Part 11

— No neiti hyvä, ei pidä niin hevosiin suuttua. Eihän niillä ole mitään pysyvää luonnonomaisuutta. Antakaas, kun selitän asian! Tuolla tiiliruukilla on se tuulimyllyn kummitus, sillä herranen aika, kaikkiahan sitä pitää kaupungissa olla. Maailma aina edistyy. Edistyy se, vaikka neuvosmies Fajka ei tahtoisikaan. Siellä on, kuten sanoin, se tuulimylly. Minä sen teetin, kun meitä aina moitittiin siitä, ettei meillä ole vettä. Hyvä, minäpä otan tuulet jauhamaan. Hevoset eivät tietenkään ottaneet asiaa siltä kannalta. Nuo oivalliset ylämaan hevoset eivät vielä ikinä olleet nähneet tuollaista siipijättiläistä ilmassa pyörivän. Ne siitä säikähtivät ja hullaantuivat. Ei pidä sitä panna niin pahaksi. Kun pelko haihtuu pois heidän aivoistaan, vievät ne neiden aivan koreasti kotiin.

— Ei, ei; minä pelkään noita hevosia. Ne olivat vallan kauheat! Olisittepa nähneet! En mene niiden mukana askeltakaan. Itse kyllä lähtisin jalkaisin, mutta madame Krisbay-rukka...

— Sepä olisi kaunista, — Mravucsán ihan kauhistui, — laskea rakkaan kirkkoherrani pikku sisko jalkasin menemään. Se vielä puuttuisi! Laskea neito ohuissa kengissään kiviselle tielle semmoiseen matkaan. Varmaan kirkkoherra sanoisi minusta: On se Mravucsán sentään omituinen mies, kun laskee rakkaan sisareni sillä lailla menemään, vaikka olen häntä niin monta kertaa vieraanani pitänyt, voissa ja maidossa kylvettänyt. Ennemmin minä kantaisin neiden vaikka selässäni Glogovan pappilaan asti.

Veronka loi kiitollisen katseen Mravucsániin. Wibrassa heräsi sensijaan se ajatus, että jos maailmassa ei todellakaan löytyisi muuta kulkuneuvoa, vaan pitäisi ihan kantaa selässä tuo neitonen kotiinsa, niinköhän Mravucsán jaksaisi sitä tehdä, vai eikö neitonen joutuisi hänen kannettavakseen. Onhan Mravucsán jo vanha, ikäloppu mies...

Uteliaasti hän alkoikin mittailla ja arvostella vanhuksen ruumiinvoimia, katsellen hänen hartioitaan ja rintakehäänsä, — aivankuin olisi nyt tosiaankin kysymys siitä, kuka ottaa Veronkan selkäänsä. Hän huomasi Mravucsánin heikoksi ja raihnaiseksi ukoksi ja teki samalla sen havainnon, että se tuntui hänestä hyvältä.

Kuka osaakaan aavistaa, minne ajatukset milloinkin liitävät ja mistä kaukaa saavat ne suonet alkunsa, mistä sitte ensimäinen tippa rakkautta esiin pulpahtaa.

— Niin, niin, kultaseni, — Mravucsán koetti kaikin tavoin neidon mieltä rauhoittaa, — levätkää täällä vähäsen, kyllä me keinon keksimme; eihän täällä ole hätää mitään. — Tietysti olisivat toiset hevoset paremmat. Mutta mitä tehdä? Täällä Bábaszékissä ei käytetä hevosia, vaan härkiä; minullakaan ei ole muita kuin härkiä. Vuorethan ovat vuoria. Eikä hevonen vuoristoon sovellu, sillä se tekee täällä saman kuin härkäkin, nimittäin astuu. Täällä ei voi komeilla, ajaa karahuttaa, nelistää pää pystyssä; tämä on kovaa seutua. — Täällä täytyy vetää, ja siihen on härkä omiaan. Eikä hevonen nähdessään olot täällä viihdykään, ei se pahus vie kasvakaan; aivan kuin sanoisi: parasta on täällä pysyä varsana. Täkäläiset hevoset eivät ole paljoakaan kissaa suuremmat, ne harvat, joita täällä on, jotta ei niitä viitsi nähdäkään.

