Part 10

— Eipä niinkään mahdollisesti vaan varmastikin nuo kaksi veitikkaa olivat kehoittaneet kunnon vanhusta ostamaan noita vanhoja rahoja, joten hän tietämättään joutui kanssarikolliseksi. Kuitenkin on luultavaa, että vanhus ei enää ollut täysin tolkussaan, sillä eipä hän muuten niin olisi antanut itseään pettää. Abellovasta hän oli mennyt Viszoka Horan koivikon kautta Dolinkaan, mutta siellä emme voineet keksiä mitään omituista hänen käytöksessään, vaikka hän oli siellä viipynyt parisen päivää. Vaan sensijaan jo seuraavassa kylässä Sztrecsnyóssa lapset juoksivat hänen perässään, pilkaten häntä kuten muinoin Elias profeettaa ja oli aukaisten laukkunsa hän — ei Elias profeetta, vaan minun isäukkoni — ja viskellyt heitä tavaroillaan. Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin muistellaan siellä sitä päivää, jolloin saippuanpalasia, helmiä, linkkuveitsiä ja huuliharppuja sateli kuten mannaa taivaasta väestön keskuuteen. Siitä on syntynyt siellä kuulemma sananlaskukin: "Kerran kävi Sztrecsnyóssa hullu juutalainen."

— Hitto vieköön Sztrecsnyón! Palatkaamme vihdoinkin asiaan.

— Jo ollaan perillä. Kobolnyikissä ei isälläni enää ollut laukkua selässä, vaan toisessa kädessä sauva ja toisessa sateenvarjo, jolla hän huitoi karkoittaakseen hänen kimppuunsa usutettuja koiria. Kobolnyikissä hänellä siis vielä oli sateenvarjo.

Moritzin pisamaisille poskille alkoivat kyyneleet valua; hän ihan heltyi ja sydämensä särkyi näitä seikkoja muistellessaan, äänikin kävi epäselväksi ja raukeaksi.

— Monella taholla tutkimme hänen jälkiään niillä seuduilla, mutta vasta Lehotassa saimme hänestä jälleen vihiä. Eräänä myrskyisenä kesäyönä hän oli koputtanut kylän laidassa asuvan peltovahdin ovelle, mutta tämä nähdessään hänen olevan juutalaisen ajoi hänet tiehensä. Silloin ei hänellä enää ollut hattua eikä sateenvarjoa. Ainoastaan kädessä suuri sauva, jolla hän usein oli meitä lapsina ajanut takaa.

— Ah niin, alan jo ymmärtää laajoja selityksiänne. Tahdotte osoittaa että sateenvarjo oli kadonnut Kobolnyikin ja Lehotan välisellä taipaleella.

— Nii-in.

— Sen uskon, herra Moritz, mutta sehän on yhtä paljon kuin ei mitään. Isänne on saattanut heittää sen metsään johonkin vuoren rotkoon. Ja parhaimmassa tapauksessa, jos joku on sen löytänyt, on varmaan vienyt sen vehnäpellolleen tehdäkseen variksenpelättimen sillä kauhistavammaksi.

— Niin ei käynyt. Tiedän, kuinka kävi.

— Todellakin?

— Sain sen sattumalta tietää, sillä enhän minä ollut etsimässä sateenvarjoa vaan isääni. Tapasimme vuoristossa erään tynnörisepän; mies astuessaan siinä jalkasin kuormansa vieressä oli sangen puhelias. Kuten kaikilta matkustavilta kysäsin häneltäkin, oliko hän nähnyt kulkiessaan sen ja sen näköistä juutalaista. "Olen kyllä", mies vastasi, "muutama viikko sitte näin Glogovassa, miten hän ukkossateella levitti sateenvarjonsa pienen lapsen yli erään talon rappusilla ja jatkoi matkaansa."

Asianajaja hypähti innoissaan:

— Vain niin! Jatkakaa, jatkakaa!

