Part 9

Ja kun vielä sitte alkaa hallituksesta käsin puhaltaa sellaisia tuulia, että suurin osa näistä kahdeksan-, yhdeksänsataa asukasta sisältävistä pikkukaupungeista tulee menettämään kaupunginoikeutensa, syntyy heidän kesken kova kilpailu. Kukin koittaa osoittaa elinvoimaisuuttaan, kukin rientää osoittamaan mahtavuuttansa, vaikka kaurapussi tuskin yhdelle hevoselle riittää... Siitä ei hyvää synny; ken elää, se näkee.

Niinpä Zólyomin kaupunki kovasti vastustaa Pelsöcziä.

Eihän se ole kaupunki eikä mikään; ei siellä ole apteekkiakaan.

Pelsöczin upottaisi Zólyom vesilusikkaan. — Herranen aika, eihän joka maailman kolkka voi olla Besztercze tai Lontoo!

Koiramainen on Pelsöczkin haukuskellessaan ja sortaessaan vuorostansa Bábaszék pahasta:

Eihän se ole mikään kaupunki! Ei siellä ole Bábaszék juutalaistakaan. Sellainen paikkakunta, johon juutalainen ei asetu, ei todellakaan kaupungiksi kelpaa.

Bábaszék taasen vuorostaan pienempiänsä sortaa... mutta enhän minä ole tässä selittämässä tuota rumaa kamppailua, tahdon vain lyhyesti mainita että Bábaszékin arvoisa hallinto kadehtijoiden likaisista parjauksista viisastuneena — osaahan mehiläinen kerätä hunajaa myrkkykasveistakin — oli ruvennut hieromaan kauppaa edellämainitun Jónás Müntzin lesken kanssa, että tämä muuttaisi asumaan Bábaszékiin ja avaisi siellä torin varrella kaupan vastapäätä sepän pajaa, jotta se pistäisi jokaisen matkustavan silmään, ja tulisi siinä olla kaupan ensi kädessä seuraavia tavaroita: saippuaa, piiskoja, värejä, sukia, harjoja, valjaita, nauloja, suolaa, kärrinvoidetta, saframia, inkivääriä, kanelia, liimaa, maaliöljyä, lyhyesti sanoen tavaroita, joita ei Bábaszékissa kasva, ja joita ei siellä liioin valmisteta, ja lieneepä edellämainittujen lisäksi maailmassa vielä joitakuita muitakin.

Täten joutui Müntzin leski Bábaszékiin, missä hänet otettiin kaikella kunnialla vastaan ja häntä kaikin tavoin hemmoteltiin; häntä olisi miltei kämmenellä kannettu — mikä kumminkaan ei olisi ollut leikintekoa, sillä arvon rouva painoi lähes puolisentoista sentneriä.

Ensimmältä moni oli pahoillaan, kun maistraatti ei ollut hankkinut oikeaa juutalaista, vaan ainoastaan juutalaisakan. Olisihan ollut paljoa mahtavampaa ja mieltä ylentävämpää sanoa: Meidän juutalainen sanoi niin ja niin, meidän Moritz tai meidän Tobias teki sitä ja sitä. Sangen yksinkertaiselta tuntuu puhe "meidän juutalaiseukosta" tai "meidän Rosaliasta"; eihän se kuulu miltään. Sanalla sanoen, Bábaszékiin olisi pitänyt hankkia oikea juutalainen, pitkäparta, käyränenä ja mikäli mahdollista punatukkainen — se olisi ollut oikeaa lajia.

Mutta herra Konopka, neuvosmiehistä viisain, joka oli rouva Müntzin kanssa ruvennut sopimusta hieromaan ja itse meni häntä noutamaan, toimittaen Beszterczeen lähettämillään rattailla hänen tavaransakin perille — olipa kukittanut ne hevosetkin, jotka toivat itse rouvan, — tukki armotta tyytymättömien suun lausumalla, joka sattui pilkkaan kuin kivi Davidin lingosta.