Pormestari olisi vielä jatkanut puhettaan pitkältikin, polkien paikkakunnan hevosrodun maan tasalle, jos ei Wibra olisi keskeyttänyt:

— Minullahan on täällä ajoneuvot, neiti; minä vien mielelläni teidät kotiin.

— Niinkö tekisitte? — huudahti Mravucsán iloissaan. — Tiesinhän, että olette gentlemanni. Mutta herranen aika, miksette ennen sitä sanonut?

— Koska ette antanut puheenvuoroakaan.

— Totta kyllä, totta kyllä, — Mravucsán nauroi hilpeästi. — Viette siis heidät kotiin?

Tietysti, varsinkin kun olen juuri Glogovaan matkalla.

— Sinnekö? — kysäsi Veronka hämmästyen.

— Niin.

Neito katsoi ajatuksiin vaipuneena häneen hetkisen haaveilevilla silmillään, sitte nosti hän yhtäkkiä kaksi sormea uhkaavasti.

— Älkää vai narratko. — Wibraa suuresti miellytti tämä liike, hän hymähti.

— Kautta kunniani, aioin Glogovaan. Tuletteko mukaan?

Veronka nyökkäsi hilpeästi päätä ja kohotti jo käsiään ruvetakseen niitä iloissaan lyömään yhteen, kun madame yhtäkkiä liikahti sijallaan, syvään huoaten.

— Hyvä Jumala, madame! — äännähti Veronka. — Olin hänet aivan unohtaa; ehkemme voikaan lähteä kanssanne.

— Miksette? — kysyi asianajaja suoraan. — Vaunuissa on kyllä tilaa, kyllä me mahdutaan.

— Niin kyllä, mutta onko se luvallista?

— Mennäkö kotia? Kuka kieltäisi?

— Vai ette tiedä?

— Kuka? — kysäsi Wibra kummastellen.

— Sopivaisuussäännöt, — hän vastasi arasti.

Wibra naurahti. Voi pikku hupakkoa!

— Niin, niin, vakuutteli neitonen innokkaasti, pahoillaan, kun hänelle naurettiin; Mravucsánkin alkoi nauraa hihittää. — Sopivaisuussäännöissä sanotaan: "Ei saa tarttua vieraan miehen käsivarteen".

— Mutta vaunut eivät ole mikään käsivarsi, — kivahti Mravucsán. Mitkä vaunut ne käsivarret olisivat! Silloinhan minullakin olisi kahdet vaunut. Ei, sydänkäpyseni, heitetään hiiteen nuo säännöt. Bábaszékissä minä laadin säännöt, vaan eivät mitkään ranskalaiset mamsellit. Ja minä sanon että vaunut eivät ole samat kuin käsivarret, piste.

— Niin, niin, mutta kyllä minun pitää ensin puhua madamen kanssa.

— Olkaa hyvä ja puhukaa.

Veronka sipsutti uudestaan sohvan luo ja kumartuen sairaan yli he siinä hetken kuiskailivat. Päättäen tuloksista ja muutamista ranskalaisista sanoista, jotka Wibran korviin kuuluivat, madame Krisbay oli samaa mieltä kuin Mravucsán, että ajoneuvot eivät ole samat kuin käsivarret ja että henkilö, jolle on esitelty, ei enää ole vieras, minkätähden — niin madame Krisbay arveli — olisi nuoren miehen ystävällinen tarjous hyväksyttävä.

— Muutenkaan ei voi vaaran hetkellä etikettiä noudattaa. Markiisi Privardière esimerkiksi pelasti kerran tulipalosta kauniin Blanca Montmorencyn kantamalla hänet vuoteesta paitasillaan, eikä siitä Notre-Damen torni kaatunut.