— Ei ole mitään jatkettavaa, vain tämän verran tiedän, mutta varmasti. Tuon tynnörisepän kuvaus sopi joka kohdassa isääni, ja Glogovahan sijaitsee Lehotan ja Kobolnyikin välillä.

— Tämä oli arvokas tieto, — huudahti asianajaja, — ottaen esiin lompakosta viidenkymmenen florinin setelin. — Ottakaa tämä vaivoistanne. Hyvästi!

Hän syöksyi pois kuten jäniskoira päästyään oikeille jäljille, hyppäsi mennessään yli erään pensas-aidankin päästäkseen pikemmin kadulle ja ajopeliensä luo. Nyt hän olisi halunnut lentää.

Kiireesti astuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi erään rihkamateltan edustalle, kun yhtäkkiä Münz Moritz hänet saavutti.

— Anteeksi, hän virkkoi, — kun juoksin peräänne, mutta mieleeni johtui, että voin antaa teille hyvän neuvon.

— Pyydän...

— Täällä markkinoilla on niin monta glogovalaista, että arvoisa herra voisi antaa rummuttaa — en tiedä, olenko osannut teitä arvonne mukaisesti puhutella?

— Varsin oikein, — vastasi asianajaja.

— Voisitte antaa rummuttaa, että saapi palkinnon teiltä se, joka ilmoittaa jotain varmaa tietävänsä tuosta sateenvarjosta. Olen vakuutettu siitä, että tunnin kuluttua teillä olisi varmat tiedot. Tuollaisessa pienessä kylässä tunnetaan kaikki asiat.

— Tarpeetonta, — huomautti asianajaja; — lähden heti itse Glogovaan. Kiitän teitä ystävällisyydestänne.

— Oh, minulla on syytä teitä kiittää. Olette palkinnut vähät vaivani ruhtinaallisesti. Ihan olen häpeissäni. Viisikymmentä florinia! Yksi florini olisi riittänyt.

Asianajaja hymähti.

— Olisinpa antanut siitä tuhannenkin, herra Moritz.

Näin sanoen poistui hän kiireesti Schramekin talon siniseksi maalattua porttia kohti, minkä pielessä maalaiset slovakkinaiset myyskentelivät saksanpähkinöitä ja sipulia pitkissä ketjuissa ja missä rahan asemesta tehtiin vaihtokauppaa. Moritz jäi kummastellen hänen peräänsä katselemaan. "Olisi antanut tuhannenkin florinia"! — hän kummasteli päätään ravistellen ja lähti noutamaan äsken ostamaansa lehmää.

KORVARENKAAT.

Schramekin talosta viistoon sijaitsevassa kapakassa, jonka ikkunat olivat auki, olivat markkinailot paraillaan käymässä. Tuota, anteeksi, ravintolassa — sillä siten kaupunkilaiset sitä nimittivät, he kun eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan moukkamaisesta kapakasta, vaan halusivat antaa sille hienomman nimen. Jo kaukaa kuului mustalaisten viulujen vingutus. Slovakkitytöt, hiukset jakaukselle kammattuina, päässä hienot huivit, solakkavartaloiset naiset, punaiset nauhat pellavanvaaleissa palmikoissa, kävelivät edestakaisin ikkunan alla, pistellen kutittavampia säveleitä kuullessaan tanssiksikin toistensa kanssa.

Mutta uteliaisuus voittaa soitonkin. Yhtäkkiä taukoaa tuo hilpeä leiskunta, kun Fiala János, kaupungin heitukka tulee paikalle, kantaen kaulassaan suurta rumpua, perässään suuri väkijoukko. Hän pysähtyy torille ja alkaa kaikin voimin lyödä rumpuansa.

Mitä merkillistä lieneekään tapahtunut? Ovatkohan rouva Mravucsánin hanhenpojat hävinneet laitumella?

Kymmenittäin kerääntyi ihmisiä kysymään Fialalta, mitä on tapahtunut, mutta Fiala ei nyt mistään hinnasta ottaisi suustaan mainiosti palamaan syttynyttä savipiippuansa, ja muutenkin on hän siksi itsetietoinen mies, ettei hän mene noin vaan yksityisesti virallisia asioita ilmaisemaan.

