Part 6

Niinä päivinä Firenzeen asettuneiden Faenzan nunnain abbedissa päätti siihen aikaan kaunistaa freskomaalauksilla luostarin kirkon. Saatuaan kuulla, että vanuttajien ja kehrääjien korttelissa asui Buffalmacco-niminen taitava maalaaja, hän lähetti intendenttinsä sopimaan hänen kanssaan maalausten aiheista. Mestari hyväksyi hänelle tarjotun hinnan ja ryhtyi työhön. Hän rakensi luostarin kirkkoon telineet ja alkoi maalata vielä tuoreeseen pintaan ihmeen voimallisesti Jeesuksen Kristuksen historiaa. Hän kuvasi ensinnäkin alttarin oikealle puolelle Bethlehemin lastensurman ja onnistui esittämään murheelliset ja raivostuneet äidit, jotka turhaan yrittivät temmata pieniä lapsiansa pyöveleiltä, niin hyvin, että seinä tuntui veisaavan samoinkuin uskovaiset jumalanpalveluksen aikana: "Cur, crudelis Herodes?..." Uteliaisuuden houkuttelemina tulivat nunnat, kaksi tai kolme kerrallaan, katselemaan mestarin työskentelyä. Nähdessään lohduttomat äidit ja murhatut lapset he eivät voineet olla itkemättä ja parkumatta. Buffalmacco oli kuvannut kapaloriepuihin kiedotun rintalapsen, joka hymyillen imi peukaloansa erään sotilaan jalkojen välissä. Nunnat pyysivät armahtamaan lasta.

— Säästäkää se, sanoivat he maalaajalle. Varokaa, ettei joku noista miehistä sitä näe ja surmaa!

Kelpo Buffalmacco vastasi:

— Koska rakastan teitä, kalliit sisaret, puolustan häntä niin hyvin kuin voin. Mutta nuo pyövelit ovat sellaisen raivon vallassa, että käy vaikeaksi heitä pidättää.

Nunnain sanoessa "Onpa tuo pienokainen soma!..." hän tarjoutui tekemään heille itsekullekin vielä somemman.

— Kiitoksia vain! vastasivat nunnat nauraen.

Abbedissa tuli vuorostaan omin silmin näkemään, että työtä tehtiin kunnollisesti. Hän oli jalosukuinen nainen nimeltä Usimbalda, ankara, ylpeä ja valpas. Nähdessään siinä työskentelemässä miehen, jolla ei ollut viittaa eikä päähinettä, vaan pelkkä paita ja housut, kuten työmiehellä, abbedissa piti häntä jonakin oppipoikana eikä huolinut virkkaa hänelle mitään. Hän kävi kappelissa viisi 'kuusi kertaa löytämättä milloinkaan ketään muuta kuin tuon henkilön, jonka otaksui kelpaavan ainoastaan värejä jauhamaan. Vihdoin hän ilmaisi miehelle tyytymättömyytensä.

— Poikani, sanoi hän, kehoittakaa minun puolestani mestarianne tulemaan itse maalaamaan häneltä tilaamiani kuvia. Minä haluan niiden olevan hänen käsialaansa eikä jonkun oppipojan.

Buffalmacco ei suinkaan ilmaissut, kuka oli, vaan oli olevinaan vaatimaton työmies, vastasi nöyrästi rouva Usimbaldalle sanoen hyvin käsittävänsä, ettei kyennyt herättämään luottamusta niin ylhäisessä rouvassa ja että hänen velvollisuutensa oli totella.

— Minä kerron asian mestarilleni, lisäsi hän, ja hän tulee varmaan asettumaan rouva abbedissan käytettäväksi.

