Part 5
Saadakseen sen toteutetuksi Buffalmacco odotti, kunnes mestari oli poistunut. Päivän valjettua Tafi pisti tapansa mukaan nuttunsa taskuun pullon Chiantin viiniä ja ne kolme kovaksikeitettyä munaa, jotka muodostivat hänen tavanmukaisen aamuruokansa, kehoitti oppilaitaan sulattamaan lasia sääntöjen mukaisesti ja kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen ja lähti työskentelemään San Giovanni-kirkkoon, joka on ihmeen kaunis ja ihailtavan taidokkaasti suunniteltu muinaiseen tyyliin. Hän suoritti siellä silloin mosaiikkitöitä, jotka esittivät Enkeleitä, Ylienkeleitä, Keruubeja, Seraafeja, Väkevyyksiä, Valtaistuimia ja Herruuksia, Jumalan huomattavimpia tekoja valon luomisesta vedenpaisumukseen asti, Joosepin ja hänen kahdentoista veljensä historiaa, Jeesuksen Kristuksen historiaa siitä hetkestä, jona hän sikisi äitinsä kohdussa, aina hänen taivaaseenastumiseensa saakka ja pyhän Johannes Kastajan elämää. Hän näki paljon vaivaa upottaessaan kuvioita sementtiin ja niitä taiteellisesti järjestellessään ja odotti niinmuodoin saavansa tästä suuresta teoksesta ja näistä monista kuvioista hyötyä ja mainetta. Kun siis mestari oli poistunut, Buffalmacco kiiruhti ryhtymään yritykseen, jonka oli keksinyt. Hän laskeutui kellariin, joka leipurin kellariin yhtyen oli täynnä jauhonhajun sinne houkuttelemia torakoita. Kuten tiedetään, kuhisee näitä eläimiä leipomoissa, majataloissa ja myllyissä. Ne ovat litteitä ja pahanhajuisia hyönteisiä, jotka kuljettavat kömpelösti, pitkien karvaisten jalkojensa varassa kellervää selkäkuortansa. [Tulisi sanoa peitinsiipiänsä. Selkäkuori on epäsovelias, kerrassaan epäsovelias. Tässä on puheena itämainen torakka, joka on levinnyt koko Eurooppaan.]
Niiden sotien aikana, jotka punasivat verellä Arbian ja ruokkivat aatelismiesten hurmeella öljypuiden juuria, näillä inhoittavilla hyönteisillä oli Toskanassa kaksi nimeä: firenzeläiset kutsuivat niitä sienalaisiksi, ja sienalaiset kutsuivat niitä firenzeläisiksi. [Venäjällä niitä nimitetään preussilaisiksi "prusaki". Preussissa venäläisiksi ("Russen").]
Kelpo Buffalmacco hymyili nähdessään niiden liikkuvan niinkuin liikkuvat tonttujen keihäsottelussa kääpiöritarijoukon pienoiset kilvet.
— Ohhoh! virkkoi hän itsekseen. Ovatpa ne surullisia turilaita. Ne eivät rakastaneet kevätaikaa, ja Jupiter rankaisi niitä niiden tunteettomuuden tähden. Hän tuomitsi ne kiipeilemään pimeässä siipiensä hyödytöntä painoa kantaen, jotta ne siten opettaisivat ihmisiä nauttimaan elämästä lemmen valta-aikana.
Niin Buffalmacco puheli itsekseen, sillä hän oli samoinkuin kaikki muutkin ihmiset taipuvainen löytämään luonnosta intohimojensa ja tunteittensa vertauskuvia pitäen itse ylimpänä onnenaan saada juoda, huvitella kauniiden naisten seurassa ja nukkua kyllikseen vuoteessa, joka on talvella lämmin ja kesällä viileä.