Ensin hän siis suoritti rummutustyönsä ja vasta senjälkeen hän, palikat käsissä viittilöiden, jyrisevällä äänellä huusi seuraavaa:

"Asianomaisille tiedoksi ilmoitetaan, että viheriällä jalokivellä koristettu korvarengas on kadonnut tiiliruukin ja kirkon välisellä tiellä; kunnialliselle löytäjälle, joka sen tuo kaupungintaloon, luvataan kohtuullinen palkinto."

Wibrakin pysähtyi kuullessaan rummutuksen, ja saatuaan kuulla ilmoituksen hän naurahti itsekseen, huomatessaan mitä ilmeitä näkyi maalaisnaisten ja tyttöjen kasvoilla.

— Minäpä en ainakaan sitä pois antaisi, jos löytäisin, — virkkoi muuan heistä.

— Teettäisin siitä kultaneulan hiuksiini, — arveli toinen.

— Katso hyvä Jumala puoleeni! — huokasi kolmas, luoden silmänsä taivasta kohden.

— Älä siinä pöllö taivaaseen töllistele, jos mielit sen löytää, vaan katso maahan, — huomautti neljäs.

Mutta sallimus oli säätänyt niin, että sen löysikin henkilö, joka ei olisi sitä halunnutkaan. Ja tämä oli Wibra.

Tuskin oli hän astunut muutaman askeleen, niin alkoi hänelle jalkojen edessä maasta yht'äkkiä hymyillä pieni, kirkkaanvihreä herneenkokoinen silmä.

Hän kumartui maahan ja otti sen käteensä, ja siinä se olikin korvarengas smaragdikivineen. Ihan kävi harmiksi, kun muutenkin oli kiire. Eikö olisi sitä voinut löytää joku toinen, kun sadottain ihmisiä muutenkin jouten torilla liikuskeli!

Miten olikaan, tuo kirkkaanvihreä silmä hymyili hänelle niin lempeästi, ettei hän malttanut heittää sitä pois jonkun pieksujalan mahdollisesti tallattavaksi. Kukahan täällä käyttää näin hienoja koristeita? Vaikka olipa kuka hyvänsä, kun hän sen kerran on löytänyt, vie hän sen kaupungintalolle, eivätpä hänen luunsa siitä säry, sinne kun ei ole muuta kuin parisenkymmentä askelta.

Hän kääntyi kaupungintalon porttiholvista sisään, missä katosta riippui mahtavia nahkasankoja, ja eräässä nurkassa lojui vanha lahonnut jalkapuu — sic transit gloria mundi! — sitte nousi hän rappusia ylös istuntosaliin, missä neuvosto paraikaa oli koossa pitkän vihreän pöydän ympärillä käsittelemässä erästä erinomaisen vakavaa ja kiireellistä asiaa.

Esillä olikin todella ilkeä juttu. Kaupungin metsänvartija oli näet vastikään tullut henki kurkussa ilmoittamaan että kaupungille kuuluvassa Liskovinan metsässä oli tavattu tuntematon herraspukuinen mies erääseen puunoksaan hirtettynä, — että mitä on tehtävä ruumiille.

Tätä asiaa neuvosto nyt paraillaan pohti; kurttuisilla otsilla näkyivät sisällisten taistojen jäljet.

Neuvosmies Konopka esitti että asetuksien mukaan oli hirtetyn ruumis tuotava hautuumaalle leikkaushuoneeseen ja samalla ilmoitettava asiasta ruununmiehelle, Géry Mihály herralle, jotta tämä toimittaisi tutkimuksen ja piirilääkärin aukaisemaan ruumiin.