— Älkää hupsiko! Jos nainen kerran saattoi olla Unkarin kuningasna, eikös silloin voi nainen toisen kerran olla Bábaszékissä kauppiasna?

Mihinkäs totuudesta pääsee! Tyytymättömät vähitellen rauhoittuivat, alkoivatpa jo kehuskellakin maistraatin valintaa, kun rouva Müntzin pojat, luvultaan seitsemän, seuraavana purim-juhlana ja senjälkeen kaikkina suurina juhlina kokoontuivat maailman eri ääristä sinne ja kaupunkilaiset näkivät heidän kävelevän torilla herrastamineissa, jalassa nauhakengät ja korkeat silinterihatut päässä.

Bábaszékin porvarit pysähtyivät pihamaillaan heitä silloin katselemaan ja rehennellen he yli väliaitojen toisiansa puhutellessaan haastelivat:

— Jos ei tämä ole kaupunki, kuomaseni, silloin ei lepakkokaan ole muuta kuin hyttynen!

— Kymmeniin vuosiin ei Pelsöczissä nähdä näin monta juutalaista, vastasi toinen kuoma, mahaansa silitellen.

Puotinsa ovella Müntzin leski itsekin ihaili poikiansa. Siinä hän näet tavallisesti istui puodin ovella sukkaa kutoen, nenällä vaskisankaiset silmälasit — ja nämät silmälasitkin antoivat Bábaszékille arvokkaan kaupunkilaisen ulkoasun. Muuten oli rouva Müntz sangen ystävällisen ja lempeän näköinen, istuessaan siinä, valkoinen huivi päässään hän sopi niin hyvin ympäristöön, toisiin, valkoisiksi siveltyihin rakennuksiin ja kaupungin talon kunnioitusta herättävään otsikkoon, että kukaan ei saattanut mennä hänen ohitsensa hattuaan nostamatta. Jokainen tunsi vaistomaisesti, miten likeisesti tuo pyöreä eukko oli liittynyt Bábaszékin kukoistusta tarkoittaviin tulevaisuussuunnitelmiin.

— Hyvää päivää, nuori rouva, miten jaksatte, nuori rouva?

— Hyvin, rakkaat lapset.

— Mitenkä liike käy, nuori rouva?

— Hyvin, rakkaat lapset.

Sangen oltiin hyvillään, kun rouva oli aina ketterä ja terve ja vaurastui silminnähtävästi.

Kaikkialla kaupunkilaiset rahtia vetäessään siitä ylvästelivätkin.

— Meidän Rosalia se vasta vaurastuu. Ihan se saa, hitto vie, uudet höyhenet. Pätii Bábaszékissä elää! Bábaszék on kultala, uusi kultala... kyllä siellä elää.

Rosalia-rouvaa siellä todella hemmoteltiin. Hän oli jo alun seitsemännellä kymmenennellä, mutta silti häntä aina sanottiin vain "nuoreksi rouvaksi". Ja merkityksensä on silläkin. Kuningas on haalinut itselleen kaikki mahdottomatkin arvonimet ja yksin hänellä on muka oikeus niitä jaeskella, mutta kansa on tuntien oman suverenisuutensa ottanut käytäntöön myös omat arvonimensä, se lahjoittaa arvonimeksi _nuoruuden_.

Kuten sanoin, pidettiin Rosalia rouvaa suuressa kunniassa; kun hän muutama vuosi sinne siirtymisensä jälkeen alkoi rakentaa uutta kivitaloa torin laitaan, tarjoutuivat kaikki hevosmiehet noutamaan hänelle muutaman kerran kiviä ja puita. Lupasivatpa mökkiläisetkin tehdä ilmaiseksi yhden päivätyön. Ainoastaan parisen laiskinta alussa kieltäytyi tulemasta, mutta järkevämmät ja etevämmät hilasivat heidätkin mukaansa.