Mutta koska hän ei ollut laskeutunut kellariin miettiäkseen viisaita lauseita ja vertauskuvia, hän toteutti nopeasti aikomuksensa. Hän otti pari tusinaa torakoita pitämättä lukua sukupuolesta enempää kuin iästäkään ja pisti ne pussiin, jonka oli tuonut mukanaan. Sitten hän lähti, piilotti pussin vuoteensa alle ja palasi ateljeehen, missä hänen kumppaninsa Bruno ja Calendrino maalasivat mestarin luonnosten mukaan kunnon pyhää Fransiskusta saamassa stigma-merkkejä käsiinsä ja jalkoihinsa ja miettivät, millä keinoin viihdyttäisivät mustasukkaista rajasuutaria Memmiä, jonka vaimo oli kaunis ja myötämielinen.
Buffalmacco, joka ei suinkaan ollut kömpelömpi kuin hänen molemmat toverinsa, nousi telineille ja alkoi maalata siipiä sille serafiselle krusifiksille, joka laskeutui alas taivaasta suodakseen Autuaalle viisi rakkauden haavaa. Buffalmacco koki parhaansa mukaan vivahdutella tuota taivaallista höyhenistöä kaikin sateenkaaren värein. Tämä työ askarrutti häntä kaiken päivää, ja vanha Tafi ei voinut San Giovannista palattuaan olla hieman kiittämättä oppilastansa. Se ei ollut hänelle helppoa, sillä vanhuus ja varallisuus olivat tehneet hänet nyreäksi ja ylenkatseelliseksi.
- — Poikani, lausui hän oppilailleen, nuo siivet on väritetty varsin loistavasti. Buffalmacco varmaan ehtisi hyvinkin pitkälle maalaustaiteessa, jos hän sitä vääjäämättömämmin harrastaisi. Mutta hän ajattelee liian paljon irstauden harjoittamista. Suuria yrityksiä ihminen kykenee suorittamaan ainoastaan itsepintaisesti työskentelemällä. Calendrino taas voisi uutteruutensa nojalla kohota teidän kaikkien mestariksi, ellei hän olisi perin typerä.
Niin Tafi opetti oppilaitansa noudattaen oikeamielistä ankaruutta. Puhuttuaan sydämensä kyllyydestä hän lähti keittiöön syömään iltaruoaksensa hiukan suolakalaa; sitten hän nousi huoneeseensa, laskeutui vuoteeseen ja kuorsasi kohta. Buffalmacco kierteli sillävälin tapansa mukaan kaikissa niissä paikoissa, joissa sai viiniä vähillä rahoilla ja tyttöjä vieläkin huokeammalla. Sitten hän palasi asuntoonsa suunnilleen puoli tuntia ennen sitä hetkeä, jona Tafi hänet tavallisesti herätti. Hän veti säkin sängyn alta, otti torakat yhden kerrallaan ja kiinnitti lyhyellä ja hienolla neulalla niiden selkään pienet vahakynttilät, sytytti ne ja laski luontokappaleet huoneessa kiertelemään. Nämä elukat ovat niin typeriä, etteivät osaa ollenkaan tuntea kipua tai eivät ainakaan sitä yhtään ihmettele. Ne alkoivat vaeltaa lattialla, hämmästyksen ja epämääräisen pelon vuoksi hieman nopeammin kuin tavallisesti. Kohta ne sitten alkoivat kiertää kehässä, ei senvuoksi, että ympyrä, kuten sanoo Platon, on täydellisin kuvio, vaan sen vaiston vuoksi, joka saa hyönteiset liikkumaan kehässä, kun ne pyrkivät väistämään jotakin tuntematonta vaaraa. Buffalmacco oli painunut takaisin makuusijalleen, katseli tapahtumaa ja onnitteli itseään keksinnöstään. Ja eipä tosiaankaan voinut ajatella mitään ihmeellisempää kuin nuo tulet, jotka pienoiskoossa jäljittelivät sfäärien sopusointua, sitä, jonka ovat kuvailleet Aristoteles ja hänen selittäjänsä. Torakoita ei näkynyt, näkyvissä olivat vain niiden kuljettamat valolähteet, jotka olivat kuin eläviä liekkejä. Kaikkien näiden valojen muodostaessa huoneessa syklejä ja episyklejä enemmän kuin Ptolemaios ja arabialaiset olivat niitä milloinkaan havainneet tarkastellessaan kiertotähtien liikettä kuului Tafin ääni, limaerittymien ja kiukun tuimentamana.