Tuon vakuutuksen kuultuaan rouva Usimbalda poistui. Huomattuaan olevansa yksin Buffalmacco heti asetti telineille, siihen kohtaan, missä työskenteli, kaksi jakkaraa ja niiden päälle saviruukun. Sitten hän haki nurkasta sinne riisumansa viitan ja hatun, jotka sattuivat olemaan sangen hyvässä kunnossa, ja puki ne tekaisemansa nuken ylle, pistipä vielä ruukun suuhun, seinän puolelle, siveltimen. Sen tehtyään ja saatuaan varmuuden siitä, että tuo koje melkoisesti muistutti maalaavaa ihmistä, hän poistui kiireen kaupalla päättäen palata vasta seikkailun loputtua.

Seuraavana päivänä nunnat kävivät tapansa mukaan kuvia katsomassa. Mutta kun löysivät hupaisen veikon asemesta erittäin jäykän herran, joka ei näyttänyt ollenkaan haluavan puhua ja nauraa, he säikähtivät ja pakenivat.

Rouva Usimbalda, joka vuorostaan tuli kirkkoon, sitävastoin iloitsi nähdessään mestarin oppipojan sijasta.

Hän tervehti maalaajaa erittäin kunnioittavasti ja kehoitti häntä maalaamaan siveitä, jaloja ja ilmehikkäitä hahmoja. Kesti ainakin neljännestunnin, ennenkuin hän huomasi puhuvansa saviruukulle.

Hänen erehdyksensä olisi ollut vieläkin pitkäikäisempi, ellei hän, kärsimättömänä siitä, ettei saanut minkäänlaista vastausta, olisi nykäissyt mestaria viitasta siten sortaen alas ruukun, jakkarat, päähineen ja siveltimen. Aluksi abbedissa oli kovin suuttunut. Mutta koska häneltä ei puuttunut älyä, hän käsitti siten tahdotun hänelle huomauttaa, ettei taiteilijaa saa arvostella nutun nojalla. Hän lähetti intendenttinsä Buffalmaccon luo ja pyysi häntä päättämään aloittamansa työn.

Buffalmacco suoriutui siitä hyvin. Tuntijat ihailevat hänen freskoissaan varsinkin Jeesusta ristillä, kolmea itkevää Mariaa, puuhun hirttäytynyttä Juudasta ja erästä miestä, joka niistää nenäänsä. Valitettavasti nämä maalaukset ovat tuhoutuneet Faenzan nunnien luostarikirkon keralla.

4

MAALAAJA

Buonamico, liikanimeltään Buffalmacco, joka oli yhtä kuuluisa kujeellisuudestaan kuin taidostaan maalata kuvia 'kirkkojen ja luostarien seiniin, ei ollut enää nuori, kun hänet kutsui Firenzestä Arezzon kaupunkiin tämän paikkakunnan piispa koristamaan maalauksilla piispantalon saleja. Buffalmacco suostui tehtävään ja saatuaan seinämuureihin asianmukaiset stukkopinnat alkoi heti kuvata tietäjien Kristus-lapselle osoittamaa kunnioitusta.

Muutamassa päivässä hän sai maalatuksi kuningas Melkhiorin, joka istui valkoisen ratsun selässä. Hänen olisi voinut luulla elävän. Hänen hevosensa satulaloimi oli tulipunainen ja täynnä kalliita kiviä.

Hänen siinä työskennellessään piispan apina katseli hänen toimiaan irroittamatta hänestä katsettaan. Maalaajan käsitellessä tuubeja, sekoittaessa värejä, vispilöidessä munia tai sivellessä vielä kosteata muuripintaa eläin seuraili kaikkia hänen liikkeitänsä. Se oli macaco apina, jonka eräs Tasavallan galeeri oli tuonut Berberiasta Venezian dogille. Dogi lahjoitti sen Arezzon arkkipiispalle, joka kiitti tuota anteliasta herraa palauttaen asian yhteydessä hänen mieleensä, että kuningas Salomonin alukset olivat samoin tuoneet Ofir-maasta apinoita ja riikinkukkoja, kuten on kerrottu kolmannessa Kuningasten kirjassa (X, 22). Ja herra Guido (se oli piispan nimi) ei tietänyt palatsissaan mitään arvokkaampaa kuin tämä macaco.