— Kelvoton mies, he sanoivat semmoisista, — ei kunnioita ketään, ei Jumalaa, ei pappia, ei juutalaista.

Menipä kaupungin hallinto niinkin pitkälle, että uutta asemakaavaa laadittaessa laajanäköisen pormestarin Mravucsán Jánosin kehoituksesta eroitettiin kaksi tonttia kaupungin alueesta, toinen vastaista juutalaisten synagogaa ja toinen juutalaisten hautuumaata varten — vaikka näitä ei siellä ollut kuin yksi eukko.

Se sinään. Onhan tulevaisuus edessä, ja ken tietää, mitä se mukanaan tuopi? Ja toisekseen tuntuu niin mukavalta sovittaa pakinoidessaan vierasten kanssa puheeseen sanat: "noin kivenheiton päässä Bábaszékin juutalaistemppelistä", tai: "Bábaszékin juutalaistemppelin alueen ohi mennen" j.n.e.

Vieläkin pienemmät naapurikaupungit kateissaan ja kiukuissaan bábaszékiläisten selän takana sanelivat:

— Voi noita Bábaszékin porvareita! Johan ne vaivaiset suuruuden hulluutta sairastavat.

JÄLJET VIEVÄT GLOGOVAAN

Eräänä kirkkaana, keväisenä iltapäivänä pysähtyivät kevyet vaunut rouva Müntzin myymälän edustalle. Vaunuista hyppäsi ulos nuori herra.

Tämä oli, kuten jo tiedämme, Wibra György.

Rouva Rosalia, joka paraikaa keskusteli pormestari Mravucsánin ja neuvosmies Galban kanssa, kysäsi uteliaasti hänen luokseen joustavin askelin tulevalta vieraalta:

— Mitä asiaa?

— Oletteko rouva Müntz?

— Olen.

— Haluaisin ostaa yhden sateenvarjon.

Neuvosmiehet kääntyivät kummastellen katselemaan kirkasta, pilvetöntä taivasta.

— Mitä hittoa, mumisi laajanäköinen Mravucsán itsekseen, — mitä nyt sateenvarjolla? sitte hän kysyi ääneensä:

Mistä herra on kotoisin?

— Beszterczestä.

Mravucsán kummasteli yhä enemmän, olipa vähällä rintoihinsa lyödä.

Kyllä on kumma seikka tulla Beszterczestä Bábaszékiin sateenvarjoa ostamaan. Eihän semmoista saa kuulla kuin kerran eläissään. Hän tyrkkäsi hiljaa neuvosmiestä kylkeen, kuiskaten:

— Kuulitteko?

— Tämä on vain köyhä maalaisliike, hyvä herra. En pidä varastossa sateenvarjoja ja muita sellaisia tavaroita, vastasi rouva Rosalia.

— Se on kyllä ikävää, murisi herra Mravucsán, pureskellen tuuheita pörhöisiä viiksiään.

Mutta minä olen kuullut, — virkkoi vieras jälleen, että teillä on vanhoja sateenvarjoja.

Vanhoja sateenvarjoja! Hyi! Herra Mravucsán, joka muutenkin poti hengenahdistusta, alkoi läähättää lyhyeen ja vaikeasti. Hän oli juuri viskaamaisillaan jonkun ivallisen sanan tuolle vieraalle kun yhtäkkiä muuan pillastunut hevospari käänsi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Markkinaväki, jota tori oli täynnä, hajaantui säikäyksissään laitapuolille, vastapäätä olevassa pajassa takominen taukosi ja sepät juoksivat suurta melua pitäen oikealle laidalle pystytettyä markkinakojua, eli n.s. "lassinkyökkiä" kohti, jonka padan ja paistikkaat ohikiitävä valjakko oli kumoon kaatanut. Sekä rinkelit että paistikkaat ja sianlihaviipaleet siellä makasivat hujan hajan maassa, vain niiden haju vielä nyt kovasti seppien nenää kutitti. Torieukot kiljuivat ja voivottelivat; jotkut rohkeimmat riisuivat päästään tummansiniset huivinsa ja pelottelivat niitä huiskuttamalla hevosia, saaden ne onnellisesti suuntaamaan kulkunsa suutarien kojua kohti.