— Buffalmacco! Buffalmacco! huusi ukko yskien ja rykien, herää jo, Buffalmacco! Jaloillesi, sinä veitikka! Ei enää tuntiakaan, kun on jo kirkas päivä. Sinun vuoteessasi ovat kirput varmaan Venuksen muotoisia, koska et henno heitä vieläkään jättää. Jaloillesi, sinä tyhjäntoimittaja! Ellet nouse heti, vedän sinut lattialle hiuksista ja korvista.
Niin mestari herätti joka yö oppilastansa kiihkeästi ajatellen maalauksiansa ja mosaiikkitöitänsä. Kun vastausta ei kuulunut, hän veti alushousut jalkaansa joutamatta sujuttautua niihin pitemmälle kuin polviin asti ja kulki miten kuten oppilaan huoneeseen. Sitä kelpo Buffalmacco odottikin. Vanhan mestarin askelten kuuluessa portaista oppilas kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan sikeästi. Tafi huusi tullessaan:
— Hei, sinä unikeko, kyllä osaan sinut ravistella hereille, vaikka uneksisit yhdentoistatuhannen neitsyen lipuvan vuoteeseesi anellen sinua tekemään itseään viisaiksi.
Niin sanoen Tafi työnsi tuimasti oven auki.
Nähdessään tulenliekkien juoksentelevan pitkin permantoa hän jäi äänetönnä kynnykselle seisomaan ja värisi kuin lankavyyhti.
—> Ne ovat piruja, ajatteli hän, aivan varmaan. Ne ovat piruja ja pahoja henkiä. Ne liikkuvat jossakin määrin matemaattisesti, ja siitä huomaan, että niiden voima on suuri. Paholaiset taipuvat vihaamaan meitä maalaajia, jotka kuvaamme heidät rumiksi, kun sitävastoin esitämme enkelit kunniassaan, sädekehän ympäröiminä ja häikäiseviä siipiänsä levittelevinä. Tuo onneton poika on perkeleiden piirittämä, ja niitä on nähdäkseni ainakin tuhat hänen viheliäisen vuoteensa ympärillä. Hän on varmaan vihoittanut itsensä Luciferin tekemällä hänestä jonkin inhoittavan kuvan. On varsin luultavaa, että nuo kymmenentuhatta pikkupirua käyvät hänen kimppuunsa ja vievät hänet helvettiin elävältä. Hänen loppunsa on epäilemättä lähellä. Onnetonta! Olenhan itsekin kuvannut paholaisia, mosaiikkiteoksissa tai muuten, erittäin rumannäköisinä, joten heillä on jotakin syytä kantaa minulle kaunaa.
Tuo ajatus kiihti hänen pelkonsa kaksinkertaiseksi, hän nykäisi valahtaneita housujansa ja uskaltamatta uhmata niitä sataatuhatta tonttua, joiden oli nähnyt tultahehkuvina kiertelevän, kapusi portaita alas niin vikkelästi kuin vanhat jalat sallivat. Buffalmacco nauroi vuoteessaan. Tällä kertaa hän nukkui aamuun asti, ja siitä lähtien mestari ei enää uskaltanut häntä herättää.