Wibra tunsi samaa levottomuutta kuin pelaaja korttien jaossa silloin, kun voitto riippuu yhdestä ainoasta kortista, kun vihdoin Veronka kääntyi häneen.

— Otamme tarjouksenne kiitollisuudella vastaan, — hän virkkoi hymyillen, itsekseen ajatellen että tällaisessa tapauksessa Blanca Montmorency varmaan olisi samoin menetellyt.

Wibra ihastui suuresti tästä sanomasta ja sai kohta kovan lähtökiireen.

— Kiiruhdan noutamaan vaunuja, — hän lausui hattuunsa tarttuen. Mutta Mravucsán astui ketterästi hänen tielleen.

— Ohoo! Nytpä kävi pyörä kiveen! Siitä ei nyt tule mitään. Ensiksikin, jos neiti olisikin valmis lähtemään, olisi synti asettaa sairasta rouvaa rattaille, eikä se olisi mahdollistakaan, ennenkuin hän on saanut vähäsen levähtää säikähdyksestään ja loukkauksestaan. Kun vaimoni saa yöksi hieroa turvonnutta kohtaa ja panna ihmelaastariansa päälle, herää hän huomenna ehompana entistään. Toiseksi ette pääse menemään sentähden, kun minä en anna teidän paikaltanne liikahtaa. Ja kolmanneksi, koska kohta on ilta käsissä; katsokaahan vain ulos ikkunasta, minnekä te lähtisitte näin yön selkään?

Päivä jo todella teki laskua Zólyomin teräksensinisten vuorten taakse. Ikkunain edessä seisovien hopeakuusten jättiläissuuruisiksi paisuneet varjot makasivat pitkin leveätä tietä, ulottuen toiselle puolen toria, Mravucsánin puutarha-aitaan asti, missä laiha kissa muskottipensaiden keskellä toimitti iltapesuansa.

Asianajaja alkoi kuitenkin väittää vastaan, sehän kuului ammattiinsakin. — Tulee tyyni ja lauha yö, miksemme voisi matkaan lähteä? Ja rouvalle on kai yhdentekevä, valitteleeko hän vuoteessa vai vaunuissa.

— Mutta tulee pimeä, intti Mravucsán, — ja tie Glogovaan on paha ja mäkinen. Vaikka olenkin pormestari, en kumminkaan voi komentaa kuutamoa taivaalle.

— Eipä ole tarviskaan; vaunuissani on lyhdyt.

Veronka oli kahden vaiheilla, kallistuen puolelle ja toiselle väittelevien miesten todisteiden mukaan, kunnes Mravucsán vihdoin viskasi esiin sentnerin painoisen esteen.

— Yöllä nousee myrsky, sillä tien varressa riippuu puussa muuan hirttäytynyt mies. Saatte hänet nähdä kulkiessanne läpi metsän.

Nyt alkoi neitosen joka jäsen väristä.

— Voi, minä en millään ehdolla kulje yöllä siitä ohitse.

Täten oli se asia ratkaistu. Myöntyen Wibra nyökkäsi päätään, saaden kirkkaan hymyilyn palkinnokseen. Mravucsán taasen riensi haltioissaan kokoussaliin luovuttamaan esimiehen toimen Konopkalle, — olisi antanut enemmänkin kuin sokean hevosen, kun pulasta näin vapautui, — hänellä oli vieraita, joten hän ei enää ehtinyt jäämään; kuiskasipa hän ohimennen muutamille neuvosmiehillekin, joilla oli parempi takki yllä, että olivat tervetulleet illalliselle. Sitte juoksi hän kotiin antamaan määräyksiään arvokkaiden vieraittensa kestitsemisestä; mennessään hän nähdessänsä rappusissa Fialan käski tämän heti mennä noutamaan herra Wibran vaunuja, jotka vielä seisoivat rouva Müntzin myymälän edustalla, käskien ajaa hänen pihaansa.