Hän salli apinan vapaasti haikailla saleissa ja puutarhoissa, missä eläin alinomaa teki jotakin ilkeyttä. Eräänä sunnuntaina, maalaajan poissaollessa, se kiipesi telineille, tarttui tuubeihin, sekoitti värejä oman mielensä mukaan, rikkoi kaikki käsiinsä saamansa munat ja alkoi liikutella sivellintä seinäpinnassa niinkuin oli nähnyt maalaajan tekevän. Hän käsitteli kuningas Melkhioria ja hänen ratsuaan tauoten vasta sitten, kun oli maalannut kaikki uudestaan.

Seuraavana aamuna Buffalmacco havaitsi värinsä sotketuiksi ja teoksensa tärvellyksi ja joutui siitä mielipahan ja kiukun valtaan. Hän uskoi varmaan jonkun arezzolaisen maalaajan hänen ansioitaan kadehtien tehneen hänelle tuon kepposen ja lähti valittamaan asiasta piispalle. Herra Guido kehoitti häntä ryhtymään uudelleen työhön ja korjaamaan nopeasti tuon salaperäisellä tavalla koituneen vahingon. Hän lupasi asettaa kaksi sotilasta öin päivin vahtimaan freskoja valmiina lävistämään peitsillään sen, joka niitä lähestyisi. Tuon lupauksen saatuaan Buffalmacco suostui ryhtymään jälleen työhönsä, ja kaksi sotilasta asetettiin vahtiin hänen läheisyyteensä. Eräänä iltana, kun hän oli päivätyönsä suoritettuaan poistunut, vahtisotilaat näkivät piispan apinan hyppäävän kiireesti hänen sijaansa telineille ja tarttuvan väreihin ja siveltimiin niin nopeasti, etteivät he ehtineet mitenkään sitä estää. He kutsuivat kiivaasti huutaen mestarin, joka saapui saliin ajoissa nähdäkseen macacon maalaavan toistamiseen ja erinomaisen innokkaasti kuningas Melkhioria, hänen valkoista hevostaan ja sen punaista satulalointa. Sitä katsellessaan hän tunsi halua sekä itkeä että nauraa.

Hän lähti piispan puheille ja sanoi:

— Herra piispa, teitä miellyttää minun maalaustapani; mutta teidän marakattianne miellyttää aivan toisenlainen tapa. Mitä hyödytti kutsua minua, kun teillä on mestari talossanne. Häneltä kenties puuttui kokemusta. Mutta nyt, kun hänellä ei ole enää mitään oppimista, minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, joten palaan Firenzeen.

Sen sanottuaan kelpo Buffalmacco lähti majataloonsa kovin harmistuneena. Hän söi illallisensa haluttomasti ja lähti makuulle murheisin mielin.

Piispan apina ilmestyi hänelle unessa, ei suinkaan sellaisena puoli-ihmisenä, joka se todellisuudessa oli, vaan valtavan suurena kuin San Gemigniano-vuori, hännällään kuuta kutkuttelevana. Sillä oli istuimenaan öljypuumetsä maakartanoiden ja viininpuserrushuoneiden välimaalla, ja sen jalkojen välitse suikersi kapea tie iloisten viinimäkien vierellä. Tuolla tiellä näkyi suuri joukko pyhiinvaeltajia, jotka jonossa liikkuen kulkivat toinen toisensa jälkeen maalaajan ohi. Ja Buffalmacco tunsi hilpeän luonnonlaatunsa lukemattomat uhrit.

Hän näki siinä ensinnäkin mestarinsa Andrea Tafin, jolta oli oppinut, kuinka ihminen voi hankkia itselleen kunniaa taiteita harjoittamalla, ja jonka hän oli siitä hyvästä saattanut monet kerrat naurunalaiseksi, saanut hänet luulemaan helvetin pahoiksi hengiksi isojen torakkain selkiin kiinnittämiänsä pieniä vahakynttilöitä ja vivunnut hänen sänkynsä vuoliaisiin asti, niin että kelpo ukko luuli nousevansa taivaaseen ja kovin säikähti.