Syntyi aimo mellakka. Koko tori oli yhtenä vilinänä, aallokkona. Muuan sepänrenki otti maasta suuren paistikkaanpalan, eukot hänen peräänsä, ja senjohdosta toinen sepänrenki, rientäen vainottua toveriansa auttamaan, veti yhtäkkiä ahjosta suuren tulikuuman raudan ja riensi se pihdeissään eukkoja kohden, ruveten sitä vielä tuimasti vasarallaan takomaan, jotta tuliset kipunat pärskyivät ympäriinsä parin sylen päähän.

Hevoset sillävälin laukkasivat eteenpäin erään tynnörintekijän tavaroiden ylitse, vetäen perässään hienojen herrasvaunujen riekaleita. — Noista ei ainakaan enää ajopeliä tule, virkkoi seppämestari hitaasti, katsellen tapausta, kädet nahkaisen esiliinan alla. Nyt vaunut vielä iskivät erään talon seinään ja niiden vasen takapuoli litistyi kokoon; vetotankokin katkesi, yksi pyörä jäi johonkin linjaaleineen päivineen, jotta nyt alkoi keltaiseksi maalattu istuinkin maata laahata. Ohjat olivat irtautuneet hevosten väliin ja laahasivat nekin maata. Nuo pillastuneet hevoset liehuvine harjoineen ja suut vaahdossa olivat todellakin komea näky siinä kiitäessään päät pystyssä aivankuin vapaudestaan hurmaantuneina; etujaloillaan he näyttivät ikäänkuin uivan ilmassa.

— Komeat haaskat! — virkkoi neuvosmies Galba.

— Glogovan papin hevoset, — huomautti Mravucsán. — Kunpa vaan ei olisi mitään onnettomuutta tapahtunut. Mennään, Galba!

Puhellessaan etumaisten ostajain kanssa, joita yhä karttui ja joita oli palveltava ja jotka sentään kärsivällisesti vuoroaan odottivat, rouva Müntz ohimennen vastasi vieraalle:

— Olisi meillä vanhoja sateenvarjojakin ehkä joitakuita tuolla vinnillä, mutta ne eivät noin hienoille herroille sovi.

— Saamari! Tahtoisin kumminkin niitä nähdä. Rouva Müntz aukaisi oven laskeakseen ostajat edellänsä sisään, mutta teki vierasta kohden kynnyksellä torjuvan liikkeen.

— Vakuutan teille ettette ottaisi niitä käteennekään.

Mutta vieras ei niin helposti perään antanut, vaan meni sisään hänkin odottamaan, kunnes toiset ostajat olivat asiansa suorittaneet, ja nyt hän uudestaan lausui tahtovansa nähdä noita vanhoja kapineita.

— Voi hyvä herra, jättäkää minut rauhaan! Sanon vieläkin etteivät ne teille kelpaa. Ne sateenvarjot ovat niiltä ajoilta, jolloin mieheni vielä eli, hän kun osasi niitä korjata; useimmista on kangas rikki, — ja sitäpaitsi ovat ne jo aivan turmeltuneet vinnillä kaikenmoisen rojun seassa. Ei kannata mennä niitä noutamaan. Eikä se nyt kävisi laatuunkaan. Poikani on mennyt markkinoille, piialla on ruusu jalassa, jotta ei pääse liikkumaan, enkä minä näin markkinapäivänä voi hetkeksikään poistua puodista.

Asianajaja otti lompakostaan viiden florinin setelin.

— Minä en ilmaiseksi pyydä palvelustanne, rouva Müntz, mutta sateenvarjot tahdon joka tapauksessa nähdä. Laskekaa minut itse sinne vinnille. Ottakaa tämä nyt etukäteen.