Galba pudisteli päätänsä; hän oli joka asiassa valtioviisas, nytkin hänellä oli omat ajatuksensa asiassa. Hän piti viisaimpana olla hiiskumatta ja kirjoittamatta sanaakaan, vaan parasta ottaa salaa ruumis alas ja hilata se parisensataa askelta eteenpäin erääseen kivikkoon, joka jo kuului Travnikin kunnan alueeseen. Travnikilaiset sen sieltä sitte löytäkööt.

Mravucsán oli kahden vaiheilla, mumisi itsekseen, ruumistansa heilutellen ja korvallistaan kynsien; alkoi lopuksi päivitellä, että huoneessa oli tukahuttavan kuuma, että leini riipasee hänen kättään, että neuvospöydän jalka liikkuu, pitää panna sen alle edes joku vanha asetus. Silläaikaa hän toivoi enemmistön ratkaisevan asian. Enemmistö oli Galban puolella. Mutta tämäkin puolue jakautui kahtia. Aitogalbalaiset vaativat ruumista salaa kuletettavaksi yli rajan. Maltillisemmat, yhtyen Kozsehuba Andrásin ehdotukseen olisivat tyytyneet siihen, että tuo onneton olisi saanut leposijansa isänmaan povessa sen puun juurella, johon hän oli hirttäytynyt. Hän vain ei olisi antanut kulettaa ruumista kautta seudun hautuumaalle, mikä olisi näet ollut välttämätöntä siinä tapauksessa että asiasta ruununmiehille ilmoitettaisiin, sillä se kävisi Bábaszékin asukkaille sangen vaaralliseksi, koska siitä tiettävästi olisivat raesateet seurauksena.

— Joutavaa taikauskoa! — kivahti Konopka.

— Totta kyllä, totta, herra Konopka, mutta minkäs sille voi, kun kerran kansa niin uskoo, — vakuutteli Kozsehuban puolueeseen kuuluva neuvosmies Fajka.

Suuttuneena löi Konopka lihavaa, sinettisormuksella varustettua kättänsä lujasti pöytään, jotta syntyi kirkon hiljaisuus.

— Surullista että neuvosmies saattaa moisia puhella. Olen vakuutettu siitä, ettei Jumala tuon vaivaisen ruumiin vuoksi tänne raesateita johda. Yhden saatanan haltuun antautuneen ihmisen tähden hän ei rankaise tuhansia häneen uskovaisia, varsinkaan kun ei rangaistus ainakaan kohtaisi rikollista. Mikä Jumala se semmoinen olisi?

Kuullessaan nämät sattuvat sanat Mravucsán jo helpommin hengitti; koko maistraatti nähtävästi niistä äimistyi, mutta esimies havaitsi tulleen otollisen hetken, kuten peukaloinen kerran kotkan siipien alla tahtoi lentää korkeammalle kuin itse kotka.

— Asian laita on siis siten, — hän juhlallisesti lausui, oikaisten kankeaa kauluria leukansa alla, — että edellisen johdosta lausun julki sen päätöksen, ettei yllämainituista syistä tule raesadetta olemaan.

Herra Fajka hyppäsi pystyyn kuin elohiiri!

— Se on yhdentekevää! Tulkoon, jos on tullakseen. Kuu kerran koko kaupunki vakuuttaa laihonsa, en huomaa siinä mitään eroitusta, tuleeko raesateita vai ei. Onpa parempikin, jos tulee, sillä mikäli minä näitä kaupunkilaisia tunnen, vakuuttavat he varmaan laihonsa yli arvon, jos ruumis kuletetaan tämän kautta hautaan. Onnettomuutta eivät siis tuota rakeet, vaan ruumiin kuletus.

Herra Fajka oli etevä väittelijä; nytkin hän iski kuin naulan päähän. Galban ja Kozsehuban puoluelaiset olivat ihastuksissaan.

— Mikä terävä pää! — kirkasi Kozsehuba.