Hän näki Hanhenpään, villain karstaajan, ja hänen vaimonsa, joka oli voimallinen kehrääjä. Tämän kunnon naisen pataan oli Buffalmacco heittänyt kahmaloittain suoloja seinässä olevasta repeämästä, niin että Hanhenpää sylki joka päivä liemen suustaan ja kuritti eukkoansa.

Hän näki mestari Simon de Villan, bolognalaisen lääkärin, joka oli tohtorin-hatustaan tunnettavissa, saman miehen, jonka hän oli kumonnut lokakuoppaan Ripolin nunnaluostarin läheisyydessä. Tohtori oli siinä tärvellyt kauniin samettiviittansa, mutta kukaan ei ollut häntä säälitellyt, koska hän oli ylenkatsonut rumaa, mutta kristittyä puolisoansa ja oli tahtonut saada vuodekumppanikseen pappi Johanneksen Sinsimuran, jolla oli sarvet pakarain välissä. Buffalmacco veitikka oli uskotellut mestari Simon de Villalle voivansa viedä hänet yön aikaan noitien sabattiin, missä hän itse iloisessa seurassa rakasteli Ranskan kuningatarta, joka antoi hänelle vaivoistaan viiniä ja makeisia. Tohtori suostui kutsuun toivoen saavansa osakseen samanlaista kohtelua. Buffalmacco pukeutui eläimen nahkaan, otti kasvoilleen sarvilla varustetun naamion, jollaisia käytetään juhlissa, ja sanoi mestari Simonille olevansa paholainen, jonka asiana oli toimittaa hänet noitien sabattiin. Hän nosti tohtorin hartioilleen, kuljetti hänet kaikkinaisen saastan täyttämän kuopan reunalle ja paiskasi sinne päistikkaa.

Sitten Buffalmacco näki Calendrinon, jolle oli vakuuttanut Mugnonen tasangolta löytyvän heliotroopin nimellä mainitun kiven, joka kykenee tekemään haltijansa näkymättömäksi. Hän vei Calendrinon ja Bruno da Giovannin Mugnoneen, ja Calendrinon kerättyä verraten suuren määrän kiviä oli kadottavinaan hänet näkyvistään ja huudahti: "Se lurjus on pettänyt seuran; jos saan hänet jälleen käsiini, heitän tämän kiven hänen selän jatkoonsa!" Hän sinkosikin kiven mainitsemaansa paikkaan Calendrinon voimatta valittaa, koska oli näkymätön. Calendrino ei ollut ollenkaan sukkela, ja Buffalmacco käytti hyväkseen hänen yksinkertaisuuttaan siinä määrin, että uskotteli hänen olevan raskaana. Siitä pinteestä vapautuakseen Calendrino joutui uhraamaan kaksi salvokukkoa.

Sen jälkeen Buffalmacco näki maalaismiehen, jolle oli maalannut Pyhän Neitsyen Jeesus-lapsi sylissä muuttaen viimeksimainitun karhunpenikaksi.

Hän näki vielä Faenzan nunnien abbedissan, joka oli antanut hänen tehtäväkseen koristaa maalauksilla luostarin kirkon seiniä ja jolle hän oli uskonsa nimessä vannonut, että väreihin täytyi sekoittaa hyvää viiniä, jos mieli henkilöiden hipiän näyttävän kukoistavalta. Abbedissa antoi, hänelle kaikkia hänen maalaustensa pyhiä miehiä ja naisia varten sen viinin, joka oli varattu piispoille, ja hän joi viinin itse, turvautuen sinoberiin, kun tuli kysymykseen hipiäin helakammaksi saaminen. Saman rouva abbedissan hän sai luulemaan viitan peittämää saviruukkua mestarimaalaajaksi, kuten edellä on kerrottu.