Pian saapui rouva Mravucsánkin noutamaan naisia. Hän oli tanakka eukko, leveät hymyilevät kasvot sädehtivät lempeyttä ja hyväntahtoisuutta. Hän oli puettuna Ylä-Unkarin ammattilaisten vaimojen siistiin yksinkertaiseen pukuun, sileä punaisenruskea hame, edessä musta esiliina; päässä musta silkkinen päähine, nauhat solmussa leuan alla.

Hän tuli sisään suurella touhulla, kuten täällä yksinkertaisissa oloissa oli tapana.

— Herranen aika, oikeinko totta, mitä on kerrottu. Mravucsán sanoi että meille tulee vieraita. Mikä onni! Tiesinhän sen, aavistin. Näin viime yönä unta että pesuvadistani nousi valkoinen lilja. Kas, nytpä se kävi toteen. Kootkaa siis, kultaseni, kokoon kapineenne, niin minä vien ne meille, sillä minä olen väkevä kuin karhu. Mutta olinpa aivan unhottaa pääasian, mikä olisi ollut ensin mainittava, nimittäin että olen Mravucsánin rouva. Voi, kulta neitiseni, en olisi osannut ajatellakaan että olette niin kaunis. Oi, pyhä neitsyt, pyhä neitsyt! Nyt vasta käsitän, minkätähden Jumalanäiti lähetti silloin teille sen sateenvarjon, jottei teidän hieno hipiänne kastuisi. Kuulin että tuo rouva on kipeä, on loukannut olkapäänsä. Minullapa on voiteita semmoiseen, tulkaa vain meille. Älkää yhtään säikähtäkö, kyyhkyseni. Joutava juttu! Kun minä kerran ajoin kumoon, vaikka Mravucsán itse oli ohjaissa, vierimme me alas erääseen kallionrotkoon, ja minulta katkesi kaksi kylkiluuta, mutta tässä olen vieläkin, vaikka kyllä luuvaloni on minua siitä usein muistuttamassa. Aina semmoista matkustavaiselle sattuu. Koskeeko kovastikin?

— Rouva ei osaa slovakinkieltä, — Veronka virkkoi, — eikä unkariakaan.

— Herra Jumala, — rouva Mravucsán löi käsiänsä yhteen. — Niin vanha ihminen eikä vielä osaa unkariakaan? Kuinka se on mahdollista?

Veronkan piti ruveta selittämään että madame tulee suoraan Münchenistä heille seuranaiseksi ja ettei hän ennen ole milloinkaan ollut Unkarissa, hän kun on erään ranskalaisen upseerin leski, — Mravucsánin rouva näet tahtoi saada selville kaikki pikkuseikatkin, — toissa päivänä oli saapunut Glogovaan kirje hänen tulostaan, ja Veronka itse oli halunnut mennä häntä asemalta noutamaan.

— Vai niin? Tuota, tuota... — Mravucsánin rouva oli sanoa tyhmyyden, mutta tukki äkkiä suunsa, — tuo rouva ei siis osaa slovakkia eikä unkaria! Miten onkaan turvaton, rukka! Ja mitä hänelle teenkään, kenen asetan istumaan hänen viereensä pöytään, miten osaan hänelle tarjota? Siitäpä vasta lysti tulee! Mutta kaikeksi onneksi osaa kanttori saksaa! Ja varmaan tuo nuori herrakin.

— Olkaa huoleti, rouva, kyllä minä pidän pöydässä hänelle seuraa ja tarjoankin, — Wibra vastasi.

Hitaasti kävi matkaan lähtö. Madame Krisbay ähki ja voivotteli, kun piti uudestaan pukeutua; Wibra lähetettiin ulos eteiseen odottamaan, jotta ei olisi pukeutumista näkemässä, madame oli näet kovin häveliäs. Rouva Mravucsán otti käsivarrelleen päällysviitat ja vaipat.

— Palvelijan lähetämme sitte noutamaan matkalaukkua.

Näin sanoen hän tarttui madamen käsivarteen ja sai hänet miten kuten talutetuksi portaista alas.