2
TAFIN TAIVAASEENASTUMINEN
Andrea Tafi, firenzeläinen, oli valittu koristamaan mosaiikeilla San Giovannin kupukattoa, ja hän suoritti oivallisesti tämän suuren työn. Kaikissa kuvioissa oli noudatettu kreikkalaista tekotapaa, johon Tafi oli perehtynyt oleskellessaan Veneziassa, missä oli nähnyt San Marcon seiniä siten koristettavan. Olipa hän vielä tuonut mukanaan mainitusta kaupungista Firenzeen erään Apollonius-nimisen kreikkalaisen, joka tunsi kauniita kivellä-maalaamisen salaisuuksia. Tämä Apollonius oli kätevä mies ja varsin kekseliäs. Hän tiesi, millaisissa suhteissa ihmisruumiin eri osat oli esitettävä, ja tiesi mitä aineksia oli käytettävä parhaan sementin valmistamiseen.
Peläten kreikkalaisen vievän tietonsa ja taitonsa jonkun toisen firenzeläisen mestarin käytettäväksi Andrea Tafi ei päästänyt häntä poistumaan luotansa päivisin eikä öisin. Hän vei miehen joka aamu mukanaan San Giovanniin ja toi hänet joka ilta sieltä omaan, San Michelen edustalla sijaitsevaan asuntoonsa, missä Apollonius sai nukkua Tafin kahden oppilaan, Brunon ja Buffalmaccon kanssa huoneessa, jota erotti itsensä mestarin makuusuojasta vain ohut väliseinä. Ja koska tämän väliseinän ja kattohirsien väliin jäi vaaksan verta tyhjää, voi toiseen huoneeseen kuulla kaikki, mitä toisessa puhuttiin.
Tafi oli hyvätapainen ja hurskas mies. Hän ei kuulunut niihin maalaajiin, jotka kuvaavat kirkonseinään maailmaa luovaa Jumalaa tai Jeesusta autuaan äitinsä sylissä ja lähtevät työstänsä suoraa päätä irstauden tyyssijoihin, missä pelaavat noppaa, soittavat trumpeettia, juovat viiniä ja hyväilevät tyttöjä. Tafi oli aina tyytynyt kelpo eukkoonsa, vaikka kaikkien olioiden Luoja ei ollutkaan muovannut häntä sellaiseksi, että ihmisillä olisi voinut olla hänestä suurta nautintoa. Hän näet oli erittäin kuiva ja äkeä henkilö. Ja kun Jumala sitten oli kutsunut hänet pois tästä maailmasta korjaten hänet helmaansa, armonsa jälkeen, Andrea Tafi ei ottanut uutta vaimoa, ei aviokseen eikä muuten. Hän noudatti pidättyväisyyttä, joka soveltui hänen korkeaan ikäänsä, säästi häneltä kulunkeja ja huolia ja miellytti Herraa, joka korvaa toisessa elämässä ne kieltäymykset, joihin ihminen tässä elämässä alistuu. Andrea Tafi oli siveä, kohtuullinen ja nuhteeton.
Hän luki täsmällisesti rukouksensa eikä vuoteessa maatessaan milloinkaan vaipunut uneen sitä ennen avuksihuutamatta pyhää Neitsyttä näin sanoen:
— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden nostettu taivaaseen elävänä, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta kohoan pyhään paratiisiin, missä istut kultaisella istuimella.