Buffalmacco näki vielä pitkän jonon henkilöitä, joita oli saattanut naurunalaisiksi, pitänyt pilkkanaan, nolannut ja ivannut. Ja heidän jäljessään asteli käyräsauvoineen, hiippoineen ja kaapuineen suuri pyhimys Herculano, jota hän oli kujeellisesti esittänet Perugian torilla rantatörökruunu kiireellään.

Kaikki ohikulkevat kiittivät apinaa, joka oli kostanut heidän puolestaan, ja kummitus remahti nauramaan avaten kitansa, joka oli helvetin porttia avarampi.

Buffalmacco oli ensimmäisen kerran elämässään nukkunut yönsä huonosti.

Veronan nainen

Puella autem moriens dixit: "Satanas, trado tibi corpus meum cum anima mea." (Quadragesimale opus declamatum Parisiis in ecclesia S:ti Johannis in Gravia per venerabilem patrem Sacrae scripturae interpretem eximium Ol. Maillardum, 1511.)

[Tyttö sanoi kuollessaan: "Saatana, minä jätän haltuusi ruumiini ja sieluni."]

_Tämän löysi kunnianarvoinen isä Adone Doni Veronassa Santa Crocen luostarin arkistosta_.

Veronalainen rouva Eletta oli niin ihmeen kaunis ja hyvätekoinen, että kaupungin oppineet, jotka olivat perehtyneet historiaan ja tarustoon, mainitsivat hänen äitiänsä Latonan, Ledan ja Semelen nimillä, siten vihjaten, että hänestä syntyneen hedelmän oli luonut pikemmin Jupiter-jumala kuin mikään kuolevainen mies, mainitun rouvan puoliso tai hänen monet rakastajansa. Mutta kaikkein viisaimmat, varsinkin Fra Battista, joka oli ennen minua Santa Crocen luostarin esimiehenä, olivat sitä mieltä, että sellainen lihan kauneus johtui perkeleen juonista; viimeksimainittu henkilö näet on taiteilija siinä merkityksessä, jota ajatteli Nero, Rooman keisari, lausuessaan kuollessaan: "Millainen taiteilija tässä tuhoutuukaan!" Ja varmaa onkin, että Jumalan vihamies, Saatana, joka on kätevä metallitöissä, esiintyy etevänä lihankin töissä. Minä, joka tässä teille puhun, olen hankkinut itselleni verrattain suuren maailmankokemuksen ja olen monet kerrat nähnyt kelloja ja ihmisten kuvia, jotka on valmistanut ihmissuvun vihollinen. Ne olivat ihailtavan taidokkaasti valmistettuja. Minulle eivät ole myöskään vieraita lapset, joita paholainen tekee naisille, mutta tässä kohden kieltäni sitoo ripin salaisuus. Tyydyn siis vain sanomaan, että levitettiin merkillisiä huhuja rouva Elettan syntymästä. Minä näin tämän naisen ensimmäisen kerran Veronan torilla pitkänäperjantaina vuonna 1320 hänen vastikään täytettyään neljätoista vuotta. Myöhemmin näin hänet kävelyllä ja kirkoissa, joissa käyvät ylhäiset naisemme. Hän oli kuin erittäin hyvätekoinen muotokuva.