Rouva Müntz ei tarttunut rahaan; pienillä silmillään, jotka olivat syvällä lihavien kasvojen kuopissa, hän tarkkasi tutkivasti ja epäilevästi ylhäisen näköistä nuorta herraa.

— Nyt en ainakaan sateenvarjoja teille näytä.

— Miks'ette?

— Siksi että miesvainajani antoi minulle seuraavan opetuksen: Älä koskaan, Rosalia, tee semmoista, jota et käsitä, ja minun mieheni oli sangen viisas ihminen.

— Niin, niin. Olette oikeassa; ettehän käsitä, minkätähden minä tarjoan viittä florinia saadakseni nähdä vanhoja sateenvarjoja.

— Noilla viidellä florinilla te tahtoisitte kai nähdä jotain muutakin.

— Niin, asia on sangen yksinkertainen. Minun isälläni oli vanha sateenvarjo, josta hän eläessään paljon piti, oli siihen todella kiintynyt, ja olen saanut sattumalta tietää sen joutuneen teidän miehenne haltuun; tahtoisin sen nyt hankkia itselleni perhemuistoksi.

— Kuka olikaan isänne? Ehkä minä jotain asiasta tietäisin.

Vieras hieman punastui.

— Gregorics Pál, — hän vastasi.

— Ah, Gregorics! Vartokaa! Niin, niin, kyllä muistan, tuo omituinen pieni mies, joka kuolemansa jälkeen...

— Niin se, joka testamenttasi Beszterczen rouville kaksituhatta kullekin.

— Kyllä tiedän, mutta ei hänellä ollut, jos oikein muistan, poikaa...

— Niin, tuota, tuota... (Puhuja joutui hämilleen ja lause katkesi.) Minä olen asianajaja Wibra.

Nyt oli rouva Müntzin vuoro joutua hämilleen.

— Vai niin. Oh hoh! Voi minun vanhaa tyhmää päätäni. Oh hoh, jo tiedän. Kyllä tiedän! Olen kuullut teistä paljo puhuttavan. Olen sangen iloinen saadessani teidät nähdä. Kyllä tunsin taattovainajan. Hyvänen aika, miten olettekin hänen näköisensä ja kuitenkin niin pulska mies. Tunsin hänet hyvin, vaikka — hän lisäsi hymähtäen — minulle hän ei testamentannut kahtatuhatta florinia. Voi, minäpä olin silloin jo vanha, kun hän oli nuori. — Olkaa siis hyvä ja tulkaa sateenvarjoja katsomaan. Minä näytän tietä ja osoitan, missä ne ovat siellä vinnillä. Tulkaa vain perässäni. Kunpahan nyt löytäisitte vanhan herran sateenvarjon sieltä...

— Viisikymmentä florinia minä silloin kouraanne pistäisin, rouva Müntz.

Kuullessaan viittäkymmentä florinia mainittavan alkoivat eukon silmät kiilua kuin kiiltomadot. Mikä kelpo poika! — hän huoahti taivaaseen katsahtaen, — ei mikään ole otollisempaa Jumalalle kuin hyvä poika, joka kunnioittaa vanhempiensa muistoja! — Nuo viisikymmentä florinia saivat vanhuksen niin vilkkaaksi ja eloisaksi kuin hämähäkki. Sulkien puotinsa lasioven ulkoa hän ketterästi astuen vei Gyurin pihaan tikapuiden luo, aikoen itsekin kavuta ylös häntä auttamaan.

— Ei, ei, pysykää te täällä, rouva Müntz. Mitä maailma sanoisikaan, — lisäsi Gyuri leikillään, — jos saisi nähdä meidän kiipeävän kahden vinnille?

Rosalia rouva purskahti käsiänsä yhteen lyöden iloiseen nauruun.