Tuota rukoustaan Tafi ei suinkaan marmattanut jäljellejääneiden hampaittensa lomitse. Hän lausui sen korkealla äänellä ja voimallisesti, koska oli sitä mieltä, että ääni, kuten sanotaan, on laulussa pääasia ja että täytyy huutaa, jos haluaa tulla kuulluksi. Ja varmaa onkin, että mestari Andrea Tafin rukouksen kuulivat joka ilta kreikkalainen Apollonius ja molemmat firenzeläiset nuorukaiset, jotka nukkuivat viereisessä huoneessa. Apollonius sattui olemaan luonnostaan kujeellinen ja siinä suhteessa aivan Brunon ja Buffalmaccon kaltainen. Kaikkia kutkutti kovin halu päästä tekemään jotakin kepposta mestarille, joka kyllä oli oikeamielinen ja jumalaapelkääväinen mies, mutta saita ja tyly. Niinpä tapahtui, että kolme kumppanusta eräänä iltana, kuultuaan ukon lausuvan pyhälle Neitsyelle tavanomaista rukoustansa, alkoivat nauraa peitteittensä alla ja tehdä pahaa pilaa. Kuullessaan mestarin kuorsaavan he kyselivät toisiltaan hiljaisella äänellä, minkä ilveen voisivat hänelle tehdä. Tietäen ukon kovin pelkäävän paholaista Apollonius ehdotti, että oli pukeuduttava punaiseen viittaan, sijoitettava sarvet päähän ja naamio kasvoille ja mentävä vetämään ukko ulos vuoteesta. Mutta kelpo Buffalmacco puhui heille näin:
— Kunhan hankimme huomenna hyvän köyden ja väkipyörän, niin lupaan toimittaa teille ensi yönä mieluisan huvin.
Apollonius ja Bruno halusivat kovin tietää, mihin köyttä ja väkipyörää käytettäisiin, mutta Buffalmacco ei suostunut siitä mitään sanomaan. He lupasivat kumminkin varmasti hankkia, mitä hän pyysi. He näet tiesivät, että Buffalmacco oli mitä iloisin mies ja kerkeä keksimään hupaisia kolttosia, minkä vuoksi hänelle olikin annettu nimi Buffalmocco. Hän teki tosiaankin hyviä kepposia, joista on myöhemmin tehty tarinoita.
Ystävyksillä ei ollut enää mitään aihetta pysytellä valveilla, ja niin he nukahtivat. Ikkunaluukusta katseleva kuu käänsi sarviensa terävät kärjet kohti Tafi-ukkoa. Heidän nukkumisensa jatkui vain päivänsarastukseen saakka, jolloin mestari takoi tuimasti nyrkillään väliseinää ja huusi, tapansa mukaan yskien ja rykien:
— Jalkeille, mestari Apollonius! Jalkeille, molemmat oppilaat! Päivä jo koittaa. Phoibos on puhaltanut sammuksiin taivaan kynttilät! Joutukaa! Aika on lyhyt ja työ on pitkä.
Ukko jo uhkasi tulevansa herättämään Brunoa ja Buffalmaccoa kumoamalla sangon kylmää vettä heidän niskaansa. Hän lausui ivaillen:
— Onpa makuusijanne teille rakas. Mikä kaunotar teillä onkaan vieressänne, kun nousemisesta on sellainen vaiva?
Hän pukeutui housuihin ja vanhaan nuttuunsa. Sitten hän lähti huoneestaan ja tapasi portaissa kumppanukset täysissä pukimissaan ja työkojeillaan varustettuina.
Kauniissa San Giovannin kirkossa, kehikolla, joka kohosi katonrajaan saakka, työ sujui aluksi niinkuin pitikin. Mestari oli jo viikon päivät yrittänyt kuvata nähtäväksi, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, Jeesuksen Kristuksen kastamista ja oli nyt alkanut sijoittaa kaloja Jordanin veteen. Apollonius valmisti sementtiä maapihkasta ja silpuksista lausuen loitsuja, jotka hän yksin tunsi; Bruno ja Buffalmacco valitsivat käytettäviä kiviä, ja Tafi sijoitti ne kivitauluun piirtämänsä mallin mukaan. Mutta mestarin askartaessa kiinteimmin siinä työssä kumppanukset laskeutuivat ketterästi telineiltä ja poistuivat kirkosta. Bruno lähti muurien ulkopuolelle Calendrinon taloon hakemaan sieltä väkipyörää, jolla vedettiin jyväsäkkejä aittaan. Apollonius lähti sillävälin Ripoliin erään vanhan tuomarinrouvan luo, jolle oli luvannut taikajuoman rakastajien houkuttelemiseksi. Hänen uskoteltuaan hamppua välttämättä tarvittavan lemmenjuomaa valmistettaessa eukko irroitti hyvän kaivonköyden ja jätti sen hänen haltuunsa.