Päästä puhuttaessa tuli Galba ajatelleeksi lääkintälaillista tutkintoa ja puuttui innoissaan puhumaan:

— Mitä hyötyä siitä, jos lääkäri tuon ruumiin aukaisee? Pääsemme me asian perille muutenkin. Koira vieköön, joku tuon uuden vakuutusyhtiön innokas asiamies on varmaan tullut tänne hirttäytymään ajaakseen asukkaat kaikki tyyni vakuutukseen. Sehän on selvä kuin päivä.

— Mitä hulluja! — kuohahti Konopka kiivaasti.

Nyt vasta hälinä ja sekamelska syntyi, neuvosmiehet nousivat kaikki istuimiltaan, kaupungin pata alkoi, kuten Fiala heitukan oli tapana sanoa, kuohua yli laitojensa; kaikkien katseet olivat kääntyneet pormestariin, lusikkaan, jonka oli määrä kuohua asettaa.

Mutta pormestari veti päätänsä sinisen virkatakkinsa korkean kauluksen sisään, jotta se miltei sinne katosi kuten poiju aallokkoon; neuvotonna hän pureskeli viiksiänsä, tietämättä mitä tehdä mitä sanoa, kun yhtäkkiä ovi aukeni ja Wibra astui sisään... Kaitselmushan on aina varjelemassa maan mahtavien arvokkuutta!

Nähdessään vieraan, joka parisen tuntia sitte oli rouva Münzin luona ostelemassa vanhaa sateenvarjoa, pormestari työnsi äkkiä tuolin altaan ja astui suurella kiireellä tulokasta vastaan, jättäen neuvosmiehet siihen uskoon, että hänellä oli erittäin tärkeätä ja kiireellistä asiaa vieraalle.

— Ah, herra, — hän puhui joutuin, — tehän etsitte minua?

— Tekö olette pormestari?

— Tietysti, niin tietysti. (Kukapa muu olisikaan Bábaszékin pormestari kuin Mravucsán?)

— Muuatta korvarengasta on peräänkuulutettu.

— Niin on.

— Minä olen sen löytänyt. Tässä on.

Pormestarin kasvot tyytyväisyydestä loistivat.

— No, tämähän vasta on rehellisyyttä. Siitä minä pidän. Minun virka-aikanani ei ole vielä kadonnut muuta korvarengasta kuin tämä ja heti tämäkin löytyi. Hyvä järjestys täällä vallitsee, sen sanon.

Sitte kääntyi hän neuvosmiehiin:

— Tunti sitten lähetin Fialan rummuttamaan, ja nyt on jo korvarengas täällä. Semmoista ei saada aikaan Buda-Pestissäkään. Vain Bábaszékissä on sellainen mahdollista.

Huomatessaan että vieras tällävälin teki lähtöä hän innokkaasti alkoi häntä pidättää.

— Mitä tämä? Ettehän aikone lähteä? Älkää hiidessä, hyvä herra, siitä on luvattu palkinto.

— Minä en siitä huoli.

— Mitä sanoitte? — pormestari pudisti paheksuvasti päätään. — Älkää, pyydän, niin sanoko!

En muista, minkä apostolin kirjeessä sanotaan ettei kaikki kalleus ole kultaa tai hopeaa. Ei pidä, hyvä herra, leikkiä onnen kanssa! Huomaamattaan köyhä mies kerran antoi paholaiselle semmoista, jonka arvoa hän ei tuntenut, ja sitä hän sai kovasti katua. Niin kerrotaan eräässä sadussa.

— Niin sai, — vastasi hymyillen asianajaja, joka nyt myöskin muisti tuon kansansadun, — mutta tämä tuskin on sellainen tapaus.

— Ette osanne aavistaakaan, kenen on tämä korvarengas.

— En, — kenen?

— Glogovan papin sisaren.

Asianajaja murti ivallisesti suutaan.

— No, älkää niskotelko; tulkaahan hetkiseksi sisään, niin saatte nähdä...

— Minne olisi mentävä?

— Tänne viereiseen huoneeseen.

Pormestari tahtoi väkisin pidättää vieraan voittaakseen aikaa, kunnes toiset ratkaisisivat hirttäytyneen kohtalon; hän tarrautui asianajajaan ja veti hänet mukanaan.