— Voi hyvä, nuori herra! Ne ajat ovat aikaa menneet. Eipä taattonnekaan minulle mitään testamentannut. Vaikka kyllä minä ennen sentään... (Hän silitteli harmaita hapsiaan pois otsalta.) Menkää siis yksin.

Puolisen tuntia penkoi Wibra siellä rouva Müntzin romuja, tämän jo käydessä kahdestikin puodista käsin pihalla katsomassa. Nuo viisikymmentä florinia olivat näet tehneet hänet malttamattomaksi.

— Heiniäkö vai olkia? — hän kysyi nähdessään Wibran selkä edellä astuvan tikapuita alas. Turha oli kysyäkin. Kädessä ei ollut sateenvarjoa.

— Minä olen tutkinut ne kaikki, — hän virkkoi allapäin; — yksikään niistä ei ollut se oikea.

Juutalaiseukon muoto kävi nyrpeäksi, lihava leuka rupesi omituisesti väräjämään ja silmät räpyttivät sukkelaan.

— Voi, voi, mihin lienee tuo tuhma Jónás sen pannut? — hän mutisi. Viisikymmentä florinia! Kauheata! Sillä Jónáksella ei sitte ollut vähääkään älyä...

— Miehenne luultavasti itse piti sitä sateenvarjoa. Herra Sztolarik, meidän nykyinen pormestarimme sanoo varmasti muistavansa nähneensä sen hänen kädessänsä.

— Minkä näköinen se olikaan?

— Kangas oli punainen, alasyrjässä kapea viheriä kukkareunus; musta puuvarsi päättyi harmaaseen luusta tehtyyn kahvaan.

Rosalia rouva huudahti:

— En tarvitse päästä koskaan taivaaseen, jos ei Jónáksella ollut juuri se viime matkallaan. Muistan sen, aivankuin hän seisoisi vielä nytkin edessäni. Sen hän otti, jumaliste, juuri sen hän otti...

— Siinä hän teki pahasti.

Rosalia rouva alkoi miestänsä puolustaa:

— Miten hän voi tietää, mikä niistä olisi ollut kotiin jätettävä! Ei hänellä ollut aavistustakaan...

— Kaikki on siis mennyttä! — huoahti asianajaja, seisoen tikapuiden luona neuvotonna, aivan kuin jäykistyneenä kuten Marius Kartagon raunioilla; hänen Kartagostaan vain ei jäänyt raunioitakaan, — kaikki haihtui ilmaan, josta oli itse rakennuskin.

Vastahakoisesti hän astui ulos portista vaunujansa luo, eukko laahustaen verkalleen perässä, kuten lihotettu hanhi heiluen oikeaan ja vasempaan. Mutta kadulla hän yhtäkkiä tarttui vilkkaasti Wibran takinkaulukseen:

— Ka, olin aivan unhoittaa. Poikani Moritz sattuu olemaan kotona; hän on teurastaja ja on tullut eläimiä ostamaan. Poikani Moritz tietää kaikki ja minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen — Rosalia rouva oli nähtävästi paljoa mieluummin täällä maan päällä — jos hän ei voi antaa teille jotain tietoa tuosta punaisesta sateenvarjosta. Menkää vain, hyvä, rakas herra, suoraan torille eläimien joukkoon ja puhutelkaa siellä komeinta miestä; se on Moritz poikani... erittäin pulska ja komea mies. Puhutelkaa häntä ja luvatkaa hänelle nuo viisikymmentä florinia. Minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen, jos valehtelen sanoessani että Moritz minulle jotain tuosta sateenvarjosta silloin mainitsi. Kun näet Jónás rukka hukkui, meni Moritz häntä hakemaan ja jäljille päästyään hän seurasi niitä kylästä kylään, udellen ja tiedustellen, kunnes viimein asiat selvisivät. (Rosalia rouva loi kyyneleiset silmänsä taivasta kohden.) Voi Jónás, Jónás, miksi teit meille tämän? Kun kerran jo meni järkesi, minkätähden piti sinun itsekin mennä sen perään? Onhan sitä pojillasi riittämään asti. — Wibra olisi tarttunut oljen korteenkin; sanaa virkkamatta hän nyt riensi myymäkojujen lomitse kirkon taa karjatorille.