Madame voivotteli yhtämittaa, mutisten itsekseen ranskaa ja saksaa sekaisin; rouva Mravucsán puheli yhtämittaa hänkin, milloin edellä astuville nuorille, milloin madame paralle, joka tukkalaitteet pörhöllään oli kipeän papukaijan näköinen.

— Tänne vain, tänne, neitiseni! Tuolla on meidän talo. Vielä parisen askelta, hyvä rouva. Ei se koira pure. Hiljaa siinä, Garam! Kohta ollaan perillä. Rouva saa nähdä, kuinka hyvän vuoteen minä teille laitan yöksi. Paljaita untuvia joka tyyny.

Kunnon rouva ei välittänyt vähääkään siitä, ettei vieras sanaakaan hänen puheestaan ymmärtänyt. Muutamat naiset puhuvat vain sen tähden, kun se tekee heille itselleen hyvää. Mitäpä sitte muutakaan tekisi, jos ei puhuisi. Johan silloin hämähäkit kutoisivat suun tukkoon.

— Koskeeko? Huomenna koskee vielä enemmän. Niin on yleensä tuollaisten loukkausten laita. Vielä parin viikon perästäkin se tuntuu. Mutta sanottu, kun sanottu, — virkkoi vanha rouva merkitsevästi edellä astuviin nuoriin vilkaisten, — noista tulee sitte suloinen pari.

Vain muutama askel oli enää Mravucsánin taloon, mutta se olisi ollut lähempänäkin, jos ei ihan kaupungintalon edustalla olisi levinnyt iso lätäkkö, jonka vuoksi oli kierrettävä kapakan ohitse. Tämä lätäkkö oli kun olikin erittäin tarpeellinen ja kaikki Bábaszékin asukkaat sitä kunniassa pitivät, siinä kun saivat uiskennella kaupungin hanhet ja pikkuporsaat lojuivat sen vieremillä ja kun vielä tulipalon syttyessä sammuttajat noutivat siitä vettä, puhumattakaan siitä, että siinä asustivat kaupungin sammakot, pitäen asukkaille suloisia konsertteja.

Tämä lätäkkö piti siis siinä olla, sitä katsottiin yleishyödylliseksi laitokseksi. Kun lääninarkkitehti Brunkus János täällä käydessään huomautti viranomaisille että tuo syvennys kaupungintalon edustalla olisi täytettävä, nauroivat hänelle kaikki ihmiset.

Tämä lätäkkö piti siis Mravucsánin vieraitten kiertää käymällä kapakan ohitse, jota vieraat keskenään nimittivät "Paleltuneeksi Pässiksi", viittauksena Bábaszékin kovaan ilmanalaan. "Paleltuneessa Pässissä" soitto paraikaa kaikui, kaikki vieraat eivät mahtuneet sisäänkään; pari turotsilaista talonpoikaa ryypiskeli viinaa ulkona seisaallaan, kun sensijaan muuan Zólyomin ajuri istui ainoan pöydän ääressä kolmisin viinipulloja edessään. Mies oli hyvästi humalassa, puhui ääneensä itsekseen, luoden tuon tuostakin lempeitä silmäyksiä laihaan koniinsa, joka pää painuksissa rattaitten eteen valjastettuna odotti isäntäänsä pihassa katoksen alla.

— Ja vielä naapuri kehtaa sanoa, — filosofoi ajuri itsekseen, — ettei minun hevoseni ole mikään hevonen. On se hevonen. Oli jo Kossuthin aikana hevonen. Ja vielä se sanoo ettei se jaksa vetää. Ei jaksakaan, jos kuorma on raskas. Ja että se on laiha. Laihahan se on, kun en anna sille kauroja. Jottako miksen anna? Antaisin jos olisi. Sanoi ettei se taannoinkaan saanut rattaita paikaltaan liikkumaan. Ei saanutkaan, kun pyörät vajosivat rapakkoon. Meidän naapuri on suuri aasi. Eikö totta?

Mies nousi horjuen vaatimaan kaikin mokomin noilta turotsilaisilta vastausta, oliko hänen naapurinsa aasi vai ei.