— Mutta herra, minun olisi kiire.

— Olkoon, mutta tulla pitää.

Näin sanoen aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, lykäten puoliväkisin vieraan edellänsä sisään.

— Kuulkaas neiti, — hän huusi nuoren miehen selän takaa, — tuon teidän korvarenkaanne!

Kuullessaan äänen kääntyi tulijoita katsomaan nuori tyttö, joka paraikaa polvillaan kyyhöttäen asetteli kylmiä kääreitä sohvalla makaavan keski-ikäisen naisen paljaalle olkapäälle.

Wibrasta oli tämä kaikki outoa, hän joutui kovasti hämilleen, häntä alkoi painaa tietoisuus siitä, että oli sopimattomasti käyttäydytty. Vanhempi nainen makasi sohvalla puoleksi riisuutuneena, loukkaantunut oikea olkapää — muuten laiha ja ruma — oli paljas, ja kylmän kääreen laitapuolilta näkyi paljas valkoinen iho.

Hän koetti mutista jonkinlaista anteeksipyyntöä peräytyessään ovea kohden. Mutta Mravucsán seisoi oven suussa tiellä:

— Ohoo! Ei hän nyt teiltä nenää poikki pure!

Nuori neito, jonka miellyttävät kasvot tuoreessa kauneudessaan vain hetkiseksi olivat tulijoihin kääntyneet, heitti kiireesti vaatteen haavoittuneen päälle, samalla hypähtäen polvistuneesta asennostaan seisoalle.

Mikä ihana solakka nainen! Wibrasta tuntui, kuin olisi elävä lilja siinä oikaissut itsensä suoraksi kaikessa kauneudessaan.

— Tämä nuori herra on löytänyt ja tuonut takaisin teidän korvarenkaanne, neiti.

Vilpitön hymy väikkyi neidon huulilla — aivan kuin kesäinen päivänsäde olisi paistanut sisään pormestarin totiseen ja synkkään työhuoneeseen, — hieman punastuen hän teki kunnioittavan kumarruksen rehelliselle löytäjälle, oikean puolikasvuisen tytön kumarruksen. Koristelemattoman, mutta silti herttaisen.

— Kiitän teitä, kun teitte niin hyvin. Olen kaksinkerroin nyt iloissani, sillä vedin jo ristin sen ylitse.

Ottaen käteensä koristeen hän alkoi sitä heilutella sormiensa välissä, samassa tahdissa samalla liikutellen syrjittäin kääntyneenä kaunista päätäänkin. Hän oli vielä lapsi, — oli vain nopeasti kasvanut. Wibra tunsi että hänen olisi jotain sanottava, mutta ei keksinyt kohta tuohon kirkkaaseen lapsenääneen soveltuvaa vastausta. Tämä nuori neito saattoi hänet hämilleen. Ja sitä paitsi levisi omituinen suloinen tuoksu 'kansliaan', — kuten Bábaszékin suurentavaan tapaan tätä yksinkertaista huonetta nimitettiin, — mikä tuoksu häntä aivan huumasi.

Hän seisoi siinä avutonna, sanatonna, aivan kuin jotain odottaen. Palkintoako?

Hiljaisuus kävi ihan kiusalliseksi. Tilaisuus, arka tilaisuus sen tietenkin aiheutti. Neito huomasi vihdoin ettei rehellinen löytäjä poistukaan, ja katkaisi vaitiolon.

Herranen aika, olin ilosta ihan unohtaa, että minun tulisi... mitenkä sanoisinkaan...

Salaman nopeasti asianajaja aavisti jatkon, — vaaran tullen väsynytkin ajatus saattaa yhtäkkiä tulla joustavaksi, ja mainitsi miltei vaistomaisesti nimensä ikäänkuin kilvekseen.

— Minä olen tohtori Wibra Beszterczestä. Ihastuksissansa löi neito käsiänsä yhteen.