Hetken tiedusteltuaan hän tapasikin Müntz Moritzin, lyhyen, paksun ja lihavan miekkosen, kasvot pisamia täynnä. Hiton ruma mies muutenkin. Vyötäisillä riippui pitkä tuppipuukko ja oikeaan ranteeseen oli tatuoitu härän pää.

Mies teki paraikaa kauppaa muutamasta käyräsarvisesta lehmästä. Myyjä vannoi kautta taivaan ja maan ettei Bábaszékissä ole tämän vertaista lehmää vielä myyty.

— Paljailla oljilla eläenkin, — hän kehui, se lypsää neljätoista tuoppia päivässä.

— Joutavia! — vastasi Müntz Moritz halveksivasti, — en minä ole mikään vasikka, joka sitä rupeaisi imemään eikä teidän tarvitse ruveta sen lypsykykyä kehumaan; minä olen teurastaja, palottelen sen puntarin nenään.

— Vai niin, — virkkoi rehellinen myyjä ja alensi tinkimättä viisi florinia lehmän hintaa.

Moritzin mielestä oli kai hinta vieläkin liian korkea, koska hän koetellen sitä joka taholta viimein läimäytti sitä lanteille, huudahtaen ikäänkuin epätoivoissaan: "paljasta luuta!" — sitte aukasi hän eläimen suun, tutkien sen hampaita.

— Eihän sillä ole enää hampaitakaan!

— Mitä herra hampaista? — ärähti kunnon myyjä. — Vai aiotteko palotella ja punnita hampaitakin?

— Vielä tuo kelvoton potkiikin!

— Mitä tyhjää, eihän se kuoltuaan enää potki; ensin te kai sen teurastatte ja sitte vasta palottelette?

Kunnon myyjä nauroi omalle sukkeluudelleen ja tultuaan hyvälle tuulelle hän alensi hintaa vielä viisi florinia.

Sittekin lienee hinta ollut Moritzin mielestä liian korkea, koskapa hän jäi vielä tarkastamaan elukkaa löytääkseen siinä yhä uusia vikoja, kun Wibra saapui paikalle ja puhutteli häntä unkariksi:

— Tulkaa, herra Müntz, minulla olisi vähän asiaa!

Peläten että ostaja menee menojaan alensi myyjä hintaa taas viisi florinia, ja nyt teki viisas Moritz kaupat, vaikka hän ennen oli saanut iltaan asti hieroa kauppaa noiden itsepäisten myyjäin kanssa, jotka eivät tahtoneet tavaraansa halvasta luovuttaa.

— Mitä asiaa?

— Haluaisin ostaa teiltä jotain semmoista, joka ei kuulu minulle eikä teillekään.

— Semmoista tavaraa on maailmassa paljon, — vastasi Moritz, suu irvissä. — Minä myyn sangen halvasta, sen vakuutan.

— Käydään vähäsen tuonnemmaksi!

Asianajaja vei hänet ulos väkijoukosta kaupungin kaivolle, missä yksinäinen marjakuusi antoi varjoa. Tämä puu, jonka jalo kaupunki oli ympäröinyt aitauksella ja jonka alle se oli asettanut kaksi penkkiä, kuului sekin tavallaan Bábaszékin vastaiseen mahtavuuteen. Nuo myskiltä haiskahtavat kullanvihreät kuoriaisetkin, joita oli sen lehvissä ja joita käytetään eräiden lääkkeiden valmistukseen, — espanjankärpäsiksi tiedemiehet niitä nimittävät, — olivat jok'ikinen todistamassa Bábaszékin etevämmyyttä ja että sekin vielä saapi apteekin.