Hänen hiuksensa olivat kiharaiset ja kullanväriset, otsa oli puhtaan valkoinen, silmien väri se, joka nähdään ainoastaan akvamariini-nimisessa kalliissa kivessä, posket olivat ruusunpunaiset, nenä suora ja hieno. Hänen suumalonsa jäljitteli Lemmen jumalan jousta ja haavoitti hymytessään, ja leuka oli yhtä hymyilevä kuin suu. Rouva Elettan koko ruumis oli niin täydellinen kuin hänen rakastajansa suinkin voivat toivoa. Hänen rintansa eivät olleet suuret, mutta näkyivät verhossaan kahtena täyteläisenä ja erittäin viehättävänä kumpareena. Uskonnollisen luonteeni vuoksi, mutta myöskin siitä syystä, että olen nähnyt hänet aina vain hunnutettuna ja kävelypuvussaan, jätän kuvailematta hänen muut ruumiinosansa, jotka kaikki ilmaisivat verrattomuuttansa verhojensa läpi. Sanon vain, että kun hän tavanomaisessa paikassaan San Zenonen kirkossa liikahti noustakseen, laskeutuakseen polvilleen tai painaakseen otsaansa kivipermantoon, kuten on tehtävä Jeesuksen Kristuksen pyhää ruumista ylennettäessä, hän ei voinut niin tehdä herättämättä miehissä, jotka hänet näkivät, kiihkeätä halua saada painaa hänet syliinsä.

Viidentoista vuoden ikäisenä Elettä otti miehekseen messer Antonio Torlotan, asianajajan, joka oli erittäin oppinut mies, hyvämaineinen ja rikas, mutta jo iäkäs ja niin lihava ja muodoton, että nähdessään hänen kuljettavan asiakirjojaan isossa nahkalaukussa ei tietänyt, mikä säkki siinä toista viedä retuutti.

Oli sääli ajatella, että avioliiton sakramentin tähden, joka on asetettu ihmisille heidän kunniakseen ja iankaikkiseksi autuudekseen, Veronan kaunein nainen oli sellaisen vanhan, raihnaan ja rappeutuneen miehen vuodekumppalina. Ja viisaat havaitsivat pikemmin murheekseen kuin hämmästyksekseen, että messer Antonio Torlotan puoliso käytti hyväkseen hänelle jäävää vapautta miehen ratkaistessa kaiken yötä oikeata ja väärää koskevia pulmallisia kysymyksiä. Rouva Elettä otti sillä välin vuoteessaan vastaan kaupungin soreimpia kavaljeerejä; mutta hänen nautintonsa johtui hänestä itsestään eikä heistä. Hän rakasti itseänsä eikä rakastanut rakastajiansa. Hän ei mielistynyt koskaan muuhun kuin omaan lihaansa. Hän oli oma himonsa, oma imarteensa ja hekumansa. Sen nojalla minusta näyttää, että lihan synti esiintyi hänessä erinomaisen vaikeana. Jos näet tämä synti erottaakin meidät Jumalasta, mikä seikka riittävästi osoittaa sen syvyyttä, on kumminkin oikein sanoa, että ylin Tuomari kohtelee tässä ja toisessa maailmassa lihan synnin tekijöitä lempeämmin kuin saitureita, kavaltajia, murhaajia ja niitä pahantekijöitä, jotka ovat kaupitelleet pyhiä esineitä, koska aistillisten ihmisten pahat himot johtuvat toisista eikä heistä itsestään ja sallivat todellisen rakkauden ja ihmisystävällisyyden kehnoutuneiden jäännösten päästä ilmenemään.

Mitään sellaista ei kumminkaan esiintynyt rouva Elettan aviorikoksissa. Hän rakasti ainoastaan itseänsä. Ja sikäli hän oli kauempana Jumalasta kuin monet muut naiset, jotka eivät ole kyenneet himojansa hillitsemään. Viimeksimainittujen himot johtuivat toisista henkilöistä, rouva Elettan sitävastoin hänestä itsestänsä. Minä esitän nämä seikat, jotta seuraava kertomus kävisi ymmärrettävämmäksi.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän sairastui ja tunsi kuolevansa. Silloin hän itki kaunista ruumistansa tuntien syvää sääliä. Hän puetutti itsensä kaikkein upeimpaan asuunsa, katseli itseään kuvastimessa, hyväili molemmin käsin poveansa ja kupeitansa nauttiakseen viimeisen kerran omasta hempeydestään. Tahtomatta missään tapauksessa suostua siihen, että rakastettua ruumista kalvaisivat madot kosteassa mullassa, hän lausui kuollessaan, uskon ja toivon syvin huokauksin:

— Saatana, rakastettu Saatana, ota sieluni ja ruumiini, Saatana, ihana Saatanani, kuule rukoukseni: ota ruumiini ja sieluni.