Molemmat ystävykset lähtivät sitten Tafin taloon, missä tapasivat Buffalmaccon, joka heti kävi lujasti kiinnittämään pylpyrää kattohirteen sen väliseinän yläpuolelle, joka erotti mestarin huoneen oppilaiden suojasta. Sitten hän pujotti pylpyrään muorilta saadun kaivonköyden jättäen toisen pään riippumaan mestarin huoneeseen, siirtyi väliseinän toiselle puolelle ja sitoi vuoteen neljästä kulmastaan köyden päähän. Köyden hän peitti huolellisesti vuoteen uutimiin, niin ettei kukaan voinut mitään havaita. Kun se oli tehty, toverukset palasivat San Giovanniin.
Mestari, joka innokkaasti työskennellessään oli tuskin huomannut heidän poissaoloansa, virkkoi heille aivan iloisesti:
— Katsokaa, kuinka nämä kalat hohtelevat erilaisin värein ja varsinkin kultaisina, purppuraisina ja taivaansinisinä niinkuin sopiikin valtameressä ja virroissa elävien otusten, joiden loisto on niin ihmeellinen vain siitä' syystä, että ne joutuivat ensimmäisinä Venus-jumalattaren vallan alaisiksi, kuten tarina kertoo.
Mestari jutteli siten, täynnä leppoisuutta ja hyvää oppia. Hän näet oli oppinut ja älykäs mies, joskin mielenlaadultaan synkkä ja erittäin äreä, varsinkin kun hänen ajatuksensa suuntautui ansaitsemiseen. Hän virkkoi vielä:
— Eikö olekin kaunis ja hyvin ylistyksen arvoinen maalaajan ammatti, jonka avulla hankimme rikkautta tässä maailmassa ja autuutta tulevaisessa? Varmaa näet on, että Herramme Jeesus Kristus ottaa kiitollisena pyhään paratiisiinsa ne työmiehet, jotka minun tavallani ovat kuvanneet hänen todellisia kasvojansa.
Tafi oli iloinen saadessaan suorittaa tuota suurta mosaiikkityötä, jonka useat osat ovat vieläkin nähtävissä. Muotojen ja hahmojen vihdoin häipyessä illan hämäriin hän luopui vastahakoisesti Jordan-virrastaan ja lähti kirkosta kotiinsa. Hän nautti keittiössä ilta-ateriakseen pari tomaattia Ja hiukan juustoa, nousi huoneeseensa, riisuutui kynttilää sytyttämättä ja laskeutui levolle vuoteeseensa.
Päästyään pitkäkseen hän rukoili pyhää Neitsyttä kuten ainakin:
— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden otettu elävänä taivaaseen, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta minäkin pääsen kohoamaan pyhään paratiisiin!
Juuri tätä hetkeä odottivat viereisessä huoneessa olevat kumppanukset.
He tarttuivat hamppuköyteen, joka riippui pylpyrästä pitkin väliseinää, ja ukko oli tuskin ehtinyt lopettaa rukouksensa, kun veikot Buffalmaccon annettua merkin vetivät köydestä niin voimallisesti, että siihen kiinnitetty sänky alkoi kohota. Havaitessaan nousevansa, ja tietämättä miten, mestari Andrea otaksui pyhän Neitsyen kuulleen hänen rukouksensa ja vetävän hänet taivaaseen. Hän säikähti kovin ja alkoi huutaa värisevällä äänellä:
— Seis, seis. Rouva! Enhän pyytänyt sitä heti tekemään.
Ja koska vuode yhä kohosi pylpyrällä olevan köyden vaikutuksesta, ukko alkoi rukoilla Neitsyt Mariaa ylen surkeasti:
— Parahin rouva, älkää vetäkö sillä siivolla! Hei siellä! Hellittäkää, ettekö kuule!