— Herra Jumala, mikä onni! Mehän tarvitsemme tohtoria. Tämä madame-rukka.

Tämä pieni väärinkäsitys tulikin hyvään aikaan. Kuten imupaperi vetää sisäänsä musteen, niin sekin poisti hämmingin.

Wibra hymähti.

— Valitan, neiti, etten ole sellainen tohtori; olenhan vain asianajaja.

Neitonen kävi tästä harhaiskusta totiseksi ja punastuikin, mutta sitä enemmän Mravucsán vilkastui:

— Mitä sanoittekaan? Tekö Wibra, tuo kuuluisa nuori asianajaja? No, sepä mainiota! Kukapa olisi uskonnot? Hitto vie, nyt alan ymmärtää. — Mravucsán löi kämmenellä otsaansa. — Te varmaan tutkitte jotain rikosasiaa. Jo rouva Münzin luona olisi sen pitänyt johtua mieleeni. Perhana vie, ei tuollainen mies syyttä, suotta vanhoja kapineita etsiskele. — Olipa muuten hyvä, kun tulitte, sillä meillä oli vastikään tässä sangen pulmallinen asia ratkaistavana, ja taitomme loppui lyhyeen. Mikä onnen potkaus, neiti Veronka, kun juuri maan kuuluisin asianajaja sattui löytämään korvarenkaanne.

Veronka vilkasi salaa tuohon kuuluisimpaan asianajajaan ja huomasi nyt vasta, miten komea ja hieno herra hän oli; säikähdyksestä alkoi hänen sydämensä kiivaasti sykkiä, kun muisti miten vastikään jo oli tarjoamaisillaan hänelle viittä florinia, minkä Mravucsán oli neuvonut antamaan löytäjälle palkkioksi. Mravucsán sensijaan riensi tuomaan tuolia asianajajalle, luoden hieman huolestuneena silmäyksen epäjärjestyksessä olevaan kansliaansa, missä oli hujan hajan asiakirjavihkoja, pantiksi jätettyjä takkia ja halatteja, tyhjiä pulloja ja pikareja, sillä kunnon neuvosmiehet tuomitsivat jokaisen jutun ratkaistessaan asialliset myöskin kustantamaan sovintomaljat ja ne tyhjennettiin tässä huoneessa; kohtuullista olikin heidän oikeutta jaettuaan saada jälleen uutta oikeutta sisäänsä, ja sehän on, kuten tunnettu, viinissä. Siivo kansliassa olisi tällä hetkellä voinut saada pormestarin huonolle tuulelle, jos ei hänen katseensa olisi sattunut seinällä riippuvaan yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn kuvaan. Se oli sentään antamassa huoneelle arvokkuutta, tehden sen oikein juhlalliseksi. Hän jo sydämessään toivoi tuon kuvan tulevan eläväksi, jotta näkisi mitä erinomaisia vieraita oli talossa.

Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä kuva ottanut tullakseen eläväksi, alkoi isäntä itse tunteitaan ilmaista:

— Minä olen köyhä mies, mutta antaisinpa sata florinia saadessani nähdä näin harvinaisia vieraita kansliassani. Perhana vie, se on jo jotain se: läänin kuuluisin asianajaja ja kaunein neito...

— Älkäähän nyt, setä Mravucsán! — huudahti Veronka, ja hänen kasvonsa lensivät tulipunasiksi.

— No, no, — hoki Mravucsán, mikä on totta, se on totta. Eihän sitä tarvitse hävetä, että on kaunis, tyttöseni. Minäkin olin ennen kaunis, mutta en sitä toki koskaan hävennyt. Ja ovathan kauniit kasvot helmaväelle suureksi avuksi, eikö totta, herra tohtori?

— Ne ovat suuri onni, — vastasi Wibra haaveistaan havahtuen miltei koneellisesti.