Hänet kuljetettiin San Zenoneen, kasvot peittämättä, kuten yleinen tapa vaati; ja miesmuistiin ei ollut nähty niin kaunista vainajaa. Pappien toimittaessa sielumessua hänen ympärillään hän lepäsi siinä kuin näkymättömän rakastajan syliin taintuneena. Pyhän toimituksen jälkeen rouva Elettan kirstu haudattiin huolellisesti sinetöitynä siunattuun maahan, San Zenone-kirkon ympärillä olevien hautojen joukkoon, joista muutamat ovat vanhan ajan sarkofageja. Mutta seuraavana aamuna oli vainajan päälle luotu multa poissa, ja kirstu havaittiin avoimeksi ja tyhjäksi.

Ihmisen murhenäytelmä

Πάς δ' οδυνηρός βίος ανθρώπων, κούκ ίστι πόνων αναπανσις. άλλο τι τού ζην φιλτερον, άλλ' δ σκότος άμπίσχων κρύπτει νεφίλαις.

(Eurip. Hipp. v. 190 et seq.)

Kaikki on tuskaa elo ihmisten, ei tääll' ole loppua vaivain. Lie elo kalleint' ei, toki kätkee syvä yö muun kaiken usvien taa.

(_O. Mannisen_ suom.)

1

VELI GIOVANNI

Siihen aikaan oli hän, joka ihmisestä syntyneenä oli totinen Jumalan lapsi ja oli valinnut rakastetukseen hänet, jolle, enempää kuin kuolemallekaan, kukaan ei avaa ovea hymyillen, Herramme Jeesuksen Kristuksen köyhä, pyhä Fransiskus, noussut taivaaseen. Maa, johon hän oli levittänyt hyveittensä tuoksua, säilytti hänen alastoman ruumiinsa ja hänen sanojensa kylvön. Hänen henkiset lapsensa lisääntyivät kansakuntien seassa, sillä Abrahamin siunaus lepäsi heidän vaiheillansa.

Kuninkaat ja kuningattaret sitoivat vyötäisilleen Jeesuksen Kristuksen köyhän palvelijan nuoran. Ihmiset etsivät joukoittain itsensä ja maailman unohtamisesta totista tyydytystä. Ja iloa paetessaan he ilon löysivät.

Pyhän Fransiskuksen veljeskunta levisi koko kristittyyn maailmaan; Herran köyhien palvelijoiden taloja oli kaikkialla Italiassa, Espanjassa, Galliassa ja Saksassa. Eräs erittäin pyhä talo sijaitsi Viterbossa. Siellä harjoitti köyhyyttä veli Giovanni. Hän eli nöyränä ja ylenkatsottuna, ja hänen sielunsa oli suljettu yrttitarha.

Hän sai ilmestyksen nojalla tietoa totuuksista, jotka jäävät taitavilta ja viisailta havaitsematta. Ja vaikka olikin tietämätön ja yksinkertainen, hän kuitenkin tiesi sellaista, mitä eivät suinkaan tiedä tämän maailman oppineet.

Hän tiesi, että rikkauksista huolehtiminen tekee ihmiset ilkeiksi ja kurjiksi ja että olisi onnellista, jos he, köyhinä ja alastomina syntyneet, voisivat sellaisina elääkin.

Köyhyys oli hänen riemunsa. Kuuliaisuus oli hänen hekumansa. Hän ei tehnyt mitään suunnitelmia, vaan nautti sydämen leipää. Inhimillisten tekojen paino näet on kohtuuton, ja me olemme puita, jotka kantavat myrkyllisiä hedelmiä. Hän pelkäsi toimia, sillä ponnistus on tuskallinen ja turha. Hän pelkäsi ajatella, sillä ajatus on paha.