Nämät väistyivät koreasti syrjään, mutta nytpä ajuri aivan kuin hullu koira, joka ei näe eikä kuule, vaan jota vaisto johtaa ihmistä kohden, syöksyi rouva Mravucsánin käsikynkässä astuvan madame Krisbayn kimppuun:

— Onko minun hevoseni hevonen, vai eikö se ole hevonen?

Madame kiljasi säikähdyksissään, ajurin suusta höyryävä viinin löyhkä oli vähällä saattaa hänet tainnoksiin.

— Herra jumala! — hän ähki vähissä hengin, — millaiseen maahan olenkaan joutunut.

Niin lempeä kuin rouva Mravucsán muuten olikin, osasi hän olla urheakin.

— En tiedä onko hevosesi hevonen, — hän vastasi, — mutta sen näen että itse olet juopunut sika.

Näin sanoen hän tuuppasi miestä kylkeen, jotta tämä meni kumoon kuin pölkky, höpisten siinä vielä pitkälläänkin äskeistä asiaansa.

— Naapuri sanoo, että se on toiselta silmältä sokea. Joutavia! Näkee se yhdellä silmällä yhtä pitkältä tietä kuin kahdellakin.

Pian mies kuitenkin kömpi jälleen seisoalleen ja alkoi juopuneiden johdonmukaisuudella pyrkiä heidän peräänsä, minkä vuoksi madame Krisbay kipunsa unhottaen alkoi juosta pakoon, nostaen pitkiä helmojaan polviin asti. Maalaiset hänen peräänsä katsellen nauroivat hänen laihoille säärilleen, sanellen: "Miten hiidessä tuokin saattaa juosta tuollaisilla säärillä!"

Vielä enemmän oli kummissaan Veronka, joka Wibran kanssa puhellen astui edellä, tietämättä mitään Zólyomin ajurin tahdittomuuksista; hän ei tiennyt mitä ajatella nähdessään sairaan rouvan niin vikkelästi juosta piipottavan.

— Madame, madame, mitä nyt?

Rouva ei vastannut, karkasi vain suoraa päätä Mravucsánin portille, mistä hän kuitenkin heti syöksyi takaisin, huikeasti kiljaisten, pelästyi näet kolmea mahtavaa hallia, jotka olivat portissa ruvenneet hänelle haukkumaan. Madame oli jo vaipua pyörtyneenä maahan, kun Mravucsán vieraitaan odotellen parahiksi saapui paikalle; hänen syliinsä madame siis sai mennä tainnoksiin.

Kunnon pormestari ei osannut muuta tehdä kuin pitää äimistyneenä pyörtynyttä rouvaa käsivarsillaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt naisen pyörtyvän; oli vain kuullut että pitäisi silloin valella päätä vedellä. Mutta eipähän nyt voinut mennä vettäkään hakemaan; hän arveli että sitä pitäisi hieman nipistää, — siitähän kuollutkin nainen silmänsä aukaisee, — mutta nipistämiseenkin tarvitaan jonkunverran lihaa ja madame oli paljasta luuta ja nahkaa.

Totisen kristityn kärsivällisyydellä hän jäi senvuoksi odottamaan toisten tuloa, ja nämät saivatkin pian rouvarukan tointumaan.

— Ah — huokaili tämä yhä uudestaan. — Millaiseen maahan olenkaan joutunut!

NELJÄS OSA.

BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.

PORMESTARIN ILLALLISET.

En tahdo olla monisanainen seuraavassa esityksessäni. Ainoastaan Kristuksen puvun suhteen kerrotaan sen ihmeen tapahtuneen, että vaatteet kasvoivat samalla kuin lapsikin. Se lapsen nuttu, jota hän kantoi poikasena, oli hänen yllään vielä Golgatalle mennessä.

Tuollaisia nuttuja ei ole — räätälien suureksi iloksi — sen koommin enää syntynyt, vain romaanikirjailijat joskus tällaisia ihmeitä aikaansaavat. Vähänen vaatepala, joka tuskin liiviksi riittäisi, voi heidän kynänsä vaikutuksesta venyä loppumattomiin.