Mutta kohottaja ei tuntunut kuulevan. Siitä ukko kovin kiukustui ja huusi:
— Taidattepa olla kuuro, vai onko päänne puusta. Hellitä, Sporca Madonna!...
Havaitessaan täyttä totta erkanevansa huoneen permannosta hän alkoi pelätä sitäkin enemmän ja kääntyi Jeesuksen puoleen rukoillen häntä saattamaan järkiinsä pyhää Äitiänsä. Oli jo aika, sanoi hän, että hän luopui tästä onnettomasta taivaaseennostamisesta. Syntisenä, synnintekijän lapsena, hän, Tafi, ei voinut nousta taivaaseen, ennenkuin oli saanut valmiiksi Jordan-virran laineineen ja kaloineen ja kaikkine Herramme historiaan kuuluvine tapahtumineen, jotka olivat vielä kuvaamatta. Mutta sänky alkoi kohta hipoa kattohirsiä. Tafi huusi:
— Jeesus, jos sallitte pyhän Äitinne vielä hetkenkin jatkaa, niin tämän minulta paljon rahaa vaatineen talon katto varmasti puhkee. Näen selvästi, että siitä on läpi meneminen. Seis! Seis! Kuulen jo kattotiilten murtuvan.
Buffalmacco havaitsi mestarin äänen kerrassaan tukehtuvan hänen kurkkuunsa. Hän käski kumppaneitaan hellittämään. Niin tehtiin, ja sänky syöksyi katonrajasta lattiaan ja särkyi ryskyen; jalat murtuivat, laidat levisivät, pylväät sortuivat, ja teltta uutimineen ja esirippuineen putosi mestari Andrean niskaan, joka luuli tukehtuvansa ja ulvoi kuin piru. Mielessään niin ankaraa iskua ihmetellen hän ajatteli, oliko tosiaankin pudonnut takaisin huoneeseensa vaiko suoraa päätä helvettiin.
Oppilaat riensivät hänen luokseen ikäänkuin melske olisi heidät herättänyt. Nähdessään sängyn rauniot sankan pölyn peitossa he olivat hämmästyvinään, eivät rientäneet mestarin avuksi, vaan tiedustelivat häneltä, oliko perkele tämän hävityksen aiheuttanut. Mutta mestari huokasi:
— En jaksa enempää; vetäkää minut tästä, minä menehdyn!
He vetivät hänet vihdoin säpäleiden alta, missä hän oli ollut menettää henkensä, ja sijoittivat hänet istumaan seinän varaan. Hän puuskutti, yski, ryki ja virkkoi:
— Lapseni, ellei Herramme Jeesus Kristus olisi tullut avukseni ja tyrkännyt minua takaisin maan päälle äärettömällä voimalla, jonka vaikutuksen näette tässä, olisin tällä hetkellä siinä taivaan piirissä, jota nimitetään kristalliseksi ja ensi-liikkuvaksi. Hänen pyhä Äitinsä ei tahtonut ottaa kuulevaan korvaansa. Pudotessani menetin kolme hammasta, jotka tosin eivät olleet kovin ehjät, mutta tekivät minulle vielä palvelusta. Sitäpaitsi tunnen sietämätöntä kipua oikeassa kupeessani ja käsivarressa, jonka tulee liikuttaa siveltimiä.
— Mestari, virkkoi Apollonius, te olette varmaan saanut jonkin sisäisen vamman, vieläpä sangen pahan. Minä olen havainnut Konstantinopolissa, kapinain aikana, että sisäiset haavat ovat paljoa tuhoisammat kuin ulkonaiset. Mutta älkää huoliko pelätä, minä parannan teidät loitsuilla.
