, kivestä hakatun pöydän ympärillä. Olivat jo lopettamassa aamiaistaan, vain madame vielä korppuja pureskeli.

Hänet otettiin suurella naurulla vastaan. Veronka huudahti veitikkamaisesti:

— Siinäpä tulee tuores mies!

— Minäpä en tuoreen miehen nimestä luovu, — väitteli Mravucsán, — se kuuluu minulle. Minä en näet ole nukkunut ollenkaan, me kun lyötiin korttia aamuun asti. Klempa rukka siellä vieläkin nukkuu, kyynäspäät pöydän varassa ja parta sinetöitynä.

— Oli sekin teiltä kauniisti tehty, nuhteli talon rouva.

— Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!

Kaikki antoivat Wibralle kättä; Veronkakin nousi ja kumarsi veitikkamaisesti.

— Hyvää huomenta, tuore mies! Hyvää huomenta. Mitä te minuun noin töllistelette?

— Katsonpahan vain, — virkkoi Wibra hämillään ja neidon kauneutta ihastelemaan jääden, — miten... tuota... olettekaan niin kasvanut.

— Yhtenä yönäkö?

— Eilen olitte vielä pikku neitonen.

— Teidän silmiänne silloin huikaisi.

— Huikaiseepa vielä nytkin.

— Kun olette vielä uninen. Kuka käskee niin myöhään nousta.

Neidon leikkisä ja suloinen ääni kiihoitti ikäänkuin kutittamalla Wibraa; hänkin tuli puheliaaksi, alkoi puolustaa itseänsä leikillisesti ja hyvätuulisena.

— Nukuin liian kauan, ja jos ei piika olisi ovelle koputtanut, nukkuisin ehkä vieläkin. Kunpa olisi pysynyt poissa edes viisi minuuttia.

— Vai niin — virkkoi Mravucsánin rouva. Niinkö kaunista unta näitte? Mitä haluatte? Kahviako vai kylmää paistia.

— Kahvia, pyydän.

— Ettekö kertoisi mitä unta näitte?

— Olin menossa naimisiin. Asia kuitenkin keskeytyi kosintaan.

— Vai niin? Saitteko rukkaset? — kysäsi Veronka, kurottaen uteliaana eteenpäin päätänsä, jota tänään erittäin kaunisti upea hiusseppele ja tätä taasen somisti siihen pistetty punainen neilikka.

— Ei tiedä, miten olisi käynyt. Juuri ratkaisevalla hetkellä tuli piika herättämään.

— Niinkö? Ja minä jo melkein luulin ettette toisistanne pitäneet, — puhui Veronka sadun sanoja käyttäen. — Vahinko, kun emme nyt saaneet sitä tietää.

— Vakuutan, että saatte sen pian tietää.

— Mitenkä?

— Siten että sen kerron.

— Mitä joutavia! Eiväthän unet jatku yöstä toiseen kuten romaanit sanomalehdissä.

Wibra joi kahvinsa, sytytti sikarin ja puhui savun keskestä salamyhkäisenä, silmät taivasta kohden, leikkisästi:

— On niitä semmoisiakin unia, sen saatte nähdä. Mutta miten itse olette nukkunut?

Sitäpä ei olisi pitänyt kysyä, sillä oitis otti talon rouva puheenvuoron, ruveten laajasti kertomaan kissasta, jonka nähden Veronka ei illalla tahtonut riisuutua.

Wibra kuvaili mielessään tuota suloista kohtausta, hänen sielunsa siitä ihan nautti; Veronka punastui, Mravucsán nauroi, mutta hänen rouvansa lisäsi siihen muutaman opettavaisen sanan, kuten vanhan ja kokeneen naisen sopii:

— Ei ole, kyyhkyseni, hyväksi liika hyvästäkään. Liiallinen kainouskin on haitaksi. Tuommoiseen pitää tottua! Kuinkas sitte käy kun miehen saatte? Sehän saapastaa makuukamariinkin ja aukasee itse vaimonsa vyötäiset. Senkin pitää kestää.

— Voi, täti, täti! Mitä täti puhuukaan!

— Veronka tukki korvansa, hyppäsi pois pöydästä ja juoksi karviaismarjapensasten taa. Muuan oksa siinä tarttui hameen reunukseen, jotta tämä repeytyi irti.

Se vielä puuttui! Tänne neula ja lankaa! Kaiken lisäksi ajoi kuski nyt esiin. Kaksi korskuvaa mustaa hevosta, valjaissa vaskihelat. Kas vaan! Onpa asianajo hyvä ammatti! Niin nuori ja valehdellut kokoon jo tuollaisen valjakon.

Nytpä vasta Mravucsánin rouva ja joka sielu talossa puuhaa sai. — Kääri Anna joutuin salvettiin se kinkku, jonka laitoin matkaa varten! Ja sinä, Zsuzska juokse noutamaan pannukakut! Mutta eihän heillä ole veistäkään. Tuokaa joutuin tuo sarvipää veitsi! Eiköhän panna vaununlaatikkoon vähäsen sokuroituja hedelmiä? Niitähän, kultaseni, kelpaisi pureskella matkalla, varsinkin tuon vieraan rouvan. Eiköhän pantaisi vähäsen liköriä pulloseen? Panen, kun panenkin.

— Älkäähän nyt täti, — esteli Veronka, — mehän ehdimme puolipäiväksi kotiin!

— Mutta jos sattuu jokin este? Eihän sitä niin voi tietää.

Kunnon Mravucsán täti hyöri ja pyöri kuten pallo tullen mennen. Mravucsán sillä aikaa koetti kaikin keinoin saada heitä jäämään päivälliselle tai ainakin vielä tunnin ajaksi. Viimein hän pyysi jäämään edes puoleksi tunniksi, vakuuttaen Klempan ehdottomasti siihen mennessä heräävän, ja sen vertaista näkyä ei kuningaskaan vielä ollut aamuhaikuja vetäessään katsella saanut.

Mikään ei auttanut, vieraat tahtoivat itsepintaisesti lähteä matkaan, jo istuivat sieviin, kevyisiin vaunuihin, naiset perään, Wibra kuskin istuimelle, jalat sisäänpäin, jotta polvet välistä Veronkan jalkoja koskettivat... En mene sanomaan istuivatko näin aina Glogovaan asti.

János mäjähytti piiskallaan, ja hevoset lähtivät liikkeelle. Mutta tuskin olivat vaunut päässeet ulos porttisolasta, niin jo juoksi Mravucsánin rouva hengästyneenä heidän peräänsä, täyttä kurkkua kirkuen:

— Hoi, hoi! — pysähtykää.

Vaunut pysähtyivät, naiset katselivat pelästyneinä taakseen, mikä nyt oli hätänä. Mutta hätää ei ollut mitään. Rouva Mravucsán vain oli löytänyt ruokakammiostaan pari eheätä omenaa; nämät aarteet hän toi nyt esiliinassaan, ja kun naisten puvuissa ei ollut taskua, pisti hän ne Wibran takin taskuun, varoittaen antamaan Veronkalle sen punaisen, joka muka oli jalostettua lajia.