Minä en pidä semmoisesta ja teenkin senvuoksi vain lyhyesti selkoa Mravucsánin illallisista, jotka olivat erinomaiset. Ainoastaan madame Krisbay lienee ollut tyytymätön, koskapa hän poltettuaan suunsa heti ensi ruokalajia, mainiota paprikoitua lampaankeittoa maistaessaan huudahti:

— Voi, kurkussani on jotain purevaa!

Vielä vähemmän hänelle kelpasi seuraava ruokalaji, silavasta tehdyt käärylät, lampaanjuustoa sisässä. Niitä maistettuaan hän laski kahvelin kädestään, pahasti irvistellen:

— Mon Dieu, tämähän on jotain vanhaa vaateriepua.

Talon rouva rukka oli ihan epätoivoissaan, kun vieraalle ei mikään kelvannut. — "Mikä häpeä minulle", hän päivitteli, toi kuitenkin viimein hänen eteensä hedelmähillojansa, jotka nyt mainiosti madamelle kelpasivat, jotta tämä saatuaan vatsansa tarpeet tyydytetyksi vähitellen alkoi kohtaloonsa tyytyä.

Eikä syyttäkään, sillä seurakunnan luterilainen pappi, kirkkoherra Rafanides Sámuel ja kanttori Klempa Teofil pitivät pöydässä hänelle seuraa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolen. Jo kutsukin oli heille kuulunut seuraavasti: "On tultava, sillä illallisiin saapuu muuan saksatar, jota heidän tulee pitää hyvällä tuulella. — Ja mielellään he kutsua noudattivatkin, kun näet kumpikin tahtoi neuvosmiehille näyttää, kuinka hyvin he muka olivat perehtyneet hienoihin saksalaisiin seurustelutapoihin."

Madame Krisbay alkoi jo mieltyä pöytänaapureihinsa, varsinkin kun sai tietää että kirkkoherra oli naimisiin menossa. Mitä? Onko täällä pappien tapana mennä naimisiin? — Ehkä hän siis kumminkin oli joutunut hyvään maahan!

Kanttori oli pulskempi mies, mutta vanhempi ja jo nainut. Hänen älykkäitä kasvojaan somisti kiiltävän musta parta, joka peitti rinnankin; ja sitäpaitsi mies osasi laskea sukkeluuksiakin, vaikka nämät oikeastaan hänestä pihisivät ulos kuin pihka kannosta.

Madame Krisbayn täytyi monesti nauraa hänen huomautuksilleen. Vahinko vain ettei hän tohtinut kokonaan antautua naurun lumoihin, sillä vielä nytkin tuo kirottu paprika kurkussa kangersi, tai oikeammin ehkä vain sen kauhea muisto. Hänen vahankeltaiset kasvonsa lensivät tuon tuostakin punaisiksi; nähtävästi hän koetti tukahuttaa yskimistä, joka muutenkin ollen vanhuuden enne, on seurassa sopimatonta.

— Ei se mitään, — kehoitteli talon emäntä; — yskikää vaan vapaasti! Eihän yskää ja köyhyyttä saata salata.

Madame alkoi kuitenkin viihtyä pöydässä yhä paremmin, sillä kirkkoherralla oli sekin ansiopuoli, että hän oli ennen nuorempana harjoittanut opintoja Münchenissä ja osasi kertoa pieniä kaskuja sikäläisellä murteella, ja se sai madamen mielen niin suloiseksi, kuin olisi se ollut voissa paistettu.