— Sitä varokaa! vastasi ukko. Se olisi synti. Mutta tulkaa lähemmäksi kaikki kolme ja suvaitkaa tehdä minulle palvelusta hieromalla niitä ruumiini kohtia, jotka tuntuvat kipeimmiltä.
Pojat tekivät työtä käskettyä tauoten vasta, kun olivat hieroneet hänen selkänsä ja kylkensä melkein nahattomiksi.
Sitten veikot lähtivät kaupungille kertomaan tarinaansa. Niinpä ei seuraavana päivänä ollutkaan koko Firenzessä miestä, naista eikä lastakaan, joka ei olisi mestari Tafin nähdessään nauranut hänelle vasten silmiä. Eräänä aamuna, kun Buffalmacco kulki Corsoa, messer Guido, herra Cavalcantin poika, joka oli menossa nevoille ampumaan kurkia, pysähdytti ratsunsa, kutsui maalaaja-oppilaan ja heitti hänelle kukkaronsa sanoen:
— Kas tuossa, kelpo Buffalmacco! Juo Epikuroksen ja hänen oppilaittensa terveydeksi.
On huomattava, että messer Guido kuului epikurolaisten lahkoon ja ahkeroi kerätäkseen todisteita Jumalan olemassaoloa vastaan. Hänellä oli tapana sanoa, että ihmisten kuolema on aivan samanlainen kuin eläinten.
— Buffalmacco, lisäsi nuori aatelismies, lahjoittaessani sinulle tuon kukkaron tahdon palkita sinua erittäin kauniista, perusteellisesta ja hyötyisästä kokeestasi: että lähetit taivaaseen Tafi-ukon, joka alkoi huutaa kuin pistetty sika havaitessaan vuodekehäkkeensä kohoavan kohti autuaiden asuinsijoja. Siitä huomaan, ettei hän ollenkaan varmasti uskonut luvattuihin taivaallisiin iloihin, jotka ovatkin epävarmat. Niinkuin imettäjät kutovat satuja lapsille, niin on kylvetty kuolevaisten keskuuteen tarinoita kuolemattomuudesta. Rahvas luulee uskovansa nuo tarinat tosiksi, mutta ei niitä todella usko. Todellisuuden iskut hälventävät runoilijoiden valheita. Ei ole muuta varmaa kuin tämä murheellinen elämä. Horatius Flaccus on sitä mieltä sanoessaan: _Serus in coelum_.
3
MESTARI
Opittuaan silausten ja värien valmistamisen ja käyttämisen taiteen ja perehdyttyään niihin salaisuuksiin, joita Cimabuen ja Giotton kelpo tekotapaa noudattavaan kuvien maalaamiseen sisältyy, nuori Buonamico Cristofani, firenzeläinen, liikanimeltänsä Buffalmacco, jätti mestarinsa Andrea Tafin ateljeen ja rupesi itsenäiseksi asettuen asumaan vanuttajien kaupunginosaan, Hanhenpään taloa vastapäätä. Samoinkuin ylhäiset naiset halusivat kantaa kukkasin kirjaeltuja hameita, pitivät Italian kaupungit ylpeytenänsä täyttää maalauksilla kirkkonsa ja luostarinsa. Firenze osoittautui kaikkia toisia kaupunkeja auliimmaksi ja suurisuuntaisemmaksi, ja siellä oli maalaajan silloin oiva elellä. Buffalmacco osasi luoda kuviinsa liikettä ja ilmettä, ja vaikka ei piirustuksen kauneudessa vetänyt läheskään vertoja jumalaiselle Giottolle, hän kuitenkin miellytti hymyilevällä runsaudellansa. Niinpä hän saikin aivan pian sangen lukuisia tilauksia. Riippui vain hänestä itsestään, tahtoiko hän hankkia nopeasti rikkauksia ja kunniaa. Mutta hänen suurimpana huolenansa oli huvitella Bruno di Giovannin ja Nellon seurassa ja tuhlata heidän kanssaan huikennellen kaikki ansaitsemansa rahat.