Mravucsán pudisti päätään: — Pysymme vain siinä mielessä että ne ovat avuksi, sillä onni voi helposti kääntyä onnettomuudeksi, samoin kuin onnettomuuskin onneksi, kuten nytkin tapahtui, sillä ilman tämän päivän onnetonta tapausta ei minulla nyt olisi ollut onnea saada nähdä teitä täällä luonani.

— Mitenkä? — Wibra kysäsi, mikä onnettomuus on tapahtunut?

Veronka aikoi vastata, mutta puhelias Mravucsán ehätti selittämään.

— Hullusti oli käydä, mutta vähitellen ovat asiat taas ihan ennallaan; korvarengas on löydetty madame ei ole menettänyt olkapäätään, vaikka siihen jää joksikin aikaa sinermä, mutta mitäs, hitto vie, olkapään väristä... ja kohta saadaan vaunutkin kuntoon, kunhan seppä ehtii ne korjaamaan.

— Ah, nuo särkyneet vaunut, joita pillastuneet hevoset laahasivat torilla perässään...

— Olivat meidän ajopeliänne, — virkkoi Veronka; — tiiliruukin kohdalla hevoset pillastuivat, ajajan kädestä pääsivät ohjat, ja kurottautuessaan niiden perään hän keikahti itse rattailta. Silloin mekin kauhistuneina hyppäsimme pois, minun kävi aivan hyvin, mutta madame rukka loukkaantui, Jumala tiesi, ehkä pahastikin. Koskeeko kovastikin, madame Krisbay?

Madame Krisbay aukaisi nyt pienet, tuimat keltaiset silmänsä, ja mitä hän ensiksi tästä maailmasta näki, oli Veronkan epäkuntoon joutunut hiuslaite.

— Korjatkaa hiuksenne, hän huomautti ranskaksi, ähkyi parisen kertaa ja ummisti jälleen silmänsä.

Säikähtyneenä tapaili Veronka päätänsä; toinen letti oli todellakin irtautunut.

— Voi hiukseni, — hän huudahti tyttöletukan tavoin ja kaksin käsin päätään pidellen; aivan kalpeaksi käyden hän soperti: hypätessäni alas ovat hiusneulani luisuneet pois, kadonneet samoin kuin korvarengaskin. Herranen aika, mitä nyt tehdä?

— Laskekaa irti toinenkin palmikko, — Mravucsán ehdotti. — Kas noin! Jumaliste, näinhän olette vain kauniimpi. Eikö totta, herra tohtori?

— Kauniimpi kai, toisti Wibra huolettomasti, luoden ikäänkuin pakosta silmäyksen noihin kahteen samettihienoon, sysimustaan palmikkoon, jotka alkaen noiden madonnankasvojen ympäriltä ulottuivat hyvän matkaa pitkin tuhatkukkaista, monilaskoista hametta.

Tuoko siis Glogovan papin sisar! Uskomatonta! — hän näkikin vain unta. Hän ei ollut pappien sisaria semmoisiksi kuvitellut. Nehän olivat lihavia, pulleaposkisia naisia, käynti kuin hanhen, ja vanhemmiten saman näköisiä kuin papitkin, nehän lemuavat pomaadalle ja niillä on ihraleuka.

Asianajaja koetti saada puheenvuoroa.

— Kaiketi te kovasti pelästyitte.

— Enpä niinkään. En osaa sanoa, pelästyinkö ensinkään. Mutta nyt alan olla peloissani. Veljeni näet alkaa pelätä pahinta.

— Pappiko?

— Niin, pappi. Hän joutuu aivan epätoivoiseksi, kun emme saavu ajoissa kotiin, enkä tiedä milloin pääsemme täältä lähtemäänkään.

— Ei hätää mitään, puuttui Mravucsán rohkaisevasti puheeseen, — hevosethan ovat tallella ja ajoneuvot me hankimme vaikka lainaksi.

Veronka tunsi kylmää väristystä ruumiissaan; hän pudisteli päätänsä, jotta palmikot alkoivat heilua ihan silmiä huikaisevasti hänen niskassaan.

— Noillako hevosilla? En koskaan!