Kirkkoherra Rafanides Samuel ei näet ollut niitä ikäviä pappeja, jotka tekeytyvät jumalisiksi. Kanttori Klempa oli tosin keksinyt lukemalla hänen nimensä takaperin tuon kuuluisan Bábaszékin slovakkilaisten kaskun: _Sedi na far Rafanides_, istuu pitäjässä Rafanides, mutta hän ei suinkaan silti ollut mikään erakko tai kotonaan istuja, vaan oli aina liikkeellä ja oli ottanut osaa moneen seikkailuun. Edellisestä paikastaankin hänen oli täytynyt poistua seikkailun vuoksi erään naikkosen kanssa. Rouva Mravucsán tuntee koko jutun, tunteepa naisenkin, erään Bakó Mátyásin vaimohan se oli; lienee ollut tuhmanlainen ihminen, koskapa oli itse mennyt miehelleen juoruamaan suhteestansa pappiin, eikä hän ollut mikään kaunotarkaan, sillä rouva Mravucsán lausui hänestä sanasta sanaan näin:

— Rafanides oli hullu ruvetessaan häntä hakkailemaan. Ei pidä pyytää rumalta naiselta suukkoa eikä köyhältä lainaa, sillä kumpikin alkaa siitä ylpeillä.

Näin rouva Mravucsán lausui, lisäten kuitenkin: "Jos joku minua vaatisi todistajaksi, niin minä kieltäytyisin."

En siis voi mennä todistamaan sitäkään että rouva Mravucsán on niin sanonut, kun en näet voisi sitä toteen näyttää.

Ja oikeastaan se onkin yhdentekevä. Se vain on kuiva totuus, että madame Krisbay piti hauskaa keskustelua naapuriensa kanssa. Nuo kaksi korkeasti sivistynyttä miestä istuttivat häneen parempaa käsitystä maastamme. Oli todellakin onni, kun hän ei ymmärtänyt slovakin kieltä eikä siis voinut seurata sitä sangen arkipäiväistä keskustelua, jota toiset kutsuvieraat keskenään vireillä pitivät. Sanottu, mikä sanottu, viisaita ihmisiä nämätkin, vaikka kukin omalla tavallaan. Veronka nauroi useat kerrat heidän kokkapuheilleen, hän kun ei niitä ennen ollut kuullut, mutta kaupunkilaiset tunsivat hyvin ennestään kaikki nuo pöytäkommat. Niinpä saattoi rikas teurastaja Kukucska Pál paistiin päästyä nousta seisaalleen ja tyhjentää lasinsa lausuen röhisevällä äänellään: "Muijani miehen terveydeksi!"

Oikeastaan olisi Jumalan kiusaamista koettaa lähemmin kuvata tällaisia illallisia. Syödään, juodaan ja mennään koreasti kotiin. Keskustellaanko ehkä tärkeistäkin asioista? Mitä vielä! Jutellaan jonnin joutavia. Herra varjelkoon niitä painattamasta. Ja kuitenkin saadaan niistä Bábaszékissa moneksi päiväksi puheenainetta, miten esimerkiksi Mravucsán kaatoi pöydälle punaviiniä ja miten sen levitessä pöydälle sen päälle siroteltiin suolaa ja miten neuvosmies Konopka silloin huudahti:

— Kas vaan! tulee ristiäiset, kuomaseni!

Rouva Mravucsán tietenkin punastui.

Veronka sen sijaan kysäsi viattoman näköisenä:

— Kuinka se ristiäisiä tietää?

Joko on tyttönen vielä suuri hanhi taikka jo suuri näyttelijätär.

Mitä vastaatte hänelle, jolla on vielä niin vienot kasvot kuin lienee aikoinaan ollut neitsyt Marialla hänen tyttösenä lyhyitä hameita kantaessaan. Vieraat katsahtivat toisiinsa. Kaikeksi onneksi oli saapuvilla metsänhoitajan Szlminszky Wladimirin puoliso. Tämä kekseliäs nainen alkoi selittää asiaa:

— Sen seikan laita on neitiseni siten, että haikara, joka tuopi lapsia, käy jo sitä ennen näkymättömänä talossa sysäämässä merkiksi pikarin kumoon.

Veronka vaipui hetkiseksi mietteisiin ja ravisti sitte epäilevästi päätään, jonka ympärillä näkyi ikäänkuin viattomuuden sädekehä väikkyvän.

— Mutta näinhän minä, miten kirkkoherra sen itse kaasi kädellään.