Hän oli nöyrä, koska tiesi, ettei ihmisellä ole mitään, minkä voisi lukea kunniakseen, ja että ylpeys paaduttaa ihmisen sielun. Hän tiesi vielä, että ne, joiden koko hyvyyden muodostavat hengen rikkaudet, niistä ylpeillessään siten alentuvat aina tämän maailman mahtavien tasoon.

Veli Giovanni oli kaikkia Viterhon talon toisia munkkeja nöyrempi. Luostarin esimies, pyhä veli Sylvester, ei ollut yhtä hyvä kuin hän, koska mestari ei ole yhtä hyvä kuin palvelija eikä äiti yhtä viaton kuin hänen pieni lapsensa.

Havaitessaan veli Giovannin useinkin luopuvan kaavustaan voidakseen sillä pukea Jeesuksen Kristuksen kärsiviä jäseniä, esimies kielsi häntä pyhän tottelevaisuuden nimessä antamasta vaatteitaan vaivaisille. Sinä päivänä, jona tämä kielto lausuttiin, Giovanni lähti tapansa mukaan rukoilemaan siihen metsään, joka peittää Cuninon rinteitä. Oli talvi. Satoi lunta, ja sudet hiipivät ihmisten kyliin.

Veli Giovanni polvistui tammen juurelle ja puhui Jumalalle niinkuin ystävä puhuu ystävälleen rukoillen häntä armahtamaan orpoja, leskiä ja vankeudessa olevia, armahtamaan talonpoikaa, jota panttilainaajat ja koronkiskurit säälimättömästi ahdistivat, armahtamaan metsän kuusipeuroja ja naarashirviä, joita metsästäjät vainosivat, armahtamaan jänistä ja lintua, jotka olivat satimeen joutuneet. Ja hänet temmattiin hurmioon, ja hän näki käden taivaassa.

Auringon painuttua vuoren taa Jumalan mies nousi ja lähti kulkemaan luostariin päin. Valkoisella ja äänettömällä tiellä hän kohtasi köyhän, joka pyysi häneltä almua Jumalan rakkauden nimessä.

— Onnetonta! vastasi hän. Minulla ei ole muuta kuin tämä kaapu, ja esimies on kieltänyt minua sitä leikkaamasta antaakseni toisen puolen pyytäjälle. En siis voi sitä jakaa kanssanne. Mutta jos minua rakastatte, poikani, riistätte sen minulta kokonaisena.

Nämä sanat kuultuaan köyhä riisui munkilta hänen kaapunsa.

Veli Giovanni asteli nyt vailla vaatteita lumisateessa ja tuli kaupunkiin. Hänen kulkiessaan torin poikki, vain aivinainen kaista lanteillaan, leikkivät ja juoksentelevat lapset pilkkasivat häntä. Solvatakseen häntä he näyttivät hänelle nyrkkiä tuikaten peukalonsa näkyviin etu- ja keskisormen välitse ja heittivät häntä lumipalloilla, joissa oli likaa ja kiviä.

Kaupungin torilla oli hirsiä, joita käytettiin rakenteilla olevan talon salvokseen. Eräs hirsi oli sijoitettu poikkipuolin toisten päälle. Kaksi lasta oli asettunut toinen toiseen, toinen toiseen päähän, ja he kiikkuivat siinä. Nämä kaksi poikaa kuuluivat niihin, jotka olivat ivailleet pyhää miestä ja heittäneet häntä kivillä.

Hän lähestyi heitä hymyillen ja sanoi:

— Rakkaat pienokaiset, sallitteko minun liittyä leikkiinne?

Hän istuutui hirren toiseen päähän ja kiikkui lasten keralla.

Ohikulkevat kaupunkilaiset sanoivat:

— Tuo mies on totisesti järjiltään.