Bábaszékin naiset veivät noita hyönteisiä ennen usein Zólyomiin, missä apteekkari niitä osti parillakymmenellä kreutzerillä, mutta sitte kielsi jalo kaupunki jyrkällä säädöksellä tämän keinottelun, lausuen; Puu kaipaa apteekkia. Emme salli viedä kuoriaisia pois... Kyllä laajanäköinen Mravucsán osaa asiat valvoa.

Wibra kertoi lyhyesti asiansa, että hän haluaisi ostaa muistiksi isävainajansa sateenvarjon, jota vanha Jónás Münz oli käyttänyt.

— Tiedättekö te jotain siitä?

— Kyllä — vastasi Moritz nolona; hän kävi näet erittäin noloksi kuullessaan tällaisia joutavia asioita mainittavan.

— Tarjoan teille viisikymmentä florinia, jos lähdette minua opastamaan ja onnistutte sen löytämään.

Säikähdyksissään otti Moritz lakin päästään. Viisikymmentä florinia vanhasta sateenvarjosta! Oh, sehän mahtoi olla itse Koburgin herttua! Yhdellä silmäyksellä hän nyt huomasi, miten hieno puku oli vieraan yllä.

— Saattaa se sateenvarjo löytyä, — hän vastasi silminnähtävästi vilkastuen, mutta kohta sentään lähemmin ajateltuaan lisäten varmuuden vuoksi sanan: luullakseni.

— Kertokaa kaikki, mitä tiedätte.

Mies vaipui hetkeksi mietteisiin; muistot isästä olivat nähtävästi aivan sekaisin hänen päässään, sikinsokin kuin risuläjä.

— Tuota, tuota se sateenvarjo! Miten sen laita olikaan? Siitä on nelisentoista vuotta, kun isäni hukkui; moni yksityiskohta on jo haihtunut mielestäni, mutta sen muistan varmasti, että lähteissäni häntä veljeni kanssa etsimään pääsin jäljille ensin Podhragyissa. Siellä hän vielä oli ollut järjissään, myynyt muutamia pieniä kapineita kyläläisille, nukkunut yönsä kylän kapakassa sekä ostanut kahdella florinilla vanhan sinetin eräältä Raksányi nimiseltä maalaisaateliselta. Hänellä oli silloin vielä hyvinkin selvä järki, sillä saatuamme hänen ruumiinsa ylös Garam-joesta löysimme sinetin hänen taskustaan ja myimme sen eräälle muinaismuistojen kerääjälle viidestäkymmenestä florinista, kun näet saatiin selville, että se oli Arpádin ajoilta Mohorain sinetti.

— Hyvä, hyvä, mutta nämät seikat eivät minua liikuta, herra Moritz, keskeytti vieras maltitonna.

— Saatte kohta huomata, että nekin asiaan kuuluvat.

— Sangen mahdollista, mutta eivät koske sateenvarjoa.

— Koskevatpa niinkin. Kuunnelkaa vain tarkasti. Podhrágyissa saimme tietää vanhuksen menneen sieltä Abellovaan. Silloin minäkin läksin sinne. Täältä jo kuulemieni johdosta aloin epäillä vanhuksen menneen päästään sekaisin, hän kun ennenkin oli ollut taipuvainen mietiskelyihin. Siellä näet kerrottiin meille hänen ostaneen vanhoja kreutzerin rahoja kyläläisiltä neljästä kreutzerista. Sittemmin selvisi kumminkin, että otaksumani oli väärä.

— Miten niin? Eikö vanhus vielä ollutkaan sekapäinen.

— Ei, sillä muutama päivä senjälkeen kävi Abellovassa kaksi juutalaispoikaa, tuoden sinne pussillisen noita vanhoja kreutzerin rahoja, joista kyläläiset heille maksoivat kolme kreutzeria kappaleelta, kun niiden hinta muka oli neljä kreutzeria.

— Siis mahdollisesti...